Kulissien takana – purkamista, Ruusua ja tupakkapaikka

Missä on Helsingin vanha kaupunki? Vanhan kaupungin koskella, Toukolassa, on Helsingin syntysija siltä ajalta, kun kukaan ei halunnut tänne muuttaa. Siellä on nykyisin lähinnä hiekkakenttä tästä ajasta muistuttamassa. Ei kelpaa.

Suomenlinna. Siellä on Helsingin vanhimmat muurit ja ensimmäinen kerrostalo. Mutta saari on saari, ja meri on välissä kaupungista erottamassa.

Kaupungin vanhimmat korttelit saavat kelvata Helsingin vanhaksi kaupungiksi, aika loogista? Korttelit, joilla on pieniä kujanteita ja sisäpihoja, torien välissä. Helsingin vanhat korttelit, torikorttelit.

Näissä kortteleissa piti majaa myös 1800-luvulla Helsingin huvielämä. Hotelli Seurahuoneessa, joka oli arkkitehti Engelin piirtämä, pidettiin mm. Helsingin yliopiston 200 (!)-vuotisjuhlat 1840-luvulla. Vaatimattomasti juhlat kestivät viisi päivää, mahtoivat olla juhlat, ehkä sellaisia kaipaisi, ihan vaan koulutuksen kunniaksi ja yleiseksi iloksi.

Seurahuoneella järjestettiin myös varietee-näytöksiä, Suomen ensimmäiset elokuva- ja ooppera-näytökset ja populäärimusiikin konsertteja, niin ikään 1800-luvulla. Tätä juhlintaa kaipaisi edelleen Helsingin vanhimpiin kortteleihin, historia velvoittaa.

Kyllä sitä osattiin 1960-luvullakin purkaa. Oikein urakalla. Monta sataa rakennusta purettiin, myös kaupungin vanhimmista kortteleista. Purkukohteina eivät siis olleet mitkään sivussa olleet kaupungin pienet ja vaatimattomat rakennukset, vaan ennen kaikkea keskustan komeat kivitalot. Välistä harrastettiin sitten tätä uutta keksintöä, kulissiarkkitehtuuria, koska jotkut kaupunkilaiset kovin alkoivat arvostella yksisilmäistä purkamista. Jätettiin ulkoseinät pystyyn kuopan reunalle, vähän lohduttamaan.

Tehtiinkö parempaa tilalle? Harvemmin. Arkkitehtuuri ei juuri ollut agendalla ykkösenä, vaan nopean rahan ansaitseminen. Myös Helsingin vanhimpien kortteleiden keskeinen rakennus, nykyinen Kaupungintalo koki suuren mullistukset. Onneksi tässä kohdin uudet sisäosat tehtiin suurella taidolla ja ajatuksella.

Kaupungintalon aulassa on Kimmo Kaivannon peilaava sormiharjoitus.

Tässä kohdin täytyy myöntää, että tunnen suurta lukkarinrakkautta Arno Ruusuvuorta kohtaan. Hän oli arkkitehti joka osasi tehdä suurta betoniarkkitehtuuria, ohuita ja teräviä teräskarmeja, käyttää taiteilijoita luomaan värikkäitä sisätiloja. Huumaavan puhdaslinjaisesti ja kuitenkin vaihtelevasti. Olen fani.

Kun tein suunnitelmia (kymmenisen vuotta, kiitos koko porukalle!) Airas Arkkitehdeissa Ruusuvuoren piirtämää Weilin&Göösin painotaloa Espoon WeeGee-taloksi, eli EMMAksi ja  muiksi, opin rakastamaan ”Ruusun” arkkitehtuuria. Näennäistä yksinkertaisuutta, jossa kuitenkin oltiin otettu huomioon monet tekniset ja toiminnalliset asiat. Meille sanottiin että detaljeja on yksi, ehkä niin, mutta siinä tapauksessa sen variaatioita oli yli sata. Ja kaikki ne yksityiskohdat palvelivat arkkitehtoonisia ajatuksia.

Joskus tosin mietin, että miksi emme pura kaikkea, niin kai Ruusuvuorikin olisi tehnyt. Lopussa melkein purimmekin sisätilat, sillä nykyiaikaisia museoita ei oikein saa runnomatta istutettua teollisuuskiinteistöön. Ehkä tämä oli sitten sitä Ruusun henkeä.

Ennen arkkitehdit saivat piirtää kaikki lasiset paloseinätkin, myöhemmin palokatkoprofiileista, mutta kuitenkin. Nykyisin kaikki täytyy olla ns. euro-koodattua rautakauppakamaa. Ikävää. Mikäköhän todellinen vaikutus on mihinkään muuhun kuin esteettiseen ympäristöön? Veikkaan että aika olematon.

Ruusuvuori käytti taiteilijoita värisuunnittelussa, Kaupungintalossa oli taiteilijana Anitra Lucander. Ei mitään päälle liimattua viimehetken prosenttitaidetta, vaan aitoa yhteistyötä.

Kaupunki osti talon alunperin jo 1903, tarkoituksenaan purkaa se ja rakentaa paikalle uusi kaupungintalo. Ei purettu silloin, mutta 1965 purettiin sisäosat julkisivun jäädessä paikalleen. Talo poliitikoille ja virkamiehille.

Ristiriita on selvä. Vanhan talon sisääntulo on outo sekoitus vanhaa ja uutta, ja muutenkin turhan vaatimaton ja matala. Alakatot, ne entiset asbestikatot, ovat kosketusetäisyydellä. Mutta tämän alkushokin jälkeen, ja kun hyväksyy tosiasiat, alkavat tilatkin näyttämään ainoastaan ja vain hienoilta. Veistokselliset portaat vievät yläkertaan, jossa on toinen outous. Keskellä tiukkaa 60-luvun arkkitehtuuria on yhtäkkiä vanha koristeellinen juhlasali, joka roikkuu ”ilmassa”. Miten se on voitu säilyttää, kun kaikki ympäriltä on tuhottu?

Virasto käytävät ovat täynnä upeita värejä, ylälasien kautta tulevaa valoa ja rauhallista tunnelmaa.

Ja mikä on herkkuna pohjalla? Yleisövessat tietenkin. Miesten vessassa en ole käynyt, mutta naisten vessa on kokemus. Ensin on kaunistautumistila, kliinistä terästä persikanvärisellä seinällä tehostettuna.

Itse eriöt ovat teollisuusmaisten käsienpesualtaiden reunoilla.

Itselleni tulee mieleen jopa teurastamo teräksen ja peilautuvien pintojen kliinisyydestä, tehokkuudesta ja hygienisyydestä yhdistettynä mataliin toimenpidetasoihin.

WC-tilassa on Ruusuvuorelle ominaiset tuhkakupit. Savuttoman Helsingin kunniaksi. Tämä savuttomuus-aihe tuntui olevan Helsingin kaupungin tärkein asia monta vuotta, jokaisessa rekryilmoituksessakin oli asiasta erikseen maininta.

Tuhkakupit on eleettömästi prässätty teräsreunaan, joka on kätkenyt paperitelineen alleen. Nyt kulhossa voi säilyttää vaikka omenaa.