Väliaikaista kaikki on vaan – paviljonkeja vai parakkeja?

Kontti on pop. Väliaikaisuus tarkoittaa mahdollisuuksia johonkin uuteen ja kokeilevaan. Kontteja kasaan ja lapset sinne kokemaan uusia asioita. Mutta onko tämä automaattinen yhtälö? Ovatko väliaikaiset koulut ja päiväkodit kokeilevan opetuksen ja hoidon mallirakennuksia?

Itselleni ensimmäinen mielikuva kontista on kuva entisestä arkipäivästäni. Työmailla kontit olivat niitä ryppypeltisiä putkiloita, joiden päässä oli pienehkö ikkuna hyttysverkkolla ja tuuletusritilällä. Sisältä peltikonttien lattioissa oli kulahtaneet muovimatot, vessa haisi, ilma oli tunkkainen, pöydät ja tuolit olivat tahraisia ja kolhiintuneita. Keskellä kulki käytävä, jonka molemmin puolin olivat työmaan toimistohuoneet. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.

Työmaaparakeissa oltiinkin takit päällä mutta itse päähuomio oli nousevassa talossa, siinä kiinnostavassa työssä jota yhdessä teimme. Muistan aina kun eräs vastaava mestari totesi minulle, että kuinka mukava onkaan kuulla korkokenkien kopse. No ne ajat ovat takanapäin. Eikä työmaille mene enää arkkitehditkaan muissa kuin turvakengissä.

Helsingissä on noin 100 peruskoulua ja paljon paljon päiväkoteja. Monet peruskoulut ja päiväkodit ovat peruskorjausiässä. Väistötiloja tarvitaan. Monissa kaupunginosissa lapsia onkin enemmän kuin ennusteet antoivat olettaa. Ja uusissa kaupunginosissa on uuden alueen alun lapsibuumi kohta alkamassa.
Väliaikaisia ratkaisuja on tarvittu muun muassa Kaisaniemen puistoon, Lauttasaaren pysyvän päiväkodin vierelle, Vuosaareen ja uusille alueille.

Helsinki heräsi päiväkotipuolella vuonna 2008, ja antoi arkkitehti Seppo Häklille ja arkkitehdit Huttunen-Lipasti-Pakkaselle tehtäväksi löytää ratkaisu siirrettävälle päiväkodille. Nyt näitä paviljonkeja on kymmenkunta, muutama jo siirettynä toisessa paikassaan. Koko prosessiin suunnittelun alusta valmiiseen päiväkotiin meni hieman yli puoli vuotta. Näiden paviljonkien kohdalla ei ole kyse sanallisesta silmänkääntötempusta, vaan arkkitehtuuri parantaa kaikkien ympäristöä marginaalisella taloudellisella panoksella. Ja vanhempana voin kuvitella kuinka paljon helpompaa on viedä lapsensa tällaiseen paikkaan kun työmaakoppia etäisesti muistuttavaan parakkiin.

Paviljonki tarkoittaa tässä ajatuksella kokonaisuudeksi suunniteltua taloa. Kun taas parakki tarkoittaa tilaelementtikokoelmaa, jonka ulkoseinät ovat rimotuksella kuorrutettu.

Väliaikaisuuden havaitsee lähinnä paviljongin perustuksista.
Uusia päiväkotipaviljonkeja on Helsingissä kymmenkunta. Näitä päiväkotipaviljonkeja voisikin bongata. Itse olen löytänyt vasta kaksi.

Paviljonkipäiväkodit ovat pihan puolelta iloisen värisiä, muutamaa komposiittilevyä vaihtamalla värityksen voi sopeuttaa aina uuteen ympäristöön sopivaksi. Väliaikaisuus antaa vapautta värikokeiluille, nämä ovat tosin niin onnistuneita, että voisivat olla toki pysyviäkin.

Tilaelementit ovat 9 metriä pitkiä ja puurakenteisia. On katosta ja terassia.

Lasten koulutus ja päivähoito on tärkeää, siitä kaikki ovat hellyyttävän yksimielisiä. Vaikka kaikkein tärkeintä – aina – ovat ihmiset, on paikoillakin oma merkityksensä. Kyllä sitä itsekin toimin aika eri tavalla, jos olen paikassa, jossa ihmiset on pakattu junavaunumaisesti käytävien varrella tai jos olen paikassa, jossa on tilat ovat avaria ja monipuolisia sekä pinnat kestäviä. Junavaunuelämä tekee minusta ainakin varovaisen, toisen yksityisyyttä ehkä liikaakin kunnioittavan, soljuvat tilat taas aktivoivat mieltä, eikä passiivinen seuranta olekaan niin luontevaa.

Mutta missä on paviljonkikoulut? Väliaikaiset koulut ovat nykyisin lähinnä maastoutettuja parakkeja. Hyvä että edes näin, mutta kaksi kolme vuotta on pitkä aika lapsen kouluelämässä.

Pop up -kulttuurissa väliaikaisuus on mahdollisuus, miksei myös kouluelämässä?

Vaalimökkiraati n:o2- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Mitä vaalimökit kertovat puolueista ja niiden arvoista? Toimiiko viestintä arkkitehtuurin keinoin? Edellisessä osiossa olivat vaalikampanjoimassa Helsingin keskustassa Perussuomalaiset, Kristilliset, Piraattipuolue, Itsenäisyydenpuolue ja Kokoomus. Nyt urbaania vaalikampanjoinnin majapaikkoja katsastetaan Ruotsalaisen kansanpuolueen, Vihreiden, Keskustapuolueen, SDP:n ja Vasemmistoliiton osalta.

Matkani jatkuu samalla satunnaisperiaatteella kuin edellisessäkin bloggauksessani.

Kokoomuksen viereisen paikan Narinkkatorilla oli ottanut haltuunsa Ruotsalainen kansanpuolue.

RKP:n vaalimökki oli kuin Strömsöstä. Pieni valkoinen ja hieman romanttinen lautamökki toimii Ruotsalaisen kansanpuolueen vaalikojuna. Vanhanmalliset ruutuikkunat ja vuorilaudat muistuttivat perinteen tärkeydestä ja samalla vähän myös siitä, että vastaukset olisivat löydettävissä enemmän menneisyydestä kuin tulevaisuudesta. Arkkitehdin silmään kävi erityisesti seinien nurkkalaudoitus. 1800-luvun ja sitä ennen rakennetuissa hirsirakennuksissa oli tavallisesti pitkät nurkkasalvokset. Tässä vaalimökissä oli rakenteellista ratkaisua sovellettu teollisesti sahattuun lautaverhoukseen, sata vuotta myöhemmin. Tämäntapainen vanhojen ajatusten virittely lähtökohdat sivuuttaen (tässä tapauksessa rakenteelliset ja historialliset) näyttäytyi minulle hieman kulissimaisena. Tätä piirrettä voisi toki joskus väliaikaisissa rakennelmissa hyödyntääkin ja leikkiä näillä ”väärillä”  mielikuvilla.

Ruotsinkieliset kunnat sijoittuvat pääosin rannikkolle. Tämäkin mökki sopisi oivasti merenrannalle, vaikkapa lasten leikkimökiksi. Samalla se muistuttaa puolueen äänestäjiä rannikon kotikunnista, tai ainakin monien loma-ajan kesäpaikoista. Modernien rakennusten edessä, lämpimän voimakkaan puukappelin ja tumman metallisen hotellin ja Kampin kauppakeskuksen edessä valkoinen, ruutuikkunainen mökki näytti hieman väärään paikkaan eksyneeltä ja lomatunnelmiin jääneeltä. Ehkä se on kuitenkin hyvä, että meitä muistutetaan lomasta ja kesästä, tänä kovien uutisten aikana.

 

Vihreiden vastaus mökkeilyyn oli viritetty kontti. Musta kontti oltiin sisältä sistustettu värikkäästi. Aurinkopaneelit katolla tuottivat sähkön ja pyörässä oli papereita tarjolla. Puukatos ja terassi toivat paikan tuntua eli tekivät kontista ”erityisen”. Arkkitehtuurin rento ote, maalamaton puu, muovikate (materiaalivalinta kummeksutti, vaikka esteettisesti ja ajatuksellisesti sopikin väliaikaiseen rakennelmaan hyvin), eripariset tuolit ja raikkaat värit toimivat hyvin vilkkaalla kivetyllä torilla.

Pidin erityisesti tämän kohteen aurinkopaneelista, ja sen avulla keitetystä kahvista, sekä polkupyörästä mainostelineenä. Positiivisesti ajateltuna tässä oli tuotu ideologiaa käytäntöön, negatiivisesti ajateltuna tämä kertoo vihreiden pienimittakaavaisesta puuhastelusta. Mitään sinänsä yllättävää ja rohkeata ei kojussa ollut, mutta hengeltään se oli urbaani ja sisältä trendikäs sekä ilmeeltään hyväntuulinen. Nuoret, sisustusblogeja lukevat, ympäristötietoiset vihreät kaupunkilaiset tunnistavat puolueen varmasti omakseen kirkkaan vihreällä ”nurmella” seisoessaan. Muut voivat ohittaa mökin hieman keinotekoisena, omavaraisena saarekkeena kivierämaassa. Tässä oli vilpitöntä yritystä tehdä suositusta kontista oikeasti omannäköinen vaalipiste.

Keskustan vaalimökkeily kiinnosti minua erityisesti. Mikä on maaseudun suurpuolueen arkkitehtuurinen veto Helsingin keskustassa? Pääsiäismaanantaina en mökkiä löytänyt, eikä keskustapuolueen vaalisivutkaan auttaneet, mutta viikolla vaalikoju oli ilmestynyt Lasipalatsin Forumin-puoleiselle seinustalle.

Ei näkynyt latoa eikä maaseutuaiheista rekvisiittaa, oli vain vaaleanvihreä, keväinen telttakatos ja näiden vaalien ehdoton trendi lärpäkemäiset, lehdenmalliset vaalimainostolpat. Keskustan tila oli ahdas jalkakäytävänpätkä, jonka reunalla kasvoivat komeat kaupunkipuut. Tämä valittu paikka pelasti keskustan toriviritelmän. Laakealla torilla hajanaiset kevyet rakennelmat ja lärpäkkeet olisivat olleet epävarman ja hajanaisen oloiset. Tässä tiiviissä ympäristössä tunnelma oli ennemminkin spontaanin oloinen ja liikkuva.

Keskustapuolue ei halua muistuttaa lähtökohdistaan maaseudun puolueena vaalikojunsa arkkitehtuurilla, mutta sillä ei ole vielä esittää mitään uuttakaan vaihtoehtoa. Onko niin, ettei ole uskallettu panostaa, ettei vain tehtäisi mitään väärin? Ote on kevyt, avoin ja valpas. Tämä voi kääntyä mihin suuntaan tahansa, aivan kuten vaaliviiritkin. Jään odottamaan ensi vaaleja ja tulevan vaalimökin luonnetta sekä oikeaa yritystä lähestyä urbaania Suomea.

Eniten hämmennystä vaalikojukierroksellani herätti vasemmistoliiton vaalimökki. Tähän Lasipalatsin ja Sokoksen välille harhautuneeseen punaiseen tupaan on vaikea kuvitella vasemmistoliiton Helsingin nuoria ääniharavia Paavoa ja Silviaa. Ainoa peruste, jonka voin ymmärtää, miksi vasemmistoliitto oli valinnut tällaisen pimeän, epäsuhtaisen lautamökin, on halpa hinta. Toisaalta se on samalla erittäin huono peruste.

Olisin odottanut, että vasemmiston radikaalisuus pyrkisi löytämään yllättäviä ratkaisuja eteen tuleviin pulmiin, vaikkapa talkootyötä käyttäen. Vaalimökin olisi voinut päällystää korkeilla vanerilevyillä, jotka oltaisiin maalattu tietenkin Paavon kavereiden graffiteilla. Vai olisiko siitä tullut liian trendikäs? Oliko trendikkyyden pelko ajanut vasemmistoliiton esittämään vaalimökkeilyssä ”en välitä turhanpäiväisistä asioista kuten siitä miltä asiat näyttävät, sisältö on tärkein” -roolia? Eli oliko ilmassa kevyttä kapinaa tämän hetken pinnallista ulkonäkökulttuuria vastaan? Kaupunkikuvan vaalijana näen ympäristön tärkeänä kulttuuriasiana, en vain toissijaisena välttämättömänä pahana tai kaupallisuuden hyvänä kaverina.

Vasemmistoliiton punainen lautamökki kertoi myös ajasta, jolloin kaikki osasivat kaikkea, tai ainakin kuka tahansa osasi suunnitella talon ja rakentaa sen. Ehkä tämä olikin statementti. Aika ilmeistä oli, ettei tässä oltu yritettykään löytää vastausta urbaanille vasemmistoliiton vaalimökille.

Vaalimökin seinään isketyissä julisteissa ja mainoksissa oli myös jotain muistumaa nuorisotalon ilmoitustaulusta. Tämä oli varmasti tahallista, sillä eihän Vasemmistoliitto holhoa, ja eihän kukaan ole parempi toistaan kertomaan, miten tässä ympäristössä tulisi asiat esittää.

SDP:n vaalimökki oli musta kontti. Kontti toimi varastona, aivan kuten konttien kuuluukin. Kontithan ovat satamien tavarankuljetuslaatikoita (siksi monasti ihmettelenkin, miksi kaikki Helsingin historialliset kadut ja torit täytyy kesäisin merkitä niillä).

Demareiden duunaritaustaan peilaten, kontti oli sisällöllisesti kuitenkin oikean puolueen käytössä. Jämäkkä kontti muistutti sataman ahtaajista ja yhteydestä suureen maailmaan. Mutta mihin olivat jääneet työmiehen haalarit? Yhteys puolueen taustaan työväenpuolueena oli jäänyt hyvin viitteelliseksi, ehkä tahallisesti.

Tässä Lasipalatsin ja Forumin kulmassa, Metron sisäänkäynnin lasikuution ja ilmanvaihtopömpelin vieressä, kolmas säntillinen neutraali laatikko sujahti hyvin ympäristöönsä, ehkä liiankin hyvin. Halua erottautua ei ollut, ei hyvässä eikä pahassa. Kontti edusti urbaania neutraalisuutta.

Ulkopuoli oli kontin aktiivipuoli, sisäosa oli yleisöltä suljettu varasto. Harmi, että toisella kävelyretkelläni en onnistunut saamaan kelpoisia valokuvia. Siksi oheinen kuva on pääsiäissunnuntailta, jolloin kontin edessä ei ollut punaisella kankaalla peitettyä pientä pöytää eikä A-standiä ja esitetelineitä. Hieman suurpiirteisempi ote näissä lisähärpäkkeissä olisi varmasti toiminut tässäkin paremmin, jykevän taustan edessä.

Huomio haluttiin ilmeisesti kiinnittää ihmisiin, ei muuttumattomaan, mykkään konttiin. SDP:n kontti oli samaa tyyppiä kuin kolmen muunkin puolueen kontit. Demareiden kontti ei kuitenkaan pyrkinyt tilana aktiiviseen kontaktiin ohikulkijoiden kanssa, vaan se toimi lähinnä suurena mainostelineenä ja taustana toiminnalle. Ihmiset esittäytyvät isossa koossa tarroina lasissa, kaikki keskenään tasa-arvoisesti. Sinänsä demareiden vaalikontin kertoma ajatus näyttäytyi yksinkertaisena ja loogisena, ihmiset ovat pääosassa, ei ympäristö eikä mikään mukaan.

 

Olipa mukava katsastaa näitä väliaikaisia katujemme kaunistuksia tällaisesta näkövinkkelistä. Olisi hauska kuulla, jos jollekin on herännyt halua vasta-argumentointiin tai jos joku on havainnut muita piirteitä tms.

Vaaleja odotellessa tämä on yksi tapa tutustua tarjontaan. Ei ehkä kaikkein kattavin, mutta aika piristävä, varsinkin jos nauttii välistä vaalikahvit, vaikka niistä kertakäyttöisistä pahvimukeista.

https://hennahelander.wordpress.com/2015/04/05/vaalimokkiraati-no1-mokki-sauna-kontti-vai-teltta/

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/26/erottajan-kolme-laatikkoa/

Kahvilat muuttuvat konteiksi

Kontit olivat mukana muuttamassa helsinkiläistä kaupunkikulttuuria avoimempaan ja rennompaan suuntaan.

Enää ei tarvitse tehdä kaikkea isojen suunnitelmien mukaan ja rakennelmien ei tarvitse kestää vuosikausia vaan tilapäisyys ja paikan merkitseminen pienesti voi olla kiinnostavampaa sekä asiakkaille että yrittäjille.

Eräs ensimmäisistä konteista uudenlaisessa käytössä oli Ihana Kahvila Kalasataman satama-alueella, huikeiden kaupunkimerimaisemien äärellä ja vuosi oli 2011. Kahvilaksi muutettu kontti on pienesti tehty suuri muutos. Kontin paikka on luontevin mahdollinen asuinalueeksi muuttuvalla autiolla satama-alueella. Sataman valtavaa mittakaavaa luo kahvilaan johtava, työmaa-aidan jatkuvasti muuttuva graffitiseinä.

Nyt neljä vuotta myöhemmin Helsingin keskustassa kävellessä voi havaita hienoista konttibuumia. Kontteja löytyy myös historialliselta keskusta-alueelta. Toivottavasti kohta paikalleen suunnitellut, pienet, kevyet kesäkahvilat eivät muutu harvinaisuuksiksi vaan saamme nauttia kahvia ja virvokkeita myös helsinkiläisissä puistokahviloissa.

Erottajan kolme laatikkoa

Ruotsalaisen teatterin eteen, Erottajan puolelle on tehty aurinkoterassi ja mukavan yksinkertainen paviljonkirakennus, joka ei ole nykymuodista poiketen kontti. Tähän rakennukseen on mahdutettu myös kaikki terassin tärkeät oheistilat kuten jätehuolto ja wc-tilat.

Vieressä on väliaikainen, tahallisen piittaamaton ja röyhkeän omavaltainen Aalto yliopiston opiskelijoiden lopputyönäyttelyn kontti. Sekin toimii lyhytikäisyyden ja sisällön kannattelemana entisellä bussien kääntöpysäkillä. Konttista voi todeta vain että ruma ja punainen.

Erottajan vanhin paviljonki taas on tarkoitettu pysyväksi. Rakennus ei ole nykyisin aivan parhaassa kuosissaan, vaikka alkuperäiset materiaalit ovat ensiluokkaisia, kuparia, graniittia, pronssia. Alun perin väestönsuojan (!) lasinen ja keveä sisäänkäyntirakennus rakennettiin vuonna 1951 nykyiseen hahmoonsa. Se on arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen julkinen rakennus Helsingissä ja tavallaan se on myös Mannerheimintien pääte, kovin pieni tosin. Aalto oli ajatellut kilpailuvaiheessa paviljongin yhteyteen myös korkeaa patsasta, erään tarinan mukaan talvisodan muistomerkkiä. Tätä tietoa en tosin saanut varmistettua. Nykyisin paviljonki palvelee pysäköintitilojen sisäänkäyntinä keskellä Erottajan risteystä.