Agricolan kirkon torni – yli 100 metriin nouseva piikki joka katoaa

Mikael Agricolan punatiilisen ja selkeän kirkon torni on eteläisen Helsingin näkyvimpiä torneja. Sanotaan, että torni näkyy Tallinaan asti. Tornin piikki on nykyään Helsingin korkein rakennettu kohta. Se nousee noin 103 metrin korkeuteen merenpinnasta ja on rakennuksena lähes 20 metriä korkempi kuin olympiastadionin torni. (7-kerroksinen kerrostalo on noin 20 metriä korkea.) Nykypäivänä jos miettii tulevia Kalasataman asuintornitaloja, ne nousevat Agricolan kirkon tornin piikkiä selkeästi korkeammalle. Helsingin siluetti tulee kokemaan pian suuria muutoksia.

Agricolan kirkko on arkkitehti Lars Soncin suunnittelema 1930-luvulla, ennen toista maailmansotaa. Yllättävästi kirkkoon kuuluu melkeinpä luostarimainen lähes suljettu sisäpiha. Jos ei ole aikaa piipahtaa Tukholmassa voi kesällä käydä sisäpihalla kahvilla ja kokea naapurimaamme tunnelmaa punatiilisten seinien katveessa.

Tätäkin kirkkorakennusta pidettiin etukäteen liian nykyaikaisena ja funktionaalisena, kaivattiin kovin ”oikeaa kirkkotunnelmaa”. Kilpailu käytiin kahteen kertaan, mutta aina vain moderni versio voitti. Näin lähes 80 vuotta myöhemmin on näitäkin helppo ihmetellä. Mitäköhän meidän tekemisiämme 80 vuoden päästä kummeksutaan?

1930-luvulla edellisestä sodasta oli runsas kymmenen vuotta. Siksikö vaiko jostain muusta syystä Agricolan kirkon tornin 30-metrinen piikki tehtiin liikuteltavaksi. Varsinaista ennakointia. Tuulessa hieman huojuva, niitattu teräspiikki voidaan tarvittaessa laskea alas tornin sisään. Näin on tehtykin kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana, jotteivät vihollislentokoneet olisi voineet suunnistaa tornin avulla. Itse en ole nähnyt piikin laskemiseen tehtyjä taljoja, mutta ne lienevät edelleen käyttökunnossa. Voisi olla aika kiinnostava tapahtuma nähdä piikin laskeutuvan ja nousevan.

Kirkkojen ja muiden tornit ovat sinänsä täysin tarpeettomia koristeita meidän kaupunkilaistemme iloksi. Koska ne on tehty vain koristeiksi, vallan symbooleiksi tai muuksi sellaiseksi, on niiden muotoilu ollut aika vapaata ja lopputulos on usein sangen kaunis. Eri asia on kun asuin-, hotelli- tai toimistotorneja rakennetaan. Ne rakennetaan ansaintamielessä. Estetiikka jää usein sivuosaan, vaikka merkitys kaupunkiympäristössä on hurja ja pysyvä. Yksityinen asunto saa itseään suuremman merkityksen kaupunkinäkymissä ja hoikka torni on vain kaukainen unelma horisontissa.

Salatut elämät Pietarinkujalla ja Kallion mahdollisuuksien kujat

Pietarinkuja Ullanlinnassa, on puoliksi samanhenkinen kuin viereinen Huvilakuja: pikku tönöjen reunustama kapea kuja korttelin keskellä. Toinen puoli Pietarinkujasta onkin erikoisempi, se kulkee vihreänä polkuna vehreällä korttelipihalla. Paikan teki tunnetuksi Salattujen elämien ulkokuvaukset. Kuja on julkista katutilaa, joten portti on auki arkipäivisin ja avoin kaikille puutarhoista nauttiville. Portin muotokieli voi herättää hieman kylmiä väreitä, mutta sanoma on onneksi neutraali FamiliebyggnadsAB.

1890-luvulla alettiin ajatella, että Ullanlinnan alue, liikenteellinen pussinperä, soveltuu paremmin asumiseen kuin teollisuuteen. Huviloille ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kysyntää alueella (!) 1900-luvun alussa, joten näistä muutamista kortteleista tuli vuokrakerrostalo- ja huvila-alueen välimuoto. Kerrostalot rakennettiin aika mataliksi, mutta ilman esipihoja ja kortteleita laitettiin halkomaan julkiset kujat. Niin näistä kortteleista tuli Helsingin ensimmäiset avopihaiset korttelit.

Pietarinkujan puutarha on rehevä viidakkomainen keidas. Kuva on otettu portin raosta, joten näkymä on varsin tylsä ja rajattu todellisuuteen verrattuna. Alunperin hyötypuutarhaksi istutettu piha on hyvä muistutus siitä, mitä voisimme saada liittämällä pihoja yhteen ja istuttamalla niihin puuryhmiä ja pensaita. Tähänkin puutarhaan mahtuvat myös suihkulähde, salibandy-maalit kuin sykyisin puista pudonneet omenat lasten omenasotaan.

Kalliossa tai oikeammin Harjussa, on myös kujia, Kaarlenkuja ja vastaavan lailla korttelia halkova Helsinginkuja. Helsinginkujaa hallitsee reunoiltaan leikattu luonnonkallio, muutama komea puu ja autot. Kun viereisestä Vaasankadusta ei tullut autotonta niin ehkäpä Helsinginkujasta voisi tulla. Huvilakujan tapaan tännekin voitaisiin rakentaa pieniä hienoja tönöjä vaikkapa townhouseja. Ympäristössä on mahdollisuuksia vaikka mihin.

Huvilakujan uudet omakotitalot Eiran kupeessa

Muutin kerran Kalliosta Eiraan, tai oikeammin Helsinginkadulta Huvilakadulle joka sijaitsee Ullanlinnassa, Eiran kupeessa. Olo oli kuin Aki Kaurismäen elokuvassa, Calamarin Union, jossa15 Frankietä tekivät pitkän matkan Kalliosta Eiraan. Harva selvisi. Minäkin muutin pois kolmen vuoden jälkeen. Alue oli viehättävä, mutta itse pidän siitä kuitenkin enemmän kävelyretkien kohteena kuin kotikulmana.

Kun lähdin sunnuntaikävelylle naapurustoon silloisesta kodistani, tunsin olevani ulkomailla. Kaikki oli siistiä, mannermaista, huoliteltua ja hyvin rauhallista. Laivojen sumutorvet huusivat hiljaisiin kortteleihin, mutta nekin lähinnä aamuyöllä. Ruutukaavakatujen keskellä olevat pienet kujat olivat mukavan kummallisia, muuten aika täydellisen oloisessa kaupunginosassa. Siksi varmaan niihin niin miellyinkin.

Autoton Huvilakuja kulkee kahden korttelin halki. Tehtaankadun päässä on Eiran sairaalan jyhkeä jugendportti. Kävelykujan reunoilla on pikkuisia mökkelöitä, erikokoisia ja näköisiä talous- ja varastorakennuksia. Polveilevaa ja vaihtelevaa, rapattuja pieniä taloja ja muurinpätkiä suurien lehtipuiden katveessa. 

Yksi näistä piharakennuksista on korvattu omakotitalolla. Ympäröivät talot ovat pääosin 100 vuotta vanhempia 1900-luvun alusta. Uusi valkoinen rakennus on taiten suunniteltu, aika vaikeaa on sovittaa asukkaan yksityisyyden ja kujan kävelijöiden sekä pihan muiden asukkaiden tarpeet yhteen. Ehkä kujan talon asukkaankin täytyy olla hieman omalaatuisempi taiteilijasielu, jotta omakotitalo ilman omaa pihaa keskellä kerrostalokorttelia luontuu hyväksi kokonaisuudeksi.

Värin puolesta tämäkin muurimainen asuintalo olisi voinut taipua ympäristössään muuksi kuin valkoiseksi, vaikka vaaleanpunaiseksi!

Kujalle on ilmestynyt toinenkin uusi talorykelmä. Pietarinkadun ja Huvilakujan kulmaukseen on rakennettu kolmen asunnon talorykelmä. Tämänkin on hyvä esimerkki täydennysrakentamisesta. Joskus takapiharakentaminen saattaa onnistuakin. Jos ensimmäinen esimerkki oli vaatimaton talo muurissa, ovat nämä talot suuria veistoksellisia möhkäleitä, joihin on koverrettu ikkuna-aukkoja harvakseltaan. Molemmat uudet talot ovat onnistuneita omissa tyylilajeissaan.

Kaivopuiston salainen käymälä ja Tehtaankadun soiva vessa

Nyt pääsemme helsinkiläisen wc-kulttuurin pariin, tarkemmin julkisten vessojen hauskoihin erikoisuuksiin ja puistojen hylättyihin tarvelaitoksiin. Ensiksi siis puistoja ja katuja koristelevien, erilisten pömpeli-vessojen pariin.

Toisin kuin muista rakennuksista, yleisistä vessoista on vaikea tehdä faktan tarkisteluita, tietoa kun näyttää olevan hyvin vähän saatavilla. Outoa tämä niukka asiasta informointi, kun itse asia ei ole mitenkään uusi eikä tarpeeton. Yhden maininnan sadan vuoden takaa löysin kuitenkin. Ravintola Kappelin päädyssä Esplanadilla, entisessä Vasikkahaassa (!), on ollut yleisövessa. Sille oli varmaan kysyntää, olikohan tuolloin ravintolan sisätiloissa toiletti-tiloja lainkaan. Ei välttämättä.

Toisen ravintolan, ravintola Kaivohuoneen (ks. myös blogistani Helsinki – kylpyläkaupunki) taakse rakennettiin mitä ilmeisimmin 1940-olympialaisia (siis niitä olympialaisia varten, jotka siis siirrettiin sodan takia vuodeksi 1952) varten yleisö-wc-tilat. Hieno valkoinen funkkis-rakennus on nykyisin tyhjillään Kaivohuoneen takapuolella. Luulisi että tälle wc:lle olisi tilausta ainakin vappuisin Ullanlinnanmäellä. Metalliset tekstit ovat kutsuvia kolmella kielellä.

Kun olympialaisia toisen kerran ruvettiin pykäämään Helsingissä, tuli jälleen aika rakentaa uusia yleisö-wc-tiloja. Tehtaankadulle, Agricolan kirkon viereen rakennettiin punatiilinen yleisö-wc-rakennus. Tämä vessa toimii nykyisin karaoke-ravintolana. Nimenä on osuvasti Restroom. Pienen paikan hyvänä puolena kuluu olevan lyhyet jonot, jos haluaa laulamaan.

Saman tyylinen vessa-pömpeli on myös Meilahdessa, lähellä Seurasaaren siltaa. Tämän vessan yleisölle tarkoitetut ovet aukeavat häveliäästi kohti merta, poispäin tieltä. WC-rakennus on näyttää edelleen olevan kohtuullisessa kunnossa, mutta se on suljettu ja käyttämätön.

Yhdessä suosikkisivustoissani Asfalttia ja auringonkukkia, löytyi kaksi hienoa kuvaa julkisista käymälöistä 1970-luvulta. Aikalailla ovat pömpelit pienempiä ja vaatimattomampia kuin nykyisin. Tommi Toijan poju Bad Bad Boy on päässyt lähes samoille mestoille Enson talon hollille, mistä kuvalinkki alla.

http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/käymälä/ser140629#contentwrapper / Eeva Ristan kuva