Helsingin vanhimmat korttelit Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olivat vuosikymmeniä virkamiesten työpaikka-aluetta. Seurahuoneen ja Stockmannin lähdettyä on huvielämä ollut kortteleissa aika vieras käsite, virkamiesten työnteon kannalta tietenkin onneksi. Pikku hiljaa taloja on vallattu takaisin monipuolisempaan käyttöön ja sisäpihojen kautta kulkee nyt mukava reitistö. Taloja on korjattu ja pieniä lisäosia rakennettu useampaankin paikkaan 1800-luvun talojen lomaan.
Pitkään ollaan odotettu että korttelit muuttavat muotoaan, ja pihat täyttyisivät kuhinasta, kaupoista, kahviloista ja ravintoloista. Missä ovat turistit – ja missä kaupunkilaiset? Ehkä tänä kesänä Torikorttelit vihdoin alkavat lunastaa lupaustaan, kun remonttityömaasta tulee pikkuhiljaa valmista hengailutilaa. Toivottavasti. Torikorttelit kun ovat liian kiinnostava mahdollisuus menetettäväksi.
Suuren suosion pari vuotta sitten sai Lasten kaupunki -museo Helsingin vanhimmassa kivitalossa, Sederholmin talossa (talo on vuodelta 1757). Yksityisen ihmisen lahjoitukseen perustunut uudentyyppinen museo, jossa lapset, ja me lapsenmieliset aikuiset, saimme tehdä ja leikkiä, koskea ja kokeilla. Aivan huippu! Ja sen huomasi museossa käydessä sen suosiostakin, kävijämäärä ylitti kaikki odotukset. Tällaiselle on kaupungissa ilmiselvä tilaus. Nyt museo on ollut suljettuna runsaan vuoden, mutta kohta koittaa taas aika päästä käymään 1970-luvun mummolassa, pukeutumaan roolivaatteisiin ja leikkimään valtaisilla nukkekodeilla. Ja tämä kaikki taas aivan ilmaiseksi.
Museon korttelin sisäpihalle on rakennettu betoninen uudisosa, joka on peitetty metalliritilöin (Arkkitehdit Davidsson ja Tarkela). Ritilät ovat kuin camouflage -kuvioituja, näin se maastoutuu näissä heleiden värien talojen seassa kuin suomalaiseksi havumetsäksi. Vanhojen talojen lomassa uudisosat ovat kuin mauste. Vahvat talot kestävät sisäpihojen vaihtelevat uudetkin palaset. Makea tulee vieläkin makeammaksi.
Museon korttelin seinille on tarkoitus heijastetaa valolla ihmishahmoja, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Valoteos on taiteilija Jaakko Niemelän. Tätä on tultava katsomaan pimenevissä syysilloissa. Pikku hiljaa Suomessakin päästään nauttimaan kiinnostavista valoefekteistä, meillä kun tuota tehokasta pimeyttä löytyy jota hyödyntää. Mutta nyt on luonnonvalon aika.
Kuvassa korttelin uusi portti.
Kaupunginmuseon muutkin näyttelytilat Torikortteleissa siirtyvät samaan kortteliin. 
Valkoisen salin -talon toisella puolella pihat jatkuvat.
Pihoilta löytyy myös eksoottisempia kasveja, kuten viiniköynöstä olutpanimoravintolan kyljestä. Vai onko kyseessä humala?
Samoista torikortteleista:
Katariinankadun Salakapakka
https://hennahelander.wordpress.com/2014/10/28/salakapakka-katariinankadulla-vastaisku-a-standeille/
Stockmannin ensimäisestä sijainnista Kieselefin korttelissa
https://hennahelander.wordpress.com/2015/11/23/stockmann-toiveet-tornista-valuivat-maanalle/
1960-luvun ehdottomuutta ja hitunen romanttisuutta Ruusuvuoren malliin
https://hennahelander.wordpress.com/2016/04/25/kulissien-takana-purkamista-ruusua-ja-tupakkapaikka/
Majakkahuoneesta 
Tuleekos blogiin esittelyä kaupungin muovimatoilla elävöittämästä Kiseleffin talosta? Välillä tuntuu, että torikortteleiden kanssa on osaaminen pahasti hukassa. Onneksi sentään ne designpääkaupunkivuoden viritelmät on enimmäkseen viety pois. Oli aika inhorealistinen näyte suomalaisen muotoilun tilasta.
Hauska kommentti! Varsinkin se olisi sitä, jos kommentissasi ei olisi mitään totuuspohjaa… Näissä ”elävöittämis”-projekteissa on aina hetkiä kun mennään ensin vähän sivuun ennen kuin löydetään itse juttu. Niin se taitaa olla myös Torikortteleissa. On taito, jota meillä suomalaisilla ei aina vielä ole, erottaa pysyvän rakenteen ja väliaikaisen hauskan ero.
No, itse otan niin paljon kantaa tosi työssäni, että olen tässä blogissa yrittänyt lähestyä asioita vain ja ainoastaan hyvän ja sen mahdollisuuksien kautta.