Stockmann – toiveet tornista valuivat maan alle

Stockmannin tavaratalosta saa kaikkea, tai ainakin sai. Tämä edelleen pohjoismaiden suurin tavaratalo on murroksessa, mutta muutoksen tilassa se on ollut aiemminkin. Samalla Stockmannin kautta voi saada hyvän kuvan, millaisia erilaisia kaupunkitrendejä on Helsingissä ollut. Rakennuksena Stocka on muuttumattoman luja ja tyylikäs, mahtava. Tummat tiiliset ulkoseinät pystyurineen ovat kuin hyvin räätälöity takki. Itse en ainakaan voi olla pitämättä tästä varmaotteisesta ja isosta hahmosta.

Kiseleffin basaarissa, Senaatintorin laidalla ns. Torikortteleissa, on nykyisin mukava kahvila ja pikku liikkeitä paikalla, jossa Stockmann laajeni tavarataloksi. Näin pienenä Stockmann oli siis vielä sata vuotta sitten.

Helsingin liikekeskusta siirtyi poispäin kirkosta ja hallinnosta Mannerheimintien suuntaan, ja Stockmannin tavaratalo siirtyi mukana nykyiselle paikalleen.

Järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka toisen palkinnon voittanut arkkitehti Sigurd Frosterus sai lopullisen tavaratalon suunniteltavakseen. Sata vuotta sitten tehtiin vielä Helsingin keskustassa uusia katulinjauksia, jolloin Keskuskatu asetettiin nykyiselle paikalleen. Tieltä piti purkaa vain parikerroksinen talo, jossa sijaitsi silloinkin suosittu kahvila Ekberg. Tästä katulinjauksesta johtuen Stockmannilla on omalaatuinen oikeus rakennella tilojaan Keskuskadun alapuolella. Tavallisesti kadun alinenpuoli kuuluu kaupungin infralle, eli vesi-, viemäri- ja kaukolämpö yms. putkille. Tätä oikeutta laajentua maanalaiselle katualueelle Stockmann on myös käyttänyt.

Stockmann osti kaikki korttelin tontit vähitellen kilpailun jälkeen, joten Frosteruskin pääsi suunnittelemaan suurempaa kompleksia paikalle. Punatiilisen Argos-talon kohdalle hän oli piirsi yli 70 metrisen torniosan tavarataloon.

Frosterus1922Stocka
Tornit ovat vallan symboleja ja kertovat samalla mitä asioita kulloinenkin aika arvottaa. Ennen Stockmannin tornisuunnitelmaa oli siihen mennessä torneja kirkoilla, palo- ja rautatieasemalla sekä kansallismuseolla, ja siinä ne tornit olivatkin. Yksityisille tai kaupallisille ei oltu annettu lupaa kohottautua muiden yläpuolelle.

1920-luvulla oli ensimmäinen suuri pilvenpiirtäjä -keskustelu. Helsinkiä verrattiin suloisesti New Yorkiin, olimmehan saaneet ensimmäiset neonvalomainoksetkin. Tällöin torneja haviteltiin lähinnä suurien katulinjojen risteytymiin eli visuaalisiin painopisteisiin.

”Arkkitehtuuri luo paikkoja”. Helsingin kuuluisin kello ja kohtaamispaikka.

Suunnitelmat olivat suuret, mutta ajat epävarmat, joten turvauduttiin vaiheittain rakentamiseen. Ensimmäinenkin osa oli liian suuri Stockmannin omaan käyttöön joten tiloja vuokrattiin ulos. Historia toistaa itseään, Stockmann on taas viimeisen laajennuksensa jälkeen vuokraamassa tiloja myös muille.

Tornia ei tullut, mutta savupiippu sai lasisen valomainoskuoren. Varsin modäärniä.

1930-luvun laajennettu tavaratalo on se minkä me tunnemme. Uutuutena henkilökunnan paternosterhissi, liukuportaat, jotka asensi Kone Oy (vaikka tekikin saksalainen yritys) ja sprinkelerit.

Missä oli Helsingin ensimmäiset väestönsuojat? Stockmannilla tietenkin.

Kuva on Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin ”kenen Helsinki” -kirjasta. Argos-talo tai Wulffinkulma oli myös purettavien talojen listalla. Piparkakkumaisesta 1897 rakennetusta talosta pudotettiin jo parvekkeet ja kalkkikivikoristeet pois (näkyy kuvassa), ihmisille vaarallisina. Talolle oli jopa purkamislupa.

Yleinen mielipide ja keskustelu saivat kuitenkin Stockmannin perääntymään ja järjestämään kilpailun 1980-luvulla, jossa talon kohtalo oltiin jätetty auki. Kilpailu tuotti tällä kertaa voittajaksi Arkkitehdit Gullichsen Kairamo Vormalan ehdotuksen, jossa vanhan lasikeskeishallin rinnalle tehtiin uusi Argoksen keskeishalli.

Argos-talo jäi kulissiksi kulmaan. Kulissi toimii erittäin hyvin näin joulun aikaan, kun talo näyttää suurelta joulukalenterilta.

Teurastamo – paikka jota ei ole uudistettu verenmaku suussa

Hermannin rinteen alapuolella on Teurastamo, josta on tullut pikku hiljaa ruokakulttuurin ja rennon oleskelun keidas. Teurastamon rakennukset ovat minusta absoluuttisen kauniita, tasapainoisesti kokojensa puolesta toisiinsa sopivia, ”teollisuusrakentamista” parhaimillaan. Niiden yksinkertaiset, sirot metallidetaljit korostavat talojen linjakkuutta ja yhtenäinen tumma, matala tiili tukee kokonaisuutta.

Linjakkuuden alkuperäinen tarkoitus oli saada siat ja naudat mahdollisimman ”liukuhihnamaisesti” elävänä sisään ja lihoina ulos. Junan pistoraide toi karjan pihalle, siat ja naudat eri kohtiin ja siitä alkoi työt. Kellohalli-ravintola on osa teurastamon päätilaa, päätila jatkui läpi talon aina ulkoseinälle asti. Kellohallin viereiset kylmähuoneet ovat myös käymisen arvoisia.

Myös ns. sika-rampin, jota pitkin siat on viety sisään, muisto (luiskan kohta kivisessä sokkeliosassa, ulkoseinän alareunassa) näkyy nykyisen jädebaarin sisääntulon kohdalla.

Teurastamon talot ovat rakennettu 1930-luvulla, funkkiksen ja klasissimin rajakohdassa, arkkitehtina Bertel Liljequist. Teurastamon portin lihakauppa/ravintolalla on pitkät perinteet lihakaupan saralla. Hienoa että alueen porttirakennuksella säilyy vahva yhteys teurastamon alkuperäiseen tarkoitukseen.

Täällä mainosten ja härpäkkeiden kirjo on villiä ja vapaata, mutta tällä kertaa onnistuneen vapaata. Mainokset ovat Teurastamolle tehtyjä, ja paikan henki on hyvin ymmärretty toimijoiden taholta, missään ei ole tympeitä muovimainoksia tai jokapaikan plakaatteja, vaan kekseliäitä värikkäitä viritelmiä. Helsingin uusissa yrittäjissä on jo mainiota kaupunkikulttuurin tajua. Minuun tämä paikka vetoaa.

Mukavaa on myös, että kävijöiden ikäkirjo on laaja, ja pihalla on tarpeeksi paljon myös ”ei kenenkään maata”. Pihan keskellä on vapaasti käytettävissä oleva grillipaikka.

Pihalla on jo ruokaa kasvamassa, tätä nykyä ei tosin karjaa, vaan vihreää kasvustoa. Teurastamon tarkoituksena on, että kaikki kasvit vaihdettaisiin pikkuhiljaa syötäviksi. Vihdoin tällaistakin! Biologisiskoni onkin jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi joka paikkaan istutetaan koristekukkia ja marjattomia pensaita, miksei koko Helsinkiä voisi täyttää hyötykasveilla?

Paikalla on myös vuokrattava sauna. Se on aikoinaan palvellut teurastajia, eli se on tehty varmasti aitoon puhdistustarpeeseen.

Aluella on myös tunneleita, joihin en ole vielä päässyt kurkistamaan, mutta ehkä myöhemmin. Ja kulmarakennuksessa on pieni viskitislaamo kuparilaitteistoineen, jonka viski vasta tekeytyy (vai mikä onkaan oikea termi viskille), joten sekin paikka on ehkä myöhemmin listalla.

Olen ylpeä Helsingistä, ja tässä tapauksessa myös Helsingin kaupungista, sillä taitaa olla alunperin kaupunkisuunnittelupuolen keksintö, että paikasta on tullut tällainen, ruokakulttuurin monipuolinen hengailumesta. Harva uskoi muutamaa vuosi sitten, että ruoka voisi vetää tarpeeksi ihmisiä paikkaan, jossa ei ole ”mitään muuta”. No se muu tulee ruoan myötä, eikä se alkukaan ollut niin auvoinen, mutta vuosi vuodelta paranee. Koko Tukkutorilla on mahdollisuus samaan, muuntautua vaikka miksi, pala kerrallaan ja entistä kokonaan hylkäämättä.
Aiemmin Teurastamo oli syrjässä tukkutorin laidalla, kohta se on Hermannin ja Kalasataman ansiosta keskellä uusinta urbaania Helsinkiä. Hyvillä ideoilla voidaan saada komeat vanhat ”ongelmarakennukset” osaksi uutta helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Tässä tapauksessa Teurastamon talot ovat kaupungin omaisuutta, ja periaate on korjata niitä ”kevyesti” ja tehdä se pala palalta. Harmi vaan ettei tämä kevyt korjauskaan ole ilmaista ja se vasta pitääkin suunnitella.
Arkkitehdin täytyy tällaisessa tapauksessa osata tehdä mahdollisimman vähäeleisesti korjaukset eli ymmärtää lähtökohta ja vanha rakennustekniikka sekä paikanhenki, että sovittaa uudet tekniikkaputkistot yms. sekä muut toimintojen tarpeet freesisti ja mutkattomasti ja osata vielä jättää kaikki tarpeeton pois. Pahinta on, jos talojen sisukset alkavat muistuttaa nykyajan kipsilevymestoja, silloin ollaan menetetty jotain oleellista.

Teurastamo on Helsingin kaupungin viimeinen teurastamo, se lopetettiin vuonna 1992. Mutta missä oli Helsingin ensimmäinen teurastamo? Presidentinlinnan kohdalla. Tätä voimme muistella sitten 6.12., kun katsomme vastakorjatun presidentinlinnan puhdistunutta loistoa.

Kiintoisia kuvia Teurastamosta, siltä ajalta kun se vielä oli teurastamo:

Vanhassa kuvassa ramppi näkyy valkoisena Kellohallin oikeanpuoleisella seinällä.

Odotan, mitä syksy ja talvi tuovat Teurastamolle.

Porukka ja pääoma – toimistosta loftiksi n:ro 3

Miten sitä pääsee ryhmärakentamisporukkaan ja mitä se vaatii? Nykyisin on ryhmärakennuttamiskonsultteja, joiden avulla ovat rakentamisen ei-ammattilaisetkin rakennuttaneet jopa kerrostalon.

Arkkitehtien tyyli taas on ollut kautta aikojen tällainen ”minä itse” -tyyli. Aikalailla arkkitehdit ovat yhtä hyviä rakennuttajia kuin rakennusinsinöörit arkkitehteja. Se, että tietää jotain toisen työstä, ei pätevöitä siihen, valitettavasti. Se on isoissa projekteissa helposti todennettavissa. No sitähän me emme aluksi tienneet. Hieman tosin aavistimme.

Hauska olisi ajatella, että olisimme päässeet mukaan koska olimme niin hyviä tyyppejä. Mutta totuus taisi olla lähempänä, että pääsimme mukaan, koska meillä oli käteistä.  Vuotta aiemmin olimme myyneet omistusasuntomme ja muuttaneet vuokralle eli meillä oli tilillä makaamassa riittävä summa käsirahaksi. Tietenkin varmasti edesauttoi mukaan pääsyä myös se, että edellinen vuosi oli vierähtänyt mukavasti vanheimpainlomalla tulevien naapureiden kanssa…

Otimme selvää kiinteistöyhtiöstä. Tämä W+G oli ovela tapaus, koska siihen kuului myös kymmeniä asuntoja eli yhtiö ei ollut puhdas liikekiinteistö vaan se toimi asuntojen suhteen lähes samoilla periaatteilla kuin asuntoyhtiökin. Mikä parasta, liikehuoneistojen ja asuinhuoneistojen yhtiövastike oli tässä yhtiössä lähes sama. Aika usein liikehuoneistot maksavat jopa kaksinkertaista yhtiövastiketta. Ja yhtiövastikkeiden perusteita ei pysty käytännössä muuttamaan (vaatisi kaikkien osakkeenomistajien suostumista). Siksi korkea yhtiövastike kurittaa asunnoksi muuttanutta viimeistään seuraavan putkiremontin aikana. Silloin kun joutuu maksamaan remontista kaksinkertaisen hinnan.

Kun päädyimme etsimään ratkaisua vallata Weilin+Göös:in entisen painotalon ylin kerros, meitä oli liian vähän projektiin (alakerta oli ollut pinta-alaltaan puolta pienempi). Ensimmäiset arkkitehdit, joilta kysyin halua lähteä mukaan porukkaan, eivät yllätyksekseni halunneet osallistua. Heillä oli mitä ilmeisemmin realistisuutta hankkeen suhteen. Projekti ei tulisi olemaan helppo eikä halpa. Joskus on toki hyvä ettei tiedä asioiden todellista laitaa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ryhmärakennuttamisessa yksi keskeinen asia on raha ja siitä puhuminen. Ryhmärakentamisessa kaikki tekevät elämänsä suurinta investointia yhdessä ja toisistaan riippuvaisina. Suomalainen häveliäisyys rahan suhteen ei kuulu onnistuneeseen projektiin. Helpointa on, jos kaikilla on suurinpiirtein yhtäläiset rahalliset lähtökohdat ja ne ovat riittävät. Riittävät tarkoittaavat kaksin tai mieluummin kolminkertaisesti sitä mitä on alunperin ajatellut projektiin kuluvan. Lisäksi kaikilla pitää olla halua ja kykyä kertoa oma rahatilanteensa toisille rehellisesti. Palkat, omien yhtiöiden tilanne, velat, takaukset ja pääomat tulevat ilmi viimeistään pankkihuoneessa ristiintakausta tehtäessä.

Aluksi Yritimme ostaa vain puolikasta 6.sta kerroksesta. Loppukerrokseen (”varasto-osa”) oli kaksi kulkua: käytöstä poistetun porrashuoneen kautta tai palomuurin kautta ”toimisto-osan” puolelta. Käytöstä poistetussa porrashuoneessa oli myös käytöstä poistettu hissi. Hissikoneiston moottori oli kärähtänyt piloille 1960-luvulla. Siinä tilassa se oli edelleen. Käyttämätön porrashuone ja palanut hissi. Hyvä yhtälö aloittaa asuntosuunnittelu.

Talonyhtiö ei halunnut, että porrashuonetta kunnostettaisiin käyttöön kustannussyistä. Myyjä ei taas tietenkään suostunut myymään vain puolikasta, sillä mitä virkaa olisi 6.kerroksen varastotilalla, jonne saattoi kulkea vain käytöstä poistettuja portaita pitkin?

Me taas mietimme, miten voisimme rakentaa asuntoja pitkään ja kapeaan kerrokseen, jonka puolessa välissä oli palomuuri, ja siinäkin vain yksi aukko (yläkuvassa) varastopuolelle. Varastopuolella kun taas oli ikkunoita vain toisella puolella, ja kulmassa se käytöstä poistettu porrashuone.

Neuvottelimme myyjän ja isännöitsijän kanssa. Tarkastusmittaamatonta myytävää pinta-alaa oli 840 m2. Talonyhtiö ja rakennusvalvonta katsoivat alustavasti, että kuusi asuntoa olisi sopiva määrä.

Palomuurin toiselle puolelle jäisi 250 m2 asunto, jolla olisi 6 ikkunaa yhdellä puolella. Huono yhtälö. Pattitilanne.

 

Ryhmärakentamisprojekti – toimistosta loftiksi n:o1

Ryhmärakentamisesta on tullut suosittu teema, kuten myös tyhjistä toimistotiloista. Helsingin asuntopulassa, joka taitaa koskea lähinnä edullisia asuntoja keskustassa, on tullut tärkeä asuntopoliittinen kysymys. Tämä sarjakirjoitus aiheesta ei kuitenkaan koske asuntopolitiikkaa eikä pyri vastaamaan mihinkään yleipätevään, vaan se on kuvaus oman elämäni suurimmasta vapaa-ajan projektista, eli siitä millaista oli rakentaa puolitutussa porukassa toimistotalon kerros asunnoiksi ja varsinkin sen yhtä osaa omaksi kodiksi.

Tämä tarina alkaa vuodesta 2009. Tai oikeammin jo paljon ennnen.

Monet arkkitehdit ovat käyttäneet hyödykseen amattiosaamistaan rakentamalla omakotitaloja, hankkimalla heikkokuntoisia, epämääräisiä asuntoja muokattaviksi tai varsinkin 1990-luvulta asti ostamalla myös kaupungissa olevien vanhoja ja pieniä tehdas-, pesula-, tms. kiinteistöjä muuttaakseen niitä asunnoiksi.

Tällainen on ollut monille arkkitehdeille tavoite, jotta voisi saada, ei vain enemmän neliöitä kuin valmiin asunnon ostamalla, vaan että voisi toteuttaa niitä asumiseen liittyviä testejä ja kokeita, joita ammattiurakoitsijat vieroksuvat.

Niipä olin yrittänyt minäkin muutaman kerran eri ryhmäkokoonpanoilla saada eri kokoisia ja näköisiä rakennuksia ja kerroksia Helsingin eri kaupunginosista. Aina olimme hävinneet joko tarjouskilvan tai päätyneet siihen, ettei mitään tarjousta kannata laittaa, koska avoimia kysymyksiä on aivan liikaa.

Syksyllä 2009 ystävämme olivat löytäneet puolikkaan kerroksen, joka oli myytävänä Töölönkadulla.

Rakennus oli entinen Weilin+Göösin kirjapainotalo, joka oltiin rakennettu kahdessa osassa vuosina 1929 ja 1939. Julkisivuissa eroa tuskin huomaan, paitsi ylimmän katulinjasta sisäänvedetyn kerroksen kohdalla. Itselleni tämä tuntui kahdella tapaa aivan kohtalokkaalta. Tästä rakennuksesta Weilin+Göös oli siirtynyt Espoon Tapiolaan, WeeGee-taloon.

WeeGee-talo palasi etenevän suunnittelu ensimmäisessä vaiheessa Etelä-Tapiolan lukioksi, toisessa vaiheessa Espoon kaupunginmuseoksi ja kuvataidekouluksi sekä viimeisessä vaiheessa EMMA:ksi ja viiden museon kulttuurikeskukseksi oli elämäni arkkitehtuurisuunnittelun toinen huippukohta (hyvä Airas Arkkitehdit, Timo, Kivi ja Virva & co).

Tässä kuvassa on suunnittelemamme uusi betoninen pääporras EMMA:n näyttelytiloihin. Kuva on Arno de la Chalpellin.

Toinen kummallinen yhteensattuma oli, että olimme muuttaneet viereiseen kortteliin puolta vuotta aikaisemmin. Entisen Weilin+Göösin talonkulma näkyi vuokra-asuntomme ikkunasta. Asunto oli läpitalon kaksio suurella, mutta pimeällä keittiöllä. Tämän mukavan vuokra-asunnon olimme löytäneet perinteisesti sanomalehti-ilmoituksella. Koululaispoikani joutui asumaan keittiössä, jonne hankin Fatboyn kirkkaanvihreän riippukeinun, jotta hänelläkin olisi kodissa jotain ”jännää ja omaa”. Riippukeinu hädintuskin mahtui keittiöön ja poika patjoineen sen alle.

Takaisin WG-loftiin. Kela möi ensimmäisen kerroksen puolikasta tarjouskilpailulla. Mitään takeita ei ollut siitä, että liiketila voitaisiin muuttaa asunnoiksi. Ei ollut kiinteistöyhtiön eikä rakennusvalvonnan lupia, eikä niitä voisikaan saada ennen kuin olisi jotain suunnitelmia millä hakea. Mutta into oli kova.

Tila oli komea, huonekorkeus oli 4,4 metriä, pilarit lähes metrin kanttiinsa, kaari-ikkunat nousivat kadunpuolella pääosin katseiden yläpuolelle.

Porukkamme koostui arkkitehdeista ja yhdestä kuvataiteilijasta. Jaoimme pinta-alan neljään osaan, teimme alustavat päätökset sisäänkäynneistä. Sen jälkeen kukin teki oman asuntonsa suunnitelmat. Ikkunoita oli vähän, mutta ne olivat suuria, pimeää tilaa asunnon keskelle jäi paljon.

Meidän asuntoamme olisivat hallinneet valtaisat pilarit, johin suunnittelimme musta-kulta-hopea-vihreitä epäsymmetrisiä salmiakkikuvioita itsekeksityn ”uusjugendin” hengessä. Lattiaksi betonipintaa ja mustaa kumimattoa, kylpytiloja omaksi boksiksi sekä paksua seinää ja sen takana olevaa teiniparvea. Olin siirtynyt jo toiseen vaiheeseen.

Ainoa ongelma oli, että hävisimme tarjouskilpailun.

Lisää Tapiolan WeeGee-talon muodonmuutoksesta tehtaasta kulttuurikeskukseksi (kirjoittamani teksti):

http://weegee.fi/fi-FI/Mika_WeeGee/Miten_WeilinGoosin_painotalosta_tuli_Nay(18417)

Väliaikainen elämä, talon parasta aikaa? – Telakkaranta, Makasiini L3

Rakennusten parasta aikaa on toisinaan väliaika. Aika, joka on kun edellinen, usein alkuperäinen, toiminto on poistunut, ja uusi on vasta orastavana jonkun mielessä, tai ei edes sitä. Väliaika käytössä vuokrat ovat usein edullisia ja sopimukset määräaikaisia. Nämä ehdot houkuttelevat tiloihin nuoria yrittäjiä, jalansijaa hakevia pieniä ulkomaalaisia toimijoita, luovia ihmisiä, joille väliaikaisuus on hyve eikä rasite.

Sisätilat ovat usein hienoja, nopeasti ja luovasti kevyellä kädellä tehtyjä, tiloja joissa voi kokeilla villejäkin ideoita. Taloillekin käytössä oleminen ja lämpimänä pysyminen takaa rakennuksen säilymisen tyhjillään oloa paremmin.

Telakkaranta on tällainen paikka. Ennen portit olivat suljettuina, eikä kaupunkilaisilla ollut asiaa näille laitureille, mutta nyt portista voi mennä ja käydä katsomassa nostureita, tiilitaloja ja metallioviin tehtyjä graffitteja. Karuihin olosuhteisiin tehtyjä unelmatyöpaikkoja kaikille niille jotka haluavat säilyttää parhaat asiat opiskeluaikojen uuttaluovasta etsimisestä ja helposta yhteistyöstä eri alojen ihmisten välillä.

Kukaan ei näytä kaipaavan akustiikka paneelelilla vuorattua alakattoa, omaa huonetta, täydellistä ilmanvaihtoa tai säädettävää sähköpöytää, eivätkä miniatyyrivessatkaan porrashuoneessa näytä häiritsevän ketään.

Väliaikainen käyttö voi tapahtua missä päin kaupunkia tahansa. Sen avulla voidaan keskellä Cityä saada edullisia tiloja rennoille toimijoille hetkeksi tai saattahan siinä vierähtää vuosiakin.

Mutta. Väliaikaisuuden varjopuoli on myös sen väliaikaisuus. Jossain vaiheessa tilat täytyy korjata, ei ehkä niin raskaasti kuin tavallisesti tehdään, mutta kalliisti kuitenkin, jotta rakennuksen seinät edes säilyvät. Vuokrat nousevat ja tulee muutoksen tarve ja evoluution seuraava vaihe. Hersyvä luova toiminta siirtyy seuraavaan väliaikaistilaan ja niiden tilalle tulevat alueen trendikkyyden haistaneet kaupalliset toimijat. Ensin designer-henkiset, pienemmät kaupalliset ja sitten ajan saatossa usein yhä suuremmat ja vielä kaupallisemmat. Ja taas pyörä alkaa pyöriä alusta vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.jossain muualla.

Voiko kehitystä pysäyttää ja sementoida johonkin hetkeen? Itse en siihen usko. Villit ajatukset tarvitsevat tarvitsevat vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.

Merenlahden toisella puolella ovat arkkitehti Lars Sonckin tiilimakasiinit. Näistä yhteen, Makasiini L2:seen, tulee Jätkäsaaren uuden hotellin konferenssitilat, mutta toisen kohtalo on vielä auki.

Nyt tässä rakennuksessa on mm. Galleria Huuto, vanhojen autojen näyttely ja vintage-huonekalumyymälä. Viimeksi mainitussa on muuten hyvä pieni kahvila, jonka sisustus vaihtuu vähitellen.

Toivottavasti makasiini – ja Telakkaranta – saavat monipuolista käyttöä myös vastaisuudessa. Jätkäsaarikin tarvitsee villejä pikkutiloja, joihin kaikilla kaupunkilaisilla on pääsy, helsinkiläisittäin harvinaisessa punatiilisessä rosoisuudessa.

Postitalon keltaiset klinkkerit leimoilla, helikopterikenttä ja Salakauppa kulmilla

Helsingissä ei ole paljon kellertäviä rakennuksia. Rapattuja empiretaloja tietenkin, mutta ei muilla materiaaleilla toteutettuina. Postitalo näyttää keltatiileltä, mutta pinta on klinkkeriä, joka on poltettu Turussa Kupittaan saven tehtailla. Klinkkerin pinnassa on postileimoja, eli osattiin hauska konseptiointi jo vuonna 1938, kun haluttiin modernille talolle uudentyyppistä ulkoseinämateriaalia.

Postitalo kuuluu sarjaan ”nuoret vastavalmistuneet voittavat arkkitehtuurikilpailun” ja tuloksena on merkittävä rakennus. Näkemys voi auttaa korvaamaan kokemuksen puutteen. Toimistoon voi myös palkata kokemusta kuten Postitalon tapauksessa tehtiin. Kilpailun voittivat Jorma Järvi ja Erik Lindroos, ja Kaarlo Berg tuli suunnittelutiimiin vahvistukseksi kilpailun jälkeen.

Ennen Olympialaisia taloa korotettiin, ja sen katolle rakennettiin Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä. Tätä kenttää jopa käytettiin (Olympialaisten aikana), toisin kuin Hotelli Tornin Zeppeliini -pysäkkiä, jonka käyttö jäi vain haaveeksi.

Postitalo rakennettiin paitsi postin pääkonttoriksi, myös uuden ajan postiksi. Nykyisin Postitalon posti on kutistunut aika pieneksi ja tunnelmaltaan markettipostiksi, mutta parempi sekin kun Postitalo ilman postia. Luulisi että tänä verkkokaupan aikana pakettiliikenne olisi niin suurta, että postikin voisi hyvin ja pulleasti, mutta ilmeisesti asiat ovat monimutkaisempia…

Peruskorjaus on toteutettu hyvin ja talossa on sisälläkin tiloja ja paikkoja, joita ei uusissa rakennuksissa voi kokea.

Avarassa ja ilmavan jyhkeässa päätilassa on nykyisin kamerakauppa. Tilan toisessa päässä on rauhallinen ja mukava kahvio, Foto-kahvila, jonka ikkunat avautuvat Elielinaukiolle. Kerrankin kahvio, jonka ikkunoista voi katsoa kaupungin vilskettä.

Postitalossa on myös kirjaston ajanmukaisin ja aikuisin versio, Kirjasto10. Siellä käydessä voi hieman virittäytyä odottamaan uutta Keskuskirjastoa, joka varmasti muuttaa tapamme ajatella kaupunkilaisten yhteisiä sisätiloja ja niissä toimimista aktiivisina kaupunkilaisina.

Postitalon kulmilla on entinen lasikuutio, kaunis kuin mikä. Aiemmin siinä oli kukkakauppa. Nyt siinä on Salakauppa. Aamu Songin ja Johan Olinin pääosin käyttökelpoiset hyvin tehdyt, hieman nurjahtaneet tavarat saavat ainakin minut päivittäin hyvälle tuulelle. BibimBag Big on musta nahkalaukku, jossa on ulospäin lerppuvat taskut. Tällainen laukku on kulkenut mukanani päivittäin jo vuosia. Tosin eipä ne tavarat edelleenkään paikoillaan pysy, vaan ”naisen käsilaukku runsaine aarteineen” voittaa parhaankin järjestykseen liittyvän suunnitteluidean.

Fazerin salaisuudet ja Maxim – naapurit Kluuvinkadulla

Karl Fazer Cafe eli Fazerin kahvilassa on historian havinaa. Se on koko nykyisen Fazerin konsernin syntypaikka ja samalla se on yksi Helsingin vanhimmista, edelleen samalla paikalla toimivista kahviloista. Kahvila on vuodelta 1891. Tosin rakennus on vaihtunut jo kahteen otteeseen, ensin 1908 ja sitten vain kaksikymmentävuotta myöhemmin (miksiköhän?) purettiin ja rakennettiin uusi. Nykyinen Fazerin talo on vuodelta 1930, ja se on funkkis-tyylinen. Alkujaan kahvila oli kahdessa kerroksessa ja nuoriso jylläsi toisessa tasossa.

Seinällä on edelleen alkuperäinen seinämaalaus ja ennen vuosituhannen vaihetta myös seinien ja katon väri oli alkuperäinen. Katto oli komea kiiltomusta, täydellisesti maalattu peilaava pinta. Viimeksi kun kävin oli siitä tullut latte-kahvin värinen.

Mutta se miksi Fazerille pitää mennä on tietenkin kupolisali. Kupoli on laakea ja salaisuudet paljastava. Vastapäätä olevien keskustelun kuulee selvästi ja sanatarkasti. Hauska ilmiö. Lattiakin on nykyisin alkuperäinen marmorilattia, joka oli pitkään piilossa kokolattiamaton alla. Mitä aarteita jalkojemme alla onkaan piilossa…

Fasun edessä lentää Fazerin kukko, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Björn Weckström. Sama mies joka suunnitteli myös Lapponia-koruja mm. Tähtien sodan prinsessa Leialle. Onko kukko kadonnut Fazerin paketeista? En muista nähneeni vuosiin. Ilmeisesti lentänyt pois.

Naapurikorttelissa pitää majaansa Maxim-elokuvasalit.

Vuonna 1939 valmistuneessa Valentin Vaalan elokuvassa ”Vihreä kulta” metsänhoitaja Suontaa toteaa rouvansa pääharrastuksen olevan ”Stockmannin tavaratalo ja Fazerin kahvila”. Päteviä harrastuksia edelleen varmasti jollekin.

http://www.fazer.fi/kahvilat-ja-leipomot/artikkelit/kluuvikadulla-uudessa-talossa/

Maxim on Suomen vanhin elokuvateatteri, joka toimii edelleen samassa osoitteessa jo vuodesta 1909 eli yli vuosisadan. 1974 vanha Maxim purettiin, tosin vanhasta elokuvasalin mm. päärynäpuisia seinäpaneelit ja kristallikruunut säilytettiin varsin huolella uuteenkin rakennukseen. Taitaapa historia taas toistaa itseään. Vanha sali säilytetään, uusi rakennetaan korvaamaan toista, kohta purettavaa salia.

Ihmeellistä ettei näitä kaupungin valmiita, kiehtovia tarinoita hyödynnetä bisneksessä yhtään enempää.

Talot vaihtuvat, mutta kahvila toimii ja elokuvat pyörivät. Toivottavasti pala historiaa pääsee konkreettisestikin mukaan ja kaupunkikulttuuri kukoistaa.

http://yle.fi/uutiset/legendaarinen_maxim_sailyy_sittenkin_elokuvateatterina/7677190

Sibiksen uusi koti – mikä on väistötila?

Töölöössä on käynnissä dominopelin muunnos. Eduskuntataloa remontoidaan juhlakuntoon. Remontin ajaksi eduskunta muuttaa Sibeliusakatemian tiloihin, jonne paraikaa kunnostetaan musiikkisalista väliaikaista istuntosalia. Sibeliusakatemia muutti taas Nervanderinkadulle, entisiin Museoviraston konttoritiloihin. Museovirasto sentään muutti Alppilaan asti, Kulttuuritaloon.

Kun talossa täytyy tehdä suurempi peruskorjaus putkiremonteineen, täytyy toiminta siirtää jonnekin muualle, väistötiloihin, remontin ajaksi. Kevyimmillään väistötilat ovat vaikkapa niitä parakkikouluja, jotka ovat muunnoksia teräskonteista ja työmaakopeista. Toisinaan väliaikaisille tiloille on niin kovat vaatimukset, että väistötiloista tuleekin pysyviä tiloja. Tuskinpa Sibiskään lähtee enää Nervanderinkadulta pois, kun kerrosten väliset lattiatkin on tehty ääniteknisesti kovan vaatimustason mukaan, kelluviksi.

Alunperin Sibiksen talo rakennettiin Suomalainen yhteiskoulu SYK:ksi 1937. Koulusta tuli jälleen koulu. Funktionalistinen talon funktio palautui, mutta hyvin kuului toimineen myös toimistokäytössä.

Pääsisäänkäyntiä reunustaa funkkista edeltävästä kaudesta muistuttava, egyptiläishenkinen kivireliefi. Lyyrakin löytyy. Olisiko soitin löydettävissä sisältäkin?

Tässä kuvassa pojat voimistelvat salissa, josta purettiin katto ja tehtiin paikalle urkusalit, eli välistä peruskorjaus on aika suurta. (Aarne Pietinen / Helsingin kaupunginmuseo)

Nyt noin 70 vuotta myöhemmin pihalle on möngertänyt opiskelijaravintolan ja kahvilan syönyt kuparinvihreä olio. Mukavasti näyttää paikalle asettuvan. Pihalle pääsee puiston kautta oliota tervehtimään. Sympaattinen tapaus. Keväällä lumen alta pitäisi paljastua kattoterassi. Sitä odoteltaessa voi käydä olion kahvilassa. Se on avoinna arkipäivisin, ja siellä voi käydä katsomassa miltä 2010-luvun opiskelija-arki näyttää.

Eduskuntatalon edellisistä muutoista ja muustakin:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/11/eduskuntatalo-ja-kultainen-kupoli/

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/13/heimolan-talo-suomen-itsenaisyysjulistus-ja-kuninkaan-vaali/

Olympiastadionin torni 72 metriä – Helsingin rakennusten mittatikkuna

Miksi Olympiastadion on niin erityinen, miksi sitä pitää suojella? Vaikka meidät suomalaiset on kyllästetty modernilla arkkitehtuurilla, muualla Euroopassa asia on aivan toisin. Keskieurooppalaisille funktionalismi edustaa monasti eksotiikkaa, totutusta poikkeavaa.

Tällaiset meillä historialliset, funktionalistiset talot, tavallisesti 1930-luvulta lähtien rakennettuja vaaleita, koristamattomia rakennuksia, joiden ulkoseinillä ei ole pilareita eikä koristeita ja jotka eivät ole symmetrisiä, eli keskeltä sisälle ja talon puoliskot toistensa peilikuvia vaan ennemminkin tasakattoisia ja veistoksellisia, ovat osa itsenäisen Suomen tunnistettavaa tarinaa.

Selostamo tornin juuressa, ja kuuluttamot roikkuvat katoksesta. Myös pilareiden yläosat ovat muotoiltuja ”funktionalisessa hengessä”.

Kesä-olympialaisia ei ole pidetty jokaisessa pääkaupungissa, mutta Helsingissä on. On sanottu että se oli viimeinen mahdollisuus moiseen näin pieneltä valtiolta kuin Suomelta. Ensimmäiseen yritykseen vuodelle 1940 rakennettiin monta rakennusta, mm. ensimmäinen verisio Olympiastadionista. Arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti voittivat stadionin suunnittelun kilpailuehdotuksellaan ”valkoinen sinfonia”. Ruumiillinen ja henkinen kulttuuri kun ovat niin lähellä toisiaan! Huomaa puhdas valkoinen rinkula.

http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/olympia/hki/paikat/stadion5.html. Valitettavasti en tiedä kuvanottajan nimeä.

Toiseen, eli varsinaiseen urheilunjuhlaan vuonna 1952, olympiastadionia ehdittiin jo muokata puisilla, myöhemmin puretuilla lisäkatsomoilla. Nykyisen muotonsa stadionin ulkouori sai vuonna 1955.

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3368

Torni, tuo stadionin käytön kannalta täysin hyödytön rakennelma rakennettiin heti aluksi, oli itse asiassa pyydettynä kilpailuohjelmassa. Funktionalismi ei aina ollutkaan niin tarkoituksenhakuista. Onneksi torni rakennettiin! Hoikasta (ulkomitoiltaan kerros on vajaa 35 m2) valkoisesta tornista on tullut Helsingin symboli, joka näkyy Töölönlahdelle, aina rautatieasemalle

Torni stadionin yhteydessä on harvinaisuus. Itse en tiedä ainuttakaan, mutta varmaan niitäkin löytyy?

Funkition torni sai sota-aikana tähystystornina ja rauhanaikanakin hetkeksi, kun torniin asennettiin mikroaalto(!)linkki Suomen ensimmäisiä TV-lähetyksiä varten, 1957.

Tornin korkeus on 72 metriä. Se on hyvä mittatikku. Siihen on hyvä verrata kaikkea uutta rakentamista, mitä Helsinkiin suunnitellaan. 72 metriä on noin 20 kerroksisen asuinrakennuksen korkuinen. Asuintalon kerros on 3 metriä, korkeiden asuintalojen noin 3,2-3,5 metriä kuten myös toimistorakennusten. Ensimmäiset ja ylimmät kerrokset vievät lisäkorkeutta. Näillä numeroilla voi aika hyvin karkeasti mietiskellä rakennusten korkeuksia.

Näkötornina torni toimii yhä ympäri vuoden, arki-iltaisin 21.00 asti. Talvikäynti kannattaa.

Toimistosiiven sisäkäytävissä on vanhoja puu-lasiseiniä. Aika modernia!

Edelleen maistuva, purkitettu long-drink, ilmeisesti ensimmäisiä sellaisia maailmanlaajuisesti, tehty Helsingin Olympialaisiin, eli suomalainen Lonkero, lonkku.

Pitkät näkymät ja selkeys on tietenkin peruslähtökohta kun suunnitellaan suurien massojen rakennuksia, jotka tyhjentyvät ja täyttyvät lyhyessä ajassa. Komeata.

Olympiastadion kokee kohta peruskorjauksen ja muodonmuutostakin mm. puupenkit vaihdetaan ja katsomot katetaan kauttaaltaan. Juoksuradan alle tehdään uusi ”juoksurata”, joka toimii huoltokäytävänä, hauska idea. Pohjoisen puolen sisäänkäynti (aika kummallinen paikka nyt, kannattaa käydä katsomassa, lievä umpikuja) kokenee uuden tulemisen.

Vieressä Kisahalli, eli entinen Messuhalli, jossa on ovelat näyteikkunat ja joka on liikuntapaikkana erittäin omaperäinen.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/10/21/kisahalli-konsepti-jota-ei-enaa-keksittaisi/

Kisahalli – konsepti jota ei enää keksittäisi

Helsingin Olympialaisia varten rakennettiin 1935 Messuhalli eli nykyinen Töölön Kisahalli.

Iso hallitila keskelle ja pieniä avoimia poteroita sivuilla. Tila on tehty messuihin, mutta urheilukäytössä sama yhteisöllinen tilakonsepti on suorastaan nerokas! Kun lähemmäs kolmikymppisenä kävin Kisahallissa ensimmäistä kertaa tykästyin paikan mutkattomaan tekemisenmeininkiin. Kolmella eurolla voi urheilla oma-aloitteisesti ja kiirettömästi. Tällaisessa ympäristössä olisin halunnut teininä viettää aikaa. Paikka jossa voi itse tehdä, mutta myös katsella toisten hyvinkin erityyppistä tekemistä, ja vaikka liittyä seuraan. Viereisissä poteroissa on katutanssia, nyrkkeilyä, balettia, pöytätennistä, judoa. Vieressä on juoksusuora ja päässä miekkailijoita. Salissa pelataan kori- ja lentopalloa, voimistellaan sekä harrastetaan cheerleadingin akrobaattisia kuvioita. Huimaa!

Tällaista yhteisöllisyyttä ja aktiivisuutta ei kukaan konsultti keksisi. Eikä sen toteuttaminen enää nykypäivänä varmaan onnistuisikaan. Ensin kun kysytään käyttäjiltä, mitä he haluavat. Ei kukaan suostuisi menemään yhdeltä sivulta auki olevaan huoneeseen, paikkaan joka on täynnä häiriötekijöitä. Mataluus, ääni, yksityisyys, niistä kaikista tulisi iso ongelma. Kyllä vanhat talot ovat hyviä, sillä ne pakottavat luoviin ratkaisuihin. Meidät kaikki. On pakko ajatella uusiksi kun seinät eivät taivu totuttuun. Epätiloista voi syntyä parhaat mestat.

Taloa laajennettiin 1950 toisella salilla. Kun Olympialaiset vihdoin sotien jälkeen saatiin Suomeen, järjestettiin Messuhallissa rakennuksessa paini-, miekkailu- ja painonosto-ottelut sekä koripallo- ja voimistelukilpailut. Käytöt siis lomittuivat vuosikymmenet toisiinsa.

Toivoisinpa, että tällainen vastaava avoin, monipuolinen tekemisen tila olisi myös henkisen kulttuurin puolella. Kolmella eurolla!

Kisahallin ulkokuoressakin on jotain tähänpäivään sopivaa. Tänä nettikaupan aikana, kiinnostava vaihtoehto umpinaisille katujulkisivuille olisi Kisahallin tapaiset ”näyteikkunahuoneet”. Nämä firmat eivät omista kauppojansa Kisahallissa vaan mainostavat ikkunahuoneessaan omia tuotteitaan toiminnan ollessa toisaalla. Tilan syvyys tuo meininkiä, eikä ikkunat ole yksiulotteisen teippauksen peitossa.

Tälläista ideaa voisi kokeilla muuallakin, missä kivijalkakaupat itsessään eivät kannata, tai uudella alueella jossa odotetaan vielä kaupunginosaan muuttavia asukkaita.

”Yksilö, aika rientää, yritä!” Viesti 1935-vuodelta, kirjoitettuna Kisahallin seinään. Siis yrittäkäämme!

 

Ylin kuva Wikipediasta/ Jonik. Valokuva on otettu Olympiastadionin tornista.