Teurastamo – paikka jota ei ole uudistettu verenmaku suussa

Hermannin rinteen alapuolella on Teurastamo, josta on tullut pikku hiljaa ruokakulttuurin ja rennon oleskelun keidas. Teurastamon rakennukset ovat minusta absoluuttisen kauniita, tasapainoisesti kokojensa puolesta toisiinsa sopivia, ”teollisuusrakentamista” parhaimillaan. Niiden yksinkertaiset, sirot metallidetaljit korostavat talojen linjakkuutta ja yhtenäinen tumma, matala tiili tukee kokonaisuutta.

Linjakkuuden alkuperäinen tarkoitus oli saada siat ja naudat mahdollisimman ”liukuhihnamaisesti” elävänä sisään ja lihoina ulos. Junan pistoraide toi karjan pihalle, siat ja naudat eri kohtiin ja siitä alkoi työt. Kellohalli-ravintola on osa teurastamon päätilaa, päätila jatkui läpi talon aina ulkoseinälle asti. Kellohallin viereiset kylmähuoneet ovat myös käymisen arvoisia.

Myös ns. sika-rampin, jota pitkin siat on viety sisään, muisto (luiskan kohta kivisessä sokkeliosassa, ulkoseinän alareunassa) näkyy nykyisen jädebaarin sisääntulon kohdalla.

Teurastamon talot ovat rakennettu 1930-luvulla, funkkiksen ja klasissimin rajakohdassa, arkkitehtina Bertel Liljequist. Teurastamon portin lihakauppa/ravintolalla on pitkät perinteet lihakaupan saralla. Hienoa että alueen porttirakennuksella säilyy vahva yhteys teurastamon alkuperäiseen tarkoitukseen.

Täällä mainosten ja härpäkkeiden kirjo on villiä ja vapaata, mutta tällä kertaa onnistuneen vapaata. Mainokset ovat Teurastamolle tehtyjä, ja paikan henki on hyvin ymmärretty toimijoiden taholta, missään ei ole tympeitä muovimainoksia tai jokapaikan plakaatteja, vaan kekseliäitä värikkäitä viritelmiä. Helsingin uusissa yrittäjissä on jo mainiota kaupunkikulttuurin tajua. Minuun tämä paikka vetoaa.

Mukavaa on myös, että kävijöiden ikäkirjo on laaja, ja pihalla on tarpeeksi paljon myös ”ei kenenkään maata”. Pihan keskellä on vapaasti käytettävissä oleva grillipaikka.

Pihalla on jo ruokaa kasvamassa, tätä nykyä ei tosin karjaa, vaan vihreää kasvustoa. Teurastamon tarkoituksena on, että kaikki kasvit vaihdettaisiin pikkuhiljaa syötäviksi. Vihdoin tällaistakin! Biologisiskoni onkin jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi joka paikkaan istutetaan koristekukkia ja marjattomia pensaita, miksei koko Helsinkiä voisi täyttää hyötykasveilla?

Paikalla on myös vuokrattava sauna. Se on aikoinaan palvellut teurastajia, eli se on tehty varmasti aitoon puhdistustarpeeseen.

Aluella on myös tunneleita, joihin en ole vielä päässyt kurkistamaan, mutta ehkä myöhemmin. Ja kulmarakennuksessa on pieni viskitislaamo kuparilaitteistoineen, jonka viski vasta tekeytyy (vai mikä onkaan oikea termi viskille), joten sekin paikka on ehkä myöhemmin listalla.

Olen ylpeä Helsingistä, ja tässä tapauksessa myös Helsingin kaupungista, sillä taitaa olla alunperin kaupunkisuunnittelupuolen keksintö, että paikasta on tullut tällainen, ruokakulttuurin monipuolinen hengailumesta. Harva uskoi muutamaa vuosi sitten, että ruoka voisi vetää tarpeeksi ihmisiä paikkaan, jossa ei ole ”mitään muuta”. No se muu tulee ruoan myötä, eikä se alkukaan ollut niin auvoinen, mutta vuosi vuodelta paranee. Koko Tukkutorilla on mahdollisuus samaan, muuntautua vaikka miksi, pala kerrallaan ja entistä kokonaan hylkäämättä.
Aiemmin Teurastamo oli syrjässä tukkutorin laidalla, kohta se on Hermannin ja Kalasataman ansiosta keskellä uusinta urbaania Helsinkiä. Hyvillä ideoilla voidaan saada komeat vanhat ”ongelmarakennukset” osaksi uutta helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Tässä tapauksessa Teurastamon talot ovat kaupungin omaisuutta, ja periaate on korjata niitä ”kevyesti” ja tehdä se pala palalta. Harmi vaan ettei tämä kevyt korjauskaan ole ilmaista ja se vasta pitääkin suunnitella.
Arkkitehdin täytyy tällaisessa tapauksessa osata tehdä mahdollisimman vähäeleisesti korjaukset eli ymmärtää lähtökohta ja vanha rakennustekniikka sekä paikanhenki, että sovittaa uudet tekniikkaputkistot yms. sekä muut toimintojen tarpeet freesisti ja mutkattomasti ja osata vielä jättää kaikki tarpeeton pois. Pahinta on, jos talojen sisukset alkavat muistuttaa nykyajan kipsilevymestoja, silloin ollaan menetetty jotain oleellista.

Teurastamo on Helsingin kaupungin viimeinen teurastamo, se lopetettiin vuonna 1992. Mutta missä oli Helsingin ensimmäinen teurastamo? Presidentinlinnan kohdalla. Tätä voimme muistella sitten 6.12., kun katsomme vastakorjatun presidentinlinnan puhdistunutta loistoa.

Kiintoisia kuvia Teurastamosta, siltä ajalta kun se vielä oli teurastamo:

Vanhassa kuvassa ramppi näkyy valkoisena Kellohallin oikeanpuoleisella seinällä.

Odotan, mitä syksy ja talvi tuovat Teurastamolle.

Kuinka kapeaan kohtaan voi talon rakentaa – Perhon lisäsiipi Kampissa

Viedessäni lapsia päiväkotiin naapurirakennukseen, en olisi koskaan kuvitellut että ravintolakoulun, kävelytien ja funkkisbensa-aseman väliin mahtuu talo. Mutta mahtui siihen. No, pieni palanen bensiksen katoksesta piti kyllä leikata ensin pois.

Bensiksen katos ei ollut alkuperäinen funkkiskatos 1932-vuodelta, vaan hyvä 1990-luvun versio, toteuttuna lennokkaana siipenä. Tästä uudesta katoksesta uskallettiin otta komein suippokärki pois ja korvata se kaksoiskärjellä.

Ravintolakoulu Perho on kaunis päiväperho Mechelininkadulla. Harvassa paikassa on yhtä paljon valpaita ja iloisia ravintolatyöntekijöitä tekemässä parhaansa asiakkaiden viihtyvyyden eteen. Interiööri on ehtaa 1950-luvun vanerisisustusta, ja tunnelma kotoisan viehko. Arkkitehtina aina hyvä Arne Ervi, joka on suunnitellut mm. Helsingin yliopiston Porthanian. Perho tarvitsi lisää opetustiloja, ja niitä saatiin rakennettua naapuritontille.

Vanhan Perhon sisäänkäyntikatoksen lasista alapintaa. Eli katos on yhtä suurta lamppua.

Tällä kenkälusikkakaavoituksella voidaan onnistua hyvinkin kantakaupungin tiivistysprojektissa. Tonttitehokkuus tulee näin rakentaen varsin hyväksi. Tonttitehokkuushan on 1, jos koko tontti on peitetty yksikerroksisella rakennuksella ja tässä tapauksessa talo on kolme/nelikerroksinen.

Ikkunoita koristavat nuo nykyajan ornamentit, eli uudessa Perhon lisärakennuksessa on Oiva Toikan ruokahalua lisäävät kasvikset ja hedelmät.

Uuden talon alle jäi bensiksen pihaa, eli katutasossa on lähes ainoastaan porrashuone ylempiin kerroksiin. Maanpinta autoille ja siitä ylöspäin meille ruuastanaustiskelijoille.

Vanhan Perhon lumoa ravintolasalin lisäksi on mm. kauniisti kaartuva ja kevyt spiraaliporrashuone, joka oli elokuva”lavasteenakin” Kaasua Komisaario Palmu -elokuvassa. https://www.flickr.com/photos/hugovk/8536750896/in/photostream/

Katajanokan jäänmurtajien värit ja Helsingin ensimmäinen kelluva toimisto

Suomen pääkäupungissa Helsingissä on komeita taloja ja niihin sävytetyt jäänmurtajat. Katajanokalla on Engelin vanhat keltaiset Merikasarmin rakennukset, joissa on mustat peltikatot ja niiden vieressä pohjoisella rannalla on pareittain jäänmurtajia. Murtajilla on poikien nimet. Jäänmurtajista vanhimmat ovat Voima ja Apu 1950-luvulta, seuraavat olivat Urho ja Sisu 1970-luvulta. Nämä parivaljakot ovat musta-kellertäviä, vahvan näköisiä laivoja. Kauempaa ne näyttävät luontevalta osalta ympäristöään. Uudemmat Kontio ja Otso ovat sini-harmaita, eli enemmän bussi-väritysmaailmaa. Kylmässä ilmassa ja suomalaisessa maisemassa kova sininen-harmaa värikombinaatio näyttää hieman kalsealta. Tänä sunnuntaina nuoremmat jäänmurtajat olivat työkomennuksella.

Jäänmurtajilla on ollut jokaisella oma ja oman tyylisensä postilaatikko. Mutta minne ovat joutuneet Kontion ja Otson postilaatikot?

Kelluvat talot ovat tehneet tuloaan Suomeen pitkään. Suomi taitaa olla harvinaisen kankea ottamaan laajemmin käyttöön uusia innovaatioita. Puukerrostaloja, kelluvia taloja on tehty protoina jo monta, mutta laajamittaiseen tuotantoon ne eivät tahdo millään päästä. Varmaan osa syyllisenä ovat ne ”normit”, mutta ihan yhtä varmasti suurempi syy on pitkälle tehostettu perustuotanto, joka on viritetty juuri sille peruskamalle. Kaikki materiaalien, työtekniikkojen tai tuotantotapojen muutokset ovat sille virheenkaltaisia ja samalla kustannuksia nostattavia. Kaukana ollaan siitä että voitaisiin rakentaa uusi tuotantotapa uudelle tuotteelle.

No tämä oli toivottavasti jo menneen talven ruikutuksia ja nyt on uudet asenteet uusilla tekijöillä tälläkin saralla.

Katajanokan kelluva toimisto näyttää rakennukselta eikä laivalta. Se on rakennettu Arctia Shippingin Oy:n pääkonttoriksi. Sisältä se näyttää – toimistolta, ehkä vähän liiankin kanssa. Olen käynyt aiemmin tänä vuonna talossa sisällä, eikä uudet tuulet olleet vielä koskettaneet tätä valtion täysin omistaman yhtiön toimistokulttuuria, mutta sehän on helposti muutetattavissa. Rakennus on tehty lähes valmiiksi asti Helsingissä, Hernesaaren telakalla ja sieltä tuotu teräksisten pontooniensa varassa nykysijoilleen. K2S-arkkitehtitoimisto on kyllä onnistunut ensimäisessä helsinkiläisessä kelluvassa talossa hyvin. Joku työntekijä oli kommentoinut rakennuksen hieman keinuvan. Itse en sitä silloin havainnut lainkaan, vaikka vähän toivoinkin vierailijana sen kokevani.

Ulkoseiniä peittää vaihtelevasti rypytety reijitety alumiinievy. Levyssä on ristejä. Satamalaiturilla on varastorakennuksessa alumiininvärisenä sama reijitys. Hyvin tehtyä yksinkertaista ulkoseinää, satamaan sopivista materiaaleista ja Katajanokalle sopivalla värityksellä.

Jäänmurtajalle pääsee käymään toisinaan myös kiertokävelyille työkauden ulkopuolella.

Salakapakka Katariinankadulla – vastaisku A-standeille?

Salakapakka Katariinankadulla. Baari ilman mainoksia. Toimiiko tällainen kaupallinen konsepti? Kävimme syömässä Pohjois-Esplanaadilla ja jatkoa piti seurata, siis baariin. Yksi meistä tiesi, ”salakapakan” olemassa olosta Katariinankadulla. Onneksi Katariinankatu on lyhyt ja ovia vain muutama. Mikä löytämisen ilo kun yksi ovista aukeni! Lapsellista tai ei, tämä toimii. Ja vielä täysin vaarattomasti. Toisin kun nuoruudessa, mutta  perille pääsy oli aivan yhtä ilahduttavaa Lontoossa tai Berliinin rave-paikoissa jättömailla ja varastohalleissa. Paikoissa, joita ”ei ollut virallisesti”. Berliinin paikat taisivat kyllä olla kaikissa reppumatkaajien turistioppaissakin, mutta se oli sivuseikka tunnelman rinnalla.

Yllätyksellisyyttä kaipaa kaupungissa. Itselleni vaikuttavinta salakapakassa oli sisääntulon karu kauneus. Ei mainoksia! Kuinka kyllästettyjä olemmekaan lippussille ja lappusille, kuville ja rehuille. Kylläisyysaste on saavutettu kauan sitten. Ehkä päivän sana – priorisointi – pitäisi yltää mainosmaailmaankin.

Viereisellä kadulla Senaatintorin laidalta löytyi tällainen sisäänkäynti. Kaupungin ykköspaikalta. Mitä me oikein tavoittelememme tällä? A-standid, laput lasiovissa, valkoiset muoviruukut kuihtuneilla kasveilla. Viereinen syvennys, liikennemerkin vieressä, on peitetty samalla tyylillä viritetyillä plakaateilla.

Kävin alkusyksystä Kööpenhaminassa. Siellä ei ollut mainoksia keskusta-alueella, muutamaa katua lukuunottamatta. Ei A-standeja missään, ne olivat kiellettyjä. Itse olin jo kuvitellut niiden olevan välttämättömiä. Kööpenhaminassa huomasin katsovani näyteikkunoita erillisten katumainosten sijaan. Ei lainkaan huonompi vaihtoehto!

Toinen silmiinpistävä asia oli, ettei valomainoksia ollut talojen ulkoseinissä kuin korkeintaan yksi. Kanavan varella ei edes sitä yhtä. Se yksi irtokirjainmainos olikin sitten aika tehokas talon julkisivussa, ja kaupungin kokonaisvaikutelmaksi jäi levollisuus. Ketä tämä helsinkiläinen kilpavarustelu oikein hyödyttää? Lappujen alta on vaikea nähdä voittajaa.