Helsinki sekoittaa pakkaa : vuokra-, omistus-, hitas- tai aso-asunto. Onko väliä?

Kodin tarvitsevat kaikki. Suomen ilmastossa se on ihmisen elinehto, asunto täytyy olla. Mutta onko sillä väliä kuka sen omistaa?

Kun muutin Helsinkiin, asuin ensin hetken Myllypurossa alivuokralaisena, sitten Roihuvuoressa ja Hietalahdessa vuokralaisena, Katajanokalla jälleen alivuokralaisena, vielä hengailua Arabian puutalokommuunissa,  ja sitten vihdoin vähän vajaa kolmikymmentä vuotiaana muutin ensimmäiseen omistusasuntoon Harjutorin (sehän on puisto!) ja Helsinginkadun kulmaan, 1990-luvun Kallioon. (Tämän ajan kuvani ovat kaikki paperisia, joten kuva on Hesarin toisesta päästä)

Kuvassa asuintaloksi muutettu Käsityöopettajakoulu Helsinginkadulla. Vanhalla metalli julkisivulla ja uusilla (lasittamattomilla!) parvekkeilla. (Talo: arkkitehti Airi Seikkala-Vierikangas, muutos: arkkitehti Timo Hirvonen)

Mitkä näkymät kodistamme olikaan! Erkkeri kohti itää, urbaanin ja vilkkaan Helsingin ytimessä, missä laulu soi kesäiltaisin ja kerran näin jopa Zeppelinin Kurvin yläpuolella, matkalla Venäjälle. Ihania naapureita, alakerran autoileva pappa ja yläkerran nokia-insinööri sekä outo klausuuli 1940-vuoden yhtiöjärjestyksessä, että omistajien piti itse asua asunnossaaan. Asuntoa ei saanut vuokrata. Siinä asunnossa asuimme viisi vuotta.

Asuntoja voi omistaa, osaomistaa, vuokrata, alivuokrata. Mutta mitä ovat asuntojen hallintamuodot ja miksi niillä on väliä? Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa halvalla halvoille paikoille?

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, vaikkapa työelämässä olevia ihan keskivertohelsinkiläisiä.

Silloin nuorena Helsinkiin vasta muuttaneena, hain minäkin Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa (nykyisin Heka) Kampin toimipisteestä, paikan päällä jonottaen. Laitoin toivelistaani Katajanokan ja Ruoholahden vuokra-asunnot, enkä kuullut asiasta sen koommin. Minulle oli aivan sama oliko asunto kaupungin vai yksityisen, kunhan sen saisi.

Kuvassa Kampin uusin tulokas, Marian sairaalan vieressä, minitontilla (Kaavan viitesuunnittelu: Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit, talo: Kirsti Siven&Asko Takala arkkitehdit)

Kaupungin vuokratalo ei kuulostanut korvissani lainkaan pahalta, itse asiassa en hahmottanut vuokramarkkinoiden jakaantumista yksityisiin ja yleishyödyllisiin sekä kaupungin omaan. Silloin parinkymmentä vuotta sitten ei vuokrissakaan ollut suuria eroja, markkina- ja ARA-vuokrat olivat aika lähellä toisiaan. Nykyisin markkinavuokrat voivat helposti olla kaksinkertaiset, tai enemmänkin verrattuna kaupungin vuokriin.

Asuntojen hallintamuotoja ovat omistus, vuokra ja niiden välimuodot eli asumisoikeus, säädelty omistus eli Helsingissä HITAS, osaomistus. Näitä erilaisia asumisen hallintamuotoja on kaikilla Helsingin alueilla. Uusilla alueilla suhteessa 20-40-40 (ARA-vuokra – välimuoto – vapaarahoitteinen omistus/vuokra).

Koska puolet suomalaisista asuu omistusasunnossaan ja puolet vuokralla, on tärkeää että molempia vaihtoehtoja on saatavissa kaikkialla. Monilla ihmisillä on myös halu vuokra-asumisen jälkeen siirtyä joko asumisoikeusasuntoon tai omistusasuntoon. Monasti se on taloudellisti myös kannattavaa, ainakin vielä kun verotuksessa on oman kodin lainakorkojen vähennysoikeus.

Kuvassa Helsingin kaupungin vuokratalo, Vallilassa. (Kaavan viitesuunnittelu: arkkitehdit Sarlin+Sopanen, talo: Arkkitehtiryhmä A6). Täydennysrakentamista liki värikästä Kone- ja Silta -klasikkokorttelia.

En siis saanut ARA-vuokra-asuntoa (eli entistä ARAVA-vuokra-asuntoa). Asuntojen rakentaminen on kallista ja vaatii paljon pääomia. Sitä varten valtio on luonut oman rahoituskanavan ja sen kanavan kautta valtio myös suuntaa asumisen trendejä haluamaan suuntaan. Tämä on yksi valtion asuntopolitiikan muoto, näin rajusti yksinkertaistaen tietenkin. ARA- etuliitehän tarkoittaa, että valtio antaa rahaa (tai nykyisin lähinnä takaa lainoja ja antaa rahallista tukea lainojen korkojen maksuun jos korot sattuvat nousemaan) hyviksi katsomilleen asuinrakennusprojekteille, ohjaa samalla sitä millaisia asuntoja rakennetaan, ja kenelle.

Olin onnekas, kun sain asuntoja yksityisiltä vuokranantajilta, koska kaupungilta tuli vesiperä tässä asiassa. Yksityisille vuokranantajille tärkeintä oli sisäsiisti ja ajallaan maksava vuokralainen, vuokran suuruus oli TOP 5:ssa, mutta ei ensisijainen asia. Tuloni olivat tuntipalkkalaisena hyvinkin vaihtelevat, ja rakennusalan aaltoliikkeet tarkoittivat arkkitehtitoimistoissa, että kun projekti meni jäihin,  joskus viikon tai vain päivän varotusajalla, niin ei ollut enää töitä eikä palkkaa, tai toisin päin, yhtäkkiä töitä tulvi ovista ja ikkunoista, jolloin 60 tunnin viikkotahdilla palkka humahti toisille luvuille.

Kuvassa Länsi-Pasilaa. Alue jossa on monipuolisesti eri asumismuotoja. Keskuspuiston laidalla, ja kohta on uutta tulossa. Punatiilistä ja mukavasti polveilevaa.

Mitenköhän minun olisi käynyt ARA:n tuloluokkasyynissä? ARA vaatii, ettei ARA-vuokrakohteissa saisi asua kuin tietyn tulotason alittavat. Saako freelancer pitää kaupungin vuokra-asuntonsa Jakomäessä nousukaudella, vai pitääkö hänen lähteä liian hyvätuloisena pois? Eikö ole kaikkien etu, että kaupungin vuokrataloissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, ilman huono-osaisuuden leimaa?

Ja miksi rakennetaan kalliita ARA-kaupunginvuokrataloja kalliille alueille? Tällä hetkellä korkotaso on niin alhaalla, että Jätkäsaaren ja Kalasataman uusien vuokratalojen vuokrat kattavat talon rakennuskustannukset muutamassa vuosikymmenessä. ARA ei käytännössä tue asuntoja, koska korkotakuu ei toteudu (tietenkään tulevaisuudesta ei tiedä, ja korkojen noustessa ARA:llekin voi tulla rooli). Välillä ARA antaa myös ns. käynnistysavustuksia, 10000 €/ asunto (tämä järjestelmä siis suosii pienasuntoja), kuten nyt Helsinkiin.

Ainoa vähäinen hyvitys kaupungilta taas on hieman edullisempi vuokratontti. Muut kaupungin vuokralaiset eivät siis joudu maksamaan kalliiden alueiden uusia taloja. Tasaus kaupunginvuokratalojen suhteen tapahtuu lähinnä peruskorjausvaiheessa. Silloin vuokrien nousua taitetaan jakamalla niiden kustannuksia laajemmin. Silti tällä omakustannusperiaattellakin kaupunginvuokra-asunnot ovat keskimäärin 11 € / m2.

Ja sen ”arkkitehtuurin hinta” on marginaalinen. Nykyisten määräysten mukaiset puolimetriset ulkoseinät maksavat, oli ulkopinta mitä vain. Mutta tästä aiheesta enempi joku toinen kerta.

Kuvassa vasemmalla omistusasuntoja ja oikealla Haso-omistusasuntoja Flooranaukiolla, Arabianrannassa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen). U:n mallisessa talossa on myös sakara kaupunginvuokra-asunnoille, tehty ulkoisesti samalla periaatteella.

Haso on Helsingin kaupungin asumisoikeusasuntoyhtiö. Asumisoikeusasunto (ASO-asunto) on omistusasumisen ja vuokra-asumisen välimuoto. Asukas maksaa 15% asunnon hinnasta ja sen jälkeen joka kuukausi käyttömaksun, joka on vähän niin kuin vuokra, tähän voi saada asumistukeakin. Lainan korko on taas vähennyskelpoinen verotuksessa, aivan kuten omistusasumisessa.

Kuvassa Hekan Pitsitalo (Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit) ja Hitaksen värikäs talo (Arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen) Jätkäsaaressa, Saukonpaaden alueella.

Toinen Helsingin ”välimalleista” on ihan aito helsinkiläinen keksintö, HITAS. Hitas-asunnot ovat säädelytyä omistusasumista. Kaupungin tuki on hitas-hintainen vuokratontti. Itse asiassa tontin vuokraaminen on kaupungille nykyhinnoilla ihan kannattavaa, eli tässä asiassa ei varsinaista tukea asukkaille anneta. Miksi hitas-asunnot ovat sitten edullisempia kuin viereisen tontin vapaa-rahoitteiset? Hitaksen säätely on rakennuttamisessa. Rakennuttaja tai grynderi saa noin 10% rakennuttamispalkkion hakintahinnan (urakkahinta+muut kulut) päälle, eli hitas-asuntojen hinnan määrää oikeat kustannukset eikä kysynnän ja tarjonnan laki. Myös asunnon jälleenmyyntihinta on säädelty seuraavaksi 30 vuodeksi. Nykyisin ei voi omistaa kuin yhden hitas-asunnon kerralla.

Kuvassa ryhmärakennettu kerrostalo Jätkäsaaressa (AOA). Korttelin pihasuunnittelu on harvinaisen urbaania.

Olen ostanut ja myynyt elämäni aikana kolme asuntoa, asun nyt neljännessä ryhmärakentamishankkeena tehdyssä asunnossa. Välissä asuin runsaan vuoden vuokralla. Eri elämäntilanteissa erilaiset asumismuodot ovat luontevia ja eri tavalla saavutettavissa.

Helsingin sekoittunut asuntomuotosysteemi on hyvä ja joustava. Parhaimmillaan voi pysyä samalla alueella vaikka asumistarpeet muuttuvat, jos vaikkapa lapsien päiväkotien tai koulujen takia muutto kauemmaksi ei houkuta. Tai voi muuttaa uuteen kaupunginosaan asumisoikeusasuntoon pelkästä uteliaisuudesta ja asumisen riemusta, ja tavata uusia mukavia paikallisia ihmisiä lenkkipolulla tai yhtiökokouksissa.

On hyvä että Kallion lähistöllekin saadaan hellahuonetta isompia asuntoja lisää. Elämä kun jatkuu opiskeluelämän jälkeenkin ja lapsuuden sekä nuoruuden kiehtovat kaupunginosat ovat asukkailleen usein juuri se oikea Helsinki.

 

Purkamalla parempaa Helsinkiä – Cityn ja Sörkän toimistoja 2/2

Kuka rakentaa uudet talot keskustaan? Mitkä alat ovat meidän aikamme rahasampoja? Aivan kuten siluetti kertoo oman aikansa vallanrakenteista, kertoo myös keskustan muutos niistä taloudellisistavoimista, jotka nyt haluavat näkyä katukuvassa, olla kaiken ytimessä, Cityssä.

Aikaisempina vuosina näkyviä olivat pankit ja metsäyhtiöt, sittemmin mediatalot, jotka nyt hieman kärvistelevät. Viimeisimpinä nousijoina ovat kirjanpito- ja asianajotoimistot. Näissä käsissä ovat mm. kaikki Töölönlahden uudet toimistorakennukset.

Kasarmintorilta väistyvät kaupungin virasto, HKR. Vähitellen kaupungin virastot siirtyvät sivumalle itään. Ensin Hakaniemeen, Pasilaan tai Vallilaan, sieltä teknisten virastojen puoli muuttavat Sörnäisiin, Teurastamon kupeeseen. Siellä tulevassa talossa Lihapihalla, taitaa olla minunkin tuleva työpaikkani, monitilatoimistossa.

Kuva on Arkkitehtitoimisto Sarcin havainnekuva.

Kasamitorille viraston tilalle tulee juristien rakennus, yksityinen lakiasiaintoimisto. Myös Esplanaadilla on saman suuntainen tapahtuma, lakimiehiä saksalaisten pääomasijoittajien ostamaan taloon. Ehkä Suomestakin on tulossa vähitellen virallisten sopimusten ja paperien maa. Vielä 1990-luvulla en tiennyt ketään jolla olisi ollut kirjallinen työsopimus arkkitehtitoimistossa, toimittiin luottamuksella. Nyt tilanne on varmaan juuri päinvastoin. Harvassa ovat ne, joilla sopimusta ei ole. Hyvä että sovitaan, vaikka hieman sitä luottamuksenilmapiiriä kaipaankin.

Arkkitehtitoimisto Sarcin suunnittelemassa talossa on meidän aikamme rasteriulkoseinät. Seinät tehdään jämäkästi kivestä, ikkunat osittain silkkipainetusta lasista. Itselleni tulee oma Berliinin aikani mieleen, siellä kun oli (taas tätä 1990-lukua) sellainen sääntö, että kaikki kadunpuolen seinät piti tehdä luonnonkivestä ns. perinteisinä aukkojulkisivuina. Tässä talossa on samaa, ehkä se on sitä keskieurooppaa. Talojen lämmin väritys parantaa Kasarmintorin reunaa, ja liittää uudet tulokkaat rapattujen talojen kaveripiiriin. Kestävätkö nämä seinät paremmin aikaa kun purettu talo? Luulen niin.

Kuva on JKMM arkkitehtien havainnekuva. Huomaa vanhan korttelin rauhallinen jalusta, sama periaate jatkuu tämän uuden talon myötä myös tässä korttelissa. Blogin ylin kuva edustaa nykyisyyttä, tilannetta ennen ulkoseinien purkua.

Porthaniaa vastapäätä olevassa hallintorakennuksessa runko pysyy, mutta ulkoseinät muuttuvat ja ennen kaikkea se ulkoseinien tärkein osa, jalankulkijataso muuttuu radikaalisti. On sanottu, että ihminen kokee kapeassa katutilassa kaksi alinta kerrosta, ne leimaavat koko talon hengen. Niiden ikkuna-aukotukset, näkymät sisä- ja ulkotilojen välillä ovat niitä tärkeitä juttuja, jos haluamme mielenkiintoista kantakaupunkia, missä on mukava kävellä.

JKMM arkkitehtien suunnitelmassa on harmaaseen betoniin (rapatuilla ulkoseinillä) kaiverrettu suuria puisia koloja ja onkaloita. Hauskinta on, että aukkojen sijannit ja korkeudet ottavat kiinni ympäristöönsä: Yliopiston päärakennuksen jalusta jatkuu hallintorakennuksessa, ja tämä tekee koko rakennuksen jämäkämmän näköisemmäksi. Myös pääkolon sijoittaminen Porthanian aukion päätteeksi on hyvä oivallus. Kaupunkia vähän kuin neulotaan yhteen rakennus rakennukselta. Kunnes taas joku osa poistetaan.

Yliopiston eli Senaattikiinteistöjen hallinnoimien yliopistorakennusten muuttaminen toiseen käyttöön kantakaupungissa laajenee. Tässä muutettavassa hallintorakennuksessa ylimmät kerrokset tulevat olemaan jonkuntapaisena toimistohotellina.

Samassa korttelissa oleva yliopiston teologinen laitos korvautui ministeriöllä, kuten myös omassa suosikissani Arppeanumissa (jonka yliopistomuseon lopettaminen oli alkuperäinen syy, miksi koko blogia aloin kirjoittaa kaksi vuotta sitten). Siinäkin rakennuksessa yliopiston on korvannut ministeriö. Mitä tämä kertoo, vai kertooko mitään?

https://hennahelander.wordpress.com/2014/04/28/arppeanum-helsingin-ensimmainen-okyrakennus/

Yksi todellinen purkava parannus oli Kaisa-Kirjasto Kaisaniemessä. Tässä kuva Fabianinkadun puolelta, josta purettiin monikerroksinen vaalea pysäköintilaitos, ja rakennettiin Kaisa-Kirjaston takafasaadi.

Arkkitehtitoimisto Anttinen-Oivan oivallinen rasterijulkisivu. Tämä on rakennus josta taitavat pitää nekin, jotka eivät uudesta arkkitehtuurista yleensä niin välitä. Materiaalien vahvalla ja osaavalla käytöllä voi herättää tunteita. Aika ala-arvostettu piirre nykyrakentamisessa. Tunteet ja massiivisesti käytetyt tiilet, kivilohkareet, hirret ja paikallavalettu betoni.

Tämä valtion virastotalo vanhaa oopperataloa vastapäätä Bulevardilla, on yksi niistä rakennuksista, jota harvat jäisivät katukuvasta kaipaamaan. Ehkä jollain on ollut elämänsä hetki siellä, tai toivottavasti ainakin jollain, onhan paikka maistraattina, yksi Helsingin suosituimmista vihkipaikoista.

Havainnekuva on arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen.

Väinö Tannerin kentällä on tarkoitus pelata tulevinakin kesinä, sora on vaihtunut ruohoksi. Taustalla uusi toimistotalo.  Kaksi ylintä kerrosta tulee olemaan myös toimistokerroksia. Moderni tiilitoimistotalo avarilla näkymillä, ehkäpä kesäisin jokunen tuoli ja pöytä päätyvät kentän puolellekin.

Kilpailuvoittoja kaikki tulevat talot ja Kaisa-Kirjasto, lukuunottamatta Kasarmitorin taloa.

Purkamalla saadaan parempaa, jos puretaan huonoja ja rakennetaan hyviä. Aika yksinkertainen resepti parempaan kaupunkiin.

 

Asuintalon seinässä muumimukit -Arabia muuttaa pois

Arbia muuttaa kaukoitään, puoliloogista, olenkin aina ihmetellyt miten Arabia liittyy Helsingin syntysijoille, Vanhan kaupungin kosken partaalle. Tosin tämäntapaiset oudot mielenyhtymät ovat niitä parhaita ja mieleenpainuvimipia. Iittala siirtää tehdastoimintonsa pois Suomesta ja Arabian-tehdasta odottavat uudet kuviot. Suomalaisesta Arabiasta tulee kiinalainen juttu.

Monasti turhaksi löpinäksi mielletty ”talot ovat kansakunnan muisti”, tulee tässä ehkä ymmärretyksi. Tehdas muistuttaa meitä siitä ajasta, kun Suomessa tehtiin lautasia ja muumimukeja. Vielä sadankin vuoden päästä, kun lautaset ovat jo hajonneet. Talot kestävät pidempään kuin ne rakentaneet ihmiset – aika huima ajatus.

Arabianranta ehti rakentua Arabian tehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun hengessä omalaatuiseksi kaupunginosaksi. Ensimmäiseksi Suomessa, jossa taide oli osana kaikissa taloissa ja kaikilla pihoilla. Prosenttitaide, eli jokaisesta rakennushankkeesta varattiin yksi prosentti taideteosta varten, sen suunnittelua ja toteutusta.

Arabian tehdas on kohta vain muisto, aivan kuten Aallon taideteollinenkin, viralliselta nimeltään Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu (kuinka lyhyesti ja nasevati ilmaistu! Eikö näistä nimihirviöistä koskaan päästä?). Itse olen kyllä vahvahenkisten, historiallisten, hieman kämäisten opiskelijapaikkojen kannattaja. Niissä kun on helppo tehdä, kokeilla ja roiskia. Samoin ajattelen että opiskelijat kuuluvat ihmisten joukkoon, eikävätkä keskenänsä eristyksiin. Olen luullut, että se eristämisajattelu on muidenkin ”erityisryhmien” kohdalla jo taakse jäänyttä elämää, mutta opiskelijakampukset näyttävät vielä vievän kehitystä toiseen suuntaan.

Pihoilla keramiikka kukkii, ja lentävät matot vievät ajatukset itään.

Vakavan asiallisen punatiiliseinien sisäpihalta, As Oy Flooranaukiolta löytyy kaarevia seiniä värillisessä kukkaloistossa, Arkkitehtitoimisto Heikkinen-Komosen erilainen talo. Tässä talossa kiteytyy myös Arabianrannan (ja monien muiden Helsingin kaupunginosien) toinen elinvoimainen piirre, kaupungin vuokratalon asukkaat, asumisoikeus- ja omistusasujat samassa pihapiirissä. Helsinkiläinen innovaatio! Miksi eri asumismuotoja pitäsikään erottaa? Aivan kuten opiskelijatkin kuuluvat kaupungin kahviloita ja puistoja värittämään.

Tästä kuviosta kun kysyttiin, mitä tapahtuu jos lautasten palaset putoilevat pois kuviosta, sanoi arkkitehti, että sitten siitä tulee mustavalkoinen. Vähän samanhenkisesti kun Arabian kuulusta Paratiisi-astiasarjasta on värikäs ja mustavalkoinen versio. Tätä pelkoa ei ainakaan päälle päin näyttäisi olevan.

Arabian tehtaiden poisheitetty keramiikka värittää kuviota. Japanilaiset turistit etsivät muumikuppeja seinästä. Niitä löytyy mm. porttikongin luota, hyvältä kuvaustasolta.

Omiin suosikkeihini kuuluvat myös liikenneympyrän laiskat leijonat. Niitä katsellessa Arabian lämpö valtaa mielen.

 

 

Talo uniformussa – Santahaminan uusi monitoimirakennus

”Arkkitehtuurin tulee heijastaa sisältöä.” ”Talon ulkokuoren tulisi kertoa, mitä talon sisällä tapahtuu.” Nämä ovat usein arkkitehtuurin tavoitteita, mutta mitä sillä oikein tarkoitetaan? Mitä se sellainen arkkitehtuuri on? Miten talon ”idea” voi näkyä seinissä, ikkunoissa ja ovissa?

Helsingin edustalla on useita vanhoja ja uusia sotilassaaria, mm. Suomenlinna, Vallisaari ja Santahamina. Aktiivisessa sotilaskäytössä on enää vain Santahamina, saari itä-Helsingissä.

Heti kun tulin saarelle vastassa oli kunnon turvatarkastus ja uniformuinen sotilas vastaanottamassa. Mutta kun olin selvinnyt alkuvelvoitteista avautui eteeni luonnonkauniin saaren lisäksi alueen uusin tulokas, alokas Santahaminatalo. Monitoimitalo on sisällöllisesti siivili- ja armeijakäytön risteymä, näyteikkuna nykyiaikaisen armeijan maailmaan, näin ainakin kuvittelen.

Suomalaisen peruskallion ja mäntyjen viereen on raivattu sotilasaukio. Karunkaunis merellinen paikka on kuin suoraan oppikirjasta, miten ilmentää ”suomalaista luonnetta”. Hauskasti suomalainen sotilasaukio ei ole viivoittimella vedetty, suorakaiteen muotoinen kenttä, vaan aukio rajautuu kalliota vasten sitä luontevasti mukaillen, tyyliin: ”yhdessähän sitä tässä luonnon kanssa elellään”. Kymmenet lipputangot muistuttavat, ettei kyse ole mistään perusaukiosta vaan tarvittaessa paraatipukuun sonnustautuvasta sotilasaukiosta.

Aukion halkaisee tiukkarajainen, määrätietoinen ja selkeä betonipuikko. Talo joka ei uhittele tai isottele, mutta ei yritä sopeutuakaan keltaiseksi rapattujen 1950-luvun naapuritalojen joukkoon. Betonielementeistä tehty, ilman että sitä huomaa. Sanoisin hyvä saavutus arkkitehdeilta, eli Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen & Komonen ja siellä erityisesti arkkitehti Janne Kentala.

Santahaminatalo on pukeutunut uniformuun. Väritys on harmaa, tummanharmaa tehostettuina kullanvärisillä natsoilla. Köyhänmiehen kullasta eli kullanväriseksi anodisoidusta alumiinista on tullut varsinainen muoti-ilmiö helsinkiläisessä nykyarkkitehtuurissa, mutta tässä armeijan hierarkisessa ympäristössä kultapuikot ovat symbolisestikin paikallaan.

Alakerrassa on sotilaselämän ydin, ainakin sellaisen vaikutelman saa armeijan käymättömän siviili helposti armeijajuttuja kuunnellessa, eli munkkikahvila, sotilaskoti ”Sotku”. Tämän Santahaminan monitoimitalon sotilaskoti on valoisa ja rauhallinen, mutta varmaan aika harvalle tulee tästä kahviosta koti mieleen, mikä ei ilmeisesti ole ollut myöskään suunnittelijoiden tai talon rakennuttaneen tarkoitus.

Yläkerrassa on taasen nykyaikaisia munkinkammioita eli armeijan koulutuskeskuksen majoitustilat.

Alakerrassa on 300-paikkainen kultakeltaistuiminen auditorio. Puolustusvoimien kansainvälinen keskus, Maanpuolustuskorkeakoulun sotatekniikan laitos ja sotatieteellinen kirjasto ovat talon käyttäjiä. Kirjastosta löytyi jotain tutun kuuloista: Ruotuväki-lehti.

En pidä aseista, enkä macho-meiningistä, ne loistavat onneksi poissaolollaan tästä rakennuksessa. Myös tapaamani ihmiset olivat erittäinen sivistyneitä ja miellyttävän asiallisia, olisinkin ollut ihmeissäni jos näin ei olisi ollut. Silti itselleni jäi hieman ristiriitainen tunne tätä sotilasasiaa kohden. Ymmärrän toki, että armeijoita tulee aina olemaan, mutta silti armeijan pohjimmainen tarkoitus jaksaa yllättää. Ja yllättäähän myös se että pääkaupungissamme, tässä ihan kotini lähellä on tällainen saari, tässä käytössä. Hienoa olisi, jos tämä saari voi tervehtiä siviilejä vaikkapa kauniina kesäpäivänä komeasti taivaisiin nousevalla vaskipuhallinmusiikilla. Se voisi lievittää tuskaa.

Talo on täynnä hyvin suunniteltuja yksityiskohtia ja varmaa graafisuutta.
Yksinkertaisia materiaaleja, tässä esimerkiksi lautamuottiin valettua betoniseinää ja laattalattiaa ilman listoja, ja niin että nämä materiaalit sopivat toistensa viereen, mikä on sekin aika saavutus. Joskus vaikuttaa siltä, että kun asiaa ei huomaa, se on hallussa.