Kulissien takana – purkamista, Ruusua ja tupakkapaikka

Missä on Helsingin vanha kaupunki? Vanhan kaupungin koskella, Toukolassa, on Helsingin syntysija siltä ajalta, kun kukaan ei halunnut tänne muuttaa. Siellä on nykyisin lähinnä hiekkakenttä tästä ajasta muistuttamassa. Ei kelpaa.

Suomenlinna. Siellä on Helsingin vanhimmat muurit ja ensimmäinen kerrostalo. Mutta saari on saari, ja meri on välissä kaupungista erottamassa.

Kaupungin vanhimmat korttelit saavat kelvata Helsingin vanhaksi kaupungiksi, aika loogista? Korttelit, joilla on pieniä kujanteita ja sisäpihoja, torien välissä. Helsingin vanhat korttelit, torikorttelit.

Näissä kortteleissa piti majaa myös 1800-luvulla Helsingin huvielämä. Hotelli Seurahuoneessa, joka oli arkkitehti Engelin piirtämä, pidettiin mm. Helsingin yliopiston 200 (!)-vuotisjuhlat 1840-luvulla. Vaatimattomasti juhlat kestivät viisi päivää, mahtoivat olla juhlat, ehkä sellaisia kaipaisi, ihan vaan koulutuksen kunniaksi ja yleiseksi iloksi.

Seurahuoneella järjestettiin myös varietee-näytöksiä, Suomen ensimmäiset elokuva- ja ooppera-näytökset ja populäärimusiikin konsertteja, niin ikään 1800-luvulla. Tätä juhlintaa kaipaisi edelleen Helsingin vanhimpiin kortteleihin, historia velvoittaa.

Kyllä sitä osattiin 1960-luvullakin purkaa. Oikein urakalla. Monta sataa rakennusta purettiin, myös kaupungin vanhimmista kortteleista. Purkukohteina eivät siis olleet mitkään sivussa olleet kaupungin pienet ja vaatimattomat rakennukset, vaan ennen kaikkea keskustan komeat kivitalot. Välistä harrastettiin sitten tätä uutta keksintöä, kulissiarkkitehtuuria, koska jotkut kaupunkilaiset kovin alkoivat arvostella yksisilmäistä purkamista. Jätettiin ulkoseinät pystyyn kuopan reunalle, vähän lohduttamaan.

Tehtiinkö parempaa tilalle? Harvemmin. Arkkitehtuuri ei juuri ollut agendalla ykkösenä, vaan nopean rahan ansaitseminen. Myös Helsingin vanhimpien kortteleiden keskeinen rakennus, nykyinen Kaupungintalo koki suuren mullistukset. Onneksi tässä kohdin uudet sisäosat tehtiin suurella taidolla ja ajatuksella.

Kaupungintalon aulassa on Kimmo Kaivannon peilaava sormiharjoitus.

Tässä kohdin täytyy myöntää, että tunnen suurta lukkarinrakkautta Arno Ruusuvuorta kohtaan. Hän oli arkkitehti joka osasi tehdä suurta betoniarkkitehtuuria, ohuita ja teräviä teräskarmeja, käyttää taiteilijoita luomaan värikkäitä sisätiloja. Huumaavan puhdaslinjaisesti ja kuitenkin vaihtelevasti. Olen fani.

Kun tein suunnitelmia (kymmenisen vuotta, kiitos koko porukalle!) Airas Arkkitehdeissa Ruusuvuoren piirtämää Weilin&Göösin painotaloa Espoon WeeGee-taloksi, eli EMMAksi ja  muiksi, opin rakastamaan ”Ruusun” arkkitehtuuria. Näennäistä yksinkertaisuutta, jossa kuitenkin oltiin otettu huomioon monet tekniset ja toiminnalliset asiat. Meille sanottiin että detaljeja on yksi, ehkä niin, mutta siinä tapauksessa sen variaatioita oli yli sata. Ja kaikki ne yksityiskohdat palvelivat arkkitehtoonisia ajatuksia.

Joskus tosin mietin, että miksi emme pura kaikkea, niin kai Ruusuvuorikin olisi tehnyt. Lopussa melkein purimmekin sisätilat, sillä nykyiaikaisia museoita ei oikein saa runnomatta istutettua teollisuuskiinteistöön. Ehkä tämä oli sitten sitä Ruusun henkeä.

Ennen arkkitehdit saivat piirtää kaikki lasiset paloseinätkin, myöhemmin palokatkoprofiileista, mutta kuitenkin. Nykyisin kaikki täytyy olla ns. euro-koodattua rautakauppakamaa. Ikävää. Mikäköhän todellinen vaikutus on mihinkään muuhun kuin esteettiseen ympäristöön? Veikkaan että aika olematon.

Ruusuvuori käytti taiteilijoita värisuunnittelussa, Kaupungintalossa oli taiteilijana Anitra Lucander. Ei mitään päälle liimattua viimehetken prosenttitaidetta, vaan aitoa yhteistyötä.

Kaupunki osti talon alunperin jo 1903, tarkoituksenaan purkaa se ja rakentaa paikalle uusi kaupungintalo. Ei purettu silloin, mutta 1965 purettiin sisäosat julkisivun jäädessä paikalleen. Talo poliitikoille ja virkamiehille.

Ristiriita on selvä. Vanhan talon sisääntulo on outo sekoitus vanhaa ja uutta, ja muutenkin turhan vaatimaton ja matala. Alakatot, ne entiset asbestikatot, ovat kosketusetäisyydellä. Mutta tämän alkushokin jälkeen, ja kun hyväksyy tosiasiat, alkavat tilatkin näyttämään ainoastaan ja vain hienoilta. Veistokselliset portaat vievät yläkertaan, jossa on toinen outous. Keskellä tiukkaa 60-luvun arkkitehtuuria on yhtäkkiä vanha koristeellinen juhlasali, joka roikkuu ”ilmassa”. Miten se on voitu säilyttää, kun kaikki ympäriltä on tuhottu?

Virasto käytävät ovat täynnä upeita värejä, ylälasien kautta tulevaa valoa ja rauhallista tunnelmaa.

Ja mikä on herkkuna pohjalla? Yleisövessat tietenkin. Miesten vessassa en ole käynyt, mutta naisten vessa on kokemus. Ensin on kaunistautumistila, kliinistä terästä persikanvärisellä seinällä tehostettuna.

Itse eriöt ovat teollisuusmaisten käsienpesualtaiden reunoilla.

Itselleni tulee mieleen jopa teurastamo teräksen ja peilautuvien pintojen kliinisyydestä, tehokkuudesta ja hygienisyydestä yhdistettynä mataliin toimenpidetasoihin.

WC-tilassa on Ruusuvuorelle ominaiset tuhkakupit. Savuttoman Helsingin kunniaksi. Tämä savuttomuus-aihe tuntui olevan Helsingin kaupungin tärkein asia monta vuotta, jokaisessa rekryilmoituksessakin oli asiasta erikseen maininta.

Tuhkakupit on eleettömästi prässätty teräsreunaan, joka on kätkenyt paperitelineen alleen. Nyt kulhossa voi säilyttää vaikka omenaa.

 

 

 

Tiiliraunioita – Töölönlahden Makasiinit ja Katajanokan koulunpiha

Mitä voidaan tehdä vanhoilla tiiliseinillä, kun taloa ei enää ole? Katajanokan vankilan takana pääsee kokemaan ulkomaan tuulahduksia, sen verran helsinkiläisittäin eksoottista ympäristöä on päässyt syntymään Katajanokan keskelle.

Helsinki ei ole varsinaisesti punatiilinen kaupunki vaan Helsinki on syntynyt rapatuksi hallintokaupungiksi, ei punatiilitehtaiden teollisuuskaupungiksi. Makasiinit satamissa ja rautateiden yhteyksissä ja vankilat muureineen ovat kuitenkin rakennettu puhtaaksimuuraamalla punatiilestä, eli jätetty tiilipinnalle ilman rappausta.

Katajanokan kujanteessa ja muuriseinissä on myöhemmin tehtyjä paikkauksia. Hauskimmat niistä on tehty ilmeisesti purkutiilistä, joiden pintaan on jäänyt grafiittimaalit. Lopputuloksena on sateenkaaren väreissä välkkyvää kirjavaa punatiiliseinää, jota aluksi katselee vain ja ihmettelee, että mikä tässä nyt ei täsmää.

Katajanokka oli aiemmin sotilassaarena, aivan kuten mm. Suomenlinna, Santahamina, Vartiosaari. Saaren keskellä on venäläisten vanhoja punatiilisiä matalia rakennuksia. 1980-luvulla samoihin aikoihin kun saarelle rakennettiin uutta punatiilistä Katajanokkaa muutettiin vanhat ammus- ja purjevarastot uuden Katajanokan ala-asteen luokiksi. Pihaa reunustamaan jäi vanhan rakennuksen seinää, jota vasten rakennettiin yksinkertainen sadekatos. Seinästä tuli sermi.

Arkkitehteina koulurakennuksen muodonmuutoksessa olivat uuden Katajanokan kaavoittajat Helander, Sundman, Pakkala.

Töölönlahden makasiinit ovat tulevan kirjastotalon edessä ja tulevan kansalaistorin keskellä, valkoiseen muoviverkkoon puettuina.

Väliaikainen vaatetus voisi olla ylevämpikin, ja ainakin ilman mainoksia. Mutta mitä tästä eteenpäin? 1990-luvulla makasiineissa oli juhlia, näyttelyitä, kirppiksiä ja muuta toimintaa. Nyt tiilet on luokiteltu niin myrkyllisiksi, ettei niitä saa enää käyttää.

Makasiinit on suojeltu, eikä tiiliseiniä voida purkaa. Voisiko niitä käyttää yhtä luovasti hyödyksi kuin mitä on tehty Katajanokalla? Seinistä voidaan tehdä lavasteita, muureja ja näkösermejä. Niiden katveeseen voidaan rakentaa yleisövessoja, huoltoroskiksia, sähkökaappeja, hiekkasäiliöitä tai niiden lähettyville voidaan pykätä kahviloita ja katoksia.

Olisiko tässä kevyen ideakilpailun paikka? Helsingin sydämessä.

 

Helsingin tuomiokirkko – miten pieni saadaan näyttämään suurelta

Helsingin matalaa siluettia hallitsee keskeisesti Helsingin tuomiokirkko. Aluksi kaupungissa ei paljon muuta ollutkaan kuin Engelin suunnittelema Senaatintori ympäristöineen. Suomenlinnan linnoitus oli saarella pitkälle rakennettuna, mutta mantereella oli 1800-luvun alkupuolella muutama kivitalo (joista yhtä ollaan juuri kaupittelemassa Mariankadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, ainoa rakennus joka muistuttaa meitä siitä että ennen kadut kulkivat keskustassa osin eri kohdissa kuin nykyisin) eikä sitten paljon muuta. Senaatintorin laidalle, näkyvimmälle paikalle rakennettiin luterilainen kirkko, ortodoksisen Venäjän autonomisen osan keskukseksi. Tämä osoitti kyllä hieman vapaamielisyyttä silloiselta tsaarilta.

Kallion päälle rakennettu tuomiokirkko sai vasta myöhemmin portaat eteensä, siksi portaat ovat ehkä varsin jyrkät, koska ne piti saada mahtumaan rakennusrivistön ja kirkon väliin. Engel vastusti portaita, vaikka hänen alkuperäisessä suunnitelmassaan oli kaarevat portaat. Alussa 1830-luvulla kirkon alapuolella oli päävartio ja suora seinä.

http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/kirjastotietoutta/historia.html

Arkkitehtuurissa puhutaan usein mittakaavasta. Siis siitä mikä on suurta tai pientä suhteessa toisiin rakennuksiin tai katutiloihin tai muihin ympäröiviin asioihin nähden. Kun talo on liian suuri mittakaavaltaan, tarkoittaa se, että taloa kannattaisi pienentään joka suuntaan, muutoin ympäröivät talot näyttävät kuin lasten tuolit aikuisten pöydän ympärillä, se ei ole eduksi kenellekään. Mittakaava eli skaala on muutenkin jännä asia, jonka manipulointia ja muokkausta on käytetty hyväksi eri tavoin vuosisatojen ajan vallan osoittamiseksi.

Tsaarikin halusi Helsingin keskustan näyttävän komealta ja todellista suuremmalta. Engel ymmärsi, että kirkon tulee näyttää hyvältä joka suuntaan, eikä sillä saa olla etu- ja takapuolta. Kirkon tyyppiratkaisuksi Engel valitsi ilmeisesti tästä syystä symmetrisen keskeisristin muotoisen pohjakaavan. Tuomiokirkko oli pääosassa ja se sai usean kerroksen korkuisen jalustan. Korkeutta kirkkoon tehtiin keskustornilla. Pieni kirkko tehtiin näyttämään kokoaan suuremmalta. Engelin suunnittelemana kirkko oli varsin selkeän muotoinen. Sisältä tuomiokirkko paljastuu varsin pieneksi, ja edelleen tyyliltään melkeinpä ankaran yksinkertaiseksi. Aikoinaan kirkkosali on varmasti ollut kaupungin väestömäärään suhteutettuna kuitenkin jopa ylisuuri, ei lainkaan pieni.

Kirkkoa ”laajennettiin” visuaalisesti sivuille lisäpömpeleillä Engelin kuoleman jälkeen, niistä toisessa on kirkonkellot ja toisessa pieni kappeli. Myös itse kirkon päätornin ympärille rakennettiin neljä pienempää tornia, joissa on hempeät tähtikuvioinnit. Nämä sivutornit ovat aika omituisen näköiset tötteröt lähempää tarkasteltuna. Sisätiloissa nämä tornit eivät edes näy. Pieni kirkko hallitsee ei vain keskeistä toria vaan koko pääkaupunkimme päänäkymää. Aika hyvä suoritus!

Harvoin arkkitehtuurilla yritetään tehdä asiat näyttämään ulospäin suuremmilta kuin mitä ne ovat. Tavallisesti päinvastoin. Nykyisin haluttaan rakentaa varsinkin keskusta-alueelle käytettäviä neliöitä niin paljon kuin mahdollista, joten yritys on saada talot näyttämään pienemmiltä kuin ne ovat. Kiasmaakin pienennettiin 10 % (en muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta muutos oli merkittävä) alkuperäisestä, suunnittelun kuluessa, jottei se olisi liian suuri ympäristöönsä, vastustushan koko rakennusta kohtaan oli kovaa. Nyt kun Kiasmaa katsoo, voisi melkein toivoa sen olevan ”alkuperäisen” kokoinen.

Lähinnä tuomiokirkon tapaista visuaalista suurentelua on tehty viime aikoina vain vielä suunnitteluasteella olevissa torneissa, joita on ”venytetty” ylöspäin, jotta lopputulema olisi hoikempi eli tornimaisempi. Tähän siluettikysymykseen pitääkin palata mitä pikimmin.

Tuomiokirkossa on myös krypta, eli kallion sisällä oleva tila, entinen lämmitystila ja halkovarasto. Kulku on kirkon takaa, sieltä kirkkokin näyttää pienenmmältä ilman jalustaansa. Nykysin tässä kryptassa on kappeli sekä näyttelytilat, hienot wc-tilat ja ikkunaton kallioseinäinen kahvila, jonne kannattaa suunnata kun valkoinen ja sileä kauneus alkaa väsyttää.

Helsingin kaupunginteatteri – kaakelitalo viherkatolla

Kaakeliseinillä ei ole kovinkaan hyvä kaiku. Mieleen tulee 1980-luvun betonielementtitalojen kaakelien putoaminen, kylpyhuonemaiset ulkokaakelipinnat. Vaan tuskin koskaan ajatuksisiin tulee Kaupunginteatterin kauniit, poimuilevat ja paksut keraamiset laatat tai Aallon koboltinsiniset sauvakaakelit ja muut hienot kohteet.

Arkkitehtuurissa puhutaan usein sisätilan ja ulkotilan ”yhteensoljumisesta” tai siitä että sisätila ”jatkuu maisemaan”. Tämän rakennuksen kohdalla voi jättää nuo lainausmerkit pois. Kun nousen pääaulan portaita jotka kulkevat kumpuilevaa maastoa pitkin ja katson vieressäni polveilevan lasiseinän kautta eteeni avautuvaa puistoa pimenevässä marraskuun iltapäivässä, tunnen puhdas iloa että meillä on Helsingissä näin hienoja paikkoja. Paikkoja jotka eivät sulkeudu umpimielisesti itseensä vaan avautuvat ja näkyvät ympäristöönsä.

Viherkatot ovat nykypäivän ilmiö. Tiiheästi rakennetussa Keski-Euroopassa eräs syy lisääntyviin tulviin on, että maata peittää asfaltti ja rakennukset, vettä imevää maata siellä välissä on niin vähän ettei se pääse imeytymään luonnollisesti takaisin maaperään. Tähän ongelmaan eräs ratkaisu on viherkatot, joiden kasvillisuudessa vesi viipyy ja haihtuu taas taivaalle. Kaupunginteatteri on ollut tässäkin suhteessa aikaansa edellä. Katto on vihreä puiston jatke, todella yhtä hyvin suunniteltu aivan kuten julkisivutkin, ja siellä on lisäksi mukava oleskella.

Täytyy myöntää, että tässäkin rakennuksessa wc-tilat ovat erityisen vaikuttavat. Nahkasohvat ja jalopuuovet. Ensi kerran opiskelijana käydessäni kun tulin suoraan kotoani opiskelijaboksistani avaraan wc:n odotustilaan tuntui kun olisi tullut pukeutumis-ja oleskelusaliin. No, onhan tuo itse salikin teatteriglamouria henkivä, mukavan mutkattomalla tavalla.

Näyttelijöiden työtiloissa on hauskoja 60-luvun ideoita, kuten ovien väritys. 1960-luku oli moninpaikoin värikästä aikaa sisätiloissa, ja mustavalkoista ulkotiloissa. Ovissa oli liikennevalojen koodiväritys. Vihreät ovet olivat kaikkien avattavissa, kuten toimistohenkilökunnan työhuoneiden ovet, keltaiset ovet olivat varattu näyttelijöille ja punaisista päästiin itse asiaan eli muun muassa näyttämölle.

Arkkitehti Timo Penttilän Helsingin kaupunginteatteri herättää hyviä ja syviä tunteita, ulkona ja sisällä. Lähes 50-vuotias Helsingin kaupunginteatteri laitetaan kohta pakettiin ja remontiin. Toivotan hyvää matkaa! Monasti remonttia edeltää nuhjaantunut aika, jolloin kaikki odottavat uutta ja ehompaa taloa, mutta kaupunginteatteri ei ole päässyt vielä tähän säälivaiheeseen. Ilmeisen sitoutunut henkilökunta on pitänyt hyvää huolta keski-ikäisestä maisemaa pitkin lepäävästä valkoisesta teatterikaunottaresta.

 

Sisäkuvista kiitos Sari ja Mikko!

Helsingin vessoja näköalalla ja lämmityksellä

Ehkä Helsingin kuuluisin toiletti on Hotelli Tornin naistenvessa, ja täysin ansaitusti. Kulku vessaan on oma seikkailunsa. Ateljee Barn alapuolella, jyrkkien ja taatusti liian kapeiden – sekä käytön että turvallisuuden kannalta – valurautaportaiden jälkeen on luvassa avarammat maisemat. Miesten vessassa en ole käynyt, mutta tällä kertaa luotan urbaaneihin juoruihin ja uskon etten ole menettänyt mitään. Naistenvessa sijaitsee tornin kulmauksessa, pääosin katseiden katveessa. Erityisen jännittäväksi paikan tekee ikkunoiden alareunan korkeus. Tämäkin paikka kannattaa itse kokea.

Hieman erilaisen arkkitehtonisen yllätyksen tarjoaa Tamminiementien kahvila Meilahdessa. Mukavassa vanhassa hirsitalossa on kallis, mutta muutoin miellyttävä kahvila, josta useimmille kävijöille jää varmaan parhaiten mieleen itsekseen soittava piano, varsin näppärä kapistus.

Mutta aiheeseen palatakseni. Naiset saavat myös täällä enemmän iloa. Vessa on rakennettu mitä ilmeisemmin alkujaan suuremman huoneen nurkkaan. Väliseinät on rakennettu perus-alumiiniprofiili- melamiinilevy –systeemillä, jonka käyttö on levinnyt huoltoasemilta siis myös arvokiinteistöihin. Tahatonta komiikkaa löytyy kun katsoo vankkoja hirsiseiniä tämän muovilla pinnoitetun kovalevyn rinnalla. Hienointa on kuitenkin nykyiseen pieneen tilaan täysin ylisuuri, vihreä ja komea kaakeliuuni. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten kaakeliuuneja purettiin vanhanaikaisina ja käyttökelvottomina. Sitähän ne tavallaan ovatkin, edelleen. Mutta nykyisin nähdään asioilla myös muita arvoja kuin pelkkiä teknisiä tai taloudellisia. Tuskin tässäkään vessassa tilaa lämmitetään kaakeliuunilla, mutta hauska muistuma se on ajasta ennen sisävessoja. Silloin tämäkin tila oli jossain aivan muussa käytössä.

 

Kaivopuiston salainen käymälä ja Tehtaankadun soiva vessa

Nyt pääsemme helsinkiläisen wc-kulttuurin pariin, tarkemmin julkisten vessojen hauskoihin erikoisuuksiin ja puistojen hylättyihin tarvelaitoksiin. Ensiksi siis puistoja ja katuja koristelevien, erilisten pömpeli-vessojen pariin.

Toisin kuin muista rakennuksista, yleisistä vessoista on vaikea tehdä faktan tarkisteluita, tietoa kun näyttää olevan hyvin vähän saatavilla. Outoa tämä niukka asiasta informointi, kun itse asia ei ole mitenkään uusi eikä tarpeeton. Yhden maininnan sadan vuoden takaa löysin kuitenkin. Ravintola Kappelin päädyssä Esplanadilla, entisessä Vasikkahaassa (!), on ollut yleisövessa. Sille oli varmaan kysyntää, olikohan tuolloin ravintolan sisätiloissa toiletti-tiloja lainkaan. Ei välttämättä.

Toisen ravintolan, ravintola Kaivohuoneen (ks. myös blogistani Helsinki – kylpyläkaupunki) taakse rakennettiin mitä ilmeisimmin 1940-olympialaisia (siis niitä olympialaisia varten, jotka siis siirrettiin sodan takia vuodeksi 1952) varten yleisö-wc-tilat. Hieno valkoinen funkkis-rakennus on nykyisin tyhjillään Kaivohuoneen takapuolella. Luulisi että tälle wc:lle olisi tilausta ainakin vappuisin Ullanlinnanmäellä. Metalliset tekstit ovat kutsuvia kolmella kielellä.

Kun olympialaisia toisen kerran ruvettiin pykäämään Helsingissä, tuli jälleen aika rakentaa uusia yleisö-wc-tiloja. Tehtaankadulle, Agricolan kirkon viereen rakennettiin punatiilinen yleisö-wc-rakennus. Tämä vessa toimii nykyisin karaoke-ravintolana. Nimenä on osuvasti Restroom. Pienen paikan hyvänä puolena kuluu olevan lyhyet jonot, jos haluaa laulamaan.

Saman tyylinen vessa-pömpeli on myös Meilahdessa, lähellä Seurasaaren siltaa. Tämän vessan yleisölle tarkoitetut ovet aukeavat häveliäästi kohti merta, poispäin tieltä. WC-rakennus on näyttää edelleen olevan kohtuullisessa kunnossa, mutta se on suljettu ja käyttämätön.

Yhdessä suosikkisivustoissani Asfalttia ja auringonkukkia, löytyi kaksi hienoa kuvaa julkisista käymälöistä 1970-luvulta. Aikalailla ovat pömpelit pienempiä ja vaatimattomampia kuin nykyisin. Tommi Toijan poju Bad Bad Boy on päässyt lähes samoille mestoille Enson talon hollille, mistä kuvalinkki alla.

http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/käymälä/ser140629#contentwrapper / Eeva Ristan kuva