Vihdoin jylhää rantarakentamista – Salmisaaren toimistot

Jos jossain Helsingissä on urbaania, jylhää rantarakentamista, niin Salmisaaressa. Helsinki on täynnä pehmeää ja vihreää rantareittiä, julkista puistoa meren rannassa. Hyvä niin, mutta kun Helsingissä on rantaviivaa yli 100 kilometriä, niin muutaman kymmenen kilometriä siitä voitaisiin tehdä urbaaniksi ja rakennetuksi. Vaihtelu virkistäisi. Ja samalla Helsinki voisi palauttaa monipuolisempaa otettaan rantoihin. Ennen rantoja muokattiin varsin reippaalla kädellä, esimerkkinä kauppatorin graniittinen reuna ja satamien viivasuorat laiturit. Sillä mikä muu eurooppalainen pääkaupunki avautuu suoraan avomerelle, melkeinpä röyhkeästi?

Varjopuolena on tietenkin tämä merellinen ilmasto. Ei se mikään ihme ole, etteivät ne ensimmäiset Helsinkiin määrätyt ihmiset olleet niin innokkaina tänne tulossa. Sisämaassa oli heistäkin mukavampaa. Asuessani Katajanokalla ja käydessäni töissä Kasarmikadulla, totesin monesti seudun syys- ja talvimyrskyissä yliarvostetuksi. Etenemisnopeuteni sivutuulessa oli varsin alhainen.

Uusi, hiilikasan paikalle tullut toimistotalojen kaupunginosa Salmisaaressa on vaikuttava. Paikalla on ollut tehtaita ja siellä on edelleen toimivia voimalaitoksia. Rakennukset ovat suuria, tiilisiä komplekseja. Muutamia taivaisiin kurottuvia piippuja, jotka alleviivaavat rakennusten suurta kokoa.

Kerrankin myös uudessa kaupunkirakentamisessa tuntuu olevan vahva näkemys ja ote. Minulla on varmaan sisäsyntyistä taipuvuutta pitää isoista asioista, kuten komeista rakennuksista, mutta en usko että paikka voi jättää montakaan kävijää välinpitämättömäksi.

Vaikka talot polveilevat ja ovat erilaisia, tiili on sama. Hyvin yksinkertaista.

Paikka on vapaa pyöreäkulmaisista betonikivistä!

Alueella on myös kävelijälle sopivia pieniä lasilyhtymäisiä portinvartijan rakennuksia (tämän kuvan lasilaatikon sisällä on kone tutkailtavaksi) , poimuilevia katuja, yllättäviä näkymiä Lauttasaareen, vinokuljettimia ja paljon hyvin muurattua tiilipintaa eri aikakausilta. Ison rinnalla on hallittuja pieniä asioita.

Ja mikä ihaninta, tämä kaikki paljaana ja puhtaana mainoksista, sinne tänne sojottavista liikennemerkeistä, epämääräisistä teknisistä viritelmistä, roskiksista ja muovisista hiekotuslaatikoista, joilla Helsingin katuja ja aukioita on nykyisin tapana täyttää.

Hiilikasa kaivettiin maan alle. Se on kuulemma maailman ensimäinen automatisoitu maanalainen hiilivarasto, eli jos meillä ei ole maailman korkeinta taloa on meillä sentään tämä hiilikasa. Helsingin maanalaisesta maailmasta täytyykin jonain päivänä kirjoittaa, se on valtaisa luolasto. Tämä maanalainen maailma määrää paljon myös maanpäällistä toimintaa. Salmisaaressakaan ei voitu, harmi kyllä, rakentaa asuntoja toimistojen lomaan, silloin paikasta olisi kyllä tullut maailmanluokan uusi kaupunginosa.

Yksi tontti odottaa vielä ottajaansa.

Hanasaaren voimalaitos on erillinen saari Hakaniemessä, mutta saman suunnittelijan, arkkitehti Timo Penttilän. Salmisaari on osa ympäristöään. (Penttilän Helsingin kohteet ovat varsinaisen myllytyksen kohteena, kolmantena Kaupunginteatteri. https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/10/helsingin-kaupunginteatteri-kaakelitalo-viherkatolla/  Syynä lienee kriittinen noin 40-50-vuoden ikä, jolloin alkaa ensimmäiset peruskorjaukset / purkamiset toteutua talojen kohdalla. Meillä ihmisillä on tässä mielessä tässä kohdin helpompaa, tai enpä tiedä.)

Kaupunki laajenee, ja reuna-alueista tulee kaupungin ydintä. Teollisuus väistyy kaupungin kasvaessa asutuksen ja toimistojen tieltä. Salmisaaressa voimalat ovat jääneet, mutta teollisuustalot ja tehtaat ovat muutettu kulttuuritehtaiksi, lähinnä luovan puolen toimistoiksi ja sokerina pohjalla on tietenkin Alkon entiseen tehtaaseen sijoittunut oikeusvirasto eli kärjäoikeus. Tämän kun olisivat viinatrokarit arvanneet kun Alko kieltolain jälkeen perustettiin 1932.

Arkkitehti Väinö Vähäkallio piirsi Alkon tehtaan loppujen lopuksi 1940, portinvartijan kaakelipytinki on pullojen värinen.

Erityisen hienosti on onnistunut muutos oikeustalon toimistokäyttöön uusien ikkunoiden sijoittelun ja tyylin osalta. Tämä se on taitavaa muutosarkkitehtuuria! Arkkitehtina Tuomo Siitonen. Eli vanhat ikkunat ovat vanhoja puisia, ja uudet saman levyisiä viiltoja ohuilla teräskarmeilla. Eräs parhaimmin onnistuneista sanoisin.

Sieltä ne tuomarit nyt katselevat merelle ja Lauttasaareen, ja ihmettelevät miten näkymä on muuttunut.

Kuvassa vielä Lauttasaaren betoninen vesitorni. Historian havinaa.

 

 

 

 

 

Ennakkoluulotonta ja omalaatuista – brändejä, Arabianrannan koulu

Miten niin mielikuvia ei voisi muuttaa?

Alueen brändäys on kyllä tärkeätä ja mielikuvat myös. Mutta mielikuvien ja brändäyksen täytyy perustua oikeaan tietoon ja todelliseen tilanteeseen. On turha pelätä outoja yhdistelmiä. Niistä voi kehkeytyä juuri niitä omalaatuisimpia ratkaisuja, jotka tekevät ympäristöstämme kiinnostavan ja yllätyksellisen. Ei mikään ihme että designista kiinnostuneet merkkibrändit perustavat toimistonsa vaikkapa Vallilan vanhoihin teollisuustiloihin, tai uusi kuntokeskus perustetaan entiseen elokuvateatteriin ja nuoristalo ruumishuoneelle.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/30/ruumishuoneesta-nuorisotaloksi-muuntojoustavuutta-kallion-tyyliin/

Monet olivat peloissaan, kun muutama kymmenen romanialaista pitivät telttakylää Kalasatamassa. Erityisesti joidenkin mieltä askarrutti, millaisen maineen uusi Kalasataman asuinalue siitä mahdollisesti saa. Että kaikki yhdistävät Kalasataman tähän ohimenevään tilanteeseen myös tulevaisuudessa. Onko Kalasataman maine nyt mennyt?

Näytin pienen romanilaisen telttakylän ja kerroin siihen liittyvästä mediakeskustelusta myös espanjan asuntoministerille, aikana kun töihin kuului myös arkkitehtuurituristioppaana toimiminen, mikä oli itse asiassa aika mukavaa. Ajelimme siis Kalasataman pienen romanileirin ohi kohti Arabianrantaa noin vuonna 2010. Kaikki olivat hyvin hyvin huvittuneita, sillä espanialaisesta näkövinkkelistä meillä oli suurenluokan mittakaavaharha. He puhuivat tuhansista, me kymmenistä.

Arabianranta päättyi aiemmin tehtaaseen, jonka jälkeen oli joutomaata merenlahta kohti. Keskellä tätä ei mitään, oli alkoholistien märkäsuoja, ns. Liekkihotelli. Nyt sen paikalla on Arabianrannan peruskoulu.

Silloinen Suomen virallinen, vihainen nuori arkkitehti, eli Kai Wartiainen valittiin suunnittelemaan tämä uusi Arabianrannankoulu. Wartiainen halusi yllättää, tehdä totutusta poikkeavalla tavalla, käyttämällä totutusta poikkeavia, arkisia materiaaleja, kuitenkin loppuun asti hyvin suunnitellen.

Betonia valettiin kumimattoon tai profiiliin, ja saatiin uudentyyppistä seinää, muottivaneria käytettiin seinissä pintamateriaalina. Suunnittelu oli huolellista detaljitasolle asti, metalli jätettiin maalaamatta, mutta portaat tehtiin teräsprofiileista suunnitellen, ei valmistuotteita ostaen.

Alkoholistien L:n mallinen rakennus vuodelta 1979 sai pitää perinteisen rappauksensa ja ruutuikkunansa. Oikeasti käytänössä kaikki uusittiin runkoa lukuunottamatta. Tähän osaan tehtiin luokkahuoneet. Uusi L:n mallinen rakennus laitettiin vanhan syliin ja sinne laitettiin liikuntasali ja muita erikoisempia tiloja. Harmikseni kuulin että vanha osa on taas yksi näistä sisäilmaongelmaisista koulutaloista. Näissä korjauksissa ei ole varaa epäonnistua.

Kai Wartiainen on tehnyt Arabianrantaan toisenkin koulurakennuksen muutoksen, Metropolian yhden toimipisteen Hämeentie 161:een.
Hienoiten Kai Wartiainen on kuitenkin onnistunut Helsingin kohteistaan HTC-centerissä Kaapelitehtaan vierellä, Ruoholahdessa.

Suomen toistaiseksi parhaat toimistorakennukset, jotka todella liittyvät paikkaan ja hyödyntävät mielikuvia ja luovat niitä. Pääosin meidän sinänsä laadukas toimistorakentaminen on hieman anonyymia ja ympäristönsä hieman etäisesti liittyviä. Tähän täytyy palata ajan kanssa.

Arabianrannan brändäys taas perustui luovuuden mielikuvan vahvistamiselle. Taiteesta tehtiin osa käyttöympäristöä. Taideteollinen korkeakoulu, nykyisin Aalto yliopisto, ja Iittalan Arabiantehdas antoivat pohjan taidebrändäykselle. Tämä brändäys ei perustunut keksittyyn mielikuvaan vaan olemassaolevan piirteen vahvistamiseen ja muokkaamiseen.

Koulun pihalla olevat taiteilija Kaija Kontulaisen Arabian Hevoset. Hyvää tinkimätöntä taidetta, joka ei pelkää kosketusta tai koskettaa.

Keskon pääkonttorin muodonmuutos – toimistoista asunnoiksi!

Katajanokalla puhaltaa suuret muutoksen tuulet. Monipuolisesta kaupunginosasta on tulossa yhä enemmän asuinalue. Paljon puhuttu toimistojen muuttaminen asunnoiksi toteutuu Katajanokalla, halutulla alueella, varsin ripeästi. Toisaalta ymmärrettävää ja varmasti myös vääjämätöntä, toisaalta hieman harmillisen yksipuolistavaa.

Olen asunut Katajanokalla, vanhalla puolella eli jugend-puolella, Kauppiaankadulla, legendaarisen (kerrankin tämä sana on oikeasti paikallaan) Wellamo-ravintolan perustajan alivuokralaisena 1990-luvun lopulla. Asunto oli kuin pietarilaisen, eläkelle jääneen balettitanssijan menneisyyden kulttuurikoti, ja asunnon valtiatar pieni, siro, mutta vahvan persoonallisuuden omaava tumma nainen, joka jazzin soidessa kertoi Sam Vannista, Marimekon ajastaan ja Pentti Saaritsasta. Huima kulttuurivyöry kaksikymppiselle opiskelijalle.

Silloin kaupunginosa oli yhtä tuulinen kuin nyt, mutta paljon monipuolisempi. Parin korttelin päässä oli vankila (toiminnassa 2002 asti, jolloin sinne rakennettiin hotelli), jonne harvalla taisi olla asiaa, mutta kukkakauppoja oli useita, Keskossa paljon toimistotyöläisiä, kirkkohallituksella suuri kortteli ja naapuritalon jo puretussa toimistorakennuksessa pitivät työhuoneitaan muotoilijat ja kulttuuripuolen opiskelijat.

Tähän monttuun nousee lähiaikoina Katajanokan ”uusjugend”-asuintalo (Huttunen Lipasti Pakkanen Arkkitehdit), johon tulee mm. autohissi. Odotan mielenkiinnolla tätä ei-tasakattoista täydennysrakennuspalikkaa entisen Euro-Hostelin kohdalle.
http://www.h-l-p.fi/linnankatu-housing/

Muutoksia Katajanokalla on toki ollut myös aiemmin. Ja monipuolisuuden kirjo on ollut vielä laajempi. Katajanokalla on ollut jopa oma lentoasema vuosina 1924-1936. Lentokenttänä toimi merenlahti ja sitä kutsuttiinkin lentosatamaksi. https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19551228_1214

Keskon entinen pääkonttori ja keskusvarasto on komea ja massiivinen, korttelin kokoinen rakennus, joka pysäyttää jokaisen Katajanokalle tulijan. Arkkitehti Toivo Paatelan 1940 suunnittelemaa taloa katsellessa ei ole vaikea miettiä aikaa, jolloin laivat toivat tavaraa makasiineihin ja junaradalla suoraan pääkonttorin Kanavakadun lastauslaiturille. Tiilen tumma sävy valittiin viisaasti kestämään junien, laivojen ja tehtaiden nokeentumisen mahdollisimman vähän häiritsevästi. Voisi sanoa, nykytrendisanaa mukaellen, että mahdollisimman ”huoltovapaasti”.

Kanavakadun lastauslaitureille laajentuu tulevaisuudessa Keskon varasto-osan hotelli ja hotellin ravintolan terassit sekä pääsisäänkäynti. Ehkä koko katu vallataan pikku hiljaa katukulttuurille, olisi jo aika.

Keskon suunnitellut asunnot ovat pitkästä aikaa plaanisuunnittelultaan mielikuvituksettomista tehokopeista poikkeavia (arkkitehtina L-arkkitehdit). Joka toisessa kerroksessa menee keskikäytävä, jonka varrella oleva asunto kurottuu seuraavassa kerroksessa käytävän yli toisellekin ulkoseinälle asti.

Kun lähtökohtana on vanha, puitteiltaan jännittävä rakennus, on mukava kun sen havannoi sinne rakennettuissa asunnoissakin. Tuntuu kummalliselta, että vanhoista yritetään joskus tehdä mahdollisimman paljon nykyisiä uusia kipsilevyasuntoja matkivia, eikä vanhasta rakennuksesta jää mitään ihmeteltävää uusille asukkaille. Vanhahan on koko ajan vähenevä luonnonvara, se ei lisäänny, päinvastoin sen suhteellinen määrä vain pienenee. Uutta voidaan aina tehdä lisää.

Keskon Satamakadun pääfasaadissa on runsaasti hienoja puuikkunoita, joita asukkaatkin osaavat jo arvostaa. Ainakin Unioninkadun 1960-luvun kuulalaakeritoimistotalon puuikkunoiden korjaus sekä sen hinta (ei tullut uusimista kalliimaksi, eli oli myös taloudellisesti kannattavaa) että sen positiivinen vaikutus asunnon tunnelmaan yllättivät -melkein- kaikki. (Arkkitehtitoimisto Avarc).

Hauska yksityiskohta on myös sisäpihalle tulevat ruostutetusta teräksestä tehdyt paloportaat, ehtaan New Yorkin loft-henkeen. Jos pihasuunnitelma ja havainnekuvat pitävät kutinsa loppuun asti, eikä asuntojakaan kuorruteta viimeiseen asti, voi Helsinki saada vihdoin aitoja loft-asuntoja keskeisellä sijainnilla.

Myös naapurikorttelista on kirkkohallitus muuttanut Etelärantaan, ja tarkoituksena on rakentaa näihin Pauligin vanhoihin tehdas- ja toimistotiloihin asuntoja sekä palauttaa asuintalo asuntokäyttöön.

Mennessäni perjantai-iltana kyläilemään Katajanokalle, luotin vanhasta muistista kukkakauppaan, jota ei tietenkään enää ollut. Yleisestikin palvelut ovat kaikonneet Katajanokalta. Kuinkahan paljon lisää ihmisiä tarvitaan ne palauttamaan? Toimistoväki ylläpitää monia palveluita käyttämällä niitä arkipäivisin ja päiväsaikaan. Se että korvataan toimistoja asumisella, tuskin parantaa alueen ostovoimaa kauppojen ja muiden palveluntarjoajien kannalta. Keskon K-kaupassa oli muutama kimppu ruusuja, mutta minun kukkani jäivät tällä kertaa ostamatta.

Aiemmin Katajanokalta Tiiliraunioiden hyötykäyttöä ja kellluva toimisto:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/05/02/tiiliraunioita-toolonlahden-makasiinit-ja-katajanokan-koulunpiha/
https://hennahelander.wordpress.com/2015/02/15/katajanokan-jaanmurtajien-varit-ja-helsingin-ensimmainen-kelluva-toimisto/

Loppuun pari toisistaan erilistä pientä ykstyiskohtaa. Arkkitehti Toivo Paatela työskenteli myös oman työnsä ohessa rakennustarkastajana Haagassa 1920-luvulla.
Siitä on muutamia vuosia, kun Keskon pääkonttori muutti remontin edestä Helsingin Haagaan, Ruskeasuolle.

Teurastamo – paikka jota ei ole uudistettu verenmaku suussa

Hermannin rinteen alapuolella on Teurastamo, josta on tullut pikku hiljaa ruokakulttuurin ja rennon oleskelun keidas. Teurastamon rakennukset ovat minusta absoluuttisen kauniita, tasapainoisesti kokojensa puolesta toisiinsa sopivia, ”teollisuusrakentamista” parhaimillaan. Niiden yksinkertaiset, sirot metallidetaljit korostavat talojen linjakkuutta ja yhtenäinen tumma, matala tiili tukee kokonaisuutta.

Linjakkuuden alkuperäinen tarkoitus oli saada siat ja naudat mahdollisimman ”liukuhihnamaisesti” elävänä sisään ja lihoina ulos. Junan pistoraide toi karjan pihalle, siat ja naudat eri kohtiin ja siitä alkoi työt. Kellohalli-ravintola on osa teurastamon päätilaa, päätila jatkui läpi talon aina ulkoseinälle asti. Kellohallin viereiset kylmähuoneet ovat myös käymisen arvoisia.

Myös ns. sika-rampin, jota pitkin siat on viety sisään, muisto (luiskan kohta kivisessä sokkeliosassa, ulkoseinän alareunassa) näkyy nykyisen jädebaarin sisääntulon kohdalla.

Teurastamon talot ovat rakennettu 1930-luvulla, funkkiksen ja klasissimin rajakohdassa, arkkitehtina Bertel Liljequist. Teurastamon portin lihakauppa/ravintolalla on pitkät perinteet lihakaupan saralla. Hienoa että alueen porttirakennuksella säilyy vahva yhteys teurastamon alkuperäiseen tarkoitukseen.

Täällä mainosten ja härpäkkeiden kirjo on villiä ja vapaata, mutta tällä kertaa onnistuneen vapaata. Mainokset ovat Teurastamolle tehtyjä, ja paikan henki on hyvin ymmärretty toimijoiden taholta, missään ei ole tympeitä muovimainoksia tai jokapaikan plakaatteja, vaan kekseliäitä värikkäitä viritelmiä. Helsingin uusissa yrittäjissä on jo mainiota kaupunkikulttuurin tajua. Minuun tämä paikka vetoaa.

Mukavaa on myös, että kävijöiden ikäkirjo on laaja, ja pihalla on tarpeeksi paljon myös ”ei kenenkään maata”. Pihan keskellä on vapaasti käytettävissä oleva grillipaikka.

Pihalla on jo ruokaa kasvamassa, tätä nykyä ei tosin karjaa, vaan vihreää kasvustoa. Teurastamon tarkoituksena on, että kaikki kasvit vaihdettaisiin pikkuhiljaa syötäviksi. Vihdoin tällaistakin! Biologisiskoni onkin jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi joka paikkaan istutetaan koristekukkia ja marjattomia pensaita, miksei koko Helsinkiä voisi täyttää hyötykasveilla?

Paikalla on myös vuokrattava sauna. Se on aikoinaan palvellut teurastajia, eli se on tehty varmasti aitoon puhdistustarpeeseen.

Aluella on myös tunneleita, joihin en ole vielä päässyt kurkistamaan, mutta ehkä myöhemmin. Ja kulmarakennuksessa on pieni viskitislaamo kuparilaitteistoineen, jonka viski vasta tekeytyy (vai mikä onkaan oikea termi viskille), joten sekin paikka on ehkä myöhemmin listalla.

Olen ylpeä Helsingistä, ja tässä tapauksessa myös Helsingin kaupungista, sillä taitaa olla alunperin kaupunkisuunnittelupuolen keksintö, että paikasta on tullut tällainen, ruokakulttuurin monipuolinen hengailumesta. Harva uskoi muutamaa vuosi sitten, että ruoka voisi vetää tarpeeksi ihmisiä paikkaan, jossa ei ole ”mitään muuta”. No se muu tulee ruoan myötä, eikä se alkukaan ollut niin auvoinen, mutta vuosi vuodelta paranee. Koko Tukkutorilla on mahdollisuus samaan, muuntautua vaikka miksi, pala kerrallaan ja entistä kokonaan hylkäämättä.
Aiemmin Teurastamo oli syrjässä tukkutorin laidalla, kohta se on Hermannin ja Kalasataman ansiosta keskellä uusinta urbaania Helsinkiä. Hyvillä ideoilla voidaan saada komeat vanhat ”ongelmarakennukset” osaksi uutta helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Tässä tapauksessa Teurastamon talot ovat kaupungin omaisuutta, ja periaate on korjata niitä ”kevyesti” ja tehdä se pala palalta. Harmi vaan ettei tämä kevyt korjauskaan ole ilmaista ja se vasta pitääkin suunnitella.
Arkkitehdin täytyy tällaisessa tapauksessa osata tehdä mahdollisimman vähäeleisesti korjaukset eli ymmärtää lähtökohta ja vanha rakennustekniikka sekä paikanhenki, että sovittaa uudet tekniikkaputkistot yms. sekä muut toimintojen tarpeet freesisti ja mutkattomasti ja osata vielä jättää kaikki tarpeeton pois. Pahinta on, jos talojen sisukset alkavat muistuttaa nykyajan kipsilevymestoja, silloin ollaan menetetty jotain oleellista.

Teurastamo on Helsingin kaupungin viimeinen teurastamo, se lopetettiin vuonna 1992. Mutta missä oli Helsingin ensimmäinen teurastamo? Presidentinlinnan kohdalla. Tätä voimme muistella sitten 6.12., kun katsomme vastakorjatun presidentinlinnan puhdistunutta loistoa.

Kiintoisia kuvia Teurastamosta, siltä ajalta kun se vielä oli teurastamo:

Vanhassa kuvassa ramppi näkyy valkoisena Kellohallin oikeanpuoleisella seinällä.

Odotan, mitä syksy ja talvi tuovat Teurastamolle.

Sairaan kaunis sairaala – Lapinlahti

Helsingin kaupungin omistama toinen tyhjillään oleva entinen mielisairaala on Lapinlahti. Toinen on Röykkä. Komeita rakennuksia kauniilla paikoilla veden äärellä, molemmat.

Lapinlahden mielisairaala, Suomen vanhin psykiatrinen sairaala, rakennettiin rauhaisaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle, ei ehkä ihan Lappiin, mutta kauas kaupungin kuhinasta kuitenkin, hautausmaan taakse. Eli jos halusi (?) Lapinlahden sairaalaan, piti kulkea hautausmaan lävitse. Nykyisinkin hautausmaan kautta kulkeva tie on pääreitti Lapinlahteen, mutta ei enää se ainoa.

Arkkitehti Engel suunnitteli H-kirjaimen mallisen, pääosin kaksikerroksisen sairaalan klasissistiseen tyyliin, mutta hän kuoli jo vuonna 1840 (eli vuotta ennen), joten hän ei ehtinyt nähdä sairaalan valmistumista. Helsinki tarvitsi suuren mielisairaalan, vaikka asukkaita Helsingissä oli vajaat 20 000.

1800-luvulla ja ilmeisesti ainakin 1990-luvun hujakoille asti, oli ikkunanäkymillä ja kävely”promenaadeilla” sekä puutarhanhoidolla eli ”työterapialla” oma tärkeä merkityksensä sairaalan hoitoideologiassa. Lapinlahdella on edelleen, Länsiväylän viiltämänäkin, oma levollinen tunnelmansa. Se on paikka, jossa on menneen maailman lumoa.

Sairaalan puutarha on loistopaikka piknikeille. Puistossa voi istua katsellen merenlahtea, ihailla Salmisaaren voimaloiden jylhää siluettia tai tarkastella Espoon pilvenpiirtäjiä eli Keilalahtea.

Mutta missä on Lapinlahden lähde? Jossain piilossa ilmeisesti. Lähdevedellä hoidettiin 1800-luvulla kylpylävieraita ja mielisairaita, vesi-terveysoppi oli vallalla. Helsingissä Kaivopuiston lähteellä kävivät venäläiset kylpemässä, mutta keitä olivat Aleksis Kiven lisäksi Lapinlahden asukkaat?

Kaivopuiston kylpyläelämästä ja sohvasurffauksesta 1800-luvulla https://hennahelander.wordpress.com/2014/06/05/helsinki-kylpylakaupunki/

Entisissä sairaalakäytävissä parveilee nykyisin päiväkotilapsia. Oma lapsenikin oli puolivuotta Lapinlahdessa ns. päiväkodin väistötiloissa. Hyvin taipuivat tilat pätevien päiväkoti-ihmisten toimesta siihenkin käyttötarkoitukseen. Tilat olivat ainakin vanhemman näkövinkkelistä hyvin ”epälaitosmaiset”.
Mutta päiväkodin lisäksi talossa ei ole oikeastaan muuta toimintaa, Lapinlahden sairaala on nykyisin lähes tyhjillään.

Tosin pientä nurkanvaltausta on ilmassa. Pääporttien vieressä on kahvilakyltti ”Lapinlahden lähde”.

Etupihan sisänurkassa on rento kesäkahvila. Kahvilasta käsin on nyt mahdollisuus käydä miettimässä kenen mielen virkistykseksi tämä paratiisi olisi kehitettävissä.

Lapinlahden kauneuden takana kun on odottamassa raskaat peruskorjaukset, joille pitäisi löytyä myös iloinen maksaja. Väliaikaiskäyttökin on parempaa kuin käyttämättömyys, ainakin talon kunnon kannalta, ja varmaan myös kaupunkilaisten kannalta. Toisen siiven leveät käytävät huoneineen eivät ole niitä helpoiten muokattavia, kun taloutta määritellään nykyisin neliöperustaisilla tehokkuuslukuvuokrilla. Kuka haluaa maksaa käytävistä? Ainakaan jos niille ei ole muuta käyttöä kuin siirtyminen, niin aika harva.

Toisaalta peruskorjauksiakin on talo ehtinyt nähdä useita, ja myös tilojen käyttötarkoituksenmuutoksia. Kirkosta tehtiin poliklinikka, hevostalleista luentosali, jo 1920-luvulla. Ehkä nykypäivänäkin voidaan keksiä uutta hyvää ja hyödyllistä käyttöä vanhoille hyville tiloille. Vai palataanko hevostalli ja mielisairaala -aikaan? Joskus sitä olen miettinyt, että onko oikeasti jotain rahaa säästetty, kun luonteva käyttö on siirretty pois ja tilat jätetty tyhjilleen vuosikymmeniksi.

Lapinlahdessa on muitakin rakennuksia, kuten 1950-luvun kerrostalo, muutama puutalo ja punainen tiilitalo merenrannalla, Venetsia. Sinne on nyt lyhyt matka. Mahdollisuus käydä muissa maailmoissa.

Kiinnostava vertailu Lapinlahden ja luostarilaitoksen välillä löytyi oheisen linkin takaa. Voisiko Lapinlahdessa kokea kaupunkiluostarinhenkeä:
http://www.helsinki.fi/lapinlahti/akseli_kajanto.html

Ja Röykän tyhjästä mielisairaalasta:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/07/15/roykka-jugendlinna-pala-helsinkia-nurmijarvella/

Ryhmärakentamista, lainaa ja valeräystäitä – toimistosta loftiksi n:o 5

Pankki löytyi Hakaniemestä. Konttorissa oli ymmärtävä ja asiantunteva palveluneuvoja sekä avarakatseinen pankinjohtaja, jotka pelastivat ryhmärakentamisprojektimme rahoituksen syvistä vesistä. Nämä kaksi ihmistä auttoivat meitä valtaisasti, ja niin saimme kollektiivisesti lupauksen lainasta Tanskan pääpankista, ilman asunto-osakkeita, mutta ehdollisella kauppasopimuksella.

Nyt meidän piti saada sopimuksen päivämääriin mennessä rakennuslupa. Piti siis saada tehtyä suunnitelmat, jokainen oman asuntonsa osalta ja yhdessä muiden tilojen mm. käytävien osalta.

Suuri kysymys oli saammeko purkaa osan katon lappeesta pihanpuolella, jotta saisimme ikkunat molemmin puolin syvää rakennuksen runkoa. Talonyhtiö näytti vihreää valo pyrkimyksillemme, joten kyse oli ”enää” rakennusluvasta. Teimme suunnitelmat, joissa katon lappeeseen tehtiin harjansuuntainen viilto. Viiltoon ehdotimme avoterassia ja kantavan betoniseinän korvaamista teräs-lasiseinällä. Ehdotus kelpasi sekä kaupunginmuseolle että rakennusvalvonnalle. Silloin tiesimme, että tämä projekti saattaa jopa toteutua, viimeinenkin kriittinen asia näytti ratkenneelta!

Kadunpuoleiset ikkunat olivat tosi matalat. Talvella lumi kinostui ikkunoiden eteen niin että tuskin näki ulos. Itse ajattelin, että ikkunat ovat rumat puu-alumiini-ikkunat, mutta jotta budjetti pysyisi hallinnassa, täytyy vain hyväksyä tosiasiat. Joskus on kuitenkin hyvä, ettei ”tosiasioita” hyväksy vaan ne kysenalaistaa. Meidän porukassa yksi oli keksinyt, että myös kadunpuolelle voisi saada terassin. Töölössä on tehty valeräystäitä vanhoihin, erityisesti 1910-1920-luvun taloihin. Olen kuullut kerrottavan, että valeräystäiden tehtävänä oli täyttää asemakaavan määräys räystään ja vesikaton leikkauskohdasta, jonka taakse on sitten juonikkaasti rakennettu vielä yksi kerros ennen oikeaa kattoa. Tätä tarinaa en ole tarkistanut, mutta jos joku tietää jotain asiasta, olisi hauska kuulla ollaanko jutussa lainkaan oikeilla jäljillä.

Meidän projektitalossa oli tällainen valeräystäs juuri ylimmän kerroksen alapuolella – siis sen meidän havitteleman kerroksen. Usein valeräystäät ovat vain pieniä ulokkeita, mutta meidän talossa räystäs oli puolitoista metriä syvä, eli ylin kerros oli sisään vedetty, ulkoseinä teki siis pykällyksen seinälinjaan ylimmän kerroksen kohdalla. Niinpä asiaa alettiin tutkia sekä kaupunkikuvallisesti että teknisesti, josko valeräystäästä voisi muokata terassin. Myöntää täytyy, että olin kovin epäileväinen tämän suhteen, enkä lainkaan kirkassilmäinen. Löysin kuitenkin lähistöltä useita vanhoja kattoterasseja, erityisesti hieman nuoremmissa funkkistyyppisissä taloissa, mutta myös 1920-luvun talossa, eli kattoterassi-aihe ei ollut vieras. Teknisestikin asia alkoi vaikuttaa mahdolliselta.

Välistä tuntuu, ettei tämä tarina etene rakentamiseen asti sitten millään. Siltä se tosin tuntui silloinkin, keväällä 2010. Asuimme kaksiossa, olin uudessa työpaikaissa ja opettelin uutta työtä. Illat ja viikonloput kuluivat suunnittelessa ja sopiessa asioita muiden ryhmässämme olevien kanssa. Ehkä jotain hankkeen totaalisuudesta kertoo se, että katsoin tämän puolentoista vuoden aikana kolme televisio-ohjelmaa kotona ollessani, enkä ostanut yhtään naistenlehteä. Siihen asti olin ollut naistenlehtien suurkuluttaja. En ole koskaan tilannut yhtäkään kotiini niin irtonumeroita olin ostanut joskus jopa päivittäin ja lukenut tuntitolkulla. Naistenlehdet ovat olleet itselleni tapa olla ajattelematta mitään muistettavaa, aivojen nollaamista tehokkammillaan. Projektiin lähtiessäni laitoin ajankäyttöni prioirisoinnin uusiksi. Työ päivisin, lapset aamuisin ja iltapäivisin – ja projekti aina muulloin, ei naistenlehtiä, ei tv-sarjoja tai dokkareita areenasta, ei edes uutisia. Projektin paras puoli alkuinnostuksen jälkeen oli tietoisuus siitä, että se myös joskus loppuu.

Kahden työn tekemistä varmasti helpotti myös se, ettei ollut kovinkaan selkeää kuvaa mitä projekti tuo tullessaan. Suunnittelijana olin toki rakennusprojekteja työmailla seurannut, vuoden melkeinpä työmaalla työskennellen, mutta silti paljon, siis todella paljon, työstä oli jäänyt minultakin huomaamatta. Itselläni oli kohtuullisen realistinen käsitys projektin pituudesta, vaikka alussa se tuntuikin pahasti liioitellulta, mutta jokunen aina kuvittelee projekteissa niiden olevan enemmän sisustamista ja vähemmän rakentamista. Arviot työn kestosta meidän projektissa vaihtelivat puolen ja puolentoista vuoden välillä. Jälkimmäinen osoittautui oikeaksi. Käsitykseni kuinka paljon kaikki maksaa oli sen sijaan pahasti alimitoitettu. Ja se oli aika harmi.

Edelliset erät ovat luettavissa blogin kategoriassa ”Ryhmärakentaminen”.

Mistä niitä raakatiloja löytää – toimistosta loftiksi n:ro 2

Epätoivo kasvattaa päättäväisyyttä. Pieleen menneen yrityksen ”ostaa tyhjää raakatilaa” jälkeen piti löytää uusi toiveiden ja unelmien kohde. Samalla porukalla ja nopeasti.

Näitä sopivia raakatiloja ei vain ole Helsingissä kovinkaan paljon vaikka viime aikaisesta uutisoinnista niin voisi päätellä. Kokonaista toimistotaloa emme voineet tietenkää nostaa, eikä pienempiä palasia toimistotalosta voi muuttaa tavallisesti asunnoiksi. Eräät tutut olivat senkin yrityksen tehneet, olivat ostaneet 1930-luvun vanhasta teollisuustalosta kerroksen, mutta olivat joutuneet myöhemmin myymään osakkeensa pois kun lupia ei hellinnyt talonyhtiön sisältä. Toimistot halusivat jatkaa toimintaansa kiinteistössä ja kaikki on toki yksinkertaisempaa, jos naapurissakin on toimistotila.

Toimistot ja liiketilat eivät siis useinkaan anna kiinteistöyhtiössään palasen omistavalle lupaa muuttaa toimisto/ liike/ teollisuus/ varastotilaa asunto-osakkeiksi. Vaikeuttaahan se hallintoa, jos osaa osakkeista pitää kohdella eri tavalla kuin muita. Joitain toimistonpitäjiä haittaa myös se, että porrashuoneessa kulkee lastenrattaita, kun tärkeät kauppakumppanit tulevat kokouksiin. Ymmärrettävää, mutta varamaankin lähes kaikilla on omia tai ainakin lähipiirissään lapsia ja vanhuksia, joten tuskin se monia aidosti haittaa.

Mitä ne tilat sitten käytännössä on, joita muutetaan asunnoiksi? Omat aiemmat yritykseni olivat kerrostalossa olleen päiväkodin, vankila-alueella olleen pienen toimistotalon ja taloyhtiön yhteiskäytössä olleen talousrakennuksen tilan muuttaminen asuinkäyttöön. Tähän menessä siis aina huonoin tuloksin.

Tilojen asunnoiksi muuttamisissa kun pitää saadaa vähintään kaksi lupaa. Toinen on kiinteistö- tai asunto-osakeyhtiön lupa ja toinen on rakennusvalvonnan rakennuslupa. Lisäksi jos asemakaava ei salli asumista siinä tontilla, pitää saada vielä käyttötarkoituksen muutoksesta poikkeaminen kaupunkisuunnitteluvirastolta. Kaikkiin näihin voi tulla kielteisiä vastauksia ja useita muttia.

Pidimme kokouksen ja päätimme löytää ratkaisun eli tilan nyt heti. Myttyyn menneen komean alakerran kanssa samassa talossa oli ylin kerros myytävänä. Päätimme kokeilla sitä tai oikeammin päätimme että se on etsimämme kohde. Meidän oli annettu alakerran tarjouskilpailuun osallistuessamme ymmärtää, että talonyhtiö olisi myötämielinen tähän käyttötarkoituksenmuuttamis -asiaan. Mutta voiko siiheen luottaa?

Ylimmän kerroksen tila oli ollut jo kolme vuotta myynnissä ja niistä kaksi vuotta tyhjillään. Itsekin tiesin muutaman hyvän arkkitehdin testailleen, olisiko tilasta asunnoiksi, mutta kaikki olivat päätyneet suunnittelussaan umpikujaan.

Kerros vaikutti tylsältä ja matalalta alakerran jykevyyden jälkeen. Metriset pilaritkin olivat kutistuneet ohuiksi tikuiksi. Ikkunat olivat kadun puolella niin matalalla, että silmien korkeudella oli jo yläkarmi. Puolessa kerroksesta ei ollut ikkunoita kuin kadunpuolelle. Tämä ei ollut uusjugendin paikka. Olisiko tämä minkään paikka? Miten tästä saisi asuntoja meille?

Väliaikainen elämä, talon parasta aikaa? – Telakkaranta, Makasiini L3

Rakennusten parasta aikaa on toisinaan väliaika. Aika, joka on kun edellinen, usein alkuperäinen, toiminto on poistunut, ja uusi on vasta orastavana jonkun mielessä, tai ei edes sitä. Väliaika käytössä vuokrat ovat usein edullisia ja sopimukset määräaikaisia. Nämä ehdot houkuttelevat tiloihin nuoria yrittäjiä, jalansijaa hakevia pieniä ulkomaalaisia toimijoita, luovia ihmisiä, joille väliaikaisuus on hyve eikä rasite.

Sisätilat ovat usein hienoja, nopeasti ja luovasti kevyellä kädellä tehtyjä, tiloja joissa voi kokeilla villejäkin ideoita. Taloillekin käytössä oleminen ja lämpimänä pysyminen takaa rakennuksen säilymisen tyhjillään oloa paremmin.

Telakkaranta on tällainen paikka. Ennen portit olivat suljettuina, eikä kaupunkilaisilla ollut asiaa näille laitureille, mutta nyt portista voi mennä ja käydä katsomassa nostureita, tiilitaloja ja metallioviin tehtyjä graffitteja. Karuihin olosuhteisiin tehtyjä unelmatyöpaikkoja kaikille niille jotka haluavat säilyttää parhaat asiat opiskeluaikojen uuttaluovasta etsimisestä ja helposta yhteistyöstä eri alojen ihmisten välillä.

Kukaan ei näytä kaipaavan akustiikka paneelelilla vuorattua alakattoa, omaa huonetta, täydellistä ilmanvaihtoa tai säädettävää sähköpöytää, eivätkä miniatyyrivessatkaan porrashuoneessa näytä häiritsevän ketään.

Väliaikainen käyttö voi tapahtua missä päin kaupunkia tahansa. Sen avulla voidaan keskellä Cityä saada edullisia tiloja rennoille toimijoille hetkeksi tai saattahan siinä vierähtää vuosiakin.

Mutta. Väliaikaisuuden varjopuoli on myös sen väliaikaisuus. Jossain vaiheessa tilat täytyy korjata, ei ehkä niin raskaasti kuin tavallisesti tehdään, mutta kalliisti kuitenkin, jotta rakennuksen seinät edes säilyvät. Vuokrat nousevat ja tulee muutoksen tarve ja evoluution seuraava vaihe. Hersyvä luova toiminta siirtyy seuraavaan väliaikaistilaan ja niiden tilalle tulevat alueen trendikkyyden haistaneet kaupalliset toimijat. Ensin designer-henkiset, pienemmät kaupalliset ja sitten ajan saatossa usein yhä suuremmat ja vielä kaupallisemmat. Ja taas pyörä alkaa pyöriä alusta vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.jossain muualla.

Voiko kehitystä pysäyttää ja sementoida johonkin hetkeen? Itse en siihen usko. Villit ajatukset tarvitsevat tarvitsevat vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.

Merenlahden toisella puolella ovat arkkitehti Lars Sonckin tiilimakasiinit. Näistä yhteen, Makasiini L2:seen, tulee Jätkäsaaren uuden hotellin konferenssitilat, mutta toisen kohtalo on vielä auki.

Nyt tässä rakennuksessa on mm. Galleria Huuto, vanhojen autojen näyttely ja vintage-huonekalumyymälä. Viimeksi mainitussa on muuten hyvä pieni kahvila, jonka sisustus vaihtuu vähitellen.

Toivottavasti makasiini – ja Telakkaranta – saavat monipuolista käyttöä myös vastaisuudessa. Jätkäsaarikin tarvitsee villejä pikkutiloja, joihin kaikilla kaupunkilaisilla on pääsy, helsinkiläisittäin harvinaisessa punatiilisessä rosoisuudessa.