Katajanokan jäänmurtajien värit ja Helsingin ensimmäinen kelluva toimisto

Suomen pääkäupungissa Helsingissä on komeita taloja ja niihin sävytetyt jäänmurtajat. Katajanokalla on Engelin vanhat keltaiset Merikasarmin rakennukset, joissa on mustat peltikatot ja niiden vieressä pohjoisella rannalla on pareittain jäänmurtajia. Murtajilla on poikien nimet. Jäänmurtajista vanhimmat ovat Voima ja Apu 1950-luvulta, seuraavat olivat Urho ja Sisu 1970-luvulta. Nämä parivaljakot ovat musta-kellertäviä, vahvan näköisiä laivoja. Kauempaa ne näyttävät luontevalta osalta ympäristöään. Uudemmat Kontio ja Otso ovat sini-harmaita, eli enemmän bussi-väritysmaailmaa. Kylmässä ilmassa ja suomalaisessa maisemassa kova sininen-harmaa värikombinaatio näyttää hieman kalsealta. Tänä sunnuntaina nuoremmat jäänmurtajat olivat työkomennuksella.

Jäänmurtajilla on ollut jokaisella oma ja oman tyylisensä postilaatikko. Mutta minne ovat joutuneet Kontion ja Otson postilaatikot?

Kelluvat talot ovat tehneet tuloaan Suomeen pitkään. Suomi taitaa olla harvinaisen kankea ottamaan laajemmin käyttöön uusia innovaatioita. Puukerrostaloja, kelluvia taloja on tehty protoina jo monta, mutta laajamittaiseen tuotantoon ne eivät tahdo millään päästä. Varmaan osa syyllisenä ovat ne ”normit”, mutta ihan yhtä varmasti suurempi syy on pitkälle tehostettu perustuotanto, joka on viritetty juuri sille peruskamalle. Kaikki materiaalien, työtekniikkojen tai tuotantotapojen muutokset ovat sille virheenkaltaisia ja samalla kustannuksia nostattavia. Kaukana ollaan siitä että voitaisiin rakentaa uusi tuotantotapa uudelle tuotteelle.

No tämä oli toivottavasti jo menneen talven ruikutuksia ja nyt on uudet asenteet uusilla tekijöillä tälläkin saralla.

Katajanokan kelluva toimisto näyttää rakennukselta eikä laivalta. Se on rakennettu Arctia Shippingin Oy:n pääkonttoriksi. Sisältä se näyttää – toimistolta, ehkä vähän liiankin kanssa. Olen käynyt aiemmin tänä vuonna talossa sisällä, eikä uudet tuulet olleet vielä koskettaneet tätä valtion täysin omistaman yhtiön toimistokulttuuria, mutta sehän on helposti muutetattavissa. Rakennus on tehty lähes valmiiksi asti Helsingissä, Hernesaaren telakalla ja sieltä tuotu teräksisten pontooniensa varassa nykysijoilleen. K2S-arkkitehtitoimisto on kyllä onnistunut ensimäisessä helsinkiläisessä kelluvassa talossa hyvin. Joku työntekijä oli kommentoinut rakennuksen hieman keinuvan. Itse en sitä silloin havainnut lainkaan, vaikka vähän toivoinkin vierailijana sen kokevani.

Ulkoseiniä peittää vaihtelevasti rypytety reijitety alumiinievy. Levyssä on ristejä. Satamalaiturilla on varastorakennuksessa alumiininvärisenä sama reijitys. Hyvin tehtyä yksinkertaista ulkoseinää, satamaan sopivista materiaaleista ja Katajanokalle sopivalla värityksellä.

Jäänmurtajalle pääsee käymään toisinaan myös kiertokävelyille työkauden ulkopuolella.

SIltamäki – betonilähiö parasta A-luokkaa

Siltamäki tuli tunnetuksi ”Naapurilähiönä” Mainostelevision seitsenvuotisessa tv-sarjassa. Tämä tapahtui nin kauan sitten, että edes minä en muista kyseistä tv-sarajaa. Eli 1970-luvulla kun Siltamäki oli uuden karhea, se sai edustaa koko kansalle sitä hienoa lähiö-aatetta, taloja luonnossa, suomalaista kaupungistumisen ensimmäistä massamuuton vaihetta. Tästä voi päätellä että Siltamäki on 1970-luvun lähiöaatelia.

Siltamäen 1970-lukulainen betonlähiö on rakennettu tasaiselle maalle, pohjois-Helsinkiin, Keravajokilaaksoon. Alueen reunoilla lääjoissa puistoissa on kaksi keinotekoista mäkikumpareetta. Arkkitehti Pentti Ahola sekä suunnitteli alueen talojen sijoittelun että talot alueelle. Ahola on suunnitellut myös Pohjois-Tapiolan asemakaavan että Tapiolan hienot atrium-talot, eli varsin pätevä arkkitehti, ja sen kyllä huomaa.

Täytyy sanoa, että oli hauska mennä bussilla retkelle Siltamäkeen talvisena sunnuntaipäivänä. Kävellä ensin lähiössä ja sitten virkistäytyä uimahallissa. Talvi ei varmasti ole paras ajankohta, sillä harmaa on Siltamäen hallitseva väri. Mutta kasvaneen puuston ja harkittujen muutamien tehostevärien kanssa vaikutelma on melkeinpä miellyttävä. Keväästä syksyyn väritys on varmasti huomattavasti omaa kokemusta hienompi, niin paljon vihreää näytti Siltamäessä olevan. Talvella valkoiset ja harmaat talot eivät oikein ole edukseen suomalaisessa lumimaisemassa. Missään.

Itsekin 1970-luvun Puolimatkan lähiössä kasvaneena, näin paljon eroja ja yhtäläisyyksiä. Siltamäki on matala ja hallitun oloinen kokonaisuus, kaikki talot ovat kaksi tai kolme kerroksisia. Porrashuoneet ja niihin liittyvät lasiseinät, portaat ja kaiteet ovat kaikki yksinkertaista ja laadukasta. Päämateriaalit ovat betoni, teräs ja puu. Taloissa on suuret puuikkunat, joihin lähes kaikkiin on laitettu lisälasi. Betonielementit ovat hyväkuntoisen näköisiä, hyvin tasalaatuisen oloisia. Eli kaikin puolin hyvin suunnitelutu, hyvin tehty ja hyvin pidetty.

Joka aikakaudella on huonoja ja keskinkertaisia, hyviä ja erinomaisia esimerkkejä. Toki 1970-luvulta on tehty parempia yksittäisiä rakennuksia, mutta en muista nähneeni hyvää kokonaisuutta ennen. Yleisesti ottaen 1970-luku ei ollut arkkitehtuurin kulta-aikaa, sen tietenkin myönnän, eikä Siltamäessä koe talvella hurmosta varmasti kukaan. Mutta mutta.

Kävin myös yhdessä asuntonäytössä. Asunto oli avara, valoisa, myös kylpyhuoneessa oli ikkuna. Katossa ei ollut ontelolaatan saumoja. Näkymät olivat puistoon. Hinta oli hyvin alhainen. Tietenkin suuret peruskorjaukset oli tekemättä, mutta yhtiö oli iso ja lähtökohta perushyvä. Ihmettelin itsekseni mikä salassa pidetty aarre tämä alue onkaan perheille.

Niin ja ne betonielementit. Sandwich-elementit ovat valmiita ulkoseinäelementtejä joissa on sisäpuolen teräsbetonilevy ja ulkopuolen teräsbetoniley ja niiden välissä mineraalivillaa. Tällainen valmis kerrosvoileipä tuli valmiina työmaalle.

Niissä oli ”perinteisesti” kaksi eri reijitystapaa ikkunoille. Toinen oli ikkuna keskellä elementtiä ns. reikäbetonielementti ja toinen oli ei ikkunaa eli umpibetonielementti.

Silti SIltamäessä elementit ovat myös osa talojen arkkitehtuuria, eiävt vain pakollinen paha.

Itsekin kun aloitin arkkitehtuurin opintoni 1990-luvun alussa, oli toinen rakennustekniikan harjoitustyöni täyselementtikerrostalon pääpiirustusten tekeminen. Silloin pitkien ulkoseinien paksuus oli 180 mm ja päätyseinien 360 mm. Nykyisin ulkoseinät ovat noin 500-600 mm paksuja. Aika iso muutos. Toivottavasti sillä on satsaukseen nähden haluttu merkitys. Tässä asiassakin meitä 1990-luvun opiskelijoita opetettiin toisin. Silloin sanottiin ettei tietyn lämpöeristemäärän jälkeen takaisinmaksuaika koskaan ylitä panostusta ennen seuraavaa uusimiskierrosta.

Siltamäen ostoskeskus ei ole parhaimmillaan, mutta siistihkö se on. Siellä oleva Siltamäen uimahalli on kunnon lähiöuimahalli, ehkä kylläkin pienin näkemäni. Halli on Kekkosen ajalta kun lähiöihin tehtiin uimahalli, pururata ja urheilukenttä, kansalaisten kuntourheilua tukemaan.

Siltamäen uimahallia voi vuokrata yksityiskäyttöön! Pelkkä ajatus omasta uimahalliajasta on huima. Eikä hinta ole mitenkään ylimitoitettu vaan aika kohtuullinen 200 €.

 

Loppuun laitan pari kesäisempää kuvaa, jotka on ottanut Marina Fogdell.

Valkoisen värin dilemma ja Juneksen huvilan kätkö

Tällaisena aukeaa maisema Sinisen huvilan ulkokahvilasta. Finlandia-talo kohtaa kansallismuseon tornin(!). Musta suomalainen gneissikiviraita italialaisen valkoisen marmoriseinän keskellä. Tätä voitanee kutsua arkkitehtoniseksi huumoriksi? Piilokuvan vaikutelma on parhaimmillaan kirkkaassa valossa. Toisella puolella konserttitalon saliosan seinää (ei kuvassa) on kaksi raitaa. Niiden huumoria en ole vielä keksinyt.

Valkoinen väri on vaativa ja ympäristöään hallitseva väri, se toimii ympäristössään huutomerkin tavoin. Valkoinen sopii hienosti veistoksellisiin ja yksinkertaisen muotoisiin rakennuksiin, kuten Finlandia-taloon ja Pihlajamäen torneihin, mutta jotta muodot voisi hyvin hahmottaa, tulee rakennusten ympärillä pitää olla  tarpeeksi vihreää luontoa. Kaupunkiympäristössä valkoiset monen rakennuksen kokonaisuudet näyttävät usein hahmottomilta.

Töölö oli aikoinaan huvilakaupunginosa puuvilloineen. Juneksen talo radan varressa on yksi näkyvimmistä, toistaiseksi (!) säilyneistä huviloista. Lähes joka päivä auki oleva kirppis talon alakerrassa on installaatiotaidetta aidoimmillaan. Lattiasta kattoon olevat tavararöykkiöt, joita halkovat vain kapeat kujanteet pitänevät taloa pystyssä ulkopuolen lahotessa ympäriltä.

Ristiriitainen kokemus kun tietää kuinka rikkinäiset syöksytorvet ja armoton vesi tuhoavat puista kaunotarta. Tosin täytyy myöntää että jollei ajattelisi asiaa rakennuksen tulevaisuuden kannalta niin terassin pilarien korvaaminen maalaismaisilla heinäseipäillä on aika huvittava ratkaisu.

Töölönlahdelle palataan aina.