Vihdoin jylhää rantarakentamista – Salmisaaren toimistot

Jos jossain Helsingissä on urbaania, jylhää rantarakentamista, niin Salmisaaressa. Helsinki on täynnä pehmeää ja vihreää rantareittiä, julkista puistoa meren rannassa. Hyvä niin, mutta kun Helsingissä on rantaviivaa yli 100 kilometriä, niin muutaman kymmenen kilometriä siitä voitaisiin tehdä urbaaniksi ja rakennetuksi. Vaihtelu virkistäisi. Ja samalla Helsinki voisi palauttaa monipuolisempaa otettaan rantoihin. Ennen rantoja muokattiin varsin reippaalla kädellä, esimerkkinä kauppatorin graniittinen reuna ja satamien viivasuorat laiturit. Sillä mikä muu eurooppalainen pääkaupunki avautuu suoraan avomerelle, melkeinpä röyhkeästi?

Varjopuolena on tietenkin tämä merellinen ilmasto. Ei se mikään ihme ole, etteivät ne ensimmäiset Helsinkiin määrätyt ihmiset olleet niin innokkaina tänne tulossa. Sisämaassa oli heistäkin mukavampaa. Asuessani Katajanokalla ja käydessäni töissä Kasarmikadulla, totesin monesti seudun syys- ja talvimyrskyissä yliarvostetuksi. Etenemisnopeuteni sivutuulessa oli varsin alhainen.

Uusi, hiilikasan paikalle tullut toimistotalojen kaupunginosa Salmisaaressa on vaikuttava. Paikalla on ollut tehtaita ja siellä on edelleen toimivia voimalaitoksia. Rakennukset ovat suuria, tiilisiä komplekseja. Muutamia taivaisiin kurottuvia piippuja, jotka alleviivaavat rakennusten suurta kokoa.

Kerrankin myös uudessa kaupunkirakentamisessa tuntuu olevan vahva näkemys ja ote. Minulla on varmaan sisäsyntyistä taipuvuutta pitää isoista asioista, kuten komeista rakennuksista, mutta en usko että paikka voi jättää montakaan kävijää välinpitämättömäksi.

Vaikka talot polveilevat ja ovat erilaisia, tiili on sama. Hyvin yksinkertaista.

Paikka on vapaa pyöreäkulmaisista betonikivistä!

Alueella on myös kävelijälle sopivia pieniä lasilyhtymäisiä portinvartijan rakennuksia (tämän kuvan lasilaatikon sisällä on kone tutkailtavaksi) , poimuilevia katuja, yllättäviä näkymiä Lauttasaareen, vinokuljettimia ja paljon hyvin muurattua tiilipintaa eri aikakausilta. Ison rinnalla on hallittuja pieniä asioita.

Ja mikä ihaninta, tämä kaikki paljaana ja puhtaana mainoksista, sinne tänne sojottavista liikennemerkeistä, epämääräisistä teknisistä viritelmistä, roskiksista ja muovisista hiekotuslaatikoista, joilla Helsingin katuja ja aukioita on nykyisin tapana täyttää.

Hiilikasa kaivettiin maan alle. Se on kuulemma maailman ensimäinen automatisoitu maanalainen hiilivarasto, eli jos meillä ei ole maailman korkeinta taloa on meillä sentään tämä hiilikasa. Helsingin maanalaisesta maailmasta täytyykin jonain päivänä kirjoittaa, se on valtaisa luolasto. Tämä maanalainen maailma määrää paljon myös maanpäällistä toimintaa. Salmisaaressakaan ei voitu, harmi kyllä, rakentaa asuntoja toimistojen lomaan, silloin paikasta olisi kyllä tullut maailmanluokan uusi kaupunginosa.

Yksi tontti odottaa vielä ottajaansa.

Hanasaaren voimalaitos on erillinen saari Hakaniemessä, mutta saman suunnittelijan, arkkitehti Timo Penttilän. Salmisaari on osa ympäristöään. (Penttilän Helsingin kohteet ovat varsinaisen myllytyksen kohteena, kolmantena Kaupunginteatteri. https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/10/helsingin-kaupunginteatteri-kaakelitalo-viherkatolla/  Syynä lienee kriittinen noin 40-50-vuoden ikä, jolloin alkaa ensimmäiset peruskorjaukset / purkamiset toteutua talojen kohdalla. Meillä ihmisillä on tässä mielessä tässä kohdin helpompaa, tai enpä tiedä.)

Kaupunki laajenee, ja reuna-alueista tulee kaupungin ydintä. Teollisuus väistyy kaupungin kasvaessa asutuksen ja toimistojen tieltä. Salmisaaressa voimalat ovat jääneet, mutta teollisuustalot ja tehtaat ovat muutettu kulttuuritehtaiksi, lähinnä luovan puolen toimistoiksi ja sokerina pohjalla on tietenkin Alkon entiseen tehtaaseen sijoittunut oikeusvirasto eli kärjäoikeus. Tämän kun olisivat viinatrokarit arvanneet kun Alko kieltolain jälkeen perustettiin 1932.

Arkkitehti Väinö Vähäkallio piirsi Alkon tehtaan loppujen lopuksi 1940, portinvartijan kaakelipytinki on pullojen värinen.

Erityisen hienosti on onnistunut muutos oikeustalon toimistokäyttöön uusien ikkunoiden sijoittelun ja tyylin osalta. Tämä se on taitavaa muutosarkkitehtuuria! Arkkitehtina Tuomo Siitonen. Eli vanhat ikkunat ovat vanhoja puisia, ja uudet saman levyisiä viiltoja ohuilla teräskarmeilla. Eräs parhaimmin onnistuneista sanoisin.

Sieltä ne tuomarit nyt katselevat merelle ja Lauttasaareen, ja ihmettelevät miten näkymä on muuttunut.

Kuvassa vielä Lauttasaaren betoninen vesitorni. Historian havinaa.

 

 

 

 

 

Paikka hallussa -kallio, pitsi ja kelluvat lautat

Jugend-ajan arkkitehdin romanttinen ajatus oli käyttää paikallisia materiaaleja. Se oli varsinaista kansallisromantiikkaa. Kallio louhitaan säpäleiksi ja kadonneen kallion tilalle rakennetaan samasta graniitista talo torneineen. Ja näin tapahtui. Paasitorni Helsingin Hakaniemessä tehtiin paikallisesta kivestä paikan päällä. Tänä päivänäkin voi tapahtua melkein näin, graniitti vain on kiinalaista.

Paasitorni on yli satavuotias jyhkeä ilmestys, jonka majakkamainen torni valoineen näkyy yllättävän kauas. Ylhäällä tornissa pitäisi olla kokoustila, varmaan aika pienille kokouksille (?) mutta niin ylös en ole koskaan päässyt kiipeämään.

Talo oli valmistuttuaan hetken Säästöpankinrannan ainoa suuri rakennus. Vitsikäs nimi tuo kaupalliselta kuulostava Säästöpankki työväentalon paikkana. Vaikka eihän sekään nimi ole sitä miltä se kuulostaa. Paikalla sijainneessa puuhuvilassa oli ollut hyvä ravintola, jonne ylioppilaat laittoivat rahansa kuin ”pankkiin säästöön”. Helsinginkadun Roskapankki jatkanee tätä kunniakasta perinnettä?

Graniittitalon kainolossa on nykyaikainen pitsiunelma. Vaaleasta tiilestä on sisäpihalle rakennettu kaarevaseinäinen hotelli, arkkitehtina K2S. Tämän hotellin kokoustilaan minäkin olen päässyt, ja silloin soi aamupäivän blues. Se oli aika jännää, mitä musiikki saa aikaiseksi ainakin minussa. Täydellisen syöksyn toiseen tunnelmaan. Vaikuttava hetki, ja ihan tavallisessa monitilatoimistoa liippaavassa seminaarissa.

Kompleksin kolmas pala on Siltasaaren lahden kelluva Meripaviljonki. Siltasaaren rannan varjon puoli on ollut varsin käyttämätömänä.

Vain niemenpäässä lähellä Emil Wikströmin (rautatieaseman kivimiesten tekijä) ateljee-asuntoa on pieni luonnontilainen ranta, jonka kuvanveistäjä pelasti rakastamilleen joutsenille ja jossa voi vieläkin laskeutua veden ääreen. Joutsenia en tosin ole sillä paikalla enää nähnyt, mutta menneinä vappuina on tullut muutaman kerran varpaita vedessä huiluteltua.

Meripaviljonki tekee hyvää paikalle. Liekö ympyrätalon pyöreä, tumma muoto, joka tekee Meripaviljonki näyttää luontevalta paikallaan.

Ravintolan jokaisesta noin 200 istumapaikasta on tarkoitus nähdä ulos veteen, ja varsin hyvin se toteutuu. Näkymien periaatteen pitäisi olla jollain tavalla samanlainen kuin flyygelin kielien asemoinnin. Mutta koska en ymmärrä flyygelin toiminnasta mitään, en oikein muista tätä sinänsä kuultuna loogista ja rakennuksen muodon perustelevaa tarinaa. Harmi. Paviljongin arkkitehtina oli Simo Freese.

Kelluva rakentaminen on jännää hommaa. Nyt kun puhutaan ilmaston lämpenemiesestä niin jotenkin nämä fleksiibelit jutut tuntuvat entistä ajankohtaisemmilta. Tälläkin kohtaa Helsinkiä vedenpinnan vaihtelu on lähes 2.5 metriä, siis tänä päivänä. Siksi Meripaviljonkikin rakennettiin teräsponttooneille eikä pilareille, ja urakoitsijana oli raisiolainen laiva-alihankkija Europlan.

Myös se on helppo ymmärtää että putket ottavat kellunnan huomioon. Putkia pitkin paviljonkiin tulee ja meneekin kaikkea mahdollista, kaukolämpöä ja kun ravintolapuolella ollaan – niin jopa olutta.

Vähän kauempana lahdessa kelluu toinen lautta. Siellä kasvaa ravintolan yrtit kesäisin. Vesiviljelyä.

Lehmien jälkeen tuli värikäs Hermanni – kävelijöiden kaupunginosa?

Eläinlääketieteellinen lähti vehreämille niityille Viikiin, ja niin Sörnäisten vankilan ja Tukkutorin sekä Teurastomon kupeessa olevalle Hermannin alueelle koitti uudet ajat. Rinteeltä purettiin tallit, navetat ja opetusrakennukset, jätettiin muutama vanhempi talo jäljelle vankilan muurien lähelle ja tehtiin uusien talojen tiiveysennätys. Lopputuloksena on pitkiä näkymiä, jännitteisiä kapeikkoja, ja hyviä taloja.

Pääosin parvekkeet on muokattu talojen ”seinien sisäpuolelle”, jolloin ollaan vältetty lähiöilmettä, joka sopii aika huonosti tällaiseen kivikaupunkimaiseen kaupunginosaan.

Hermannissa on onnistuneet talojen värit, erityisesti keskitalojen vaihtelevat maanläheiset värirappaukset sointuvat hyvin yhteen sekä naapureiden tiilirakennuksiin. Usein sementtirappausten värit ruiskurappauksessa ovat ikävän sammuneita ja tunkkaisia, toisin kuin valkopohjaisen kalkkirappauksen, jolla on sisäistä hehkua. Täällä ohutrappaus (yhdistelmä kalkki-sementti?) tiilenpäälle on sekä väritykseltään että pinnan elävyyden suhteen miellyttävä ja varmaan myös kauniisti vanhentuva.

Siellä täällä olevat täyskasvuiset lehtipuut tekevät alueesta valmiin ja vakiintuneen näköisen, vaikka viimeiset rakennukset ovat juuri valmistuneet.

Rinnettä pitkin kulkevat serpentiinitiet, mutta autoja ei näy. Niille louhittiin maanalainen suuri ja avara pysäköintiluola kallioisen rinteen sisään (voisikohan luolaan myöhemmin rakentaa toisenkin pysäköintikerroksen?). Niinpä rinnettä hallitsee monenkerroksen korkuinen kivilohkaremuuri, joka halkoo alueen keskeltä kahtia ja törmää viimeiseen talon seinään.

Törmäyksiä alueella on muitakin: vanhan tiilitalon päälle on rakennettu kerrostalo. Tai tämä oli alkuperäinen ajatus, lopputulemana on replikaatio vanhasta, jonka päälle rakennettiin talo. Vähän hassu, mutta ihan kohtuullisesti suunnitteltu hassu.

Suurella yläpihalla on puolestaan tapahtunut turvallisuustörmäys. Eläinlääketieteellisen entisen päärakennuksen pihalla ollut koristeallas säästettiin asuintalojen yhteispihan kaunistukseksi. Mutta nyt allas on eristetty ympäristöstään ja se on saanut aidat ympärilleen. Sillä kenen on vastuu, jos jotain tapahtuu? 

Tämä on näitä asioita, joita sekä ymmärrän, että en. Kotipihan turvallisuus pitää toki olla hyvä, jottei onnettomuuksia satu, koska kotipihalla lapset saattavat olla yksin. Mutta mutta muutaman kymmenen sentin altaan vaaraluokitus ei ehkä kuitenkaan olisi niin korkea. Eihän kukaan päästä kerrostalon pihalle kolmevuotiasta muutenkaan ilman valvontaa. Tässäkin suhteessa ajat ovat muuttuneet. Itsekin olen viettänyt lähiöpihalla kolmevuotiaana aikaani hiekkakakkuja tehden, kun äitini on käynyt kaupassa, mutta eipä tulisi mieleenkään jättää omaa kolmivuotiastani ulos yksin.

Törmäyskurssilla on myös tämä Hermannin kaupunginosan naapuri Sörnäisissä eli Kruunumakasiini. Tämä 1800-luvun lopun tiilitalo on Hämeentien siltarampin puraisema. Talossa on vanha Koneen hissi 1950-luvulta. Sisäosien rakenteet ovat pystyhirrestä tehdyt, eli suomalaisittain aika harvinaista hirsirakentamista.
Helposti käy niin, että puiset komeat sisätilat täytyy kipsilevyttää, jos tilojen tyhjäkäynti halutaan lopettaa, vai onko se sittenkään ainoa tapa saada oiva juhlapaikka käyttöön paloturvallisuus huomioiden?

Kuva sisätilasta, tässä vanhassa vuokrailmoituksessa: http://www.hs.fi/kaupunki/a1341374198931

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.