Voittajan koti – mitkä normit estävät rakentamasta uutta Olympiakylää?

Olen itse aina pitänyt varauksettomasti Olympiakylästä. Vaaleana hehkuvat harjakattoiset, nelikerroksiset talot välillään vihreät kentät ja männyt ovat olleet mutkattomia, helppoja ymmärtää ja hyvin tehtyjä. Miksi nämä ennen toista maailmansotaa rakennetut talot vetoavat vielä 2010-luvulla, ja vaikuttavat vielä tuoreilta? Miksi enää ei voida rakentaa samoilla rakenteilla uusia?

Olympiakylä rakennettiin 1938 vuoden 1940 Olympialaisia varten, joita ei koskaan pidetty.  Yli 400 asuntoa rakennettiin kahdessa vuodessa kisavieraita varten. Samalla ehdittiin tehdä jopa innovaatiokin. Ensimmäinen alueellinen lämpökeskus rakennettiin kylän keskelle. Rakentamista jatkettiin vielä sotien jälkeen, kun luovutettujen alueiden asukkaita asutettiin ympäri Suomea.

Olympiakylä levittäytyy Käpylän viereen yllättävän isona jos on tottunut vain ajamaan autolla Koskelankatua pitkin ja nähnyt muutamat talojen päädyt. Kokonaisuudessa on kaiken kaikkiaan 35 asuinrakennusta.

Olympiakylä on ensimmäisiä ”lähiöitä” Suomessa, arkkitehteina Hilding Ekelund ja Martti Välikangas. Tästä alkoi avokorttelien aika. Pääperiaatteina valo, näkymät ja maaston muodot huomioiva rakentaminen.

Mutta suuri kysymys on, miksi tällaisia ei voida enää rakentaa? Miten nämä poikkeavat nykyrakentamisesta? Tuhoammeko enemmän vai vähemmän luontoa nyt vai ennen?

Aloitetaan kuitenkin kysymällä, miten nämä asunnot joustavat muuttuneessa maailmassa? Runkosyvyys, eli päädyn pituus, on noin 10 metriä, joka on nykymittapuulla hoikka rakennus. Tämä ’runkosyvyys’ vaikuttaa oleellisesti asuntojen valoisuuteen ja huoneiden muotoihin. Siihen, ovatko huoneet pitkulaisia, joiden päässä on ikkuna (tällaisia huoneita tuottaa syvä runko esim. 16 metriä) vai ovatko huoneet enemmän neliön mallisia, jolloin kalustamiseenkin on tavallisesti useita eri vaihtoehtoja (tällaisia huoneita on saatavilla parhaiten kapea runkoisissa taloissa, 6-10 metriä). Jos me rakennamme pieniä asuntoja on tämä oleellinen asia: minkä mittainen on rakennuksen runkosyvyys. Onneksi kapeita runkoja ei ole kielletty, joten näitä voi edelleen rakentaa. Mutta paksumpi runkoiset ovat rahallisesti tuottoisampia, koska ulkoseinät ovat rakennuksen kallein osa. Toisinaan myös kaavan antaman rakennusoikeuden täysimääräinen käyttö on mahdollista vain paksuilla runkosyvyyksillä. Paksut rungot ovat vähemmän ongelmallisia tai ei lainkaan ongelmallisia, jos asunnot ovat suuria. Pienissä asunnoissa se johtaa lähes poikkeuksetta huonoihin asuntoihin (pimeisiin, huonosti kalustettaviin, käytävämäisiin tms.).

Samaan joustavuuteen vaikuttaa myös rakennusten rakenne eli runkoratkaisu. Olympiakylä on tehty paikalla betonirunkoisena. Keskellä rakennuksia kulkee kantava seinä ja palkkirakenne. Asuntojen väliset tiiliseinät ovat 300 mm paksuja. Niitä on mahdollista reijitää, eli asuntojen yhdistäminen käy helposti. Tämä on tärkeää. Nykyisin asuntojen väliset seinät ovat tavallisesti 200 mm paksuja, kantavia teräsbetoniseiniä. Ne ovat joustamattomia tässä mielessä. Olympiakylässä välipohjat eli asuntojen väliset betonilevyt ovat alle 200 mm paksuja. Eivät täytä siis ääneneristysvaateita. Kantavuus ja palopuoli kyllä hoituu.

Rakennusten seinät, katot, lattiat eli ammattikielellä ulkovaippa, ovat suuressa roolissa sekä rakennusten että ihmisten terveydessä. Olympiakylässä ulkoseinät ovat 450 mm paksuja täystiiliseiniä eli ns. puolentoistakivenseiniä, kaikki yhtä ja samaa materiaalia. Yksiaineisessa massiivirakenteessa on vähemmän epäonnistumisen paikkoja, kriittisiä detaljeja, ongelmia kosteuspisteiden tai tiiviyden kanssa. Toisaalta ihan kaikkea lämmitettyä ilmaa ei voida käyttää sisätilan lämmittämiseen, kun rakenne ei ole tiivis eli laskennallinen energiatehokkuus ei ole näillä rakenteilla tapissaan. Toisaalta juuri se ’hukkalämpö’ lämmittää ja ennen kaikkea kuivaa ulkoseinää, ja tekee rakenteesta turvallisemman, vähemmän vikaherkän.

Nykykerrostaloissa on taas tavallista kerrosrakenne (sisäpuolella betoniseinä, välissä höyrynsulkumuovi ja eristeet ja ulkopuolella taas ns. ulkoverhoilu, tiili, eristeen päälle tehty rappaus tai betonielementti). Tällaiset rakenteet toimivat paperilla hyvin, mutta ovat armottomia virheille ja epätäydellisyyksille. Ja sisältävät muovia.

Monia toiminnallisia vaateita on myös tullut tämän jälkeen, osa varmasti perustuu juuri hyville arvoille ja ajatuksille. Olisiko kuitenkin aiheellista kysyä saavutammeko nykymääräyksillä sitä mitä tavoittelemme? Riittäisikö jostain vähempikin? Voisimmeko rakentaa yksinkertaisemmin, hyvistä materiaaleista? Onko koneellinen ilmanvaihto välttämättömyys asuntorakentamisessa, vai voisimmeko toimia kuten muualla Euroopassa, ja avata ikkunoita? Varsinkin kun Suomessa on maailman puhtain ilma. Onko koneellinen ilmanvaihto todellakin välttämättömyys kun mietimme ekologista asuinrakentamista?

Olympiakylä ei koskaan majoittanut urheilijoita, ei ainakaan Suomen Olympialaisten urheilijoita, mutta voittajan asuinpaikka se varmasti on.

Pieni päivitys juttuun, kun se paras pala meinasi unohtua. Funkkista parjataan usein syyttä suotta valkoiseksi ja ’värittömäksi’. Olympiakylän ja sen viereisen Kisakylässä on väriä, muun muassa päädyissä. Näissä taloissa on värityksissä luettavissa olympiarenkaiden värit. Mustaa tosin en ole itse vielä bongannut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mitä voimme oppia Tukholmalta? – toiko miljoona asuntoa onnen vai segregaation?

1990-luvun vaihteessa, lukiolaisena, asuin kaksi kesää Tukholmassa, missä olin vanhusten ja vammaisten kotiavustajana. Mummoni asuivat muodikkaassa Södrassa ja itse asuin muiden maahanmuuttajien kanssa 1960-luvun lähiössä.

Talossani oli pitkät keskikäytävät ja porrashuoneita enemmän kuin kädessä sormia. Jotenkin mykkä paikka. Huoneesseeni kuului jääkaappi ja oma kylpyhuone, yhteiskeittiö oli keskikäytävän varrella.

Kotilähiössäni hätkähdin joka kerta kun kuulin kieltä, jonka olisin tunnistanut, tai kun näin vaalean tukan. Ei tarvinnut paljon hätkähdellä. Lähiö oli erillinen saareke, jolla ei ollut mitään tekemistä ympäröivän kaupungin kanssa.

Tosin enpä noita asioita tuolloin 17-vuotiaana kauheasti analysoinut enkä miettinyt. Paikka tarjosi minulle pelkän yösijan, muutaman kerran taisin huvikseni kävellä alueella, jolloin tunsin itseni jotenkin epätervetulleeksi. En tiedä tunsiko kukaan itsensä kotoisaksi tuolla.

Äsken kun katsoin aluetta virtuaalisesti, ei se näyttänytkään pahalta vaan vain paikalta jolta puuttuu identiteetti. Lisäksi kaikki talot olivat myös jonkun tapaisia kunnallisia vuokrataloja.

Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa vain halvalla halvoille paikoille?

Ruotsissa perustettiin 1960-luvulla miljoonaohjelma, jonka tarkoituksena oli ratkaista asuntopula. Miljoona asuntoa kymmenessä vuodessa. Betonilähiöitä ilman työpaikkoja ja ilman arkkitehtuuria. Todellista asuntotuotantoa siis. Miljoona asuntoa toteutui.

Toiko se onnen? No eihän se tuonut.

Se toi lukuisia toistensa kaltaisia nukkumalähiöitä.

Tukholmassa, kuten Ruotsissa muuallakin, asuinalueiden eriytyminen on ollut nähtävissä vuosikymmeniä. Ongelmat eivät ole vain kantaväestön pako alueelta, ja siihen liittyvät maineriskit mm. koulujen osalta, vaan tilanne on äitynyt jollain paikoin omaksi maailmakseen, että poliisikin on jättänyt näitä kortteleita villiksi länneksi.

Tukholmassa ei ole myöskään Helsingin vuokravalintasysteemiä kaupungin vuokratalojen asukkaile. Helsingissä asunto-osasto ja asuntolautakunta tekivät kovasti töitä, jotta asukasvalinnat pitäisivät alueet tasapainossa. On tutkittua tietoa, että vieraskielisten osuus kannattaa pitää alle 20%, jotta myös kantaväestö säilyy talossa. On myös tärkeää, että huomattava osa asukkaista lähtee joka päivä töihin tai opiskelemaan, se vaikuttaa koko alueen henkiseen kulttuuriin. Hyvän tasapainon löytäminen erilaisten ihmisten välillä on ensi sijaisen tärkeää. Se hyödyttää meitä kaikkia.

Eli segregaatio oli puraissut Tukholmaa, ja aika pahasti.

Mutta lähiöiden kuningas Tapiola, on säilyttänyt vetovoimansa.

Mitä Tapiolassa tehtiin toisin kuin Tukholman Rinkebyssä?

Tapiolassa tehtiin taloja, joissa oli luonnetta. Ne olivat hyvin suunniteltuja sekä sisältä että ulkoa. Taloarkkitehtuurin lisäksi Tapiolassa suunniteltiin myös maisema taloryhmien välissä. Ja taloryhmät istutettiin maisemaan. Lähiölle luotiin tietoisesti identiteetti. Tapiola nousi vielä lähiöstä kaupunginosaksi, kun asuntojen lisäksi sinne saatiin uimahalli, toimistoja ja kauppoja.

Varmin tapa säilyttää asunnon arvo on hyvä arkkitehtuuri. Niitä taloja on mielekästä peruskorjatakin.

Rakentaminen maksaa aina paljon, ns.halvastikin rakentaminen. Pelkästään energiatehokkuusnormit tekevät mahdottomaksi teknisesti halvan rakentamisen, rumuutta se ei kuitenkaan estä. ”Estetiikkalisä” on rahallisessa mielessä marginaalinen asia.

Espoon Tapiolassakin ensimmäiset asukkaat valittiin eri yhteiskuntaluokista. Tarkoituksena oli sosiaalisesti kestävä, monipuolinen asukasrakenne. Eli ei Tapiola aina ole ollut ylemmän keskiluokan asuinsija, mitä se eittämättä nykyisin on.

Helpoin ja paras tapa ehkäistä eriytymistä on mahdollisimman laaja asukkaiden kirjo kaikkialla.

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia kaupunkilaisia: työelämässä olevia, opiskelijoita, eläkeläisiä, työttömiä, elämäntapaihmisiä, uraohjuksia, vanhempainlomalaisia, free-lancereita, iloisia ja tavallisia keskivertohelsinkiläisiä siis.

Kaikki haluavat lisää kaupungin edullisia vuokra-asuntoja, mutta minne niitä voi rakentaa? Vanhoissa hiipuvissa lähiöissä olisi halpoja tontteja, mutta alueet eivät kestä enää lisää vuokra-asuntoja. Vanhoihin lähiöihin ei voi siis enää rakentaa.

Vuokrataloja täytyy siis rakentaa myös uusille alueille, kuten Jätkäsaareen. Ja ehkäpä täydennysrakennustonteille niille alueille, joissa ARA-vuokra-asuntoja ei juurikaan ole.

Ennen meillä oli Suomessa ns. yleishyödyllisiä toimijoita kuten VVO ja SATO kaupunkien lisäksi rakentamassa ja vuokraamassa edullisia vuokra-asuntoja. Nyt näistä yhtiöistä on tullut asuntosijoitusyhtiöitä, joten kaikki säädellyt vuokra-asunnot ovat tulevaisuudessa lähinnä Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja.

VVO ja SATO ovat saaneet kaupungilta vuokratalotontteja, joille on saatu ARA-lainoitusta. Vuokrat olivat pitkään säädeltyjä ja siten asukkailleen kohtuullisia. Talot vanhenevat, ja lainat loppuvat, peruskorjauksiakin pitää tehdä. ARA-vuokra-asunnot vapautuvat säätelystä.

Mitä tapahtuu Helsingin eri alueilla hallintamuotojakaumalle?

Katajanokalla kaikista (muiden kuin kaupungin) ARA-taloista tulee mitä ilmeisemmin markkinavuokrataloja. ARA-asuntoja on koko ajan vähemmän.

Valtion uuden tulorajan takia ARA-asuntoihin pitää asuttaa vaikeimmin muilla asuntomarkkinoilla pärjäävät, eli  pelkona on, että kaupungin vuokra-asunnoista tulee hiljaa hiipien vuokrakasarmeja ja alueiden positiivisesta kehityksestä on vaikea pitää kiinni. Ei kai kukaan oikeasti tätä halua?

Kuvissa on Meri-Rastilaa, joka kokee tulevaisuudessa suuren muutoksen lähiöstä meren ja puistojen kaupunginosaksi. Keskusta metron luona uudistuu. Puistoista tulee alueen ydin, jalankulun ja pyöräilyn reitistöistä sekä toimivampia että elämyksellisempiä. Ja puistot vievät metrolta merelle, vain 800 metriä!

Alueelle tulee paljon uutta rakentamista ja peruskorjausiässä olevia matalia kerrostaloja korvataan osittain uusilla, joissa ei ole betonielementtijulkisivuja. Hallintamuotojen kirjo kasvaa samalla. Osa nykyisistä taloista on mukavasti istutettu kumpuilevaan maastoon, pihat ovat välistä varsin viihtyisiä.

Meren luona on liikuntapuistojen lisäksi Kallvikin pysäyttävän hieno mäntymetsä kannas uimarantoineen. Itse olin niin häkeltynyt tästä kohdasta. Yksinkertaisesti kaunis. Lähellä on myös mukava, pieni vanha punainen kahvila Villa Ullas.

Merenrantaan on rakennettu jo uutta Helsinkiä.

Ensimmäisessä kuvassa on alueen asukkaiden ja Lähiöprojektin lähiviljelypuutarha Nuorisotalon edessä. Myös meren luota löytyy asukkaiden laatikkoviljelmiä. Aukiolla on aika kreikkalainen tunnelma.

 

SIltamäki – betonilähiö parasta A-luokkaa

Siltamäki tuli tunnetuksi ”Naapurilähiönä” Mainostelevision seitsenvuotisessa tv-sarjassa. Tämä tapahtui nin kauan sitten, että edes minä en muista kyseistä tv-sarajaa. Eli 1970-luvulla kun Siltamäki oli uuden karhea, se sai edustaa koko kansalle sitä hienoa lähiö-aatetta, taloja luonnossa, suomalaista kaupungistumisen ensimmäistä massamuuton vaihetta. Tästä voi päätellä että Siltamäki on 1970-luvun lähiöaatelia.

Siltamäen 1970-lukulainen betonlähiö on rakennettu tasaiselle maalle, pohjois-Helsinkiin, Keravajokilaaksoon. Alueen reunoilla lääjoissa puistoissa on kaksi keinotekoista mäkikumpareetta. Arkkitehti Pentti Ahola sekä suunnitteli alueen talojen sijoittelun että talot alueelle. Ahola on suunnitellut myös Pohjois-Tapiolan asemakaavan että Tapiolan hienot atrium-talot, eli varsin pätevä arkkitehti, ja sen kyllä huomaa.

Täytyy sanoa, että oli hauska mennä bussilla retkelle Siltamäkeen talvisena sunnuntaipäivänä. Kävellä ensin lähiössä ja sitten virkistäytyä uimahallissa. Talvi ei varmasti ole paras ajankohta, sillä harmaa on Siltamäen hallitseva väri. Mutta kasvaneen puuston ja harkittujen muutamien tehostevärien kanssa vaikutelma on melkeinpä miellyttävä. Keväästä syksyyn väritys on varmasti huomattavasti omaa kokemusta hienompi, niin paljon vihreää näytti Siltamäessä olevan. Talvella valkoiset ja harmaat talot eivät oikein ole edukseen suomalaisessa lumimaisemassa. Missään.

Itsekin 1970-luvun Puolimatkan lähiössä kasvaneena, näin paljon eroja ja yhtäläisyyksiä. Siltamäki on matala ja hallitun oloinen kokonaisuus, kaikki talot ovat kaksi tai kolme kerroksisia. Porrashuoneet ja niihin liittyvät lasiseinät, portaat ja kaiteet ovat kaikki yksinkertaista ja laadukasta. Päämateriaalit ovat betoni, teräs ja puu. Taloissa on suuret puuikkunat, joihin lähes kaikkiin on laitettu lisälasi. Betonielementit ovat hyväkuntoisen näköisiä, hyvin tasalaatuisen oloisia. Eli kaikin puolin hyvin suunnitelutu, hyvin tehty ja hyvin pidetty.

Joka aikakaudella on huonoja ja keskinkertaisia, hyviä ja erinomaisia esimerkkejä. Toki 1970-luvulta on tehty parempia yksittäisiä rakennuksia, mutta en muista nähneeni hyvää kokonaisuutta ennen. Yleisesti ottaen 1970-luku ei ollut arkkitehtuurin kulta-aikaa, sen tietenkin myönnän, eikä Siltamäessä koe talvella hurmosta varmasti kukaan. Mutta mutta.

Kävin myös yhdessä asuntonäytössä. Asunto oli avara, valoisa, myös kylpyhuoneessa oli ikkuna. Katossa ei ollut ontelolaatan saumoja. Näkymät olivat puistoon. Hinta oli hyvin alhainen. Tietenkin suuret peruskorjaukset oli tekemättä, mutta yhtiö oli iso ja lähtökohta perushyvä. Ihmettelin itsekseni mikä salassa pidetty aarre tämä alue onkaan perheille.

Niin ja ne betonielementit. Sandwich-elementit ovat valmiita ulkoseinäelementtejä joissa on sisäpuolen teräsbetonilevy ja ulkopuolen teräsbetoniley ja niiden välissä mineraalivillaa. Tällainen valmis kerrosvoileipä tuli valmiina työmaalle.

Niissä oli ”perinteisesti” kaksi eri reijitystapaa ikkunoille. Toinen oli ikkuna keskellä elementtiä ns. reikäbetonielementti ja toinen oli ei ikkunaa eli umpibetonielementti.

Silti SIltamäessä elementit ovat myös osa talojen arkkitehtuuria, eiävt vain pakollinen paha.

Itsekin kun aloitin arkkitehtuurin opintoni 1990-luvun alussa, oli toinen rakennustekniikan harjoitustyöni täyselementtikerrostalon pääpiirustusten tekeminen. Silloin pitkien ulkoseinien paksuus oli 180 mm ja päätyseinien 360 mm. Nykyisin ulkoseinät ovat noin 500-600 mm paksuja. Aika iso muutos. Toivottavasti sillä on satsaukseen nähden haluttu merkitys. Tässä asiassakin meitä 1990-luvun opiskelijoita opetettiin toisin. Silloin sanottiin ettei tietyn lämpöeristemäärän jälkeen takaisinmaksuaika koskaan ylitä panostusta ennen seuraavaa uusimiskierrosta.

Siltamäen ostoskeskus ei ole parhaimmillaan, mutta siistihkö se on. Siellä oleva Siltamäen uimahalli on kunnon lähiöuimahalli, ehkä kylläkin pienin näkemäni. Halli on Kekkosen ajalta kun lähiöihin tehtiin uimahalli, pururata ja urheilukenttä, kansalaisten kuntourheilua tukemaan.

Siltamäen uimahallia voi vuokrata yksityiskäyttöön! Pelkkä ajatus omasta uimahalliajasta on huima. Eikä hinta ole mitenkään ylimitoitettu vaan aika kohtuullinen 200 €.

 

Loppuun laitan pari kesäisempää kuvaa, jotka on ottanut Marina Fogdell.

Jakomäen Brodan saveen poltetut tunnustukset

Hauskoja tekstejä ja kuvia aaltoilevilla keramiikkalaatoilla. Miten pieni ero on joskus hienolla ja ikävällä. Tämä alikulkutunnelin seinät ovat hauskaa ajanvietettä, pieniä kurkistuksia yläasteikäisten mieleen. Jakomäen Lahdenväylän alittava alikulkutunneli eli Jakomäen Broadway, lyhyesti Broda sai valaistuksen ja kaakelit 500 piirustuksella kuvitettuna. Taiteilijoina mukana olivat Pekka Paikkari ja Karin Widnäs.

Aihe on vaikea, helposti näistä taideprojekteista nuorison kanssa tulee liian ylhäältäohjatun tuntuisia. Tässä paikassa ei. Siistiä!