Kansalliskirjasto – lattiasta kattoon

Mikä on Suomen kaunein sisätila? Vaikea nimetä vain yhtä, mutta yksi kymmenen vaikuttavimman joukossa on varmasti Kansalliskirjastomme, eli vanhalta nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto. Tummia puisia kirjahyllyjä, kirjoja, tilaa hengittää ja auringon valoa. Kyllä Engel osasi.

Arkkitehti C. L. Engelin piirtämä rakennus Senaatintorin yläkulmassa kertoo sivistyksen arvostamisesta Helsingin uuden syntymisen aikoina 1800-luvun alkupuolella. Keskeiselle paikalle rakennettiin ei vain kirkko ja valtion hallintopytinki, vaan myös yliopisto ja sitä vahvistamaan kirjasto, tiedon temppeli.

Pääsalissa on katon kulmissa Suomelle tärkeitä lintuja, kuten kukko. Onkohan tämä aapiskukon esi-isä? Toivottavasti nyt ei olla leikkaamassa kukolta siipiä.

Lukusali on aina yhtä vaikuttava. Aiemmin lattioita peitti harmaat muovilaatat, nyt ne on poistettu. Mutta alunperin lattioita peitti sen aikanen luksusmateriaali, asfaltti (!) Harmikseni kuulin, että asfaltista ei oltu jätetty muruakaan jälkipolville ihailtavaksi. Sääli, sillä vaikka nykysukupolvi arvostaa ehkä tilalle laitettua tammilankkulattiaa, seuraavat olisivat voineet mielellään ihmetellä parinsadan vuoden ikäistä asfalttia. Nykyasfalttihan on uutena varsin bitumipitoista ja siksi mustaa, mutta kuluessaan bitumi haihtuu pois ja jäljelle jää harmaa kiviaines, eli aika vaaleankin harmaa lattia. Outoa ja kiinnostavaa, en ollut kuullutkaan, että asfalttia on joskus käytetty ihmisten kuljettavissa sisätiloissa.

Nämä lattia-asiat ovatkin askarruttaneet minua pidemmän aikaa. Perinteisesti suomalaiset lattiat ovat tehty havupuulankuista, joita on joko lipeällä valkaistu ja pesty tai hiekalla, taikka tavallisemmin kaupungeissa maalattu tummanruskeiksi. Kirkkaalla lakalla lakatut oksaiset lattialankut eivät ole kovin perinteiset kuten ei myöskään Suomessa taida nuo tammilankkulattia olla.

Kupolisalissa on ns. Lapinmarmorista tehtyjä lattialaattoja. Lapin marmori vilahti tekstissä myös hotelli Palacen ulkoseinäbetonin kohdalla. https://hennahelander.wordpress.com/2015/11/29/lypsyjakkara-tom-of-finland-ja-palacen-miehet/

”Lapinmarmoria” eli Louen kalkkikiveä tuottava kaivos Tervolassa on valitettavasti suljettu. En tiedä koska kaivostoiminta on tosiasiallisesti loppunut, mutta ainakin 1980-luvulla Louen marmoria on vielä käytetty eri kohteissa. Kivi näyttää edelleen komealta ja hienolta, joten näin kaunista suomalaista kiveä olisi mielekästä kyllä hyödyntää edelleen rakentamisessa.

Kirjavarastoksi alunperin rakennettu Rotundakin on varsin nätti varasto. Arkkitehtina Gustav Nyström, ja ikää tälläkin laajennusosalla jo yli sata vuotta.

Kuvassa Historian pää pilasterin päässä.

Suomikin on jo lähes sata vuotisen historiansa aikana alkanut arvostaa myös omaa rakennettua historiaansa. Vanhojen arvorakennusten restaurointi, säilyttävä korjaaminen, sujuu koko ajan paremmin sekä suunnittelijoiden että ennen kaikkea tilaajien puolelta. Oli ilo huomata, että myös pääkaupunkimme suomenkielinen sanomalehti arvosti korjausrakentamista niin korkealle, että teki aiheesta kunnon artikkelin lehteen. Hyvä Hesari!

Kellarissa on tehty taas hienoa jälkeä ja puhallettu hieman uutta pintaa maanalaisiin tiloihin. Olen aiemminkin hehkuttanut hyvää suomalaista, kokemuksellista toiletti-suunnittelua, ja taas on aihetta nostaa tämäkin puoli esiin! Peruskalliosta tehtyjä pilareiden jalustoja (varsin taitavaa tarkkuuslouhintaa!) lokerikkoaulassa ja luolamaisiin tiloihin tehdyt teräksiset vessat. Siis nykyarkkitehtuuria parhaimmillaan.

Nyt vain toivomaan ja toimimaan sen puolesta, että komeat puitteet saavat pitää sen tärkeimmän, eli elinvoimaisen ja kasvavan Kansalliskirjastomme!

 

Stockmann – toiveet tornista valuivat maan alle

Stockmannin tavaratalosta saa kaikkea, tai ainakin sai. Tämä edelleen pohjoismaiden suurin tavaratalo on murroksessa, mutta muutoksen tilassa se on ollut aiemminkin. Samalla Stockmannin kautta voi saada hyvän kuvan, millaisia erilaisia kaupunkitrendejä on Helsingissä ollut. Rakennuksena Stocka on muuttumattoman luja ja tyylikäs, mahtava. Tummat tiiliset ulkoseinät pystyurineen ovat kuin hyvin räätälöity takki. Itse en ainakaan voi olla pitämättä tästä varmaotteisesta ja isosta hahmosta.

Kiseleffin basaarissa, Senaatintorin laidalla ns. Torikortteleissa, on nykyisin mukava kahvila ja pikku liikkeitä paikalla, jossa Stockmann laajeni tavarataloksi. Näin pienenä Stockmann oli siis vielä sata vuotta sitten.

Helsingin liikekeskusta siirtyi poispäin kirkosta ja hallinnosta Mannerheimintien suuntaan, ja Stockmannin tavaratalo siirtyi mukana nykyiselle paikalleen.

Järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka toisen palkinnon voittanut arkkitehti Sigurd Frosterus sai lopullisen tavaratalon suunniteltavakseen. Sata vuotta sitten tehtiin vielä Helsingin keskustassa uusia katulinjauksia, jolloin Keskuskatu asetettiin nykyiselle paikalleen. Tieltä piti purkaa vain parikerroksinen talo, jossa sijaitsi silloinkin suosittu kahvila Ekberg. Tästä katulinjauksesta johtuen Stockmannilla on omalaatuinen oikeus rakennella tilojaan Keskuskadun alapuolella. Tavallisesti kadun alinenpuoli kuuluu kaupungin infralle, eli vesi-, viemäri- ja kaukolämpö yms. putkille. Tätä oikeutta laajentua maanalaiselle katualueelle Stockmann on myös käyttänyt.

Stockmann osti kaikki korttelin tontit vähitellen kilpailun jälkeen, joten Frosteruskin pääsi suunnittelemaan suurempaa kompleksia paikalle. Punatiilisen Argos-talon kohdalle hän oli piirsi yli 70 metrisen torniosan tavarataloon.

Frosterus1922Stocka
Tornit ovat vallan symboleja ja kertovat samalla mitä asioita kulloinenkin aika arvottaa. Ennen Stockmannin tornisuunnitelmaa oli siihen mennessä torneja kirkoilla, palo- ja rautatieasemalla sekä kansallismuseolla, ja siinä ne tornit olivatkin. Yksityisille tai kaupallisille ei oltu annettu lupaa kohottautua muiden yläpuolelle.

1920-luvulla oli ensimmäinen suuri pilvenpiirtäjä -keskustelu. Helsinkiä verrattiin suloisesti New Yorkiin, olimmehan saaneet ensimmäiset neonvalomainoksetkin. Tällöin torneja haviteltiin lähinnä suurien katulinjojen risteytymiin eli visuaalisiin painopisteisiin.

”Arkkitehtuuri luo paikkoja”. Helsingin kuuluisin kello ja kohtaamispaikka.

Suunnitelmat olivat suuret, mutta ajat epävarmat, joten turvauduttiin vaiheittain rakentamiseen. Ensimmäinenkin osa oli liian suuri Stockmannin omaan käyttöön joten tiloja vuokrattiin ulos. Historia toistaa itseään, Stockmann on taas viimeisen laajennuksensa jälkeen vuokraamassa tiloja myös muille.

Tornia ei tullut, mutta savupiippu sai lasisen valomainoskuoren. Varsin modäärniä.

1930-luvun laajennettu tavaratalo on se minkä me tunnemme. Uutuutena henkilökunnan paternosterhissi, liukuportaat, jotka asensi Kone Oy (vaikka tekikin saksalainen yritys) ja sprinkelerit.

Missä oli Helsingin ensimmäiset väestönsuojat? Stockmannilla tietenkin.

Kuva on Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin ”kenen Helsinki” -kirjasta. Argos-talo tai Wulffinkulma oli myös purettavien talojen listalla. Piparkakkumaisesta 1897 rakennetusta talosta pudotettiin jo parvekkeet ja kalkkikivikoristeet pois (näkyy kuvassa), ihmisille vaarallisina. Talolle oli jopa purkamislupa.

Yleinen mielipide ja keskustelu saivat kuitenkin Stockmannin perääntymään ja järjestämään kilpailun 1980-luvulla, jossa talon kohtalo oltiin jätetty auki. Kilpailu tuotti tällä kertaa voittajaksi Arkkitehdit Gullichsen Kairamo Vormalan ehdotuksen, jossa vanhan lasikeskeishallin rinnalle tehtiin uusi Argoksen keskeishalli.

Argos-talo jäi kulissiksi kulmaan. Kulissi toimii erittäin hyvin näin joulun aikaan, kun talo näyttää suurelta joulukalenterilta.

Pohjolan valkea kaupunki – miksi Enson sokeripala sulostuttaa meitä

 

Helsinki on Pohjolan valkea kaupunki. Tätä määritelmää Helsinki ei ole saanut vain lumisista talvista ja kesien valkeista öistä, vaan rakennusten vaaleasta ja viileästä värityksestä. Helsingin ikoniset kasvot ovat meren äärellä oleva vaalea sävytteinen matalahko pohjois-Esplanadin talorivistö, jota hallitsee korkeammalle nouseva Tuomiokirkon siluetti. Empire-ajalle tunnusomainen vaaleus hallitsee senaatintorin ympäristöä vaaleankeltaisena, vaaleansinisenä ja jopa vaaleanpunaisena. Helsingin keskusta on ainutlaatuinen, se on kiinni meressä ja se on rakennettu pääkaupungiksi. Suurin osa Euroopan merikaupungeista on keskiaikaisia, jolloin kadut ovat kapeita, väritys on maanläheinen ja lämmin sekä sijainti helposti puolustettavassa paikassa. Helsinki aukeaa merelle avoimena, vaaleana ja tyynenä, suurilinjaisena.

Kun yritin kuvata tätä Helsingin ikonista näkymää tänään sumuisena talvipäivänä, oli näkymä sekä hieno että sotkuinen. Yllättävä se oli myös. Ensiksi koska empire-ajalle tunnusomainen vaaleus ei ollutkaan niin dominoiva kuin mielikuvissani. Toisekseksi koska kauppatori ja vanhan kauppahallin ympäristö, kadut ja aukiot näyttivät siltä kuin tarpeen tullen olisi lisätty tikku sinne rätti tänne. Pömpelit, huoltotarvikkeet, autot, mainokset, liikennemerkkien armeija olivat joka paikassa näkymän keskipisteessä. Helsinki on ennen kaikkea helsinkiläisille, mutta kyllä turismiakin pitäisi ajatella rauhoittamalla edes kuvauksellisimmat paikat. Tähän kuvaan rajasin sotkut pois mahdollisuuksien mukaan. Ja vastoin yleistä periaatettani kuvien muokkauksesta tässä blogissa, vaalensin hieman haramaata päivää kirkkaamaksi.

Tähän ajatukseen, vaaleasta Esplanadista, perustui myös Alvar Aallon sokeripalan muotoilu Katajanokalle 1960-luvun vaihteessa, Enso Gutzeitin pääkonttoriksi. Punatiilinen vanha asuinrakennus jatkoi Katajanokan rakentamista, uusi oli jatke Esplanadin talorivistölle. Aallon piirtämän pääkonttorin seinät ovat samaa valkoista Carraran marmoria kuin Finlandia-talonkin. Laatat vaihdettiin seitsemän vuotta sitten toiseen valkoiseen marmoriin. Tosin empire-väritys ei ollut valkoinen vaan vaalea. Myöhemmin myös Ulkoministeriön rakennus on jatkanut valkoisena rakennuksena samaa ajatusta. Ja jos Armi-talo (arkkitehtuurin ja designin talo, jota oltiin pykäämässä paikalle ennen ristihotellia) oltaisiin rakennettu nykyisen maailmanpyörän kohdalle, olisi se ollut vaaleiden talojen päätteenä entisellä makasiinitontilla.

Enson talo oli pitkään rumimpien rakennusten listalla. Varmasti yksi aiheeseen vaikuttanut asia oli paikalta purettu Höijerin punatiilinen kaunotar. Aika kuluu ja Ensostakin tulee vähitellen hyväksytty osa kokonaisuutta. Rakennus on kuitenkin laaturakentamista sekä suunnittelun että toteutuksen puolesta, ja toimistorakennukseksi kerrassaan erinomaista arkkitehtuuria. Enson talo on vuosi sitten korjattu ja muutettu osittain moderniksi monitilatoimistoksi, erittäin taitavasti. Arkkitehtina Jyrki Iso-Aho, joka on modernien talojen korjausrakentamisen varsinainen taituri. Mitä lähempää nykyistä Stora Enson taloa katsoo, sitä paremmalta se näyttää. Mutta kieltämättä rakennus on hieman iso mittakaavaltaan, jos näin uskaltaa maestron työstä sanoa, ja uskaltaahan sitä.

Mittakaavasta myös: https://hennahelander.wordpress.com/2014/12/26/helsingin-tuomiokirkko-miten-pieni-saadaan-nayttamaan-suurelta/

Loppuun laitan kuvan yhdestä mukavasta kahvilasta ja pienestä museosta Tuomiokirkon viereltä Snellmaninkadulta. Entisen postin talossa oleva museo on rahamuseo, ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Sekä myös ilmainen. Paikassa voi ihailla erilaista setelikuvitusta kautta aikojen. Aluksi itsenäisen Suomen seteleitä komistivat ties mitä symboloivat alastomat vartalot, välissä valtion päämiehet, ja lopussa kulttuurihenkilöt. Siis ajalta kun Suomella oli vielä markka. Näyttely on saatu kiinnostavaksi, mutta silti harvoin joutuu ketään väistelemään, jos käy hiljentymässä rahojen ääreen katselemaan kirkontornia.

Vastapäätä on vaaleanpunainen Arppeanum, joka on nyt remontissa.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/04/28/arppeanum-helsingin-ensimmainen-okyrakennus/

ja https://hennahelander.wordpress.com/tag/arppeanum/

Helsingin tuomiokirkko – miten pieni saadaan näyttämään suurelta

Helsingin matalaa siluettia hallitsee keskeisesti Helsingin tuomiokirkko. Aluksi kaupungissa ei paljon muuta ollutkaan kuin Engelin suunnittelema Senaatintori ympäristöineen. Suomenlinnan linnoitus oli saarella pitkälle rakennettuna, mutta mantereella oli 1800-luvun alkupuolella muutama kivitalo (joista yhtä ollaan juuri kaupittelemassa Mariankadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, ainoa rakennus joka muistuttaa meitä siitä että ennen kadut kulkivat keskustassa osin eri kohdissa kuin nykyisin) eikä sitten paljon muuta. Senaatintorin laidalle, näkyvimmälle paikalle rakennettiin luterilainen kirkko, ortodoksisen Venäjän autonomisen osan keskukseksi. Tämä osoitti kyllä hieman vapaamielisyyttä silloiselta tsaarilta.

Kallion päälle rakennettu tuomiokirkko sai vasta myöhemmin portaat eteensä, siksi portaat ovat ehkä varsin jyrkät, koska ne piti saada mahtumaan rakennusrivistön ja kirkon väliin. Engel vastusti portaita, vaikka hänen alkuperäisessä suunnitelmassaan oli kaarevat portaat. Alussa 1830-luvulla kirkon alapuolella oli päävartio ja suora seinä.

http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/kirjastotietoutta/historia.html

Arkkitehtuurissa puhutaan usein mittakaavasta. Siis siitä mikä on suurta tai pientä suhteessa toisiin rakennuksiin tai katutiloihin tai muihin ympäröiviin asioihin nähden. Kun talo on liian suuri mittakaavaltaan, tarkoittaa se, että taloa kannattaisi pienentään joka suuntaan, muutoin ympäröivät talot näyttävät kuin lasten tuolit aikuisten pöydän ympärillä, se ei ole eduksi kenellekään. Mittakaava eli skaala on muutenkin jännä asia, jonka manipulointia ja muokkausta on käytetty hyväksi eri tavoin vuosisatojen ajan vallan osoittamiseksi.

Tsaarikin halusi Helsingin keskustan näyttävän komealta ja todellista suuremmalta. Engel ymmärsi, että kirkon tulee näyttää hyvältä joka suuntaan, eikä sillä saa olla etu- ja takapuolta. Kirkon tyyppiratkaisuksi Engel valitsi ilmeisesti tästä syystä symmetrisen keskeisristin muotoisen pohjakaavan. Tuomiokirkko oli pääosassa ja se sai usean kerroksen korkuisen jalustan. Korkeutta kirkkoon tehtiin keskustornilla. Pieni kirkko tehtiin näyttämään kokoaan suuremmalta. Engelin suunnittelemana kirkko oli varsin selkeän muotoinen. Sisältä tuomiokirkko paljastuu varsin pieneksi, ja edelleen tyyliltään melkeinpä ankaran yksinkertaiseksi. Aikoinaan kirkkosali on varmasti ollut kaupungin väestömäärään suhteutettuna kuitenkin jopa ylisuuri, ei lainkaan pieni.

Kirkkoa ”laajennettiin” visuaalisesti sivuille lisäpömpeleillä Engelin kuoleman jälkeen, niistä toisessa on kirkonkellot ja toisessa pieni kappeli. Myös itse kirkon päätornin ympärille rakennettiin neljä pienempää tornia, joissa on hempeät tähtikuvioinnit. Nämä sivutornit ovat aika omituisen näköiset tötteröt lähempää tarkasteltuna. Sisätiloissa nämä tornit eivät edes näy. Pieni kirkko hallitsee ei vain keskeistä toria vaan koko pääkaupunkimme päänäkymää. Aika hyvä suoritus!

Harvoin arkkitehtuurilla yritetään tehdä asiat näyttämään ulospäin suuremmilta kuin mitä ne ovat. Tavallisesti päinvastoin. Nykyisin haluttaan rakentaa varsinkin keskusta-alueelle käytettäviä neliöitä niin paljon kuin mahdollista, joten yritys on saada talot näyttämään pienemmiltä kuin ne ovat. Kiasmaakin pienennettiin 10 % (en muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta muutos oli merkittävä) alkuperäisestä, suunnittelun kuluessa, jottei se olisi liian suuri ympäristöönsä, vastustushan koko rakennusta kohtaan oli kovaa. Nyt kun Kiasmaa katsoo, voisi melkein toivoa sen olevan ”alkuperäisen” kokoinen.

Lähinnä tuomiokirkon tapaista visuaalista suurentelua on tehty viime aikoina vain vielä suunnitteluasteella olevissa torneissa, joita on ”venytetty” ylöspäin, jotta lopputulema olisi hoikempi eli tornimaisempi. Tähän siluettikysymykseen pitääkin palata mitä pikimmin.

Tuomiokirkossa on myös krypta, eli kallion sisällä oleva tila, entinen lämmitystila ja halkovarasto. Kulku on kirkon takaa, sieltä kirkkokin näyttää pienenmmältä ilman jalustaansa. Nykysin tässä kryptassa on kappeli sekä näyttelytilat, hienot wc-tilat ja ikkunaton kallioseinäinen kahvila, jonne kannattaa suunnata kun valkoinen ja sileä kauneus alkaa väsyttää.

Salakapakka Katariinankadulla – vastaisku A-standeille?

Salakapakka Katariinankadulla. Baari ilman mainoksia. Toimiiko tällainen kaupallinen konsepti? Kävimme syömässä Pohjois-Esplanaadilla ja jatkoa piti seurata, siis baariin. Yksi meistä tiesi, ”salakapakan” olemassa olosta Katariinankadulla. Onneksi Katariinankatu on lyhyt ja ovia vain muutama. Mikä löytämisen ilo kun yksi ovista aukeni! Lapsellista tai ei, tämä toimii. Ja vielä täysin vaarattomasti. Toisin kun nuoruudessa, mutta  perille pääsy oli aivan yhtä ilahduttavaa Lontoossa tai Berliinin rave-paikoissa jättömailla ja varastohalleissa. Paikoissa, joita ”ei ollut virallisesti”. Berliinin paikat taisivat kyllä olla kaikissa reppumatkaajien turistioppaissakin, mutta se oli sivuseikka tunnelman rinnalla.

Yllätyksellisyyttä kaipaa kaupungissa. Itselleni vaikuttavinta salakapakassa oli sisääntulon karu kauneus. Ei mainoksia! Kuinka kyllästettyjä olemmekaan lippussille ja lappusille, kuville ja rehuille. Kylläisyysaste on saavutettu kauan sitten. Ehkä päivän sana – priorisointi – pitäisi yltää mainosmaailmaankin.

Viereisellä kadulla Senaatintorin laidalta löytyi tällainen sisäänkäynti. Kaupungin ykköspaikalta. Mitä me oikein tavoittelememme tällä? A-standid, laput lasiovissa, valkoiset muoviruukut kuihtuneilla kasveilla. Viereinen syvennys, liikennemerkin vieressä, on peitetty samalla tyylillä viritetyillä plakaateilla.

Kävin alkusyksystä Kööpenhaminassa. Siellä ei ollut mainoksia keskusta-alueella, muutamaa katua lukuunottamatta. Ei A-standeja missään, ne olivat kiellettyjä. Itse olin jo kuvitellut niiden olevan välttämättömiä. Kööpenhaminassa huomasin katsovani näyteikkunoita erillisten katumainosten sijaan. Ei lainkaan huonompi vaihtoehto!

Toinen silmiinpistävä asia oli, ettei valomainoksia ollut talojen ulkoseinissä kuin korkeintaan yksi. Kanavan varella ei edes sitä yhtä. Se yksi irtokirjainmainos olikin sitten aika tehokas talon julkisivussa, ja kaupungin kokonaisvaikutelmaksi jäi levollisuus. Ketä tämä helsinkiläinen kilpavarustelu oikein hyödyttää? Lappujen alta on vaikea nähdä voittajaa.

 

 

Arppeanum – Helsingin ensimmäinen ökyrakennus?

Helsingin yliopistomuseossa, aiemmin myös geologian ja kemian laitoksessa, Arppeanumissa aivan Tuomiokirkon vieressä voi palata menneisyyteen. Lähes 150 -vuotias talovanhus on ulkoapäin vaaleanpunainen ja valkoinen, suomalainen versio venetsialaisesta palatsista.

Kerrotaan että Arppeanum on Suomen ensimmäinen ökyrakennus: se maksoi enemmän kuin samaan aikaan rakennettu Uspenskin katedraali, vaikka Arppeanum alittikin budjettinsa.

 

Nelikerroksinen valurautainen portaikko on hämärä ja tunnelmallinen. Tällaisen paikan kuvittelee löytävänsä Oxfordista, mutta että Helsingistä! Portaikon teräksiset askelmat ovatkin englantilaista tuontitavaraa.