Kruunuvuorenranta herää loistoonsa 1/2

Viime kesän parhaimpiin hetkiin kuului spontaani yöretki Kruunuvuorenrannan öljysäiliölle. Laitoin tähän kuvan myös nykyhetkestä, kun taloja on alkanut jo nousta Kruunuvuorenrannan Laajasalon puoleiseen päähän.

Kymmennen maissa illalla lähdimme Kalliosta metrolla, jatkoimme sitten Herttoniemestä busilla kohti valkoista pönttöä rannassa.

Bussi jätti meidät tulevan kaupunginosan alkupäähän, josta Koirasaarentie johti meidät ensin metsäisten, jylhien kalliorinteiden välistä kartanopuistomaiseen laaksoon vanhoine lehtipuineen, muutamine puutaloineen ja lopuksi rantakallioille ihailemaan Helsingin siluettia ”väärinpäin”. Olikin melkoista aivojumppaa ymmärtää miten kirkontornien ja muiden korkeiden rakennusten sijainti toisiinsa nähden voi olla se silmien todistama näkymä.

Oli huimaa kävellä pitkin valmiita, huolella viimeisteltyjä, mutta autioita katuja ilman yhtään rakennusta, vielä kun kadun näkymän päättenä oli Helsingin tuomiokirkko! Matkalla saatoi seistä myös valmiilla ratikkapysäkillä. Ratikan tuloon oli tosin vielä tovi.

Me tietenkin eksyimme ensin väärälle rannalle, ja saimme seikkailla pitkin kallioita oikeaan notkelmaan. Kesäyössä ja kaupungissa lähes kaikki väärät reitit ovat kiinnostavia ja avartavia. Tosin joskus myös ruumiinkuntoa vaativia.

Kruunuvuorenkalliot ovat Katajanokkaa vastapäätä. Katajanokalta löytyykin enteellisesti Kruunuvuorenkatu.

Öljysäiliö on hehkunut valoa jo pari vuotta Helsingin entisellä suljetulla rannalla, Laajasalon entisen öljysataman alueella. Kierrätyskäyttöä parhaimmillaan.

Säiliön nimi on Öljysäiliö 468. Sen on suunnitellut valotaiteilija Tapio Rosenius. Tämä taitaa olla parasta, mitä jäi pysyvästi Helsinkiin World Design Capital 2012 -vuodesta.

Valo liikkuu öljysäiliön reijitettyjä seinämiä pyyhkien, onkohan reikiä 468, taitaa olla paljon ennemmän, löysin jostain myös luvun 1280. Valo vaihtuu pimeyden myötä punaiseksi. Se hetki oli maaginen. Muistaakseni valon vaihtuminen tapahtui puolilta öin.

Me emme pääseet sisään, mutta oven läpikin laulu kaikui säiliön ruosteenpunaisessa kaikukopassa komeasti. Tilaa vuokraa Helsingin kaupungin rakennusvirasto, hintaa en onnistunut nyt löytämään.

Kruunuvuorenranta taitaa olla ensimmäinen kaupunginosa – ehkä koko maailmassa?- jossa pyritään johdonmukaisesti suosimaan (eli vaaditaan tontinluovutuksen yhteydessä talonrakennuttajilta) valoa eri muodoissa ihmisten lähiympäristöä parantamaan. Talven pimeinä tunteina tämä merenrannan uusi kaupunginosa voi tulevaisuudessa hehkua taloihin ja aukioihin liittyvien valotaideteosten avulla. Arabianrannassa oli talokohtainen prosenttitaide, joka on todella tehnyt alueesta mielenkiintoisemman paikan. Siksikin odotukset ovat Kruunuvuorenrannan suhteen valoisassa horisontissa.

Koska itse analysoin päivittäin tiloja, taloja ja paikkoja työni puolesta ja vapaa-ajalla silkasta innosta visuaalisuuteen ja arkkitehtuuriin, niin harvoin enää tulee kohdatuksi jotain niin yllättävää ja ennen kokematonta, mikä saa minut irrottautumaan puhtaan tunteen vietäväksi ja humahtaa kauneuden voiman syövereihin. Täällä sain sen kokea. Toivon, että monet muutkin saisivat.

Valolla on valtaisa voima onnistuessaan.

Seuraavassa postauksessa lisää Kruunuvuorenrannasta asuinrakennuksista ja niistä toisista Kruunuvuorenrannan ”pöntöistä”, meinaan noista autopöntöistä…

 

 

Vihdoin jylhää rantarakentamista – Salmisaaren toimistot

Jos jossain Helsingissä on urbaania, jylhää rantarakentamista, niin Salmisaaressa. Helsinki on täynnä pehmeää ja vihreää rantareittiä, julkista puistoa meren rannassa. Hyvä niin, mutta kun Helsingissä on rantaviivaa yli 100 kilometriä, niin muutaman kymmenen kilometriä siitä voitaisiin tehdä urbaaniksi ja rakennetuksi. Vaihtelu virkistäisi. Ja samalla Helsinki voisi palauttaa monipuolisempaa otettaan rantoihin. Ennen rantoja muokattiin varsin reippaalla kädellä, esimerkkinä kauppatorin graniittinen reuna ja satamien viivasuorat laiturit. Sillä mikä muu eurooppalainen pääkaupunki avautuu suoraan avomerelle, melkeinpä röyhkeästi?

Varjopuolena on tietenkin tämä merellinen ilmasto. Ei se mikään ihme ole, etteivät ne ensimmäiset Helsinkiin määrätyt ihmiset olleet niin innokkaina tänne tulossa. Sisämaassa oli heistäkin mukavampaa. Asuessani Katajanokalla ja käydessäni töissä Kasarmikadulla, totesin monesti seudun syys- ja talvimyrskyissä yliarvostetuksi. Etenemisnopeuteni sivutuulessa oli varsin alhainen.

Uusi, hiilikasan paikalle tullut toimistotalojen kaupunginosa Salmisaaressa on vaikuttava. Paikalla on ollut tehtaita ja siellä on edelleen toimivia voimalaitoksia. Rakennukset ovat suuria, tiilisiä komplekseja. Muutamia taivaisiin kurottuvia piippuja, jotka alleviivaavat rakennusten suurta kokoa.

Kerrankin myös uudessa kaupunkirakentamisessa tuntuu olevan vahva näkemys ja ote. Minulla on varmaan sisäsyntyistä taipuvuutta pitää isoista asioista, kuten komeista rakennuksista, mutta en usko että paikka voi jättää montakaan kävijää välinpitämättömäksi.

Vaikka talot polveilevat ja ovat erilaisia, tiili on sama. Hyvin yksinkertaista.

Paikka on vapaa pyöreäkulmaisista betonikivistä!

Alueella on myös kävelijälle sopivia pieniä lasilyhtymäisiä portinvartijan rakennuksia (tämän kuvan lasilaatikon sisällä on kone tutkailtavaksi) , poimuilevia katuja, yllättäviä näkymiä Lauttasaareen, vinokuljettimia ja paljon hyvin muurattua tiilipintaa eri aikakausilta. Ison rinnalla on hallittuja pieniä asioita.

Ja mikä ihaninta, tämä kaikki paljaana ja puhtaana mainoksista, sinne tänne sojottavista liikennemerkeistä, epämääräisistä teknisistä viritelmistä, roskiksista ja muovisista hiekotuslaatikoista, joilla Helsingin katuja ja aukioita on nykyisin tapana täyttää.

Hiilikasa kaivettiin maan alle. Se on kuulemma maailman ensimäinen automatisoitu maanalainen hiilivarasto, eli jos meillä ei ole maailman korkeinta taloa on meillä sentään tämä hiilikasa. Helsingin maanalaisesta maailmasta täytyykin jonain päivänä kirjoittaa, se on valtaisa luolasto. Tämä maanalainen maailma määrää paljon myös maanpäällistä toimintaa. Salmisaaressakaan ei voitu, harmi kyllä, rakentaa asuntoja toimistojen lomaan, silloin paikasta olisi kyllä tullut maailmanluokan uusi kaupunginosa.

Yksi tontti odottaa vielä ottajaansa.

Hanasaaren voimalaitos on erillinen saari Hakaniemessä, mutta saman suunnittelijan, arkkitehti Timo Penttilän. Salmisaari on osa ympäristöään. (Penttilän Helsingin kohteet ovat varsinaisen myllytyksen kohteena, kolmantena Kaupunginteatteri. https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/10/helsingin-kaupunginteatteri-kaakelitalo-viherkatolla/  Syynä lienee kriittinen noin 40-50-vuoden ikä, jolloin alkaa ensimmäiset peruskorjaukset / purkamiset toteutua talojen kohdalla. Meillä ihmisillä on tässä mielessä tässä kohdin helpompaa, tai enpä tiedä.)

Kaupunki laajenee, ja reuna-alueista tulee kaupungin ydintä. Teollisuus väistyy kaupungin kasvaessa asutuksen ja toimistojen tieltä. Salmisaaressa voimalat ovat jääneet, mutta teollisuustalot ja tehtaat ovat muutettu kulttuuritehtaiksi, lähinnä luovan puolen toimistoiksi ja sokerina pohjalla on tietenkin Alkon entiseen tehtaaseen sijoittunut oikeusvirasto eli kärjäoikeus. Tämän kun olisivat viinatrokarit arvanneet kun Alko kieltolain jälkeen perustettiin 1932.

Arkkitehti Väinö Vähäkallio piirsi Alkon tehtaan loppujen lopuksi 1940, portinvartijan kaakelipytinki on pullojen värinen.

Erityisen hienosti on onnistunut muutos oikeustalon toimistokäyttöön uusien ikkunoiden sijoittelun ja tyylin osalta. Tämä se on taitavaa muutosarkkitehtuuria! Arkkitehtina Tuomo Siitonen. Eli vanhat ikkunat ovat vanhoja puisia, ja uudet saman levyisiä viiltoja ohuilla teräskarmeilla. Eräs parhaimmin onnistuneista sanoisin.

Sieltä ne tuomarit nyt katselevat merelle ja Lauttasaareen, ja ihmettelevät miten näkymä on muuttunut.

Kuvassa vielä Lauttasaaren betoninen vesitorni. Historian havinaa.

 

 

 

 

 

Lypsyjakkara, Tom of Finland ja Palacen miehet

Palace -hotelli on käsite, arkkitehtuurin ja muotoilun helmi. Eteläranta 10 on käsite, jo lapsuuden tv-uutisista tuttu, miehiä tummissa puvuissa antamassa hätäisiä haastatteluita. Mutta aikansa meni, ennen kuin ymmärsin että kyseessä oli yksi ja sama talo, ja oikeastaan virallinen nimikin on vielä jotain muuta eli hieman kylmältä kalskahtava Teollisuuskeskus.

Palace on jännä talo, siitä ei voi sanoa että se ottaisi ympäristöään huomioon oikeastaan millään tavalla, mutta silti se sopii paikkaansa. Se on koko korttelin kokoinen vaalea laiva piippujaan myöten, vanhojen pienten talojen keskellä. Korkeus on ainoa asia, jolla Palace ei poikkea naapureistaan.

Kuinka paljon hyviä asioita tapahtuikaan  Olympiavuonna 1952! Suomessa taisi olla vakaa usko siihen että meillä osataan ja tekemisen meininki. Ja oikeassahan siinä oltiinkin. Oli halu kokeilla uutta, tekniikoita testattiin ja asioiden muotoilunkin piti olla ajassa kiinni. Palacessakin on Suomen ensimmäinen koneellinen ilmanvaihto. 60-vuotta siinä meni ja nyt kaikissa suomalaisissa uusissa taloissa on koneellinen ilmanvaihto. Joskus kehitys on nopeaa, ja joskus sen suuntaa voi miettiä.

Helsingissä vamistui vuonna 1952 kaksi hotellia, Palace ja  hotelli Vaakuna (Sokos tavaratalo). Molemmissa on arkkitehtuurissa laivateema, mutta tapa käsitellä tätä ”arkkitehtoonista teemaa” oli aivan eri. Palace-talon julkisivu oli huippumoderni, 1960-lukulainen, teollinen ja sarjatuotantoon tukeutuva valkoinen valtamerilaiva. Seinissä on käytetty valkobetonin kiviaineena ns. Lapin marmoria.

Sisääntulon ”lehmännahka”liuskekivet sentään muistuttavat talon oikeasta vuosikymmenestä, ja alunperin ne ulottuivat jalkakäytävälle asti.

Palace-talo oli ensisijaisesti toimistotalo, johon suunniteltiin pieni 50-huoneinen hotelli ja edustustilat. Ja millaiset edustustilat! Edustustiloista tärkein oli tietenkin 1950-luvulla Suomessa sauna. Saunassahan aiemmin kaikki sovittiin ja päätettiin. Siis miehet päättivät. Tämä teki edustussaunomisenkin helpoksi. Mitäköhän vajaakäyttöisille edustussaunoille tapahtuu tulevaisuudessa? Tulee ihan surku hienojen, huolella suunniteltujen interiöörejen takia saunoja poistattavaa nykytrendiä. Ehkä pitäisi keksiä vastaliike, miten saunoja voisi hyödyntää.

Pääsin saunomaan 2000-luvun alussa ystäväni polttareissa Palacen kattokerrokseen ja katselemaan kauppatorin kuhinaa. En tiedä kuka meistä oli niin ajattelevainen, että päädyimme sinne, minä se en ollut, mutta onneksi teimme sen silloin kun se oli vielä mahdollista. Muistan tuon illan hyvin, en vain hyvän asian ja hyvän seuran takia, vaan myös siksi, että en ollut koskaan nähnyt Helsingin empirekeskustaa ylhäältä. Missä muussa pääkaupungissa meri ui keskelle kaupunkia?

Siihen aikaan saunoissa oli useita alkuperäisiä Nurmesniemen saunajakkaroita, ”lypsyjakkaroita”. Kokeilin minäkin sellaista ja totesin, että hyvä on istua, mutta ergonomisesti jakkarat olivat mitä ilmeisemmin miehille suunniteltu. (Tästä postauksestahan alkoi salakavalasti tulla miesaiheinen. Ehkä Palacen historia on miehinen?) Nykyisissäkin uudelleen sijoitetuissa saunatiloissa on jäljellä kolme alkuperäistä saunajakkaraa. Samalla ne taitavat olla ainoa asia mitä on jäljellä alkuperäisestä sisutuksesta kattokerroksessa.

Voin kuvitella että paikka on ollut hieno kokemus myös ulkomaalaisille, ja olisi varmasti vieläkin. Ensi kerran tajusin myös, miten myös modernin muotoilun teollisesti valmistettavia ikonituotteita on usein alunperin tehty johonkin tiettyyn taloon. Ilmeisesti pitkälle 1960-luvulle asti ajateltiin, että talo ja sisustus ja jopa astiat olivat osa sitä niin kutsuttua kokonaistaideteosta.

Toisenlaista miesmaailmaa edusti, alakerran baarissa pianoa 1958 vuoteen asti soittanut, Touko Laaksonen eli Tom of Finland. Tiukasti yksityisyyttään vartioinut 30-kymppinen pianisti ei tietenkään tuohon maailman aikaan tunnustanut tai edustanut julkisesti yhtään mitään, ja kuvasta päätellen hän keskittyi muutenkin ilmeisen hyvin paikkaan sopivan musiikin tuottamiseen ja siinä se. Mutta Palacen mieshistoriaan hän kuuluu.
http://www.hybrislehti.net/tom-finland-–-salaisuuksin-sinetöity

Toisesta kerroksesta on tehty nyt neuvottelukeskus, joten siellä ei soi enää piano eikä baarissa virtaa enää viini. Tarjolla on neuvotteluita merinäköalalla. Palace on siis uinut vastavirtaan Helsingin hotellibuumia, ja sulkenut hotellinsa muutamia vuosia sitten.

Arkadin pilarit ovat muotoiltu valkobetonista luumaisiksi, valaisimet integroitu, alkuperäinen mahonkikatto tasaisilla ruuveilla ylhäällä ja uusittu katto kuvassa alhaalla.

Palace-talo oli arkkitehtuurikilpailun tulos. Arkkitehti Viljo Revell oli kilpailun aikana 38-vuotias. Sisustuksesta vastasi 31-vuotias Olli Borg ja 25-vuotias Antti Nurmesniemi, (tähän aikaan miehet vastasivat lähes aina sekä arkkitehtuurista että sisustussuunnittelusta). Näiden onnistuneiden lopputulosten takia pidän niin kilpailuista: mikä muu tapa ravistelee luutuneita muotoja yhtä tehokkaasti ja auttaa löytämään uusia kykyjä? Tosin Revell oli Palacen aikoihin jo vanha tekijä, Lasipalatsin kilpailun 26-vuotiaana voittanut nestori.
Ehkä tällaisia anonyymejä kilpailuja kannattaisi harjottaa muissakin asioissa kuin vain arkkitehtuurissa. Voisimme yllättyä.

Vallisaari ja Kuninkaansaari – armeijan vanhat hobittitalot

Kevät saapuu, ja talven viimojen jälkeen ajatus saarista Helsingin edustalla hiipii taas mieleen. Saaria on useita, ja mikä parasta moniin niihin pääsee yhteisaluksella.

Vallisaari on ollut tulevaan kesään asti yleisöltä kiellettyä aluetta. Tänä kesänä 2015, Metsähallituksen nykyisin hallinnoima saari, Suomenlinnan vieressä, avautuu kaikille ihmeteltäväksi. Vallisaari on Helsingin edustan saarista maastonkorkeuksiltaan vaihtelevin. Suuressa saaressa pääsee patikoimaan korkeiden vallien päälle. Helsingin kaupunki, Itämeren valkoinen helmi, hohtaa koko siluettinsa voimalla kohti merta ja Vallisaarta.

Saarella on puukujanteita, kivettyä tietä keisari Aleksanteria varten ja suojeltu tervaleppämetsikkö.

Hobitit ovat asuneet ilmeisesti täällä rivitaloasunnoissa. Oikeammin nämä lienevät armeijan ammusvarastoja riviinaseteltuna. Mutta miksi näissä taloissa on ”piiput”?

Tämän varaston ulkoseinässä lukee PAUKKU…A ja päivämäärä josta ei saa selvää.

Ovet ovat paikoin jääneet auki. Jotkut huoneet ovat edelleen hyvässä kunnossa.

”Taloja” on erityylisiä. Perinteisten talojen rinnalla on moderneja laatikkotaloja pyöristetyillä nurkilla. Tässä talossa erikoisuutena on ulkoalttari. Sisätiloiltaan modernit yksilöt ovat heikomassa kunnossa kuin perinteisillä materiaaleilla tehdyt edeltäjänsä. Nämä betonirakenteet lienevät 1850-luvun tietämistä.

Saarella on myös muutamia asuinrakennuksia. Kuvassa on vanha puutalo, jossa lautojen päät on sahattu täsmällisesti jiiriin. Tällaista hienoutta tehtiin yleisesti vielä 1950-luvulla, mutta harvemmin enää nykyisin. Jiirinurkat vaativat ehdotonta mittatarkuutta lautojen sahauksessa.

Vallisaaressa on runsaasti löydettäviä yksityiskohtia. Portaat, joiden tehtävä jäi arvoitukseksi. Ovatko nämä ne portaat keisari Aleksanteria varten? Jos olivat mitä niillä tehtiin? Muuntamo. Mylly.

Saaren keskellä on pieni järvi, jossa saaren lapset kävivät uimassa kesäisin ja luistelemassa talvisin. Entisaikaan Vallisaaresta laivatkin saivat hankittua makeaa vettä matkallaan Pietariin.

Vallisaarella oli armeijan ohella luotsitoimintaa. Luotsit asuivat tiilimuurin takana armeijan mailta erillään omassa tiilisessä kerrostalossaan. Luotsitoiminnan tärkeys tässä paikassa tulee hyvin ymmärretyksi kun käy Kustaanmiekan kapealla salmella. On kokemus nähdä ruotsinlaivan kulkevan Kustaanmiekan lävitse. Paikan ahtaus saa uuden mittakaavan.

Olympiastadionin torni 72 metriä – Helsingin rakennusten mittatikkuna

Miksi Olympiastadion on niin erityinen, miksi sitä pitää suojella? Vaikka meidät suomalaiset on kyllästetty modernilla arkkitehtuurilla, muualla Euroopassa asia on aivan toisin. Keskieurooppalaisille funktionalismi edustaa monasti eksotiikkaa, totutusta poikkeavaa.

Tällaiset meillä historialliset, funktionalistiset talot, tavallisesti 1930-luvulta lähtien rakennettuja vaaleita, koristamattomia rakennuksia, joiden ulkoseinillä ei ole pilareita eikä koristeita ja jotka eivät ole symmetrisiä, eli keskeltä sisälle ja talon puoliskot toistensa peilikuvia vaan ennemminkin tasakattoisia ja veistoksellisia, ovat osa itsenäisen Suomen tunnistettavaa tarinaa.

Selostamo tornin juuressa, ja kuuluttamot roikkuvat katoksesta. Myös pilareiden yläosat ovat muotoiltuja ”funktionalisessa hengessä”.

Kesä-olympialaisia ei ole pidetty jokaisessa pääkaupungissa, mutta Helsingissä on. On sanottu että se oli viimeinen mahdollisuus moiseen näin pieneltä valtiolta kuin Suomelta. Ensimmäiseen yritykseen vuodelle 1940 rakennettiin monta rakennusta, mm. ensimmäinen verisio Olympiastadionista. Arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti voittivat stadionin suunnittelun kilpailuehdotuksellaan ”valkoinen sinfonia”. Ruumiillinen ja henkinen kulttuuri kun ovat niin lähellä toisiaan! Huomaa puhdas valkoinen rinkula.

http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/olympia/hki/paikat/stadion5.html. Valitettavasti en tiedä kuvanottajan nimeä.

Toiseen, eli varsinaiseen urheilunjuhlaan vuonna 1952, olympiastadionia ehdittiin jo muokata puisilla, myöhemmin puretuilla lisäkatsomoilla. Nykyisen muotonsa stadionin ulkouori sai vuonna 1955.

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3368

Torni, tuo stadionin käytön kannalta täysin hyödytön rakennelma rakennettiin heti aluksi, oli itse asiassa pyydettynä kilpailuohjelmassa. Funktionalismi ei aina ollutkaan niin tarkoituksenhakuista. Onneksi torni rakennettiin! Hoikasta (ulkomitoiltaan kerros on vajaa 35 m2) valkoisesta tornista on tullut Helsingin symboli, joka näkyy Töölönlahdelle, aina rautatieasemalle

Torni stadionin yhteydessä on harvinaisuus. Itse en tiedä ainuttakaan, mutta varmaan niitäkin löytyy?

Funkition torni sai sota-aikana tähystystornina ja rauhanaikanakin hetkeksi, kun torniin asennettiin mikroaalto(!)linkki Suomen ensimmäisiä TV-lähetyksiä varten, 1957.

Tornin korkeus on 72 metriä. Se on hyvä mittatikku. Siihen on hyvä verrata kaikkea uutta rakentamista, mitä Helsinkiin suunnitellaan. 72 metriä on noin 20 kerroksisen asuinrakennuksen korkuinen. Asuintalon kerros on 3 metriä, korkeiden asuintalojen noin 3,2-3,5 metriä kuten myös toimistorakennusten. Ensimmäiset ja ylimmät kerrokset vievät lisäkorkeutta. Näillä numeroilla voi aika hyvin karkeasti mietiskellä rakennusten korkeuksia.

Näkötornina torni toimii yhä ympäri vuoden, arki-iltaisin 21.00 asti. Talvikäynti kannattaa.

Toimistosiiven sisäkäytävissä on vanhoja puu-lasiseiniä. Aika modernia!

Edelleen maistuva, purkitettu long-drink, ilmeisesti ensimmäisiä sellaisia maailmanlaajuisesti, tehty Helsingin Olympialaisiin, eli suomalainen Lonkero, lonkku.

Pitkät näkymät ja selkeys on tietenkin peruslähtökohta kun suunnitellaan suurien massojen rakennuksia, jotka tyhjentyvät ja täyttyvät lyhyessä ajassa. Komeata.

Olympiastadion kokee kohta peruskorjauksen ja muodonmuutostakin mm. puupenkit vaihdetaan ja katsomot katetaan kauttaaltaan. Juoksuradan alle tehdään uusi ”juoksurata”, joka toimii huoltokäytävänä, hauska idea. Pohjoisen puolen sisäänkäynti (aika kummallinen paikka nyt, kannattaa käydä katsomassa, lievä umpikuja) kokenee uuden tulemisen.

Vieressä Kisahalli, eli entinen Messuhalli, jossa on ovelat näyteikkunat ja joka on liikuntapaikkana erittäin omaperäinen.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/10/21/kisahalli-konsepti-jota-ei-enaa-keksittaisi/

Pohjolan valkea kaupunki – miksi Enson sokeripala sulostuttaa meitä

 

Helsinki on Pohjolan valkea kaupunki. Tätä määritelmää Helsinki ei ole saanut vain lumisista talvista ja kesien valkeista öistä, vaan rakennusten vaaleasta ja viileästä värityksestä. Helsingin ikoniset kasvot ovat meren äärellä oleva vaalea sävytteinen matalahko pohjois-Esplanadin talorivistö, jota hallitsee korkeammalle nouseva Tuomiokirkon siluetti. Empire-ajalle tunnusomainen vaaleus hallitsee senaatintorin ympäristöä vaaleankeltaisena, vaaleansinisenä ja jopa vaaleanpunaisena. Helsingin keskusta on ainutlaatuinen, se on kiinni meressä ja se on rakennettu pääkaupungiksi. Suurin osa Euroopan merikaupungeista on keskiaikaisia, jolloin kadut ovat kapeita, väritys on maanläheinen ja lämmin sekä sijainti helposti puolustettavassa paikassa. Helsinki aukeaa merelle avoimena, vaaleana ja tyynenä, suurilinjaisena.

Kun yritin kuvata tätä Helsingin ikonista näkymää tänään sumuisena talvipäivänä, oli näkymä sekä hieno että sotkuinen. Yllättävä se oli myös. Ensiksi koska empire-ajalle tunnusomainen vaaleus ei ollutkaan niin dominoiva kuin mielikuvissani. Toisekseksi koska kauppatori ja vanhan kauppahallin ympäristö, kadut ja aukiot näyttivät siltä kuin tarpeen tullen olisi lisätty tikku sinne rätti tänne. Pömpelit, huoltotarvikkeet, autot, mainokset, liikennemerkkien armeija olivat joka paikassa näkymän keskipisteessä. Helsinki on ennen kaikkea helsinkiläisille, mutta kyllä turismiakin pitäisi ajatella rauhoittamalla edes kuvauksellisimmat paikat. Tähän kuvaan rajasin sotkut pois mahdollisuuksien mukaan. Ja vastoin yleistä periaatettani kuvien muokkauksesta tässä blogissa, vaalensin hieman haramaata päivää kirkkaamaksi.

Tähän ajatukseen, vaaleasta Esplanadista, perustui myös Alvar Aallon sokeripalan muotoilu Katajanokalle 1960-luvun vaihteessa, Enso Gutzeitin pääkonttoriksi. Punatiilinen vanha asuinrakennus jatkoi Katajanokan rakentamista, uusi oli jatke Esplanadin talorivistölle. Aallon piirtämän pääkonttorin seinät ovat samaa valkoista Carraran marmoria kuin Finlandia-talonkin. Laatat vaihdettiin seitsemän vuotta sitten toiseen valkoiseen marmoriin. Tosin empire-väritys ei ollut valkoinen vaan vaalea. Myöhemmin myös Ulkoministeriön rakennus on jatkanut valkoisena rakennuksena samaa ajatusta. Ja jos Armi-talo (arkkitehtuurin ja designin talo, jota oltiin pykäämässä paikalle ennen ristihotellia) oltaisiin rakennettu nykyisen maailmanpyörän kohdalle, olisi se ollut vaaleiden talojen päätteenä entisellä makasiinitontilla.

Enson talo oli pitkään rumimpien rakennusten listalla. Varmasti yksi aiheeseen vaikuttanut asia oli paikalta purettu Höijerin punatiilinen kaunotar. Aika kuluu ja Ensostakin tulee vähitellen hyväksytty osa kokonaisuutta. Rakennus on kuitenkin laaturakentamista sekä suunnittelun että toteutuksen puolesta, ja toimistorakennukseksi kerrassaan erinomaista arkkitehtuuria. Enson talo on vuosi sitten korjattu ja muutettu osittain moderniksi monitilatoimistoksi, erittäin taitavasti. Arkkitehtina Jyrki Iso-Aho, joka on modernien talojen korjausrakentamisen varsinainen taituri. Mitä lähempää nykyistä Stora Enson taloa katsoo, sitä paremmalta se näyttää. Mutta kieltämättä rakennus on hieman iso mittakaavaltaan, jos näin uskaltaa maestron työstä sanoa, ja uskaltaahan sitä.

Mittakaavasta myös: https://hennahelander.wordpress.com/2014/12/26/helsingin-tuomiokirkko-miten-pieni-saadaan-nayttamaan-suurelta/

Loppuun laitan kuvan yhdestä mukavasta kahvilasta ja pienestä museosta Tuomiokirkon viereltä Snellmaninkadulta. Entisen postin talossa oleva museo on rahamuseo, ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Sekä myös ilmainen. Paikassa voi ihailla erilaista setelikuvitusta kautta aikojen. Aluksi itsenäisen Suomen seteleitä komistivat ties mitä symboloivat alastomat vartalot, välissä valtion päämiehet, ja lopussa kulttuurihenkilöt. Siis ajalta kun Suomella oli vielä markka. Näyttely on saatu kiinnostavaksi, mutta silti harvoin joutuu ketään väistelemään, jos käy hiljentymässä rahojen ääreen katselemaan kirkontornia.

Vastapäätä on vaaleanpunainen Arppeanum, joka on nyt remontissa.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/04/28/arppeanum-helsingin-ensimmainen-okyrakennus/

ja https://hennahelander.wordpress.com/tag/arppeanum/

Helsingin tuomiokirkko – miten pieni saadaan näyttämään suurelta

Helsingin matalaa siluettia hallitsee keskeisesti Helsingin tuomiokirkko. Aluksi kaupungissa ei paljon muuta ollutkaan kuin Engelin suunnittelema Senaatintori ympäristöineen. Suomenlinnan linnoitus oli saarella pitkälle rakennettuna, mutta mantereella oli 1800-luvun alkupuolella muutama kivitalo (joista yhtä ollaan juuri kaupittelemassa Mariankadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, ainoa rakennus joka muistuttaa meitä siitä että ennen kadut kulkivat keskustassa osin eri kohdissa kuin nykyisin) eikä sitten paljon muuta. Senaatintorin laidalle, näkyvimmälle paikalle rakennettiin luterilainen kirkko, ortodoksisen Venäjän autonomisen osan keskukseksi. Tämä osoitti kyllä hieman vapaamielisyyttä silloiselta tsaarilta.

Kallion päälle rakennettu tuomiokirkko sai vasta myöhemmin portaat eteensä, siksi portaat ovat ehkä varsin jyrkät, koska ne piti saada mahtumaan rakennusrivistön ja kirkon väliin. Engel vastusti portaita, vaikka hänen alkuperäisessä suunnitelmassaan oli kaarevat portaat. Alussa 1830-luvulla kirkon alapuolella oli päävartio ja suora seinä.

http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/kirjastotietoutta/historia.html

Arkkitehtuurissa puhutaan usein mittakaavasta. Siis siitä mikä on suurta tai pientä suhteessa toisiin rakennuksiin tai katutiloihin tai muihin ympäröiviin asioihin nähden. Kun talo on liian suuri mittakaavaltaan, tarkoittaa se, että taloa kannattaisi pienentään joka suuntaan, muutoin ympäröivät talot näyttävät kuin lasten tuolit aikuisten pöydän ympärillä, se ei ole eduksi kenellekään. Mittakaava eli skaala on muutenkin jännä asia, jonka manipulointia ja muokkausta on käytetty hyväksi eri tavoin vuosisatojen ajan vallan osoittamiseksi.

Tsaarikin halusi Helsingin keskustan näyttävän komealta ja todellista suuremmalta. Engel ymmärsi, että kirkon tulee näyttää hyvältä joka suuntaan, eikä sillä saa olla etu- ja takapuolta. Kirkon tyyppiratkaisuksi Engel valitsi ilmeisesti tästä syystä symmetrisen keskeisristin muotoisen pohjakaavan. Tuomiokirkko oli pääosassa ja se sai usean kerroksen korkuisen jalustan. Korkeutta kirkkoon tehtiin keskustornilla. Pieni kirkko tehtiin näyttämään kokoaan suuremmalta. Engelin suunnittelemana kirkko oli varsin selkeän muotoinen. Sisältä tuomiokirkko paljastuu varsin pieneksi, ja edelleen tyyliltään melkeinpä ankaran yksinkertaiseksi. Aikoinaan kirkkosali on varmasti ollut kaupungin väestömäärään suhteutettuna kuitenkin jopa ylisuuri, ei lainkaan pieni.

Kirkkoa ”laajennettiin” visuaalisesti sivuille lisäpömpeleillä Engelin kuoleman jälkeen, niistä toisessa on kirkonkellot ja toisessa pieni kappeli. Myös itse kirkon päätornin ympärille rakennettiin neljä pienempää tornia, joissa on hempeät tähtikuvioinnit. Nämä sivutornit ovat aika omituisen näköiset tötteröt lähempää tarkasteltuna. Sisätiloissa nämä tornit eivät edes näy. Pieni kirkko hallitsee ei vain keskeistä toria vaan koko pääkaupunkimme päänäkymää. Aika hyvä suoritus!

Harvoin arkkitehtuurilla yritetään tehdä asiat näyttämään ulospäin suuremmilta kuin mitä ne ovat. Tavallisesti päinvastoin. Nykyisin haluttaan rakentaa varsinkin keskusta-alueelle käytettäviä neliöitä niin paljon kuin mahdollista, joten yritys on saada talot näyttämään pienemmiltä kuin ne ovat. Kiasmaakin pienennettiin 10 % (en muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta muutos oli merkittävä) alkuperäisestä, suunnittelun kuluessa, jottei se olisi liian suuri ympäristöönsä, vastustushan koko rakennusta kohtaan oli kovaa. Nyt kun Kiasmaa katsoo, voisi melkein toivoa sen olevan ”alkuperäisen” kokoinen.

Lähinnä tuomiokirkon tapaista visuaalista suurentelua on tehty viime aikoina vain vielä suunnitteluasteella olevissa torneissa, joita on ”venytetty” ylöspäin, jotta lopputulema olisi hoikempi eli tornimaisempi. Tähän siluettikysymykseen pitääkin palata mitä pikimmin.

Tuomiokirkossa on myös krypta, eli kallion sisällä oleva tila, entinen lämmitystila ja halkovarasto. Kulku on kirkon takaa, sieltä kirkkokin näyttää pienenmmältä ilman jalustaansa. Nykysin tässä kryptassa on kappeli sekä näyttelytilat, hienot wc-tilat ja ikkunaton kallioseinäinen kahvila, jonne kannattaa suunnata kun valkoinen ja sileä kauneus alkaa väsyttää.

Agricolan kirkon torni – yli 100 metriin nouseva piikki joka katoaa

Mikael Agricolan punatiilisen ja selkeän kirkon torni on eteläisen Helsingin näkyvimpiä torneja. Sanotaan, että torni näkyy Tallinaan asti. Tornin piikki on nykyään Helsingin korkein rakennettu kohta. Se nousee noin 103 metrin korkeuteen merenpinnasta ja on rakennuksena lähes 20 metriä korkempi kuin olympiastadionin torni. (7-kerroksinen kerrostalo on noin 20 metriä korkea.) Nykypäivänä jos miettii tulevia Kalasataman asuintornitaloja, ne nousevat Agricolan kirkon tornin piikkiä selkeästi korkeammalle. Helsingin siluetti tulee kokemaan pian suuria muutoksia.

Agricolan kirkko on arkkitehti Lars Soncin suunnittelema 1930-luvulla, ennen toista maailmansotaa. Yllättävästi kirkkoon kuuluu melkeinpä luostarimainen lähes suljettu sisäpiha. Jos ei ole aikaa piipahtaa Tukholmassa voi kesällä käydä sisäpihalla kahvilla ja kokea naapurimaamme tunnelmaa punatiilisten seinien katveessa.

Tätäkin kirkkorakennusta pidettiin etukäteen liian nykyaikaisena ja funktionaalisena, kaivattiin kovin ”oikeaa kirkkotunnelmaa”. Kilpailu käytiin kahteen kertaan, mutta aina vain moderni versio voitti. Näin lähes 80 vuotta myöhemmin on näitäkin helppo ihmetellä. Mitäköhän meidän tekemisiämme 80 vuoden päästä kummeksutaan?

1930-luvulla edellisestä sodasta oli runsas kymmenen vuotta. Siksikö vaiko jostain muusta syystä Agricolan kirkon tornin 30-metrinen piikki tehtiin liikuteltavaksi. Varsinaista ennakointia. Tuulessa hieman huojuva, niitattu teräspiikki voidaan tarvittaessa laskea alas tornin sisään. Näin on tehtykin kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana, jotteivät vihollislentokoneet olisi voineet suunnistaa tornin avulla. Itse en ole nähnyt piikin laskemiseen tehtyjä taljoja, mutta ne lienevät edelleen käyttökunnossa. Voisi olla aika kiinnostava tapahtuma nähdä piikin laskeutuvan ja nousevan.

Kirkkojen ja muiden tornit ovat sinänsä täysin tarpeettomia koristeita meidän kaupunkilaistemme iloksi. Koska ne on tehty vain koristeiksi, vallan symbooleiksi tai muuksi sellaiseksi, on niiden muotoilu ollut aika vapaata ja lopputulos on usein sangen kaunis. Eri asia on kun asuin-, hotelli- tai toimistotorneja rakennetaan. Ne rakennetaan ansaintamielessä. Estetiikka jää usein sivuosaan, vaikka merkitys kaupunkiympäristössä on hurja ja pysyvä. Yksityinen asunto saa itseään suuremman merkityksen kaupunkinäkymissä ja hoikka torni on vain kaukainen unelma horisontissa.

Jätkäsaaren Verkkokaupan hävittäjä ja naapuri-Bunkkeri

Jätkäsaaren vanha betoninen kolossi, Bunkkeri, oli aiemmin matalan satama-alueen yksinvaltias. Mutta kaikki muuttuu. Jätkäsaaren matalien varastojen ja konttikasojen paikalle nousee viereistä 1990-luvun Ruoholahtea huomattavasti korkeampi uusi kaupunginosa. Ruoholahden viidestä kerroksesta on tullut Jätkäsaaressa kahdeksan. Bunkkerikin käy päivä päivältä pienemmäksi.

Bunkkeri oikealla. Betoniset nauhaikkunalliset ulkoseinät. Bunkkerin vieressä vasemmalla, asuintalojen takana on korkeampi rakennus, harmaa Verkkokauppa.

Entisen varastorakennus Bunkkerin valta-asema kutistui entisestään, kun se sai vierelleen uuden, varastorakennukseksi naamioituneen myymälän, Verkkokaupan. Talo on vielä Helsingin nykyisessä mittakaavassa lähes pilvenpiirtäjä tasoa. Uuden talon tontti on aika ahdas. Vaikka talo ei anna naapuristolleen kovinkaan vaihtelevia seinänäkymiä niin kattoterassilla on eri meininki. Hienoa, että kattoterassi on kaikille avoin ja ilmainen paikka. Ylhäältä voi ihmetellä Helsingin näkymiä uudesta kulmasta. Terassilla on myös pieni mutta tiukan näköinen hävittäjälentokone, joka vielä hetki sitten näytti vain historialiselta reliikiltä menneeltä ajalta. Nyt ajatukset lentävät muualle. Tuulinen paikka.

Pilvenpiirtäjiä ja ilmalaivoja – Hotelli Torni ja Helsingin siluetti

Torneja torneja. Kaupungin siluetti. Mitkä talot nousevat toisia taloja korkeammalle ja mitkä talot nousevat puiden latvojen yläpuolelle? Miltä kaupunki näyttää kun risteilyllä oleva turisti saapuu Helsinkiin, tavallisesti sekä ensimmäistä että viimeistä kertaa. Ei se aivan saman tekevä asia ole.

Pikkukaupunki Helsingissä oli hiukan alle 80 000 asukasta 1900- luvun alussa, aivan kuin Porissa nyt. 1920-luvun lopulla helsinkiläisiä oli jo 200 000 ja nousukausi menossa. Alettiin haaveilla torneista ja pilvenpiirtäjistä, Citystä. Jos ei nyt yhtä korkeita kuin Amerikassa niin ainakin korkempia kuin Tukholmassa! 5-kerroksinen perustalo ei enää kelvannutkaan, kun piti saada uutta ja modernia, komeata.

Aiemmin tornit olivat kirkkojen torneja tai tehtaiden piippuja. Nyt piti saada liike-elämän mainostorneja, ensimmäisenä elokuvateatteri Kino-Palatsi, peräti 16-kerrosta (!) korkea. Tällä paikalla Keskuskadulla on nykyisin Akateeminen Kirjakauppa. Talo ei saanut ensin rakennuslupaa ja se madallettiin 11-kerroksiseksi, ja sitten kun lupa heltisi oli jo laman alku, rahoitus tökki ja rakentaminen jäi.

http://www.mfa.fi/toteutumattomia-liikerakennuksia

Sitten haluttiin toimisto vakuutusyhtiölle, mutta siitä tulikin hotelli. Hotelli Torni valmistui vuonna 1931, laman alussa. Hotelli Torni on peräti 14-kerroksinen (!) pilvenpiirtäjä. Hauskasti keskellä kortteleita niin, että korkeuden havaitsee kauempaa ja sisältä, mutta lähikaduilla vaikutelma on vähäinen. Tähän 14-kerroksiseen pilvenpiirtäjään nyt verrataan yli 30-kerroksisia pilvenpiirtäjiä Kalasatamassa. 2000-luvulla on aivan eri mittakaava.

Hotelli Tornissa on naisten vessan (https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/30/helsingin-vessoja-nakoalalla-ja-lammityksella/) lisäksi toinenkin kokemisen arvoinen asia. Ylimmän tason ravintolan terassille kannattaa mennä kokemaan Helsingin siluettia, ja vilkuttamaan kaikille ohi purjehtiville ilmalaivoille eli zeppeliineille pysähtymisen merkiksi. Hotelli Tornin huipulla kun on Helsingin ainoa ilmalaiva-pysäkki. Ilmalaivapysäkki on ollut kerran lähes käytössä. Silloin tuuli vain niin navakasti, että telakoituminen ei onnistunut, ainoastaan postisäkki voitiin heittää odottajille, eikä ilmalaivojen matkustajat päässeet nauttimaan drinkkejä ravintolan hienolle terassille. Ilmalaivojen kausi loppui pian tämän tapauksen jälkeen, ei kylläkään tähän tapaukseen. Katolle menevä kulkuaukko on edelleen nähtävissä ravintolan tiskin läheisyydessä. Vuonna 2004 ilmalaiva lensi yli Helsingin, mutta ilmeisesti kukaan ei muistanut vilkuttaa sille pysähtymisen merkiksi Tornista. Itsekin katsoin sen rauhallista, äänetöntä lentoa itään koti-ikkunastani Kalliosta.