Pikaratikkaa etsimässä – Ratikkamuseon istuimilla

Paikalla oli kerran lampi, josta Töölön väki kävi kalastamassa rautanoita. Olipa lammen vedestä apua palotilanteissakin aikana jolloin Töölön kumpuileva seutu oli kaupunkilaisten kesähuvila-aluetta. Mutta sitten lampi kuivattiin ja tuoretta kalaa piti lähteä kauempaa hakemaan. Paikalle kun rakennettiin Suomen ensimmäinen raitiovaunuhalli, Töölön raitiovaunuhalli. Ehkä matka taittui kuitenkin joutuisasti ratiovaunulla kauppatorille kaloja ostamaan, hienosti hevosten vetämillä.

Tällaista kaunista vaunua voi ihailla edelleen Töölön hallilla, eikä vain ihailla vaan astua sisään ja istua hetkeksi puupenkille mennyttä aikaa ihmettelemään. Tai siis aikaa, jolloin mummoni oli pieni tyttö, eihän siitä niin kovin kauaa voi olla?

Ratikkamuseo on minun ja lapsieni ehdottomia suosikkeja. Paikka, jossa lapset ja mukavasti myös me aikuisten näköiset lapset, saamme kokeilla ja koskea. Lattia on kiveä ja vaunut monet lääppimiset kokeneita. Lopussa vaatii vain aikamoista tahdonlujuutta jättää historialliset filmit pyörimään ja nousta ylös lokoisilta sijoilta.

1960-luvulla raitioliikennettä oltiin poistamassa ”täysin aikansa eläneenä”. Tänä päivänä puhutaan pikaratikasta suurena tulevaisuuden kuvana. Huvittavaa tämä ajatuksien aaltoliike. Olemme me ihmiset niin perin inhimillisiä ja oman aikamme vankeja.

Missä vaihessa lipun leimaamisesta ”vanhassa” lippuautomaatissa tuli eksoottista? Leimauksen ääni on palkitseva, mitä menetämmekään tässä äänettömässä tai korkeintaan piipaavassa digimaailmassa.

Raitiovaunujen väri on ollut kelta-vihreä, paitsi kymmenisen vuotta iloisella 1970-luvulla, kun väreiksi vaihdettiin harmaa-oranssi. Onneksi vihreä väri palautui ja oranssi löysi kotinsa metroissa. Miksiköhän nämä uudet koekäyttövaunut ovat sisältä taasen niin ankeat, kylmän valko-harmaa-punaiset?

Näitä vanhoja hienoja vaunuja fiilistellessä toivoo uusilta vaunuilta yhtä hyvää suunnittelua ja toteutusta, eikä vain insinöörimielessä, vaan onkohan tämä on nykyajan Suomessa liikaa vaadittu?

Puurakenteinen halli on korkea ja käytössä monipuolinen. Ratikat ovat sivuilla ja keskellä on verhoin eroteltu tila, jossa järjestetään myyjäisiä, teatterinäytöksiä, klubikeikkoja, bisnestilaisuuksia. Harmi, että kahvila on lopettanut. Oli mukava istuskella ratikoiden seassa ja nähdä kevätauringon valon lisääntyvän.

Ratikkahallit ovat matalia, joten sisäpiha on kesäisin valoisa ja ruaankäryinen.

Korjaamon puoli on aina ollut kiinnostavasti kehittyvä ja muuttuva tila, galleriat, baarit, toimistot, kaupat tulevat ja menevät, mutta vanerit, värit ja rento ote pysyvät. Parasta paikassa on kuitenkin se, että osa halleista on edelleen alkuperäisessä käytössä ja osa liikkuvasti muutoksessa.

Niin ja se ratikkamuseo: se on ilmainen.

Rahan ja muodon kaunis liitto – Kauppakorkeakoulu

Etu-Töölössä on rahan keskittymä. Kulmittain ovat pankkirakennus, Hanken ja Kauppakorkeakoulu, ja on siinä toki yksi asuinrakennuskin. Risteyksessä on myös keltainen, puinen lippakioski, jossa pyörii kesäisin varsin mukavaa kahvilatoimintaa.

Ajan paikan ohi viikottain bussilla. Tämän paikan lähibussipysäkillä jää pois tavallisesti liuta nuoria, rennosti pukeutuvia opiskelijoita. Missä vaiheessa niistä tulee puku- ja kotelomekkokansaa?

Kauppakorkeakoulun tontti ei ole ollut aina yhtä haluttava ja keskeinen. 1890-luvulla paikalla oli parakkeja kulkutauteja sairastaville (koleraparakit)  ja helsinkiläisille asunnottomille.

Kovin tosissaan on vaikea ottaa rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolella olevia opetuksellisia taideteoksia. Aiheet ovat edelleen kyllä kovin ajankohtaisia: säästäminen ja kansainvälisyys. Keraamisten reliefi-hahmojen tekijä oli Arabian tehtailla työskennellyt keramikko Michael Schilkin. Kansainvälisyys oli venäläiselle Schilkinille tuttua, ja sattumanvaraisuus myös. Hän joutui Suomeen ollessaan jääpurjehtimassa Laatokalla. Tuuli tarttui purjeeseen, ja Schilkin tuli Suomeen.

Kauppakorkeakoulu on keltatiilinen kompleksi, joka on hengeltään hieman romanttinen ja runollinenkin. Yksityiskohdat, tilat, seinä-, lattia- ja kattopinnat, kalusteet ja valaisimet ovat kaikki laadukaita, kekseliäitä ja hyvin viimeisteltyä. Talo on 1950-luvun helmi. Arkkitehteina ovat olleet Woldemar Baeckman ja Hugo Harmia.

Harvoin näkee puista ikkunalautaa, tai oikeammin lautoja.

Juhlasalissa on Suomenliput ja musta flyygeli. Alkaa lähennellä täydellisyyttä.

Sistusarkkitehteja on mainittu peräti kolme, Olli Borg (joka oli myös Palace:ssa), Ilmari Tapiovaara ja Maija Heikinheimo. Talossa kiertelyn jälkeen, en asiaa enää ihmettele. Toivottavasti tulevat ekonomit saavat tästä insipiraatiota muotoilusta nauttimiseen ja myöhemmin muotoilun tilaamiseen.

Valaisimet ovat Paavo Tynellin suunnittelemat. Täällä niitä voi ihailla aidossa ympäristössä.

Tällaista havuvaneria ei tahdo enää löytää Suomesta, vaikka on ollut taas varsin suosittu sisutusmateriaali jo pidemmän aikaa, siis ulkomaisissa lehdissä. Hienosti vaneri taipuu epäsymmetriseksi suojaksi ja penkiksi. Katossa, lattiassa ja mm. porraskaiteissa on 1950-luvulle tyypillistä vinoa viivoitusta.

Ihailen kauppakorkean hyvää hallintaa banderollien, mainosten ja puun häsellyksen osalta. Niitä ei tiloissa tarvitse väistellä, vaan paikka ottaa kaiken irti hyvästä sisutuksesta ihan sellaisenaan.

Laitan tähän talven keskelle mukavasti lämmittävän näkymän yläkerroksista. Ylhäältä voi ihmetellä 1930-luvun punatiilistä Töölöä ja annettujen julkisivukaavioiden rauhoittavaa vaikutusta. Viereiset talot on tehty samalla sapluunalla, hyvin pienillä variaatioilla. Se mikä toimii tiilestä ja hyvällä arkkitehtuurilla sekä kaupunkisuunnittelulla, ei sitten ihan toiminutkaan betonielementti-toistotaloissa 1970-luvulla.

Ylimmässä kerroksessa on vapaamuotoisempi paikka tämän päivän kalusteilla, sekin tuntuu olevan paikallaan, tässä levollisessa, mutta hereillä olevassa talossa. Paikka saa harkitsemaan lisäopintoja, tänne minäkin tulisin mielelläni. Vai meneekö kukaan enää ihan fyysiseti luentosaleihin vai tehdäänkö kaikki jo virtuaalisesti?

Kauppakorkeakoulu on peruskorjattu parikymmentä vuotta sitten. Työ on tehty hyvin.

Kierroksen voi päättää edulliseen puuroateriaan viihtyisässä interiöörissä, jossa kattokin on  keramisista lanteista tehty ”penninkatto”. Ensimmäisen kerroksen kahvila-ravintolassa on hyvä hinta-laatusuhde ja kaupanpääliseksi saa istua Tapiovaaran tuoleilla ja katsella ikkunasta kaunista Helsinkiä.

Sairaan kaunis sairaala – Lapinlahti

Helsingin kaupungin omistama toinen tyhjillään oleva entinen mielisairaala on Lapinlahti. Toinen on Röykkä. Komeita rakennuksia kauniilla paikoilla veden äärellä, molemmat.

Lapinlahden mielisairaala, Suomen vanhin psykiatrinen sairaala, rakennettiin rauhaisaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle, ei ehkä ihan Lappiin, mutta kauas kaupungin kuhinasta kuitenkin, hautausmaan taakse. Eli jos halusi (?) Lapinlahden sairaalaan, piti kulkea hautausmaan lävitse. Nykyisinkin hautausmaan kautta kulkeva tie on pääreitti Lapinlahteen, mutta ei enää se ainoa.

Arkkitehti Engel suunnitteli H-kirjaimen mallisen, pääosin kaksikerroksisen sairaalan klasissistiseen tyyliin, mutta hän kuoli jo vuonna 1840 (eli vuotta ennen), joten hän ei ehtinyt nähdä sairaalan valmistumista. Helsinki tarvitsi suuren mielisairaalan, vaikka asukkaita Helsingissä oli vajaat 20 000.

1800-luvulla ja ilmeisesti ainakin 1990-luvun hujakoille asti, oli ikkunanäkymillä ja kävely”promenaadeilla” sekä puutarhanhoidolla eli ”työterapialla” oma tärkeä merkityksensä sairaalan hoitoideologiassa. Lapinlahdella on edelleen, Länsiväylän viiltämänäkin, oma levollinen tunnelmansa. Se on paikka, jossa on menneen maailman lumoa.

Sairaalan puutarha on loistopaikka piknikeille. Puistossa voi istua katsellen merenlahtea, ihailla Salmisaaren voimaloiden jylhää siluettia tai tarkastella Espoon pilvenpiirtäjiä eli Keilalahtea.

Mutta missä on Lapinlahden lähde? Jossain piilossa ilmeisesti. Lähdevedellä hoidettiin 1800-luvulla kylpylävieraita ja mielisairaita, vesi-terveysoppi oli vallalla. Helsingissä Kaivopuiston lähteellä kävivät venäläiset kylpemässä, mutta keitä olivat Aleksis Kiven lisäksi Lapinlahden asukkaat?

Kaivopuiston kylpyläelämästä ja sohvasurffauksesta 1800-luvulla https://hennahelander.wordpress.com/2014/06/05/helsinki-kylpylakaupunki/

Entisissä sairaalakäytävissä parveilee nykyisin päiväkotilapsia. Oma lapsenikin oli puolivuotta Lapinlahdessa ns. päiväkodin väistötiloissa. Hyvin taipuivat tilat pätevien päiväkoti-ihmisten toimesta siihenkin käyttötarkoitukseen. Tilat olivat ainakin vanhemman näkövinkkelistä hyvin ”epälaitosmaiset”.
Mutta päiväkodin lisäksi talossa ei ole oikeastaan muuta toimintaa, Lapinlahden sairaala on nykyisin lähes tyhjillään.

Tosin pientä nurkanvaltausta on ilmassa. Pääporttien vieressä on kahvilakyltti ”Lapinlahden lähde”.

Etupihan sisänurkassa on rento kesäkahvila. Kahvilasta käsin on nyt mahdollisuus käydä miettimässä kenen mielen virkistykseksi tämä paratiisi olisi kehitettävissä.

Lapinlahden kauneuden takana kun on odottamassa raskaat peruskorjaukset, joille pitäisi löytyä myös iloinen maksaja. Väliaikaiskäyttökin on parempaa kuin käyttämättömyys, ainakin talon kunnon kannalta, ja varmaan myös kaupunkilaisten kannalta. Toisen siiven leveät käytävät huoneineen eivät ole niitä helpoiten muokattavia, kun taloutta määritellään nykyisin neliöperustaisilla tehokkuuslukuvuokrilla. Kuka haluaa maksaa käytävistä? Ainakaan jos niille ei ole muuta käyttöä kuin siirtyminen, niin aika harva.

Toisaalta peruskorjauksiakin on talo ehtinyt nähdä useita, ja myös tilojen käyttötarkoituksenmuutoksia. Kirkosta tehtiin poliklinikka, hevostalleista luentosali, jo 1920-luvulla. Ehkä nykypäivänäkin voidaan keksiä uutta hyvää ja hyödyllistä käyttöä vanhoille hyville tiloille. Vai palataanko hevostalli ja mielisairaala -aikaan? Joskus sitä olen miettinyt, että onko oikeasti jotain rahaa säästetty, kun luonteva käyttö on siirretty pois ja tilat jätetty tyhjilleen vuosikymmeniksi.

Lapinlahdessa on muitakin rakennuksia, kuten 1950-luvun kerrostalo, muutama puutalo ja punainen tiilitalo merenrannalla, Venetsia. Sinne on nyt lyhyt matka. Mahdollisuus käydä muissa maailmoissa.

Kiinnostava vertailu Lapinlahden ja luostarilaitoksen välillä löytyi oheisen linkin takaa. Voisiko Lapinlahdessa kokea kaupunkiluostarinhenkeä:
http://www.helsinki.fi/lapinlahti/akseli_kajanto.html

Ja Röykän tyhjästä mielisairaalasta:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/07/15/roykka-jugendlinna-pala-helsinkia-nurmijarvella/

Kuinka kapeaan kohtaan voi talon rakentaa – Perhon lisäsiipi Kampissa

Viedessäni lapsia päiväkotiin naapurirakennukseen, en olisi koskaan kuvitellut että ravintolakoulun, kävelytien ja funkkisbensa-aseman väliin mahtuu talo. Mutta mahtui siihen. No, pieni palanen bensiksen katoksesta piti kyllä leikata ensin pois.

Bensiksen katos ei ollut alkuperäinen funkkiskatos 1932-vuodelta, vaan hyvä 1990-luvun versio, toteuttuna lennokkaana siipenä. Tästä uudesta katoksesta uskallettiin otta komein suippokärki pois ja korvata se kaksoiskärjellä.

Ravintolakoulu Perho on kaunis päiväperho Mechelininkadulla. Harvassa paikassa on yhtä paljon valpaita ja iloisia ravintolatyöntekijöitä tekemässä parhaansa asiakkaiden viihtyvyyden eteen. Interiööri on ehtaa 1950-luvun vanerisisustusta, ja tunnelma kotoisan viehko. Arkkitehtina aina hyvä Arne Ervi, joka on suunnitellut mm. Helsingin yliopiston Porthanian. Perho tarvitsi lisää opetustiloja, ja niitä saatiin rakennettua naapuritontille.

Vanhan Perhon sisäänkäyntikatoksen lasista alapintaa. Eli katos on yhtä suurta lamppua.

Tällä kenkälusikkakaavoituksella voidaan onnistua hyvinkin kantakaupungin tiivistysprojektissa. Tonttitehokkuus tulee näin rakentaen varsin hyväksi. Tonttitehokkuushan on 1, jos koko tontti on peitetty yksikerroksisella rakennuksella ja tässä tapauksessa talo on kolme/nelikerroksinen.

Ikkunoita koristavat nuo nykyajan ornamentit, eli uudessa Perhon lisärakennuksessa on Oiva Toikan ruokahalua lisäävät kasvikset ja hedelmät.

Uuden talon alle jäi bensiksen pihaa, eli katutasossa on lähes ainoastaan porrashuone ylempiin kerroksiin. Maanpinta autoille ja siitä ylöspäin meille ruuastanaustiskelijoille.

Vanhan Perhon lumoa ravintolasalin lisäksi on mm. kauniisti kaartuva ja kevyt spiraaliporrashuone, joka oli elokuva”lavasteenakin” Kaasua Komisaario Palmu -elokuvassa. https://www.flickr.com/photos/hugovk/8536750896/in/photostream/

Ryhmärakentamista, lainaa ja valeräystäitä – toimistosta loftiksi n:o 5

Pankki löytyi Hakaniemestä. Konttorissa oli ymmärtävä ja asiantunteva palveluneuvoja sekä avarakatseinen pankinjohtaja, jotka pelastivat ryhmärakentamisprojektimme rahoituksen syvistä vesistä. Nämä kaksi ihmistä auttoivat meitä valtaisasti, ja niin saimme kollektiivisesti lupauksen lainasta Tanskan pääpankista, ilman asunto-osakkeita, mutta ehdollisella kauppasopimuksella.

Nyt meidän piti saada sopimuksen päivämääriin mennessä rakennuslupa. Piti siis saada tehtyä suunnitelmat, jokainen oman asuntonsa osalta ja yhdessä muiden tilojen mm. käytävien osalta.

Suuri kysymys oli saammeko purkaa osan katon lappeesta pihanpuolella, jotta saisimme ikkunat molemmin puolin syvää rakennuksen runkoa. Talonyhtiö näytti vihreää valo pyrkimyksillemme, joten kyse oli ”enää” rakennusluvasta. Teimme suunnitelmat, joissa katon lappeeseen tehtiin harjansuuntainen viilto. Viiltoon ehdotimme avoterassia ja kantavan betoniseinän korvaamista teräs-lasiseinällä. Ehdotus kelpasi sekä kaupunginmuseolle että rakennusvalvonnalle. Silloin tiesimme, että tämä projekti saattaa jopa toteutua, viimeinenkin kriittinen asia näytti ratkenneelta!

Kadunpuoleiset ikkunat olivat tosi matalat. Talvella lumi kinostui ikkunoiden eteen niin että tuskin näki ulos. Itse ajattelin, että ikkunat ovat rumat puu-alumiini-ikkunat, mutta jotta budjetti pysyisi hallinnassa, täytyy vain hyväksyä tosiasiat. Joskus on kuitenkin hyvä, ettei ”tosiasioita” hyväksy vaan ne kysenalaistaa. Meidän porukassa yksi oli keksinyt, että myös kadunpuolelle voisi saada terassin. Töölössä on tehty valeräystäitä vanhoihin, erityisesti 1910-1920-luvun taloihin. Olen kuullut kerrottavan, että valeräystäiden tehtävänä oli täyttää asemakaavan määräys räystään ja vesikaton leikkauskohdasta, jonka taakse on sitten juonikkaasti rakennettu vielä yksi kerros ennen oikeaa kattoa. Tätä tarinaa en ole tarkistanut, mutta jos joku tietää jotain asiasta, olisi hauska kuulla ollaanko jutussa lainkaan oikeilla jäljillä.

Meidän projektitalossa oli tällainen valeräystäs juuri ylimmän kerroksen alapuolella – siis sen meidän havitteleman kerroksen. Usein valeräystäät ovat vain pieniä ulokkeita, mutta meidän talossa räystäs oli puolitoista metriä syvä, eli ylin kerros oli sisään vedetty, ulkoseinä teki siis pykällyksen seinälinjaan ylimmän kerroksen kohdalla. Niinpä asiaa alettiin tutkia sekä kaupunkikuvallisesti että teknisesti, josko valeräystäästä voisi muokata terassin. Myöntää täytyy, että olin kovin epäileväinen tämän suhteen, enkä lainkaan kirkassilmäinen. Löysin kuitenkin lähistöltä useita vanhoja kattoterasseja, erityisesti hieman nuoremmissa funkkistyyppisissä taloissa, mutta myös 1920-luvun talossa, eli kattoterassi-aihe ei ollut vieras. Teknisestikin asia alkoi vaikuttaa mahdolliselta.

Välistä tuntuu, ettei tämä tarina etene rakentamiseen asti sitten millään. Siltä se tosin tuntui silloinkin, keväällä 2010. Asuimme kaksiossa, olin uudessa työpaikaissa ja opettelin uutta työtä. Illat ja viikonloput kuluivat suunnittelessa ja sopiessa asioita muiden ryhmässämme olevien kanssa. Ehkä jotain hankkeen totaalisuudesta kertoo se, että katsoin tämän puolentoista vuoden aikana kolme televisio-ohjelmaa kotona ollessani, enkä ostanut yhtään naistenlehteä. Siihen asti olin ollut naistenlehtien suurkuluttaja. En ole koskaan tilannut yhtäkään kotiini niin irtonumeroita olin ostanut joskus jopa päivittäin ja lukenut tuntitolkulla. Naistenlehdet ovat olleet itselleni tapa olla ajattelematta mitään muistettavaa, aivojen nollaamista tehokkammillaan. Projektiin lähtiessäni laitoin ajankäyttöni prioirisoinnin uusiksi. Työ päivisin, lapset aamuisin ja iltapäivisin – ja projekti aina muulloin, ei naistenlehtiä, ei tv-sarjoja tai dokkareita areenasta, ei edes uutisia. Projektin paras puoli alkuinnostuksen jälkeen oli tietoisuus siitä, että se myös joskus loppuu.

Kahden työn tekemistä varmasti helpotti myös se, ettei ollut kovinkaan selkeää kuvaa mitä projekti tuo tullessaan. Suunnittelijana olin toki rakennusprojekteja työmailla seurannut, vuoden melkeinpä työmaalla työskennellen, mutta silti paljon, siis todella paljon, työstä oli jäänyt minultakin huomaamatta. Itselläni oli kohtuullisen realistinen käsitys projektin pituudesta, vaikka alussa se tuntuikin pahasti liioitellulta, mutta jokunen aina kuvittelee projekteissa niiden olevan enemmän sisustamista ja vähemmän rakentamista. Arviot työn kestosta meidän projektissa vaihtelivat puolen ja puolentoista vuoden välillä. Jälkimmäinen osoittautui oikeaksi. Käsitykseni kuinka paljon kaikki maksaa oli sen sijaan pahasti alimitoitettu. Ja se oli aika harmi.

Edelliset erät ovat luettavissa blogin kategoriassa ”Ryhmärakentaminen”.

Ryhmärakentamista, esisopimus ja pankin etsintää – toimistosta loftiksi n:ro 3

Olimme ostamassa ylintä kerrosta toimistotalosta, jonka toisen pää tiloihin ei ollut luontevaa pääsyä. Mutta isosta talosta voi löytyä yllättäviä ratkaisuja, tai oikeammin isosta yhtiöstä. Toimistotalon viereinen talo kun kuului samaan taloyhtiöön. Pohjapiirustuksista paljastui, että viereisen talon porrashuone on toimistotalon porrashuoneen vieressä. (Rakennuslupapiirustuksia saa muuten ostaa rakennusvalvonnasta, Arska-palvelusta.) Leikkauspiirustuksesta paljastui, että porrashuoneiden ylätasojen korkeustasot eli korot (!) olivat hyvin lähellä toisiaan. (Piirustuksessa oikeassa alakulmassa) Jos siis saisimme tehtyä reijän seinään ja sitä kautta käynnin porrashuoneesta toiseen, voisimme ratkaista tämän viheliäisen ongelman!

Talonyhtiö oli siis suuri. Siihen kuului Weilin+Göösin painotalon lisäksi kaksi muuta rakennusta, jotka olivat yläkerroksiltaan puhtaita asuinkerrostaloja. Yhtiö oli siis keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö, mutta koska asunto-osakkeita oli niin merkittävä määrä, mutta kuitenkin vähemmän kuin puolet, asunto-osakkeiden osalta sovellettiin pääosin asunto-osakeyhtiölakia. Tämä oli meidän kannaltamme hyvä asia.

 

Kerroksen myyjä oli hyvin joustava meitä kohtaan. Tila oli ollut myynnissä kolme vuotta, joista kaksi vuotta tyhjinä. Saimme tehtyä ehdollisen esisopimuksen. Ehtoina, että sopimus tehdään, jos sekä talonyhtiö että rakennusvalvonta antaa meidän suunnitelmillemme luvan kolmen kuukauden kuluessa. Esisopimus allekirjoitettiin vuoden viimeisenä päivänä. Juoksin käsirahan kanssa pankista toiseen ja ehdin. Uusi vuosi alkoi täynnä toivoa.

Tammikuussa alkoi suunnitelmien teko. Ensin piti jakaa raakatila osiin porukan kesken. Löytäjä sai parhaan palan, hyvät näkymät, suuret ikkunat eli päätyasunnon. Jako sujui aika kivuttomasti. Kaikki olivat niin innoissaan tästä mahdollisuudesta, ettei kukaan jäänyt harmittelemaan osaansa. Meidän palaksi tuli keskiosa. Osa sijaitsi vanhalla ns. toimistopuolella ja osa uudella ns. varastopuolella. Vanhan ja uuden osan välillä oli vanha palomuuri, joka oli myös hormiseinä. Palomuurissa oli yksi ainoa kohta, josta pääsi kulkemaan osien välillä.

Kuvassa näkyy 1928 ja 1938 rakennettujen osien ero julkisivun osalta. Palomuurin kohdalla ylimmän kerroksen ulkoseinämateriaali vaihtuu tiilirappauksesta pellitykseen.

Tammikuussa alkoi myös pankkineuvottelut uudella volyymilla. Olin ollut pitkään erään pankin asiakkaana, hoitanut aina asuntolainani asiallisesti, kuten Suomessa on tapana, joten sinnepä siis lainaa hakemaan. Sovin lainaneuvotteluista lähikonttorissa. Yllätys oli aikamoinen, kun hyvin sujuneen neuvottelun jälkeen pankkivirkailija kävi tarkistamassa asian pankinjohtajalta. Koska olimme ostamassa toimisto- ja varastotilaa emme voineet saada lainaa. Emme, vaikka meillä oli ehdollinen esisopimus, eli täysin riskitön tässä mielessä. Sopimushan raukeaisi, jos emme saisi lupaa muuttaa osakkeita asunto-osakkeiksi. Pyysin, että voisin keskustella kasvotusten pankinjohtajan kanssa muutaman sanan, mutta siihen en saanut mahdollisuutta. Myös pankin  kanta ryhmärakentamishankkeille oli ehdoton ei.
Otin yhteyttä pankin toiseen konttoriin, jonka pankinjohtajasta tiesin, että sieltä oli löytynyt myötämielisyyttä aiemminkin arkkitehtien omituisille projekteille. Pahaksi onneksi pankinjohtaja oli konttorissa vaihtunut, ja uusi oli eri maata. Vesiperä siis. Kuten seuraavassa pankissa, ja seuraavassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa.

Porukka ja pääoma – toimistosta loftiksi n:ro 3

Miten sitä pääsee ryhmärakentamisporukkaan ja mitä se vaatii? Nykyisin on ryhmärakennuttamiskonsultteja, joiden avulla ovat rakentamisen ei-ammattilaisetkin rakennuttaneet jopa kerrostalon.

Arkkitehtien tyyli taas on ollut kautta aikojen tällainen ”minä itse” -tyyli. Aikalailla arkkitehdit ovat yhtä hyviä rakennuttajia kuin rakennusinsinöörit arkkitehteja. Se, että tietää jotain toisen työstä, ei pätevöitä siihen, valitettavasti. Se on isoissa projekteissa helposti todennettavissa. No sitähän me emme aluksi tienneet. Hieman tosin aavistimme.

Hauska olisi ajatella, että olisimme päässeet mukaan koska olimme niin hyviä tyyppejä. Mutta totuus taisi olla lähempänä, että pääsimme mukaan, koska meillä oli käteistä.  Vuotta aiemmin olimme myyneet omistusasuntomme ja muuttaneet vuokralle eli meillä oli tilillä makaamassa riittävä summa käsirahaksi. Tietenkin varmasti edesauttoi mukaan pääsyä myös se, että edellinen vuosi oli vierähtänyt mukavasti vanheimpainlomalla tulevien naapureiden kanssa…

Otimme selvää kiinteistöyhtiöstä. Tämä W+G oli ovela tapaus, koska siihen kuului myös kymmeniä asuntoja eli yhtiö ei ollut puhdas liikekiinteistö vaan se toimi asuntojen suhteen lähes samoilla periaatteilla kuin asuntoyhtiökin. Mikä parasta, liikehuoneistojen ja asuinhuoneistojen yhtiövastike oli tässä yhtiössä lähes sama. Aika usein liikehuoneistot maksavat jopa kaksinkertaista yhtiövastiketta. Ja yhtiövastikkeiden perusteita ei pysty käytännössä muuttamaan (vaatisi kaikkien osakkeenomistajien suostumista). Siksi korkea yhtiövastike kurittaa asunnoksi muuttanutta viimeistään seuraavan putkiremontin aikana. Silloin kun joutuu maksamaan remontista kaksinkertaisen hinnan.

Kun päädyimme etsimään ratkaisua vallata Weilin+Göös:in entisen painotalon ylin kerros, meitä oli liian vähän projektiin (alakerta oli ollut pinta-alaltaan puolta pienempi). Ensimmäiset arkkitehdit, joilta kysyin halua lähteä mukaan porukkaan, eivät yllätyksekseni halunneet osallistua. Heillä oli mitä ilmeisemmin realistisuutta hankkeen suhteen. Projekti ei tulisi olemaan helppo eikä halpa. Joskus on toki hyvä ettei tiedä asioiden todellista laitaa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ryhmärakennuttamisessa yksi keskeinen asia on raha ja siitä puhuminen. Ryhmärakentamisessa kaikki tekevät elämänsä suurinta investointia yhdessä ja toisistaan riippuvaisina. Suomalainen häveliäisyys rahan suhteen ei kuulu onnistuneeseen projektiin. Helpointa on, jos kaikilla on suurinpiirtein yhtäläiset rahalliset lähtökohdat ja ne ovat riittävät. Riittävät tarkoittaavat kaksin tai mieluummin kolminkertaisesti sitä mitä on alunperin ajatellut projektiin kuluvan. Lisäksi kaikilla pitää olla halua ja kykyä kertoa oma rahatilanteensa toisille rehellisesti. Palkat, omien yhtiöiden tilanne, velat, takaukset ja pääomat tulevat ilmi viimeistään pankkihuoneessa ristiintakausta tehtäessä.

Aluksi Yritimme ostaa vain puolikasta 6.sta kerroksesta. Loppukerrokseen (”varasto-osa”) oli kaksi kulkua: käytöstä poistetun porrashuoneen kautta tai palomuurin kautta ”toimisto-osan” puolelta. Käytöstä poistetussa porrashuoneessa oli myös käytöstä poistettu hissi. Hissikoneiston moottori oli kärähtänyt piloille 1960-luvulla. Siinä tilassa se oli edelleen. Käyttämätön porrashuone ja palanut hissi. Hyvä yhtälö aloittaa asuntosuunnittelu.

Talonyhtiö ei halunnut, että porrashuonetta kunnostettaisiin käyttöön kustannussyistä. Myyjä ei taas tietenkään suostunut myymään vain puolikasta, sillä mitä virkaa olisi 6.kerroksen varastotilalla, jonne saattoi kulkea vain käytöstä poistettuja portaita pitkin?

Me taas mietimme, miten voisimme rakentaa asuntoja pitkään ja kapeaan kerrokseen, jonka puolessa välissä oli palomuuri, ja siinäkin vain yksi aukko (yläkuvassa) varastopuolelle. Varastopuolella kun taas oli ikkunoita vain toisella puolella, ja kulmassa se käytöstä poistettu porrashuone.

Neuvottelimme myyjän ja isännöitsijän kanssa. Tarkastusmittaamatonta myytävää pinta-alaa oli 840 m2. Talonyhtiö ja rakennusvalvonta katsoivat alustavasti, että kuusi asuntoa olisi sopiva määrä.

Palomuurin toiselle puolelle jäisi 250 m2 asunto, jolla olisi 6 ikkunaa yhdellä puolella. Huono yhtälö. Pattitilanne.

 

Mistä niitä raakatiloja löytää – toimistosta loftiksi n:ro 2

Epätoivo kasvattaa päättäväisyyttä. Pieleen menneen yrityksen ”ostaa tyhjää raakatilaa” jälkeen piti löytää uusi toiveiden ja unelmien kohde. Samalla porukalla ja nopeasti.

Näitä sopivia raakatiloja ei vain ole Helsingissä kovinkaan paljon vaikka viime aikaisesta uutisoinnista niin voisi päätellä. Kokonaista toimistotaloa emme voineet tietenkää nostaa, eikä pienempiä palasia toimistotalosta voi muuttaa tavallisesti asunnoiksi. Eräät tutut olivat senkin yrityksen tehneet, olivat ostaneet 1930-luvun vanhasta teollisuustalosta kerroksen, mutta olivat joutuneet myöhemmin myymään osakkeensa pois kun lupia ei hellinnyt talonyhtiön sisältä. Toimistot halusivat jatkaa toimintaansa kiinteistössä ja kaikki on toki yksinkertaisempaa, jos naapurissakin on toimistotila.

Toimistot ja liiketilat eivät siis useinkaan anna kiinteistöyhtiössään palasen omistavalle lupaa muuttaa toimisto/ liike/ teollisuus/ varastotilaa asunto-osakkeiksi. Vaikeuttaahan se hallintoa, jos osaa osakkeista pitää kohdella eri tavalla kuin muita. Joitain toimistonpitäjiä haittaa myös se, että porrashuoneessa kulkee lastenrattaita, kun tärkeät kauppakumppanit tulevat kokouksiin. Ymmärrettävää, mutta varamaankin lähes kaikilla on omia tai ainakin lähipiirissään lapsia ja vanhuksia, joten tuskin se monia aidosti haittaa.

Mitä ne tilat sitten käytännössä on, joita muutetaan asunnoiksi? Omat aiemmat yritykseni olivat kerrostalossa olleen päiväkodin, vankila-alueella olleen pienen toimistotalon ja taloyhtiön yhteiskäytössä olleen talousrakennuksen tilan muuttaminen asuinkäyttöön. Tähän menessä siis aina huonoin tuloksin.

Tilojen asunnoiksi muuttamisissa kun pitää saadaa vähintään kaksi lupaa. Toinen on kiinteistö- tai asunto-osakeyhtiön lupa ja toinen on rakennusvalvonnan rakennuslupa. Lisäksi jos asemakaava ei salli asumista siinä tontilla, pitää saada vielä käyttötarkoituksen muutoksesta poikkeaminen kaupunkisuunnitteluvirastolta. Kaikkiin näihin voi tulla kielteisiä vastauksia ja useita muttia.

Pidimme kokouksen ja päätimme löytää ratkaisun eli tilan nyt heti. Myttyyn menneen komean alakerran kanssa samassa talossa oli ylin kerros myytävänä. Päätimme kokeilla sitä tai oikeammin päätimme että se on etsimämme kohde. Meidän oli annettu alakerran tarjouskilpailuun osallistuessamme ymmärtää, että talonyhtiö olisi myötämielinen tähän käyttötarkoituksenmuuttamis -asiaan. Mutta voiko siiheen luottaa?

Ylimmän kerroksen tila oli ollut jo kolme vuotta myynnissä ja niistä kaksi vuotta tyhjillään. Itsekin tiesin muutaman hyvän arkkitehdin testailleen, olisiko tilasta asunnoiksi, mutta kaikki olivat päätyneet suunnittelussaan umpikujaan.

Kerros vaikutti tylsältä ja matalalta alakerran jykevyyden jälkeen. Metriset pilaritkin olivat kutistuneet ohuiksi tikuiksi. Ikkunat olivat kadun puolella niin matalalla, että silmien korkeudella oli jo yläkarmi. Puolessa kerroksesta ei ollut ikkunoita kuin kadunpuolelle. Tämä ei ollut uusjugendin paikka. Olisiko tämä minkään paikka? Miten tästä saisi asuntoja meille?

Ryhmärakentamisprojekti – toimistosta loftiksi n:o1

Ryhmärakentamisesta on tullut suosittu teema, kuten myös tyhjistä toimistotiloista. Helsingin asuntopulassa, joka taitaa koskea lähinnä edullisia asuntoja keskustassa, on tullut tärkeä asuntopoliittinen kysymys. Tämä sarjakirjoitus aiheesta ei kuitenkaan koske asuntopolitiikkaa eikä pyri vastaamaan mihinkään yleipätevään, vaan se on kuvaus oman elämäni suurimmasta vapaa-ajan projektista, eli siitä millaista oli rakentaa puolitutussa porukassa toimistotalon kerros asunnoiksi ja varsinkin sen yhtä osaa omaksi kodiksi.

Tämä tarina alkaa vuodesta 2009. Tai oikeammin jo paljon ennnen.

Monet arkkitehdit ovat käyttäneet hyödykseen amattiosaamistaan rakentamalla omakotitaloja, hankkimalla heikkokuntoisia, epämääräisiä asuntoja muokattaviksi tai varsinkin 1990-luvulta asti ostamalla myös kaupungissa olevien vanhoja ja pieniä tehdas-, pesula-, tms. kiinteistöjä muuttaakseen niitä asunnoiksi.

Tällainen on ollut monille arkkitehdeille tavoite, jotta voisi saada, ei vain enemmän neliöitä kuin valmiin asunnon ostamalla, vaan että voisi toteuttaa niitä asumiseen liittyviä testejä ja kokeita, joita ammattiurakoitsijat vieroksuvat.

Niipä olin yrittänyt minäkin muutaman kerran eri ryhmäkokoonpanoilla saada eri kokoisia ja näköisiä rakennuksia ja kerroksia Helsingin eri kaupunginosista. Aina olimme hävinneet joko tarjouskilvan tai päätyneet siihen, ettei mitään tarjousta kannata laittaa, koska avoimia kysymyksiä on aivan liikaa.

Syksyllä 2009 ystävämme olivat löytäneet puolikkaan kerroksen, joka oli myytävänä Töölönkadulla.

Rakennus oli entinen Weilin+Göösin kirjapainotalo, joka oltiin rakennettu kahdessa osassa vuosina 1929 ja 1939. Julkisivuissa eroa tuskin huomaan, paitsi ylimmän katulinjasta sisäänvedetyn kerroksen kohdalla. Itselleni tämä tuntui kahdella tapaa aivan kohtalokkaalta. Tästä rakennuksesta Weilin+Göös oli siirtynyt Espoon Tapiolaan, WeeGee-taloon.

WeeGee-talo palasi etenevän suunnittelu ensimmäisessä vaiheessa Etelä-Tapiolan lukioksi, toisessa vaiheessa Espoon kaupunginmuseoksi ja kuvataidekouluksi sekä viimeisessä vaiheessa EMMA:ksi ja viiden museon kulttuurikeskukseksi oli elämäni arkkitehtuurisuunnittelun toinen huippukohta (hyvä Airas Arkkitehdit, Timo, Kivi ja Virva & co).

Tässä kuvassa on suunnittelemamme uusi betoninen pääporras EMMA:n näyttelytiloihin. Kuva on Arno de la Chalpellin.

Toinen kummallinen yhteensattuma oli, että olimme muuttaneet viereiseen kortteliin puolta vuotta aikaisemmin. Entisen Weilin+Göösin talonkulma näkyi vuokra-asuntomme ikkunasta. Asunto oli läpitalon kaksio suurella, mutta pimeällä keittiöllä. Tämän mukavan vuokra-asunnon olimme löytäneet perinteisesti sanomalehti-ilmoituksella. Koululaispoikani joutui asumaan keittiössä, jonne hankin Fatboyn kirkkaanvihreän riippukeinun, jotta hänelläkin olisi kodissa jotain ”jännää ja omaa”. Riippukeinu hädintuskin mahtui keittiöön ja poika patjoineen sen alle.

Takaisin WG-loftiin. Kela möi ensimmäisen kerroksen puolikasta tarjouskilpailulla. Mitään takeita ei ollut siitä, että liiketila voitaisiin muuttaa asunnoiksi. Ei ollut kiinteistöyhtiön eikä rakennusvalvonnan lupia, eikä niitä voisikaan saada ennen kuin olisi jotain suunnitelmia millä hakea. Mutta into oli kova.

Tila oli komea, huonekorkeus oli 4,4 metriä, pilarit lähes metrin kanttiinsa, kaari-ikkunat nousivat kadunpuolella pääosin katseiden yläpuolelle.

Porukkamme koostui arkkitehdeista ja yhdestä kuvataiteilijasta. Jaoimme pinta-alan neljään osaan, teimme alustavat päätökset sisäänkäynneistä. Sen jälkeen kukin teki oman asuntonsa suunnitelmat. Ikkunoita oli vähän, mutta ne olivat suuria, pimeää tilaa asunnon keskelle jäi paljon.

Meidän asuntoamme olisivat hallinneet valtaisat pilarit, johin suunnittelimme musta-kulta-hopea-vihreitä epäsymmetrisiä salmiakkikuvioita itsekeksityn ”uusjugendin” hengessä. Lattiaksi betonipintaa ja mustaa kumimattoa, kylpytiloja omaksi boksiksi sekä paksua seinää ja sen takana olevaa teiniparvea. Olin siirtynyt jo toiseen vaiheeseen.

Ainoa ongelma oli, että hävisimme tarjouskilpailun.

Lisää Tapiolan WeeGee-talon muodonmuutoksesta tehtaasta kulttuurikeskukseksi (kirjoittamani teksti):

http://weegee.fi/fi-FI/Mika_WeeGee/Miten_WeilinGoosin_painotalosta_tuli_Nay(18417)

Sibiksen uusi koti – mikä on väistötila?

Töölöössä on käynnissä dominopelin muunnos. Eduskuntataloa remontoidaan juhlakuntoon. Remontin ajaksi eduskunta muuttaa Sibeliusakatemian tiloihin, jonne paraikaa kunnostetaan musiikkisalista väliaikaista istuntosalia. Sibeliusakatemia muutti taas Nervanderinkadulle, entisiin Museoviraston konttoritiloihin. Museovirasto sentään muutti Alppilaan asti, Kulttuuritaloon.

Kun talossa täytyy tehdä suurempi peruskorjaus putkiremonteineen, täytyy toiminta siirtää jonnekin muualle, väistötiloihin, remontin ajaksi. Kevyimmillään väistötilat ovat vaikkapa niitä parakkikouluja, jotka ovat muunnoksia teräskonteista ja työmaakopeista. Toisinaan väliaikaisille tiloille on niin kovat vaatimukset, että väistötiloista tuleekin pysyviä tiloja. Tuskinpa Sibiskään lähtee enää Nervanderinkadulta pois, kun kerrosten väliset lattiatkin on tehty ääniteknisesti kovan vaatimustason mukaan, kelluviksi.

Alunperin Sibiksen talo rakennettiin Suomalainen yhteiskoulu SYK:ksi 1937. Koulusta tuli jälleen koulu. Funktionalistinen talon funktio palautui, mutta hyvin kuului toimineen myös toimistokäytössä.

Pääsisäänkäyntiä reunustaa funkkista edeltävästä kaudesta muistuttava, egyptiläishenkinen kivireliefi. Lyyrakin löytyy. Olisiko soitin löydettävissä sisältäkin?

Tässä kuvassa pojat voimistelvat salissa, josta purettiin katto ja tehtiin paikalle urkusalit, eli välistä peruskorjaus on aika suurta. (Aarne Pietinen / Helsingin kaupunginmuseo)

Nyt noin 70 vuotta myöhemmin pihalle on möngertänyt opiskelijaravintolan ja kahvilan syönyt kuparinvihreä olio. Mukavasti näyttää paikalle asettuvan. Pihalle pääsee puiston kautta oliota tervehtimään. Sympaattinen tapaus. Keväällä lumen alta pitäisi paljastua kattoterassi. Sitä odoteltaessa voi käydä olion kahvilassa. Se on avoinna arkipäivisin, ja siellä voi käydä katsomassa miltä 2010-luvun opiskelija-arki näyttää.

Eduskuntatalon edellisistä muutoista ja muustakin:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/11/eduskuntatalo-ja-kultainen-kupoli/

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/13/heimolan-talo-suomen-itsenaisyysjulistus-ja-kuninkaan-vaali/