Voittajan koti – mitkä normit estävät rakentamasta uutta Olympiakylää?

Olen itse aina pitänyt varauksettomasti Olympiakylästä. Vaaleana hehkuvat harjakattoiset, nelikerroksiset talot välillään vihreät kentät ja männyt ovat olleet mutkattomia, helppoja ymmärtää ja hyvin tehtyjä. Miksi nämä ennen toista maailmansotaa rakennetut talot vetoavat vielä 2010-luvulla, ja vaikuttavat vielä tuoreilta? Miksi enää ei voida rakentaa samoilla rakenteilla uusia?

Olympiakylä rakennettiin 1938 vuoden 1940 Olympialaisia varten, joita ei koskaan pidetty.  Yli 400 asuntoa rakennettiin kahdessa vuodessa kisavieraita varten. Samalla ehdittiin tehdä jopa innovaatiokin. Ensimmäinen alueellinen lämpökeskus rakennettiin kylän keskelle. Rakentamista jatkettiin vielä sotien jälkeen, kun luovutettujen alueiden asukkaita asutettiin ympäri Suomea.

Olympiakylä levittäytyy Käpylän viereen yllättävän isona jos on tottunut vain ajamaan autolla Koskelankatua pitkin ja nähnyt muutamat talojen päädyt. Kokonaisuudessa on kaiken kaikkiaan 35 asuinrakennusta.

Olympiakylä on ensimmäisiä ”lähiöitä” Suomessa, arkkitehteina Hilding Ekelund ja Martti Välikangas. Tästä alkoi avokorttelien aika. Pääperiaatteina valo, näkymät ja maaston muodot huomioiva rakentaminen.

Mutta suuri kysymys on, miksi tällaisia ei voida enää rakentaa? Miten nämä poikkeavat nykyrakentamisesta? Tuhoammeko enemmän vai vähemmän luontoa nyt vai ennen?

Aloitetaan kuitenkin kysymällä, miten nämä asunnot joustavat muuttuneessa maailmassa? Runkosyvyys, eli päädyn pituus, on noin 10 metriä, joka on nykymittapuulla hoikka rakennus. Tämä ’runkosyvyys’ vaikuttaa oleellisesti asuntojen valoisuuteen ja huoneiden muotoihin. Siihen, ovatko huoneet pitkulaisia, joiden päässä on ikkuna (tällaisia huoneita tuottaa syvä runko esim. 16 metriä) vai ovatko huoneet enemmän neliön mallisia, jolloin kalustamiseenkin on tavallisesti useita eri vaihtoehtoja (tällaisia huoneita on saatavilla parhaiten kapea runkoisissa taloissa, 6-10 metriä). Jos me rakennamme pieniä asuntoja on tämä oleellinen asia: minkä mittainen on rakennuksen runkosyvyys. Onneksi kapeita runkoja ei ole kielletty, joten näitä voi edelleen rakentaa. Mutta paksumpi runkoiset ovat rahallisesti tuottoisampia, koska ulkoseinät ovat rakennuksen kallein osa. Toisinaan myös kaavan antaman rakennusoikeuden täysimääräinen käyttö on mahdollista vain paksuilla runkosyvyyksillä. Paksut rungot ovat vähemmän ongelmallisia tai ei lainkaan ongelmallisia, jos asunnot ovat suuria. Pienissä asunnoissa se johtaa lähes poikkeuksetta huonoihin asuntoihin (pimeisiin, huonosti kalustettaviin, käytävämäisiin tms.).

Samaan joustavuuteen vaikuttaa myös rakennusten rakenne eli runkoratkaisu. Olympiakylä on tehty paikalla betonirunkoisena. Keskellä rakennuksia kulkee kantava seinä ja palkkirakenne. Asuntojen väliset tiiliseinät ovat 300 mm paksuja. Niitä on mahdollista reijitää, eli asuntojen yhdistäminen käy helposti. Tämä on tärkeää. Nykyisin asuntojen väliset seinät ovat tavallisesti 200 mm paksuja, kantavia teräsbetoniseiniä. Ne ovat joustamattomia tässä mielessä. Olympiakylässä välipohjat eli asuntojen väliset betonilevyt ovat alle 200 mm paksuja. Eivät täytä siis ääneneristysvaateita. Kantavuus ja palopuoli kyllä hoituu.

Rakennusten seinät, katot, lattiat eli ammattikielellä ulkovaippa, ovat suuressa roolissa sekä rakennusten että ihmisten terveydessä. Olympiakylässä ulkoseinät ovat 450 mm paksuja täystiiliseiniä eli ns. puolentoistakivenseiniä, kaikki yhtä ja samaa materiaalia. Yksiaineisessa massiivirakenteessa on vähemmän epäonnistumisen paikkoja, kriittisiä detaljeja, ongelmia kosteuspisteiden tai tiiviyden kanssa. Toisaalta ihan kaikkea lämmitettyä ilmaa ei voida käyttää sisätilan lämmittämiseen, kun rakenne ei ole tiivis eli laskennallinen energiatehokkuus ei ole näillä rakenteilla tapissaan. Toisaalta juuri se ’hukkalämpö’ lämmittää ja ennen kaikkea kuivaa ulkoseinää, ja tekee rakenteesta turvallisemman, vähemmän vikaherkän.

Nykykerrostaloissa on taas tavallista kerrosrakenne (sisäpuolella betoniseinä, välissä höyrynsulkumuovi ja eristeet ja ulkopuolella taas ns. ulkoverhoilu, tiili, eristeen päälle tehty rappaus tai betonielementti). Tällaiset rakenteet toimivat paperilla hyvin, mutta ovat armottomia virheille ja epätäydellisyyksille. Ja sisältävät muovia.

Monia toiminnallisia vaateita on myös tullut tämän jälkeen, osa varmasti perustuu juuri hyville arvoille ja ajatuksille. Olisiko kuitenkin aiheellista kysyä saavutammeko nykymääräyksillä sitä mitä tavoittelemme? Riittäisikö jostain vähempikin? Voisimmeko rakentaa yksinkertaisemmin, hyvistä materiaaleista? Onko koneellinen ilmanvaihto välttämättömyys asuntorakentamisessa, vai voisimmeko toimia kuten muualla Euroopassa, ja avata ikkunoita? Varsinkin kun Suomessa on maailman puhtain ilma. Onko koneellinen ilmanvaihto todellakin välttämättömyys kun mietimme ekologista asuinrakentamista?

Olympiakylä ei koskaan majoittanut urheilijoita, ei ainakaan Suomen Olympialaisten urheilijoita, mutta voittajan asuinpaikka se varmasti on.

Pieni päivitys juttuun, kun se paras pala meinasi unohtua. Funkkista parjataan usein syyttä suotta valkoiseksi ja ’värittömäksi’. Olympiakylän ja sen viereisen Kisakylässä on väriä, muun muassa päädyissä. Näissä taloissa on värityksissä luettavissa olympiarenkaiden värit. Mustaa tosin en ole itse vielä bongannut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsinki sekoittaa pakkaa : vuokra-, omistus-, hitas- tai aso-asunto. Onko väliä?

Kodin tarvitsevat kaikki. Suomen ilmastossa se on ihmisen elinehto, asunto täytyy olla. Mutta onko sillä väliä kuka sen omistaa?

Kun muutin Helsinkiin, asuin ensin hetken Myllypurossa alivuokralaisena, sitten Roihuvuoressa ja Hietalahdessa vuokralaisena, Katajanokalla jälleen alivuokralaisena, vielä hengailua Arabian puutalokommuunissa,  ja sitten vihdoin vähän vajaa kolmikymmentä vuotiaana muutin ensimmäiseen omistusasuntoon Harjutorin (sehän on puisto!) ja Helsinginkadun kulmaan, 1990-luvun Kallioon. (Tämän ajan kuvani ovat kaikki paperisia, joten kuva on Hesarin toisesta päästä)

Kuvassa asuintaloksi muutettu Käsityöopettajakoulu Helsinginkadulla. Vanhalla metalli julkisivulla ja uusilla (lasittamattomilla!) parvekkeilla. (Talo: arkkitehti Airi Seikkala-Vierikangas, muutos: arkkitehti Timo Hirvonen)

Mitkä näkymät kodistamme olikaan! Erkkeri kohti itää, urbaanin ja vilkkaan Helsingin ytimessä, missä laulu soi kesäiltaisin ja kerran näin jopa Zeppelinin Kurvin yläpuolella, matkalla Venäjälle. Ihania naapureita, alakerran autoileva pappa ja yläkerran nokia-insinööri sekä outo klausuuli 1940-vuoden yhtiöjärjestyksessä, että omistajien piti itse asua asunnossaaan. Asuntoa ei saanut vuokrata. Siinä asunnossa asuimme viisi vuotta.

Asuntoja voi omistaa, osaomistaa, vuokrata, alivuokrata. Mutta mitä ovat asuntojen hallintamuodot ja miksi niillä on väliä? Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa halvalla halvoille paikoille?

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, vaikkapa työelämässä olevia ihan keskivertohelsinkiläisiä.

Silloin nuorena Helsinkiin vasta muuttaneena, hain minäkin Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa (nykyisin Heka) Kampin toimipisteestä, paikan päällä jonottaen. Laitoin toivelistaani Katajanokan ja Ruoholahden vuokra-asunnot, enkä kuullut asiasta sen koommin. Minulle oli aivan sama oliko asunto kaupungin vai yksityisen, kunhan sen saisi.

Kuvassa Kampin uusin tulokas, Marian sairaalan vieressä, minitontilla (Kaavan viitesuunnittelu: Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit, talo: Kirsti Siven&Asko Takala arkkitehdit)

Kaupungin vuokratalo ei kuulostanut korvissani lainkaan pahalta, itse asiassa en hahmottanut vuokramarkkinoiden jakaantumista yksityisiin ja yleishyödyllisiin sekä kaupungin omaan. Silloin parinkymmentä vuotta sitten ei vuokrissakaan ollut suuria eroja, markkina- ja ARA-vuokrat olivat aika lähellä toisiaan. Nykyisin markkinavuokrat voivat helposti olla kaksinkertaiset, tai enemmänkin verrattuna kaupungin vuokriin.

Asuntojen hallintamuotoja ovat omistus, vuokra ja niiden välimuodot eli asumisoikeus, säädelty omistus eli Helsingissä HITAS, osaomistus. Näitä erilaisia asumisen hallintamuotoja on kaikilla Helsingin alueilla. Uusilla alueilla suhteessa 20-40-40 (ARA-vuokra – välimuoto – vapaarahoitteinen omistus/vuokra).

Koska puolet suomalaisista asuu omistusasunnossaan ja puolet vuokralla, on tärkeää että molempia vaihtoehtoja on saatavissa kaikkialla. Monilla ihmisillä on myös halu vuokra-asumisen jälkeen siirtyä joko asumisoikeusasuntoon tai omistusasuntoon. Monasti se on taloudellisti myös kannattavaa, ainakin vielä kun verotuksessa on oman kodin lainakorkojen vähennysoikeus.

Kuvassa Helsingin kaupungin vuokratalo, Vallilassa. (Kaavan viitesuunnittelu: arkkitehdit Sarlin+Sopanen, talo: Arkkitehtiryhmä A6). Täydennysrakentamista liki värikästä Kone- ja Silta -klasikkokorttelia.

En siis saanut ARA-vuokra-asuntoa (eli entistä ARAVA-vuokra-asuntoa). Asuntojen rakentaminen on kallista ja vaatii paljon pääomia. Sitä varten valtio on luonut oman rahoituskanavan ja sen kanavan kautta valtio myös suuntaa asumisen trendejä haluamaan suuntaan. Tämä on yksi valtion asuntopolitiikan muoto, näin rajusti yksinkertaistaen tietenkin. ARA- etuliitehän tarkoittaa, että valtio antaa rahaa (tai nykyisin lähinnä takaa lainoja ja antaa rahallista tukea lainojen korkojen maksuun jos korot sattuvat nousemaan) hyviksi katsomilleen asuinrakennusprojekteille, ohjaa samalla sitä millaisia asuntoja rakennetaan, ja kenelle.

Olin onnekas, kun sain asuntoja yksityisiltä vuokranantajilta, koska kaupungilta tuli vesiperä tässä asiassa. Yksityisille vuokranantajille tärkeintä oli sisäsiisti ja ajallaan maksava vuokralainen, vuokran suuruus oli TOP 5:ssa, mutta ei ensisijainen asia. Tuloni olivat tuntipalkkalaisena hyvinkin vaihtelevat, ja rakennusalan aaltoliikkeet tarkoittivat arkkitehtitoimistoissa, että kun projekti meni jäihin,  joskus viikon tai vain päivän varotusajalla, niin ei ollut enää töitä eikä palkkaa, tai toisin päin, yhtäkkiä töitä tulvi ovista ja ikkunoista, jolloin 60 tunnin viikkotahdilla palkka humahti toisille luvuille.

Kuvassa Länsi-Pasilaa. Alue jossa on monipuolisesti eri asumismuotoja. Keskuspuiston laidalla, ja kohta on uutta tulossa. Punatiilistä ja mukavasti polveilevaa.

Mitenköhän minun olisi käynyt ARA:n tuloluokkasyynissä? ARA vaatii, ettei ARA-vuokrakohteissa saisi asua kuin tietyn tulotason alittavat. Saako freelancer pitää kaupungin vuokra-asuntonsa Jakomäessä nousukaudella, vai pitääkö hänen lähteä liian hyvätuloisena pois? Eikö ole kaikkien etu, että kaupungin vuokrataloissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, ilman huono-osaisuuden leimaa?

Ja miksi rakennetaan kalliita ARA-kaupunginvuokrataloja kalliille alueille? Tällä hetkellä korkotaso on niin alhaalla, että Jätkäsaaren ja Kalasataman uusien vuokratalojen vuokrat kattavat talon rakennuskustannukset muutamassa vuosikymmenessä. ARA ei käytännössä tue asuntoja, koska korkotakuu ei toteudu (tietenkään tulevaisuudesta ei tiedä, ja korkojen noustessa ARA:llekin voi tulla rooli). Välillä ARA antaa myös ns. käynnistysavustuksia, 10000 €/ asunto (tämä järjestelmä siis suosii pienasuntoja), kuten nyt Helsinkiin.

Ainoa vähäinen hyvitys kaupungilta taas on hieman edullisempi vuokratontti. Muut kaupungin vuokralaiset eivät siis joudu maksamaan kalliiden alueiden uusia taloja. Tasaus kaupunginvuokratalojen suhteen tapahtuu lähinnä peruskorjausvaiheessa. Silloin vuokrien nousua taitetaan jakamalla niiden kustannuksia laajemmin. Silti tällä omakustannusperiaattellakin kaupunginvuokra-asunnot ovat keskimäärin 11 € / m2.

Ja sen ”arkkitehtuurin hinta” on marginaalinen. Nykyisten määräysten mukaiset puolimetriset ulkoseinät maksavat, oli ulkopinta mitä vain. Mutta tästä aiheesta enempi joku toinen kerta.

Kuvassa vasemmalla omistusasuntoja ja oikealla Haso-omistusasuntoja Flooranaukiolla, Arabianrannassa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen). U:n mallisessa talossa on myös sakara kaupunginvuokra-asunnoille, tehty ulkoisesti samalla periaatteella.

Haso on Helsingin kaupungin asumisoikeusasuntoyhtiö. Asumisoikeusasunto (ASO-asunto) on omistusasumisen ja vuokra-asumisen välimuoto. Asukas maksaa 15% asunnon hinnasta ja sen jälkeen joka kuukausi käyttömaksun, joka on vähän niin kuin vuokra, tähän voi saada asumistukeakin. Lainan korko on taas vähennyskelpoinen verotuksessa, aivan kuten omistusasumisessa.

Kuvassa Hekan Pitsitalo (Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit) ja Hitaksen värikäs talo (Arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen) Jätkäsaaressa, Saukonpaaden alueella.

Toinen Helsingin ”välimalleista” on ihan aito helsinkiläinen keksintö, HITAS. Hitas-asunnot ovat säädelytyä omistusasumista. Kaupungin tuki on hitas-hintainen vuokratontti. Itse asiassa tontin vuokraaminen on kaupungille nykyhinnoilla ihan kannattavaa, eli tässä asiassa ei varsinaista tukea asukkaille anneta. Miksi hitas-asunnot ovat sitten edullisempia kuin viereisen tontin vapaa-rahoitteiset? Hitaksen säätely on rakennuttamisessa. Rakennuttaja tai grynderi saa noin 10% rakennuttamispalkkion hakintahinnan (urakkahinta+muut kulut) päälle, eli hitas-asuntojen hinnan määrää oikeat kustannukset eikä kysynnän ja tarjonnan laki. Myös asunnon jälleenmyyntihinta on säädelty seuraavaksi 30 vuodeksi. Nykyisin ei voi omistaa kuin yhden hitas-asunnon kerralla.

Kuvassa ryhmärakennettu kerrostalo Jätkäsaaressa (AOA). Korttelin pihasuunnittelu on harvinaisen urbaania.

Olen ostanut ja myynyt elämäni aikana kolme asuntoa, asun nyt neljännessä ryhmärakentamishankkeena tehdyssä asunnossa. Välissä asuin runsaan vuoden vuokralla. Eri elämäntilanteissa erilaiset asumismuodot ovat luontevia ja eri tavalla saavutettavissa.

Helsingin sekoittunut asuntomuotosysteemi on hyvä ja joustava. Parhaimmillaan voi pysyä samalla alueella vaikka asumistarpeet muuttuvat, jos vaikkapa lapsien päiväkotien tai koulujen takia muutto kauemmaksi ei houkuta. Tai voi muuttaa uuteen kaupunginosaan asumisoikeusasuntoon pelkästä uteliaisuudesta ja asumisen riemusta, ja tavata uusia mukavia paikallisia ihmisiä lenkkipolulla tai yhtiökokouksissa.

On hyvä että Kallion lähistöllekin saadaan hellahuonetta isompia asuntoja lisää. Elämä kun jatkuu opiskeluelämän jälkeenkin ja lapsuuden sekä nuoruuden kiehtovat kaupunginosat ovat asukkailleen usein juuri se oikea Helsinki.

 

Kruunuvuoren autosäiliöt ja muita pönttöjä 2/2

Kruunuvuorenrantaan on nousemassa monien valitusvuosien jälkeen komea valon kaupunginosa. Nykyinen sisääntuloväylä on Koirasaarentie, jonka varteen on tiivistynyt kaupunkikerrostalojen ryhmä. Näiden talojen katveeseen, kallioisille rinteille kasvaa tähtitalojen rykelmiä. Itse asiassa ne talot ovat pääosin nelikerroksisia ja näyttävät jo minunlaiselleni, Jätkäsaaren mittakaavaan tottuneelle melkeinpä kaupunkivilloilta, Eiran tapaan. Tämän vuoden 2016 aikana tulee Kruunuvuorenrantaan valmistumaan peräti 12 taloa. Ja ensi vuonna tahti vain kiihtyy.

Tätä kaupunginosaa ei voi moittia tylsyydestä. Jo lähtökohdat olivat poikkeukselliset. Kun muut satamasta vapautuneet alueet olivat tasaista ja puutonta täyttömaata, niin Kruunuvuorenranta on mäkistä, lehtoa ja mäntykangasta, siis luonnonkaunista aluetta, ja vielä meren rannalla. Ihmettein paikalla kun ensi kerran kävin, kaavoituksen alkumetreillä, miten niille jyrkänteille voidaan rakentaa, mutta hyvin näyttävät onnistuneen.Joskus kuulee moitittavan että Helsingin rakentaminen on vain muutaman rakennusliikkeen hallussa. Täällä voi lukea kylttejä ja todeta, että uusiakin tulijoita on. Eräs tällainen maakunnan rakentajan kohde oli noussut Gunillankalliolle. Kohteessa oltiin kokeiltu yksiötä parvella ja täsmälouhintaa niin, että männyt kasvoivat terassien läpi. Muutoin näytti onnistuneelta, mutta tätä ei ollut otettu huomioon asuntojen jyvityksessä (hintakertoimet siihen miten asuntojen hinnat nousevat mm. kun tullaan korkeampiin kerroksiin, tai kun asunnosta on erityisen hyvä näköala, tai kun asunnossa on piha), eli että ylimmistä kerroksista on merinäköala! Siellä on ollut muutama onnellinen asunnonomistaja, kun on saanut edullisesti hyvän asunnon, josta on huimat näkymät Helsingin kantakaupunkiin. Joskus on lottovoitto ostaa asunto Helsingistä.

Eri puolille Kruunuvuorenrantaa putkahtelee eri värisiä ja sävyisiä pönttöjä, kohta valmiina on jo neljä. Enää ne eivät ole niitä tuttuja valkoisia öljysäiliöitä, joita laivasta ihmeteltiin vaan nämä ovat nykyaikaisia autosäiliöitä viherkatoilla. Arkkitehtina pöntöillä on ollut Timo Tuomi Arkkitehdit NRT:ltä. Nämä säiliöt ovat erillisen pysäköintiyhtiön, Kruunuparkin, omistamia.

Sylinterin muotoista autohallia voi jopa laajentaa ylöspäin, jos tarve tulee, vaikkapa joskus tulevaisuudessa putkiremonttien aikaan lisärakentamisen yhteydessä. Tällainen ihme on tapahtumassa mm. Vuosaaressa ja Rastilassa, pysäköintihalleissa on alunperinkin huomioitu laajenemisvara, ja nyt uusien kerrostalojen myötä sitä myös käytetään!

Suuret autohallit mahdollistavat myös käyttöasteen noston, kun paikkoja ei ole nimetty. Myös tulevaisuudessa, jos vaikka autonomistamisen yleisyys vähenisi, pystyisi siihenkin reagoimaan paremmin. Korttelikohtaisissa autohalleissa jos asukkaat eivät käytä kaikkia autopaikkoja, eikä ympäristössä ole niistä pulaa, jäävät paikat vain rasitteeksi asunto-osakeyhtiölle. Niitä ei voi mitenkään helposti esim. muuttaa varastoiksi tms. Yhteiset autohallit ovat siis varsin järkevää toimintaa.

Aiemminkin on Helsingissä osattu toimia autohallien suhteen luovasti. Viikissä on erillinen pysäköintiyhtiö, joka pyörittää samalla myös eritavoin profiloituneita yhteistiloja, eli viittä asukastaloa, eri puolilla Viikkiä. Kruunuvuorenrantaan on tulossa tästä muodosta muunnelma, asialla sama alkuperäiskaavoittaja, erinomainen Riitta Jalkanen. Muita keskitetyn pysäköinnin alueita on mm. Hermanni ja Ruoholahti (jossa taitaa olla tyhjiä paikkoja halleissa, vaikka pysäköintinormi on lievempi kuin viereisellä Jätkäsaaren alueella..) sekä osittain myös Arabianranta. Jottei tästä tulisi liian auvoista kuvaa, pitää mainita, että talojen vaiheittain rakentaminen aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa pysäköintiyhtiölle, miten investoidaan kun maksajat eivät ole vielä selvillä ja määräkin voi muuttua.

Länsi-Pasilassa tehtiin vuorottaispysäköintiä, toimistotilojen ja  asukkaiden, niin että pysäköintitarve oli huomattavasti alhaisempi kuin muuten (kerroin on 1,4 käyttäjää yhtä paikkaa kohti). Ja ihmeellisintä, että se myös toimii siellä. Tällainen on mahdollista vain hyvin kantakaupunkimaisissa paikoissa, joissa todella on myös pysyviä päiväkäyttäjiä asukkaiden lisäksi. Taas yksi syy pitää monipuolisia toimintoja eri puolilla kaupunkia, eli ei vain lisää asuntoja, vaan myös liiketiloja ja toimistoja!

Kiveä näyttää rannassa olevan omasta takaa, mutta teiden louhe on tuotu Kalasatamasta. Ja sitä louhetta on paljon, hyvä ettei ole tarvinnut pidemmälle kuljettaa. Toisen jäte on toisen ilo.

Onneksi Kruunuvuorenranta ei ole pelkää pönttöä, vaan alueella on muutama vanha puinen rakennus. Yksi niistä on mutkaton lounaspaikka Stansvikin vanhan kartanon luona, vanhojen puiden juurella, meren rannalla.

Kiinnostavaa  myös on, muuttuuko Kruunuvuorenrannan suunta, tuleeko silta? Tällöin Koirasaarentie ei olekaan alueen ainoa sisäänajokohta. Kaupunkimaisuus lisääntyy kun yhteyksiä ympäröivään kaupunkiin on useampia.

Pikku hiljaa helsinkiläinen rakentaminen tarkoittaa monipuolisuutta ja vaihtoehtoja. Toivottavasti tulee myös liikkeitä kivijalkoihin ja vaihtelua asuntotyyppeihin.

Niitä toisia pönttöjä: https://hennahelander.wordpress.com/2016/05/25/kruunuvuorenranta-heraa-loistoonsa-12/

 

 

 

Kruunuvuorenranta herää loistoonsa 1/2

Viime kesän parhaimpiin hetkiin kuului spontaani yöretki Kruunuvuorenrannan öljysäiliölle. Laitoin tähän kuvan myös nykyhetkestä, kun taloja on alkanut jo nousta Kruunuvuorenrannan Laajasalon puoleiseen päähän.

Kymmennen maissa illalla lähdimme Kalliosta metrolla, jatkoimme sitten Herttoniemestä busilla kohti valkoista pönttöä rannassa.

Bussi jätti meidät tulevan kaupunginosan alkupäähän, josta Koirasaarentie johti meidät ensin metsäisten, jylhien kalliorinteiden välistä kartanopuistomaiseen laaksoon vanhoine lehtipuineen, muutamine puutaloineen ja lopuksi rantakallioille ihailemaan Helsingin siluettia ”väärinpäin”. Olikin melkoista aivojumppaa ymmärtää miten kirkontornien ja muiden korkeiden rakennusten sijainti toisiinsa nähden voi olla se silmien todistama näkymä.

Oli huimaa kävellä pitkin valmiita, huolella viimeisteltyjä, mutta autioita katuja ilman yhtään rakennusta, vielä kun kadun näkymän päättenä oli Helsingin tuomiokirkko! Matkalla saatoi seistä myös valmiilla ratikkapysäkillä. Ratikan tuloon oli tosin vielä tovi.

Me tietenkin eksyimme ensin väärälle rannalle, ja saimme seikkailla pitkin kallioita oikeaan notkelmaan. Kesäyössä ja kaupungissa lähes kaikki väärät reitit ovat kiinnostavia ja avartavia. Tosin joskus myös ruumiinkuntoa vaativia.

Kruunuvuorenkalliot ovat Katajanokkaa vastapäätä. Katajanokalta löytyykin enteellisesti Kruunuvuorenkatu.

Öljysäiliö on hehkunut valoa jo pari vuotta Helsingin entisellä suljetulla rannalla, Laajasalon entisen öljysataman alueella. Kierrätyskäyttöä parhaimmillaan.

Säiliön nimi on Öljysäiliö 468. Sen on suunnitellut valotaiteilija Tapio Rosenius. Tämä taitaa olla parasta, mitä jäi pysyvästi Helsinkiin World Design Capital 2012 -vuodesta.

Valo liikkuu öljysäiliön reijitettyjä seinämiä pyyhkien, onkohan reikiä 468, taitaa olla paljon ennemmän, löysin jostain myös luvun 1280. Valo vaihtuu pimeyden myötä punaiseksi. Se hetki oli maaginen. Muistaakseni valon vaihtuminen tapahtui puolilta öin.

Me emme pääseet sisään, mutta oven läpikin laulu kaikui säiliön ruosteenpunaisessa kaikukopassa komeasti. Tilaa vuokraa Helsingin kaupungin rakennusvirasto, hintaa en onnistunut nyt löytämään.

Kruunuvuorenranta taitaa olla ensimmäinen kaupunginosa – ehkä koko maailmassa?- jossa pyritään johdonmukaisesti suosimaan (eli vaaditaan tontinluovutuksen yhteydessä talonrakennuttajilta) valoa eri muodoissa ihmisten lähiympäristöä parantamaan. Talven pimeinä tunteina tämä merenrannan uusi kaupunginosa voi tulevaisuudessa hehkua taloihin ja aukioihin liittyvien valotaideteosten avulla. Arabianrannassa oli talokohtainen prosenttitaide, joka on todella tehnyt alueesta mielenkiintoisemman paikan. Siksikin odotukset ovat Kruunuvuorenrannan suhteen valoisassa horisontissa.

Koska itse analysoin päivittäin tiloja, taloja ja paikkoja työni puolesta ja vapaa-ajalla silkasta innosta visuaalisuuteen ja arkkitehtuuriin, niin harvoin enää tulee kohdatuksi jotain niin yllättävää ja ennen kokematonta, mikä saa minut irrottautumaan puhtaan tunteen vietäväksi ja humahtaa kauneuden voiman syövereihin. Täällä sain sen kokea. Toivon, että monet muutkin saisivat.

Valolla on valtaisa voima onnistuessaan.

Seuraavassa postauksessa lisää Kruunuvuorenrannasta asuinrakennuksista ja niistä toisista Kruunuvuorenrannan ”pöntöistä”, meinaan noista autopöntöistä…

 

 

Purkamalla parempaa Helsinkiä – Cityn uudet toimistotalot 1/2

Sotien jälkeen ensin korjattiin ja sitten rakennettiin sen tilalle, minkä sota oli hajottanut. Mutta sitten alkoi ennen näkemätön purkubuumi. 1950-1970 -luvuilla Helsingistä purettiin noin 800 taloa, joista muutama sata oli komeita ja koristeellisia kaupunkikorttelitaloja, paikalla käsinmuurattuja urbaaneja kivilinnoja.

Mitä rakennettiin tilalle? Helsingin ydinkeskustassa, jossa toimistoista sai parhaan hinnan, niin hyvin paljon aika keskinkertaisia toimistotaloja, joihin tehtiin monotonista metallikasettipintaista rasterijulkisivua. Sellaisia joita en ole huomannut, vaikka olen kävellyt pitkin Mannerheimintietä tuhansia kertoja. Siis pääosin varsin harmittomia taloja, mutta sellaisia kuitenkin jotka muokkaavat paikan tunnelmaa. Sillä onhan Mannerheimintiellä Espan kohdalla ihan erilainen tunnelma tai kaupunkikuva, jos halutaan puhua arkkitehtoonisesti, kuin pohjois-Esplanadilla. Aina näin ei kuitenkaan ole Manskullakaan ollut. Toivottovattavasti olemme oppineet jotain.

Toki poikkeuksiakin keskinkertaisista, teollisesti valmistetuista rasteritoimistotaloista löytyy, sellaisiaa hyvin detaljoituja ruudutettuja tummia toimistotaloja, hyviä materiaaleja, suhteikkaitakin. Suuri virhe olisi nyt purkaa nämä kaunokaiset, helmet täytyy osata poimia joukosta. Pitääkin kirjoittaa myös näistä onnistuneista kaupunkikuvan rauhoittajista. Parhaimmissa 1960- ja 1970 -luvun taloissa on jopa jippoja ja pieniä oivalluksia. Koiratkin tykkää.

Peruskorjausiässä olevan toimistotalojen joukosta voisi mielestäni purkaa puolet, ja antaa samalla mahdollisuus rakentaa uusia parempia toimistotaloja tilalle. Säilytettävät tulee tietenkin etukäteen arvottaa, kaupunginmuseo onkin tehnyt loistavan pohjatyön inventoimalla kaikki ns.City-alueen toimistotalot. Purkaminen on sinänsä epäekologista, joten ne, joiden kerroskorkeus on riittävä, voitaisiin purkaa betonirunkoa lukuunottamatta.

Kasarmitorin kahden toimistotalon purku on alkanut. Tilalle rakennetaan uudet toimistotalot.

Kaartin poliisitalo on ollut tyhjillään jo kolmisen vuotta. Kutsukilpailu järjestettiin asuintalosta. Valittua voittajataloa ei ole kuitenkaan lähdetty rakentamaan.

Ulkoseinät ovat uusimiskunnossa. Kaupunkilaisten kannalta tuskin on huono asia, että tällainen talo, jonka ensimmäiset kerrokset ovat leikattu pois kadusta pimeään, aitojen taakse, korvautuu toisella. Kyllä kaupunkitalot pitää rakentaa niin, että niiden ohitse on mukava kävellä.

Tämäkin Yliopiston hallintorakennus on saman Arkkitehti Toivo Korhosen toimistosta kuin edellinen talo. Tämän tilalle tulee kutsukilpailun perusteella uusi ja uljas monitoimi/toimistotalo. Tämä vanha talo on juuri sellainen, joka ei ole jättänyt mieleeni mitään muistijälkiä. Itse asiassa se näyttää valokuvassa paremmalta kuin todellisuudessa. Tästä talosta jätetään runko jäljelle.

Hypätään hetkeksi Sörnäistenrantaa, hieman kiihkeimmän keskustan ulkopuolelle. Tämä Haapaniemenkatu 4 toimistotalo puretaan myös, kokonaan. Paikka on siis Tannerin kentän laita. Jo vuosi rakentamisen jälkeen sen betoniulkoseinät olivat niin huonossa kunnossa että ne piti peittää metallikääreeseen. Se oli vasta vuonna 1974 pystytetyn talon ensimmäinen suuri ongelma, muttei viimeinen. Silloinkin luultiin tehtävän joustavaa toimistorakentamista siireltävine väliseinineen. Tämä talo korvautuu onneksi uudella toimistotalolla ja Kallionkin kulmilla säilyy kaupungin monimuotoisuus.

Kantakaupunki tarvitsee monipuolisia tiloja ja toimintoja. Keskustaan kuuluu muutakin toimintaa kuin asuminen. Vanhan mallisille toimistotaloille on kysyntää, mutta vähemmän. Uudentyyppisiäkin toimistotiloja tarvitaan Helsingin Cityyn. Kivijaloissa olevat palvelutkaan eivät elä pelkillä iltaisin kotiin saapuvilla asukkailla. Ravintolatkin elävät tavallisesti sekä lounas- että ilta-asiakkaistaan. Monipuolisuus on osa Helsingin keskustaa, toivottavasti myös tulevaisuudessa.

Jatko-osassa odottavat uudet uljaat suunnitelmat.

 

Puusta pitkälle – leikkimielisyyttä etsimässä

Suomessa on pitkään rakennettu betonista. Tunnustaudun itsekin materiaalin ihailijaksi, kun sitä taiten käytetään. Mutta Suomessa on vielä pidempään rakennettu puusta, ja siitä materiaalista puhuttaessa olemme välistä kuin juuri puhumaan opettelevia. Sen sijaan että kinaisimme kummasta materiaalista kannattaa rakentaa, voisimme ehkä pikku hiljaa opetella käyttämään molempia monipuolisesti ja kauniisti. Betonin kulta-aika taisi olla 1960-luvulla, puun kulta-aika on varmaan vasta sarastuksena horisontissa.

Vuosaaren Omenamäki on pieni kokeilu matkalla kohti puisempaa Suomea. Kaava on ajalta, kun keskusteltiin, saako puuta mainita kaavassa runkomateriaalin vaateena. Helsingin toisen puukohteen, Honkasuon kaavavalitukseen, jonka muistaakseni Betoniteollisuus teki, hallinto-oikeus totesi, että puun edellyttäminen asemakaavassa runkorakenteeltakin on aivan sallittua.

Aika kaukana olemme tällä puumatkalla vaikkapa keski-Eurooppaa ja heidän kokeilevia rakenteita ja tuotteitaan. Viitisen vuotta sitten, kun kävin Zurichissä. Siellä oli tehty monikerroksinen puukerrostalo keskelle kaupunkia, jossa seinät oli tehty lähimetsistä kaadetuista puista, pystyhirsirakenteena. Erityisenä perusteluna oli koko valmistusketjun ekologinen jalanjälki (vai puhuuko kukaan enää tällaisella termillä? Taitaa olla jo poissa muodista).

Omenamäen mustat rivitalot ansaitsevat ehdottomasti oman tarinansa, eli tähän palataan, koska Arkkitehdit Korhonen Penttisen townhouset veivät suomalaisen rivitaloajattelun uudelle vuosituhannelle, ja myös uuteen värimaailmaan.

Vuosaaren puisista kerrostaloista kirjoitinkin jo aiemmin.  https://hennahelander.wordpress.com/2015/09/08/helsingin-puukerrostalot-osa-12-ikuista-koerakentamista/

Alueen uusin tulokas on pieni päiväkoti Omenapuisto, arkkitehtina Seppo Häkli. Päiväkodin seinät on tehty paksusta 42 mm liimapuupanelista ns. Kuningaspaneelista. Talo vaikuttaa varsin vankalta. Aiemmin valiteltiin päreisiä seinälautoja, kun lautojen paksuus oli jopa alta 20 mm. Päreen mitoilla taitaa saada myös pärettä? Tätä ongelmaa ei tässä paneelissa ole, mutta liimasta on alkanut uusi keskustelu, tosin se koskee lähinnä talon sisäosia.

Päiväkodin ulkoseiniä ei ole käsitelty, joten ne harmaantuvat ajanmyötä, jolloin valkoisella maalilla tehty ”omenankuori”-kuvio  seinässä tulee vuosi vuodelta paremmin näkyviin. Ensimmäisessä kuvassa näkyy päiväkodin sisäpihan kuvanveistäjä Pasi Karjulan puuteos ja kattoaukon ihana valo.

Näistä talojen vanhenemisilmiöistä joku voisi tehdä hienoja valokuvasarjoja, vuoden välein sama paikka. Näistä kuvakoosteista voisi paljastua muitakin ympäristöämme muuttavia asioita kuin materiaalin vanhenemisen, vaikkapa sen, miten tavaraa, kylttejä ja paperilappusia kertyy nurkkiin vääjäämättömällä lainalaisuudella.

Lasten leikkivälineet ja pihat ovat nykyisin kaikki aika lailla samasta puusta veistettyjä. Siksi on aina ilahduttava nähdä jotain edes hieman valtaväylän ulkopuolella olevaa.

Tähän loppuun on pakko laittaa kuva, jonka otin yhden seminaarin aikana Kruununhaassa. Kuva on otettu ikkunasta, joten sen laatu on heikko, mutta tapahtuma oli niin riemastuttava. Kokonainen päiväkotiryhmä juoksi pyörätelineiden väleissä ”temppuradalla”. Mitä monikäyttöisyyttä!

 

Asuintalon seinässä muumimukit -Arabia muuttaa pois

Arbia muuttaa kaukoitään, puoliloogista, olenkin aina ihmetellyt miten Arabia liittyy Helsingin syntysijoille, Vanhan kaupungin kosken partaalle. Tosin tämäntapaiset oudot mielenyhtymät ovat niitä parhaita ja mieleenpainuvimipia. Iittala siirtää tehdastoimintonsa pois Suomesta ja Arabian-tehdasta odottavat uudet kuviot. Suomalaisesta Arabiasta tulee kiinalainen juttu.

Monasti turhaksi löpinäksi mielletty ”talot ovat kansakunnan muisti”, tulee tässä ehkä ymmärretyksi. Tehdas muistuttaa meitä siitä ajasta, kun Suomessa tehtiin lautasia ja muumimukeja. Vielä sadankin vuoden päästä, kun lautaset ovat jo hajonneet. Talot kestävät pidempään kuin ne rakentaneet ihmiset – aika huima ajatus.

Arabianranta ehti rakentua Arabian tehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun hengessä omalaatuiseksi kaupunginosaksi. Ensimmäiseksi Suomessa, jossa taide oli osana kaikissa taloissa ja kaikilla pihoilla. Prosenttitaide, eli jokaisesta rakennushankkeesta varattiin yksi prosentti taideteosta varten, sen suunnittelua ja toteutusta.

Arabian tehdas on kohta vain muisto, aivan kuten Aallon taideteollinenkin, viralliselta nimeltään Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu (kuinka lyhyesti ja nasevati ilmaistu! Eikö näistä nimihirviöistä koskaan päästä?). Itse olen kyllä vahvahenkisten, historiallisten, hieman kämäisten opiskelijapaikkojen kannattaja. Niissä kun on helppo tehdä, kokeilla ja roiskia. Samoin ajattelen että opiskelijat kuuluvat ihmisten joukkoon, eikävätkä keskenänsä eristyksiin. Olen luullut, että se eristämisajattelu on muidenkin ”erityisryhmien” kohdalla jo taakse jäänyttä elämää, mutta opiskelijakampukset näyttävät vielä vievän kehitystä toiseen suuntaan.

Pihoilla keramiikka kukkii, ja lentävät matot vievät ajatukset itään.

Vakavan asiallisen punatiiliseinien sisäpihalta, As Oy Flooranaukiolta löytyy kaarevia seiniä värillisessä kukkaloistossa, Arkkitehtitoimisto Heikkinen-Komosen erilainen talo. Tässä talossa kiteytyy myös Arabianrannan (ja monien muiden Helsingin kaupunginosien) toinen elinvoimainen piirre, kaupungin vuokratalon asukkaat, asumisoikeus- ja omistusasujat samassa pihapiirissä. Helsinkiläinen innovaatio! Miksi eri asumismuotoja pitäsikään erottaa? Aivan kuten opiskelijatkin kuuluvat kaupungin kahviloita ja puistoja värittämään.

Tästä kuviosta kun kysyttiin, mitä tapahtuu jos lautasten palaset putoilevat pois kuviosta, sanoi arkkitehti, että sitten siitä tulee mustavalkoinen. Vähän samanhenkisesti kun Arabian kuulusta Paratiisi-astiasarjasta on värikäs ja mustavalkoinen versio. Tätä pelkoa ei ainakaan päälle päin näyttäisi olevan.

Arabian tehtaiden poisheitetty keramiikka värittää kuviota. Japanilaiset turistit etsivät muumikuppeja seinästä. Niitä löytyy mm. porttikongin luota, hyvältä kuvaustasolta.

Omiin suosikkeihini kuuluvat myös liikenneympyrän laiskat leijonat. Niitä katsellessa Arabian lämpö valtaa mielen.

 

 

Keskon pääkonttorin muodonmuutos – toimistoista asunnoiksi!

Katajanokalla puhaltaa suuret muutoksen tuulet. Monipuolisesta kaupunginosasta on tulossa yhä enemmän asuinalue. Paljon puhuttu toimistojen muuttaminen asunnoiksi toteutuu Katajanokalla, halutulla alueella, varsin ripeästi. Toisaalta ymmärrettävää ja varmasti myös vääjämätöntä, toisaalta hieman harmillisen yksipuolistavaa.

Olen asunut Katajanokalla, vanhalla puolella eli jugend-puolella, Kauppiaankadulla, legendaarisen (kerrankin tämä sana on oikeasti paikallaan) Wellamo-ravintolan perustajan alivuokralaisena 1990-luvun lopulla. Asunto oli kuin pietarilaisen, eläkelle jääneen balettitanssijan menneisyyden kulttuurikoti, ja asunnon valtiatar pieni, siro, mutta vahvan persoonallisuuden omaava tumma nainen, joka jazzin soidessa kertoi Sam Vannista, Marimekon ajastaan ja Pentti Saaritsasta. Huima kulttuurivyöry kaksikymppiselle opiskelijalle.

Silloin kaupunginosa oli yhtä tuulinen kuin nyt, mutta paljon monipuolisempi. Parin korttelin päässä oli vankila (toiminnassa 2002 asti, jolloin sinne rakennettiin hotelli), jonne harvalla taisi olla asiaa, mutta kukkakauppoja oli useita, Keskossa paljon toimistotyöläisiä, kirkkohallituksella suuri kortteli ja naapuritalon jo puretussa toimistorakennuksessa pitivät työhuoneitaan muotoilijat ja kulttuuripuolen opiskelijat.

Tähän monttuun nousee lähiaikoina Katajanokan ”uusjugend”-asuintalo (Huttunen Lipasti Pakkanen Arkkitehdit), johon tulee mm. autohissi. Odotan mielenkiinnolla tätä ei-tasakattoista täydennysrakennuspalikkaa entisen Euro-Hostelin kohdalle.
http://www.h-l-p.fi/linnankatu-housing/

Muutoksia Katajanokalla on toki ollut myös aiemmin. Ja monipuolisuuden kirjo on ollut vielä laajempi. Katajanokalla on ollut jopa oma lentoasema vuosina 1924-1936. Lentokenttänä toimi merenlahti ja sitä kutsuttiinkin lentosatamaksi. https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19551228_1214

Keskon entinen pääkonttori ja keskusvarasto on komea ja massiivinen, korttelin kokoinen rakennus, joka pysäyttää jokaisen Katajanokalle tulijan. Arkkitehti Toivo Paatelan 1940 suunnittelemaa taloa katsellessa ei ole vaikea miettiä aikaa, jolloin laivat toivat tavaraa makasiineihin ja junaradalla suoraan pääkonttorin Kanavakadun lastauslaiturille. Tiilen tumma sävy valittiin viisaasti kestämään junien, laivojen ja tehtaiden nokeentumisen mahdollisimman vähän häiritsevästi. Voisi sanoa, nykytrendisanaa mukaellen, että mahdollisimman ”huoltovapaasti”.

Kanavakadun lastauslaitureille laajentuu tulevaisuudessa Keskon varasto-osan hotelli ja hotellin ravintolan terassit sekä pääsisäänkäynti. Ehkä koko katu vallataan pikku hiljaa katukulttuurille, olisi jo aika.

Keskon suunnitellut asunnot ovat pitkästä aikaa plaanisuunnittelultaan mielikuvituksettomista tehokopeista poikkeavia (arkkitehtina L-arkkitehdit). Joka toisessa kerroksessa menee keskikäytävä, jonka varrella oleva asunto kurottuu seuraavassa kerroksessa käytävän yli toisellekin ulkoseinälle asti.

Kun lähtökohtana on vanha, puitteiltaan jännittävä rakennus, on mukava kun sen havannoi sinne rakennettuissa asunnoissakin. Tuntuu kummalliselta, että vanhoista yritetään joskus tehdä mahdollisimman paljon nykyisiä uusia kipsilevyasuntoja matkivia, eikä vanhasta rakennuksesta jää mitään ihmeteltävää uusille asukkaille. Vanhahan on koko ajan vähenevä luonnonvara, se ei lisäänny, päinvastoin sen suhteellinen määrä vain pienenee. Uutta voidaan aina tehdä lisää.

Keskon Satamakadun pääfasaadissa on runsaasti hienoja puuikkunoita, joita asukkaatkin osaavat jo arvostaa. Ainakin Unioninkadun 1960-luvun kuulalaakeritoimistotalon puuikkunoiden korjaus sekä sen hinta (ei tullut uusimista kalliimaksi, eli oli myös taloudellisesti kannattavaa) että sen positiivinen vaikutus asunnon tunnelmaan yllättivät -melkein- kaikki. (Arkkitehtitoimisto Avarc).

Hauska yksityiskohta on myös sisäpihalle tulevat ruostutetusta teräksestä tehdyt paloportaat, ehtaan New Yorkin loft-henkeen. Jos pihasuunnitelma ja havainnekuvat pitävät kutinsa loppuun asti, eikä asuntojakaan kuorruteta viimeiseen asti, voi Helsinki saada vihdoin aitoja loft-asuntoja keskeisellä sijainnilla.

Myös naapurikorttelista on kirkkohallitus muuttanut Etelärantaan, ja tarkoituksena on rakentaa näihin Pauligin vanhoihin tehdas- ja toimistotiloihin asuntoja sekä palauttaa asuintalo asuntokäyttöön.

Mennessäni perjantai-iltana kyläilemään Katajanokalle, luotin vanhasta muistista kukkakauppaan, jota ei tietenkään enää ollut. Yleisestikin palvelut ovat kaikonneet Katajanokalta. Kuinkahan paljon lisää ihmisiä tarvitaan ne palauttamaan? Toimistoväki ylläpitää monia palveluita käyttämällä niitä arkipäivisin ja päiväsaikaan. Se että korvataan toimistoja asumisella, tuskin parantaa alueen ostovoimaa kauppojen ja muiden palveluntarjoajien kannalta. Keskon K-kaupassa oli muutama kimppu ruusuja, mutta minun kukkani jäivät tällä kertaa ostamatta.

Aiemmin Katajanokalta Tiiliraunioiden hyötykäyttöä ja kellluva toimisto:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/05/02/tiiliraunioita-toolonlahden-makasiinit-ja-katajanokan-koulunpiha/
https://hennahelander.wordpress.com/2015/02/15/katajanokan-jaanmurtajien-varit-ja-helsingin-ensimmainen-kelluva-toimisto/

Loppuun pari toisistaan erilistä pientä ykstyiskohtaa. Arkkitehti Toivo Paatela työskenteli myös oman työnsä ohessa rakennustarkastajana Haagassa 1920-luvulla.
Siitä on muutamia vuosia, kun Keskon pääkonttori muutti remontin edestä Helsingin Haagaan, Ruskeasuolle.

Helsingin puukerrostalot osa 2/2 – systeemit saapuvat

Puurakentamisessa ajatuksemme ovat jumahtaneet vuosisatojen taakse. Olemme unohtaneet, miten rakenteet, pelastustoiminta, kommunikaatio, lämmitysjärjestelmät yms. ovat muuttuneet. Avotulet ja vaurioituneet tulisijat piippuineen ovat nykyajan kaupungeissa harvinaisuuksia. Paloautossakin on enemmän hevosvoimia kuin yhden vetojuhdan verran. Silti puurakentaminen vertautuu mielissämme enemmän Turun paloon kuin nykyaikaiseen rakennusteollisuuteen nykykaupungissa. Onkohan meillä muitakin tällaisia rajoituksia ajatuskuluissamme? Varmasti on, ainakin minulla. Siksi onkin hyvä toisinaan käydä muualla katsomassa maailmanmenoa, ja ymmärtää että aika muuttuu – ja talot myös.

Mitä Keski-Eurooppa edellä, sitä Suomi perässä. Kävin 2000-luvun alussa Sveitsissä ja Saksassa katsomassa suuria, komeita ja puisia taloja, monikerroksisia kouluja ja kerrostaloja. Miksi meillä vasta nyt tehdään ensimmäisiä oikeasti urbaaneita kerrostaloja?

Viikin Latokartanon alueelle on noussut taloja, jotaka ovat tehty puusta rungoltaan ja ulkoseiniltään. Tummia ja jämäköitä puoliurbaaneita rakennuksia, ympäristöönsä hyvin sopivia. Varsinkin katujulkisivun takana on hyvinkin onnistunut, mukavasti puinen kortteli. Väritys on ruskean eri sävyjä, jollain tavalla yllättävä ja jopa miellyttävä pienen alkutotuttelun jälkeen. Arkkitehtina paljon asuntoja suunnitellut arkkitehtitoimisto HMV.

Nämä Latokartanon talot on tehty täysin kilpailukykyiseen hintaan, eli puuta ei valittu näiden rakennusten materiaaliksi ideologisista syistä. Latokartanon puukerrostalot ovat MetsäWoodin järjestelmällä tehtyjä kerrostaloja. Metsäwoodin järjestelmä on ns. pilari-laatta -järjestelmä, jossa ei ole kantavia seiniä vaan kantavia pilareita. Tämä on vanha funktionalistinen ihanne, koska silloin voidaan seiniä laittaa sinne minne halutaan, vaikka eri kohtiin eri kerroksissa, variaatiomahdollisuuksia on paljon, plaanisuunnittelu (pohjapiirustusten suunnittelu) on varsin vapaata.

Suomessa puurakentamisen systeemejä on nykyisin markkinoilla kolme. Muutama vuosi sitten niitä ei ollut yhtään. Valmiit järjestelmät vasta takaavat puurakentamisen yleistymisen, sillä ei rakennuttaja halua keksiä uusia systeemejä vaan valita hyvän ja käyttökelpoisen valmiin systeemin, aivan kuten betonirakentamisessakin.

Näissä kaikissa kolmessa on eri periaate järjestelmän takana.

Pukinmäkeeen, Eskolantielle on noussut neljä uutta puukerrostaloa. Mustat pistetalot ovat tehty puisista tilaelementeistä. Elementit on koottu Suomessa Stora Enson Itävallassa tehdyistä CLT-puulevyistä (kolmekerroksista ristiinliimatuista puulevyistä). Iloinen uutinen on, että Suomeenkin on perustettu kaksi tehdasta jotka tekevät jotakuinkin samaa kamaa, eli enää ei tarvitse tukeutua Keski-Euroopan puihin.

Arkkitehtitoimisto Matti Iiramo voitti SR-kilpailun yhdessä SRV:n kanssa. SR-kilpailussa arkkitehti tekee suunnitelmat ja urakoitsija sitoutuu tekemään ne tiettyyn hintaan. Kilpailussa arkkitehtuurin laatu ja urakoitsijan hinta, molemmat ratkaisevat, tai pelkästään arkkitehtuuri, jos hinta on annettu kiinteä hinta.

Tilaelementeistä tehtäessä voidaan välistä jättää paloja (legoja) pois, näin parvekkeiden ei tarvitse olla päällekkäin, sekä ulokkeet ja sisennykset ovat mahdollisia perinteisestä rakentamisesta poikkeavalla tavalla. Tällaisella arkkitehtuurilla on vielä paljon kokeiltavana.

Ulkoseinissä näkyvät elementtisaumojen peitelistat. Tässä kohteessa niiden sijoittelu on tehty huolella, varjoviivat tuovat suurelle seinälle tarpeellista graaffista keveyttä.

Mikä on puurakentamisessa erilaista kuin betonirakentamisessa? Ainakin puu on kevyempää, joten se sopii erityisen hyvin huonolle maaperälle.
Puun ei tarvitse kuivua, joten rakentamisaika on lyhyempi, eli noin 8-10 kuukautta kerrostalokohteissa.
Puukohteet tarvitsee ”huputtaa” eli suojata teltalla rakentamisen aikana. Huputtamista tosin jotkut rakennuttajat vaativat nykyisin kaikilta kohteilta, koska tämän päivän energiamääräykset tarkoittavat että rakentamisenaikainen kosteus ei enää kuivu käytössä rakenteista pois eristeiden estäessä sen. Karrikoiden, kerran märkä talo, aina märkä talo.
Kerroskorkeus (mitta lattiasta seuraavan kerroksen lattiaan) on parikymmentä senttiä korkeampi kuin betonitalossa, koska välipohjat ovat paksumpia.
Toistaiseksi puukerrostalot täytyy sprinklata, jota itse en ihan ymmärrä, mutta olenkin maallikko näissä asioissa. Ja sitten on tietenkin se puutalojen arkkitehtuuri, eli miltä nuo puukerrostalot näyttävät.
Toiveenani olisi puukerrostalo, jonka sisäosatkin olisivat puuta. Nykyisin meillä on (lähinnä palomääräysten vuoksi) puukerrostaloja, jotka ovat sisältä kipsilevyä.

Tulevat, kiintoisat Helsingin puukerrostalokohteet ovat lähiaikoina: WoodCity-korttelin puutalot Jätkäsaareen, arkkitehtitoimisto Anttinen-Oivan suunnitellemana, luvassa hyvää arkkitehtuuria koko kortteliin.
Honkasuon rakentaminen alkaa hyvissä merkeissä. Sinne tulee puinen aloituskortteli, joka on rakennusliike Reposen sekä arkkitehtitoimisto Vuorelman yhteistyön tulos. Reponen ja VersoWood on kehitellyt mainitun kolmannen valmiin puurakentamisjärjestelmän, jonka kolmas kerrostalokohde Honkasuo on.
Myös toiseen uuteen kaupunginosaan, Kuninkaantammeen on tulossa puutalo. Arkkitehtitoimisto Ark-House on suunnittellut identtiset talot vieretysten, joista toinen on puutalo ja toinen betonitalo. Kiinnostavaa. Tässä parissa tutkitaan lähinnä hintavaikutusta. Ehkä kannattaa muistaa, että betonitaloilla on muutaman vuosikymmenen etulyöntiasema.

Saisikohan betoniteollisuuskin tästä herätysruiskeen? Tuo 1970-luvun verraton keksintö ontelolaatta, jota on viljelty jokaiseen betonikerrostaloon viimeiset neljäkymmentävuotta, voitaisiin korvata vihdoin jollain kehittyneemmällä versiolla. Saisiko materiaalikilpailu aikaiseksi tuotekehittelyä aidan molemmin puolin? Toivottavasti, olisi aika.

Helsingin puukerrostalot osa 1/2 – ikuista koerakentamista?

Puukerrostalojen tulemisestä on vouhkattu lähes parikymmentä vuotta. Ensin oli muutama kokeilu, sitten pitkä kuiva kausi, jolloin puurakentamisessa nähtiin vain ongelmia. Onko vihdoin muutoksen aika koittanut niin, että puukerrostaloistakin olisi tulossa varteenotettava vaihtoehto?

Helsingin ensimmäinen puukerrostaloalue rakennettiin Viikkiin, arkkitehtina oli Mauri Mäki-Marttunen.
Talot polveilevat mukavasti kumpuilevassa maastossa, parvekkeet ja pihat tekevät pihapiiristä kotoisan, ja kooltaan inhimillisen. Muusta Viikin rakentamisesta erillään oleva tontti, pienen lammen rannalla, vahvisti 1990-luvun lopulla puurakentamisen epäurbaania tyyliä. Kortteli avautuu sisälle päin ja sitä ympäröi pellot ja maaseutumainen rauha. Ei ihme, että puu nähtiin pitkään vieraana materiaalina urbaaniin ympäristöön. Vaikka mielikuva oli kaunis, se johti kapeakatseisuuteen.

Arkkitehtuuri on onnistunutta, edelleen erityisesti väritys ja ”massoittelun” rytmitys, eli se miten talot ovat ikään kuin tehty useammista kappaleista, eikä yhdestä pitkästä tasapaksusta pötköstä. Talojen parvekkeet ja muut lisäosat jakavat ulkoseiniä pystyrakenteilla pienempiin osiin. Värit ovat taitettu lämmin valkoinen, sinapin keltainen sekä tumman harmaa, joista viimeksi mainittu ryhdistää muutoin pehmeää väriskaalaa.

Aluksi puukerrostalojen rakentamista tehtiin käsityöpelinä, eli suunnittelu ja rakentaminen oli ns. koerakentamista. Silloin ei ollut valmiita ratkaisuja vaikkapa siihen, miten askelääneneristys päällekkäisten kerrosten välillä ratkaistaan.

Helsingin toista puukerrostaloa saatiinkin odottaa aika kauan. Seuraava puukerrostalo rakennettiin vihdoin vuonna 2008, lähes kymmenen vuotta Viikin talojen jälkeen, Omenamäkeen Vuosaareen. Kymmenessä vuodessa rakennusmääräykset olivat kiristyneet mm. ääneneristyksen ja energiatehokkuuden osalta. Suunnittelijat olivat alansa huippuja Suomessa, mutta valmiit ratkaisut uupuivat edelleen. Lattian paksuudeksi tuli noin 70 cm puulla ja hiekkatäytteellä, eli lähes tuplasti korkeutta betoniseen välipohjaan verrattuna. Kaikki piti laskea ja todentaa. Lopputuloksena tuli hieno, erityisen hiljainen talo, kertovat asukkaat. Pahat skenaariot eivät taaskaan toteutuneet.

Arkkitehtinä oli tällä kertaa kokenut asuntosuunnittelija Jarmo Pulkkinen ja konstruktöörinä Juha Elomaa sekä välipohjien osalta innovoimassa arkkitehti Ahto Ollikainen.
Lisää teknisiä tietoja lyhyesti ja ytimekkäästi: http://www.puuinfo.fi/sites/default/files/content/puulehti/puu-lehti-42007/puulehti074www.pdf

Mutta onko nyt maailma muuttunut puurakentamisen suhteen, jopa Suomessa?

Puuteollisuus on herännyt ja markkinoille on tullut kolme eri tyyppistä rakennesysteemiä. Enää ei tarvitse keksiä kaikkea alusta projektin käynnistyessä. On Puumera -järjestelmä, jota ovat kehitelleet Versowood ja Rakennusliike Reponen Oy, MetsäWood:n kerrostalojärjestelmä ja Stora Enson CLT-järjestelmä.

Näkisimmekö vihdoin enemmän ratkaisuja kuin ongelmia?