Helsinki sekoittaa pakkaa : vuokra-, omistus-, hitas- tai aso-asunto. Onko väliä?

Kodin tarvitsevat kaikki. Suomen ilmastossa se on ihmisen elinehto, asunto täytyy olla. Mutta onko sillä väliä kuka sen omistaa?

Kun muutin Helsinkiin, asuin ensin hetken Myllypurossa alivuokralaisena, sitten Roihuvuoressa ja Hietalahdessa vuokralaisena, Katajanokalla jälleen alivuokralaisena, vielä hengailua Arabian puutalokommuunissa,  ja sitten vihdoin vähän vajaa kolmikymmentä vuotiaana muutin ensimmäiseen omistusasuntoon Harjutorin (sehän on puisto!) ja Helsinginkadun kulmaan, 1990-luvun Kallioon. (Tämän ajan kuvani ovat kaikki paperisia, joten kuva on Hesarin toisesta päästä)

Kuvassa asuintaloksi muutettu Käsityöopettajakoulu Helsinginkadulla. Vanhalla metalli julkisivulla ja uusilla (lasittamattomilla!) parvekkeilla. (Talo: arkkitehti Airi Seikkala-Vierikangas, muutos: arkkitehti Timo Hirvonen)

Mitkä näkymät kodistamme olikaan! Erkkeri kohti itää, urbaanin ja vilkkaan Helsingin ytimessä, missä laulu soi kesäiltaisin ja kerran näin jopa Zeppelinin Kurvin yläpuolella, matkalla Venäjälle. Ihania naapureita, alakerran autoileva pappa ja yläkerran nokia-insinööri sekä outo klausuuli 1940-vuoden yhtiöjärjestyksessä, että omistajien piti itse asua asunnossaaan. Asuntoa ei saanut vuokrata. Siinä asunnossa asuimme viisi vuotta.

Asuntoja voi omistaa, osaomistaa, vuokrata, alivuokrata. Mutta mitä ovat asuntojen hallintamuodot ja miksi niillä on väliä? Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa halvalla halvoille paikoille?

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, vaikkapa työelämässä olevia ihan keskivertohelsinkiläisiä.

Silloin nuorena Helsinkiin vasta muuttaneena, hain minäkin Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa (nykyisin Heka) Kampin toimipisteestä, paikan päällä jonottaen. Laitoin toivelistaani Katajanokan ja Ruoholahden vuokra-asunnot, enkä kuullut asiasta sen koommin. Minulle oli aivan sama oliko asunto kaupungin vai yksityisen, kunhan sen saisi.

Kuvassa Kampin uusin tulokas, Marian sairaalan vieressä, minitontilla (Kaavan viitesuunnittelu: Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit, talo: Kirsti Siven&Asko Takala arkkitehdit)

Kaupungin vuokratalo ei kuulostanut korvissani lainkaan pahalta, itse asiassa en hahmottanut vuokramarkkinoiden jakaantumista yksityisiin ja yleishyödyllisiin sekä kaupungin omaan. Silloin parinkymmentä vuotta sitten ei vuokrissakaan ollut suuria eroja, markkina- ja ARA-vuokrat olivat aika lähellä toisiaan. Nykyisin markkinavuokrat voivat helposti olla kaksinkertaiset, tai enemmänkin verrattuna kaupungin vuokriin.

Asuntojen hallintamuotoja ovat omistus, vuokra ja niiden välimuodot eli asumisoikeus, säädelty omistus eli Helsingissä HITAS, osaomistus. Näitä erilaisia asumisen hallintamuotoja on kaikilla Helsingin alueilla. Uusilla alueilla suhteessa 20-40-40 (ARA-vuokra – välimuoto – vapaarahoitteinen omistus/vuokra).

Koska puolet suomalaisista asuu omistusasunnossaan ja puolet vuokralla, on tärkeää että molempia vaihtoehtoja on saatavissa kaikkialla. Monilla ihmisillä on myös halu vuokra-asumisen jälkeen siirtyä joko asumisoikeusasuntoon tai omistusasuntoon. Monasti se on taloudellisti myös kannattavaa, ainakin vielä kun verotuksessa on oman kodin lainakorkojen vähennysoikeus.

Kuvassa Helsingin kaupungin vuokratalo, Vallilassa. (Kaavan viitesuunnittelu: arkkitehdit Sarlin+Sopanen, talo: Arkkitehtiryhmä A6). Täydennysrakentamista liki värikästä Kone- ja Silta -klasikkokorttelia.

En siis saanut ARA-vuokra-asuntoa (eli entistä ARAVA-vuokra-asuntoa). Asuntojen rakentaminen on kallista ja vaatii paljon pääomia. Sitä varten valtio on luonut oman rahoituskanavan ja sen kanavan kautta valtio myös suuntaa asumisen trendejä haluamaan suuntaan. Tämä on yksi valtion asuntopolitiikan muoto, näin rajusti yksinkertaistaen tietenkin. ARA- etuliitehän tarkoittaa, että valtio antaa rahaa (tai nykyisin lähinnä takaa lainoja ja antaa rahallista tukea lainojen korkojen maksuun jos korot sattuvat nousemaan) hyviksi katsomilleen asuinrakennusprojekteille, ohjaa samalla sitä millaisia asuntoja rakennetaan, ja kenelle.

Olin onnekas, kun sain asuntoja yksityisiltä vuokranantajilta, koska kaupungilta tuli vesiperä tässä asiassa. Yksityisille vuokranantajille tärkeintä oli sisäsiisti ja ajallaan maksava vuokralainen, vuokran suuruus oli TOP 5:ssa, mutta ei ensisijainen asia. Tuloni olivat tuntipalkkalaisena hyvinkin vaihtelevat, ja rakennusalan aaltoliikkeet tarkoittivat arkkitehtitoimistoissa, että kun projekti meni jäihin,  joskus viikon tai vain päivän varotusajalla, niin ei ollut enää töitä eikä palkkaa, tai toisin päin, yhtäkkiä töitä tulvi ovista ja ikkunoista, jolloin 60 tunnin viikkotahdilla palkka humahti toisille luvuille.

Kuvassa Länsi-Pasilaa. Alue jossa on monipuolisesti eri asumismuotoja. Keskuspuiston laidalla, ja kohta on uutta tulossa. Punatiilistä ja mukavasti polveilevaa.

Mitenköhän minun olisi käynyt ARA:n tuloluokkasyynissä? ARA vaatii, ettei ARA-vuokrakohteissa saisi asua kuin tietyn tulotason alittavat. Saako freelancer pitää kaupungin vuokra-asuntonsa Jakomäessä nousukaudella, vai pitääkö hänen lähteä liian hyvätuloisena pois? Eikö ole kaikkien etu, että kaupungin vuokrataloissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, ilman huono-osaisuuden leimaa?

Ja miksi rakennetaan kalliita ARA-kaupunginvuokrataloja kalliille alueille? Tällä hetkellä korkotaso on niin alhaalla, että Jätkäsaaren ja Kalasataman uusien vuokratalojen vuokrat kattavat talon rakennuskustannukset muutamassa vuosikymmenessä. ARA ei käytännössä tue asuntoja, koska korkotakuu ei toteudu (tietenkään tulevaisuudesta ei tiedä, ja korkojen noustessa ARA:llekin voi tulla rooli). Välillä ARA antaa myös ns. käynnistysavustuksia, 10000 €/ asunto (tämä järjestelmä siis suosii pienasuntoja), kuten nyt Helsinkiin.

Ainoa vähäinen hyvitys kaupungilta taas on hieman edullisempi vuokratontti. Muut kaupungin vuokralaiset eivät siis joudu maksamaan kalliiden alueiden uusia taloja. Tasaus kaupunginvuokratalojen suhteen tapahtuu lähinnä peruskorjausvaiheessa. Silloin vuokrien nousua taitetaan jakamalla niiden kustannuksia laajemmin. Silti tällä omakustannusperiaattellakin kaupunginvuokra-asunnot ovat keskimäärin 11 € / m2.

Ja sen ”arkkitehtuurin hinta” on marginaalinen. Nykyisten määräysten mukaiset puolimetriset ulkoseinät maksavat, oli ulkopinta mitä vain. Mutta tästä aiheesta enempi joku toinen kerta.

Kuvassa vasemmalla omistusasuntoja ja oikealla Haso-omistusasuntoja Flooranaukiolla, Arabianrannassa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen). U:n mallisessa talossa on myös sakara kaupunginvuokra-asunnoille, tehty ulkoisesti samalla periaatteella.

Haso on Helsingin kaupungin asumisoikeusasuntoyhtiö. Asumisoikeusasunto (ASO-asunto) on omistusasumisen ja vuokra-asumisen välimuoto. Asukas maksaa 15% asunnon hinnasta ja sen jälkeen joka kuukausi käyttömaksun, joka on vähän niin kuin vuokra, tähän voi saada asumistukeakin. Lainan korko on taas vähennyskelpoinen verotuksessa, aivan kuten omistusasumisessa.

Kuvassa Hekan Pitsitalo (Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit) ja Hitaksen värikäs talo (Arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen) Jätkäsaaressa, Saukonpaaden alueella.

Toinen Helsingin ”välimalleista” on ihan aito helsinkiläinen keksintö, HITAS. Hitas-asunnot ovat säädelytyä omistusasumista. Kaupungin tuki on hitas-hintainen vuokratontti. Itse asiassa tontin vuokraaminen on kaupungille nykyhinnoilla ihan kannattavaa, eli tässä asiassa ei varsinaista tukea asukkaille anneta. Miksi hitas-asunnot ovat sitten edullisempia kuin viereisen tontin vapaa-rahoitteiset? Hitaksen säätely on rakennuttamisessa. Rakennuttaja tai grynderi saa noin 10% rakennuttamispalkkion hakintahinnan (urakkahinta+muut kulut) päälle, eli hitas-asuntojen hinnan määrää oikeat kustannukset eikä kysynnän ja tarjonnan laki. Myös asunnon jälleenmyyntihinta on säädelty seuraavaksi 30 vuodeksi. Nykyisin ei voi omistaa kuin yhden hitas-asunnon kerralla.

Kuvassa ryhmärakennettu kerrostalo Jätkäsaaressa (AOA). Korttelin pihasuunnittelu on harvinaisen urbaania.

Olen ostanut ja myynyt elämäni aikana kolme asuntoa, asun nyt neljännessä ryhmärakentamishankkeena tehdyssä asunnossa. Välissä asuin runsaan vuoden vuokralla. Eri elämäntilanteissa erilaiset asumismuodot ovat luontevia ja eri tavalla saavutettavissa.

Helsingin sekoittunut asuntomuotosysteemi on hyvä ja joustava. Parhaimmillaan voi pysyä samalla alueella vaikka asumistarpeet muuttuvat, jos vaikkapa lapsien päiväkotien tai koulujen takia muutto kauemmaksi ei houkuta. Tai voi muuttaa uuteen kaupunginosaan asumisoikeusasuntoon pelkästä uteliaisuudesta ja asumisen riemusta, ja tavata uusia mukavia paikallisia ihmisiä lenkkipolulla tai yhtiökokouksissa.

On hyvä että Kallion lähistöllekin saadaan hellahuonetta isompia asuntoja lisää. Elämä kun jatkuu opiskeluelämän jälkeenkin ja lapsuuden sekä nuoruuden kiehtovat kaupunginosat ovat asukkailleen usein juuri se oikea Helsinki.

 

Väliaikaista kaikki on vaan – paviljonkeja vai parakkeja?

Kontti on pop. Väliaikaisuus tarkoittaa mahdollisuuksia johonkin uuteen ja kokeilevaan. Kontteja kasaan ja lapset sinne kokemaan uusia asioita. Mutta onko tämä automaattinen yhtälö? Ovatko väliaikaiset koulut ja päiväkodit kokeilevan opetuksen ja hoidon mallirakennuksia?

Itselleni ensimmäinen mielikuva kontista on kuva entisestä arkipäivästäni. Työmailla kontit olivat niitä ryppypeltisiä putkiloita, joiden päässä oli pienehkö ikkuna hyttysverkkolla ja tuuletusritilällä. Sisältä peltikonttien lattioissa oli kulahtaneet muovimatot, vessa haisi, ilma oli tunkkainen, pöydät ja tuolit olivat tahraisia ja kolhiintuneita. Keskellä kulki käytävä, jonka molemmin puolin olivat työmaan toimistohuoneet. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.

Työmaaparakeissa oltiinkin takit päällä mutta itse päähuomio oli nousevassa talossa, siinä kiinnostavassa työssä jota yhdessä teimme. Muistan aina kun eräs vastaava mestari totesi minulle, että kuinka mukava onkaan kuulla korkokenkien kopse. No ne ajat ovat takanapäin. Eikä työmaille mene enää arkkitehditkaan muissa kuin turvakengissä.

Helsingissä on noin 100 peruskoulua ja paljon paljon päiväkoteja. Monet peruskoulut ja päiväkodit ovat peruskorjausiässä. Väistötiloja tarvitaan. Monissa kaupunginosissa lapsia onkin enemmän kuin ennusteet antoivat olettaa. Ja uusissa kaupunginosissa on uuden alueen alun lapsibuumi kohta alkamassa.
Väliaikaisia ratkaisuja on tarvittu muun muassa Kaisaniemen puistoon, Lauttasaaren pysyvän päiväkodin vierelle, Vuosaareen ja uusille alueille.

Helsinki heräsi päiväkotipuolella vuonna 2008, ja antoi arkkitehti Seppo Häklille ja arkkitehdit Huttunen-Lipasti-Pakkaselle tehtäväksi löytää ratkaisu siirrettävälle päiväkodille. Nyt näitä paviljonkeja on kymmenkunta, muutama jo siirettynä toisessa paikassaan. Koko prosessiin suunnittelun alusta valmiiseen päiväkotiin meni hieman yli puoli vuotta. Näiden paviljonkien kohdalla ei ole kyse sanallisesta silmänkääntötempusta, vaan arkkitehtuuri parantaa kaikkien ympäristöä marginaalisella taloudellisella panoksella. Ja vanhempana voin kuvitella kuinka paljon helpompaa on viedä lapsensa tällaiseen paikkaan kun työmaakoppia etäisesti muistuttavaan parakkiin.

Paviljonki tarkoittaa tässä ajatuksella kokonaisuudeksi suunniteltua taloa. Kun taas parakki tarkoittaa tilaelementtikokoelmaa, jonka ulkoseinät ovat rimotuksella kuorrutettu.

Väliaikaisuuden havaitsee lähinnä paviljongin perustuksista.
Uusia päiväkotipaviljonkeja on Helsingissä kymmenkunta. Näitä päiväkotipaviljonkeja voisikin bongata. Itse olen löytänyt vasta kaksi.

Paviljonkipäiväkodit ovat pihan puolelta iloisen värisiä, muutamaa komposiittilevyä vaihtamalla värityksen voi sopeuttaa aina uuteen ympäristöön sopivaksi. Väliaikaisuus antaa vapautta värikokeiluille, nämä ovat tosin niin onnistuneita, että voisivat olla toki pysyviäkin.

Tilaelementit ovat 9 metriä pitkiä ja puurakenteisia. On katosta ja terassia.

Lasten koulutus ja päivähoito on tärkeää, siitä kaikki ovat hellyyttävän yksimielisiä. Vaikka kaikkein tärkeintä – aina – ovat ihmiset, on paikoillakin oma merkityksensä. Kyllä sitä itsekin toimin aika eri tavalla, jos olen paikassa, jossa ihmiset on pakattu junavaunumaisesti käytävien varrella tai jos olen paikassa, jossa on tilat ovat avaria ja monipuolisia sekä pinnat kestäviä. Junavaunuelämä tekee minusta ainakin varovaisen, toisen yksityisyyttä ehkä liikaakin kunnioittavan, soljuvat tilat taas aktivoivat mieltä, eikä passiivinen seuranta olekaan niin luontevaa.

Mutta missä on paviljonkikoulut? Väliaikaiset koulut ovat nykyisin lähinnä maastoutettuja parakkeja. Hyvä että edes näin, mutta kaksi kolme vuotta on pitkä aika lapsen kouluelämässä.

Pop up -kulttuurissa väliaikaisuus on mahdollisuus, miksei myös kouluelämässä?

Keskon pääkonttorin muodonmuutos – toimistoista asunnoiksi!

Katajanokalla puhaltaa suuret muutoksen tuulet. Monipuolisesta kaupunginosasta on tulossa yhä enemmän asuinalue. Paljon puhuttu toimistojen muuttaminen asunnoiksi toteutuu Katajanokalla, halutulla alueella, varsin ripeästi. Toisaalta ymmärrettävää ja varmasti myös vääjämätöntä, toisaalta hieman harmillisen yksipuolistavaa.

Olen asunut Katajanokalla, vanhalla puolella eli jugend-puolella, Kauppiaankadulla, legendaarisen (kerrankin tämä sana on oikeasti paikallaan) Wellamo-ravintolan perustajan alivuokralaisena 1990-luvun lopulla. Asunto oli kuin pietarilaisen, eläkelle jääneen balettitanssijan menneisyyden kulttuurikoti, ja asunnon valtiatar pieni, siro, mutta vahvan persoonallisuuden omaava tumma nainen, joka jazzin soidessa kertoi Sam Vannista, Marimekon ajastaan ja Pentti Saaritsasta. Huima kulttuurivyöry kaksikymppiselle opiskelijalle.

Silloin kaupunginosa oli yhtä tuulinen kuin nyt, mutta paljon monipuolisempi. Parin korttelin päässä oli vankila (toiminnassa 2002 asti, jolloin sinne rakennettiin hotelli), jonne harvalla taisi olla asiaa, mutta kukkakauppoja oli useita, Keskossa paljon toimistotyöläisiä, kirkkohallituksella suuri kortteli ja naapuritalon jo puretussa toimistorakennuksessa pitivät työhuoneitaan muotoilijat ja kulttuuripuolen opiskelijat.

Tähän monttuun nousee lähiaikoina Katajanokan ”uusjugend”-asuintalo (Huttunen Lipasti Pakkanen Arkkitehdit), johon tulee mm. autohissi. Odotan mielenkiinnolla tätä ei-tasakattoista täydennysrakennuspalikkaa entisen Euro-Hostelin kohdalle.
http://www.h-l-p.fi/linnankatu-housing/

Muutoksia Katajanokalla on toki ollut myös aiemmin. Ja monipuolisuuden kirjo on ollut vielä laajempi. Katajanokalla on ollut jopa oma lentoasema vuosina 1924-1936. Lentokenttänä toimi merenlahti ja sitä kutsuttiinkin lentosatamaksi. https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19551228_1214

Keskon entinen pääkonttori ja keskusvarasto on komea ja massiivinen, korttelin kokoinen rakennus, joka pysäyttää jokaisen Katajanokalle tulijan. Arkkitehti Toivo Paatelan 1940 suunnittelemaa taloa katsellessa ei ole vaikea miettiä aikaa, jolloin laivat toivat tavaraa makasiineihin ja junaradalla suoraan pääkonttorin Kanavakadun lastauslaiturille. Tiilen tumma sävy valittiin viisaasti kestämään junien, laivojen ja tehtaiden nokeentumisen mahdollisimman vähän häiritsevästi. Voisi sanoa, nykytrendisanaa mukaellen, että mahdollisimman ”huoltovapaasti”.

Kanavakadun lastauslaitureille laajentuu tulevaisuudessa Keskon varasto-osan hotelli ja hotellin ravintolan terassit sekä pääsisäänkäynti. Ehkä koko katu vallataan pikku hiljaa katukulttuurille, olisi jo aika.

Keskon suunnitellut asunnot ovat pitkästä aikaa plaanisuunnittelultaan mielikuvituksettomista tehokopeista poikkeavia (arkkitehtina L-arkkitehdit). Joka toisessa kerroksessa menee keskikäytävä, jonka varrella oleva asunto kurottuu seuraavassa kerroksessa käytävän yli toisellekin ulkoseinälle asti.

Kun lähtökohtana on vanha, puitteiltaan jännittävä rakennus, on mukava kun sen havannoi sinne rakennettuissa asunnoissakin. Tuntuu kummalliselta, että vanhoista yritetään joskus tehdä mahdollisimman paljon nykyisiä uusia kipsilevyasuntoja matkivia, eikä vanhasta rakennuksesta jää mitään ihmeteltävää uusille asukkaille. Vanhahan on koko ajan vähenevä luonnonvara, se ei lisäänny, päinvastoin sen suhteellinen määrä vain pienenee. Uutta voidaan aina tehdä lisää.

Keskon Satamakadun pääfasaadissa on runsaasti hienoja puuikkunoita, joita asukkaatkin osaavat jo arvostaa. Ainakin Unioninkadun 1960-luvun kuulalaakeritoimistotalon puuikkunoiden korjaus sekä sen hinta (ei tullut uusimista kalliimaksi, eli oli myös taloudellisesti kannattavaa) että sen positiivinen vaikutus asunnon tunnelmaan yllättivät -melkein- kaikki. (Arkkitehtitoimisto Avarc).

Hauska yksityiskohta on myös sisäpihalle tulevat ruostutetusta teräksestä tehdyt paloportaat, ehtaan New Yorkin loft-henkeen. Jos pihasuunnitelma ja havainnekuvat pitävät kutinsa loppuun asti, eikä asuntojakaan kuorruteta viimeiseen asti, voi Helsinki saada vihdoin aitoja loft-asuntoja keskeisellä sijainnilla.

Myös naapurikorttelista on kirkkohallitus muuttanut Etelärantaan, ja tarkoituksena on rakentaa näihin Pauligin vanhoihin tehdas- ja toimistotiloihin asuntoja sekä palauttaa asuintalo asuntokäyttöön.

Mennessäni perjantai-iltana kyläilemään Katajanokalle, luotin vanhasta muistista kukkakauppaan, jota ei tietenkään enää ollut. Yleisestikin palvelut ovat kaikonneet Katajanokalta. Kuinkahan paljon lisää ihmisiä tarvitaan ne palauttamaan? Toimistoväki ylläpitää monia palveluita käyttämällä niitä arkipäivisin ja päiväsaikaan. Se että korvataan toimistoja asumisella, tuskin parantaa alueen ostovoimaa kauppojen ja muiden palveluntarjoajien kannalta. Keskon K-kaupassa oli muutama kimppu ruusuja, mutta minun kukkani jäivät tällä kertaa ostamatta.

Aiemmin Katajanokalta Tiiliraunioiden hyötykäyttöä ja kellluva toimisto:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/05/02/tiiliraunioita-toolonlahden-makasiinit-ja-katajanokan-koulunpiha/
https://hennahelander.wordpress.com/2015/02/15/katajanokan-jaanmurtajien-varit-ja-helsingin-ensimmainen-kelluva-toimisto/

Loppuun pari toisistaan erilistä pientä ykstyiskohtaa. Arkkitehti Toivo Paatela työskenteli myös oman työnsä ohessa rakennustarkastajana Haagassa 1920-luvulla.
Siitä on muutamia vuosia, kun Keskon pääkonttori muutti remontin edestä Helsingin Haagaan, Ruskeasuolle.

Betonipitsiä Jätkäsaaressa – Suomen kaunein betonielementtitalo

Talojen ympärillä pyörii aikamoinen kilpailuruletti. On urakkakilpailua, jossa kilpaillaan mikä rakennusliike saa rakentaa talon, on tontiluovutuskilpailua, jossa kilpaillaan kuka saa ostaa maatilkun taloaan varten, SR-kilpalua ja SUTAA. Tavallisesti kilpailuissa ratkaisee joko raha tai kauneus.

Miten Jätkäsaareen saatiin Suomen kaunein betonielementtitalo?

Oma lajinsa talokilpailuissa on arkkitehtuurikilpailut. Niissä on tarkoitus löytää paras mahdollinen talo paikalle, tai ainakin paras mahdollinen suunnittelija talolle. Laajin ja harvinaisin arkkitehtuurikilpailu on yleinen arkkitehtuurikilpailu. Yleiseen saa periaatteessa osallistua kuka vain, ilmaiseksi. Vain palkitut toimistot saavat ehdotuksistaan korvauksen. Käytännössä palautettava suunnitelma vaatii hyvää ammattitaitoa, joten osallistujat ovat arkkitehtejä tai joskus myös opintojensa loppuvaiheessa olevia arkkitehtuurin opiskelijoita. Viimeksi tällainen kilpailu on järjestetty Guggenheim-museorakennuksesta, arvioitavia töitä lähetettiin noin 1700 kpl.

Tavallisemmin järjestetään kuitenkin työmäärältään selvästi rajatumpia kutsukilpailuja. Kutsukilpailuissa kutsutaan 3-5 arkkitehtuuritoimistoa tekemään omat ehdotuksensa palkkiota vastaan. Jos halutaan uusia tuulia, laitetaan ilmoitus hankintasivustolle, ja valitaan osa tai kaikki toimistot kilpailuun ilmoittautuneiden joukosta. Näin uudetkin nimet voivat päästä esittelemään taitojaan ja rakennuttajat näkevät ennen suurien rahojen kiinnitystä, mitä ovat tilaamassa.

Usein näillä kilpailuilla saadaan talosuunnitelmia, jotka ovat raikkaita, kekseliäitä ja hienoja.

Näin kävi myös Jätkäsaaren asuinkorttelissa, jonka kilpailussa jaettiin palkinnot tiilisen pitsitalon suunnitelleelle Huttunen-Lipasti-Pakkanen arkkitehdeille sekä saman korttelin värikkään talon suunnitelleelle Arkkitehdit Korhonen-Penttiselle.

Kilpailuehdotuksessa oli vaaleasta tiilestä muurattu pitsiseinät. Ne olivat hienon näköiset julkisivut asuinrakennukselle, mutta valitettavasti aivan liian kalliit vuokratalolle. Piti siis luottaa suunnittelijaan ja pyytää uusi tulkinta ulkoseinien pitsistä. Tiili vaihtui betoniin. Lopputuloksena on valkoisesta kuitubetoni-elementeistä tehty sädehtivän kaunis pitsijulkisivu. Talo kannattaa kokea erityisesti sisäpihalta. Osoite on Länsisatamankatu 23.

Joskus arkkitehdit onnistuvat suunnittelemaan sekä kaunista että yksinkertaista. Nykymaailmassakin.