Mitä voimme oppia Tukholmalta? – toiko miljoona asuntoa onnen vai segregaation?

1990-luvun vaihteessa, lukiolaisena, asuin kaksi kesää Tukholmassa, missä olin vanhusten ja vammaisten kotiavustajana. Mummoni asuivat muodikkaassa Södrassa ja itse asuin muiden maahanmuuttajien kanssa 1960-luvun lähiössä.

Talossani oli pitkät keskikäytävät ja porrashuoneita enemmän kuin kädessä sormia. Jotenkin mykkä paikka. Huoneesseeni kuului jääkaappi ja oma kylpyhuone, yhteiskeittiö oli keskikäytävän varrella.

Kotilähiössäni hätkähdin joka kerta kun kuulin kieltä, jonka olisin tunnistanut, tai kun näin vaalean tukan. Ei tarvinnut paljon hätkähdellä. Lähiö oli erillinen saareke, jolla ei ollut mitään tekemistä ympäröivän kaupungin kanssa.

Tosin enpä noita asioita tuolloin 17-vuotiaana kauheasti analysoinut enkä miettinyt. Paikka tarjosi minulle pelkän yösijan, muutaman kerran taisin huvikseni kävellä alueella, jolloin tunsin itseni jotenkin epätervetulleeksi. En tiedä tunsiko kukaan itsensä kotoisaksi tuolla.

Äsken kun katsoin aluetta virtuaalisesti, ei se näyttänytkään pahalta vaan vain paikalta jolta puuttuu identiteetti. Lisäksi kaikki talot olivat myös jonkun tapaisia kunnallisia vuokrataloja.

Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa vain halvalla halvoille paikoille?

Ruotsissa perustettiin 1960-luvulla miljoonaohjelma, jonka tarkoituksena oli ratkaista asuntopula. Miljoona asuntoa kymmenessä vuodessa. Betonilähiöitä ilman työpaikkoja ja ilman arkkitehtuuria. Todellista asuntotuotantoa siis. Miljoona asuntoa toteutui.

Toiko se onnen? No eihän se tuonut.

Se toi lukuisia toistensa kaltaisia nukkumalähiöitä.

Tukholmassa, kuten Ruotsissa muuallakin, asuinalueiden eriytyminen on ollut nähtävissä vuosikymmeniä. Ongelmat eivät ole vain kantaväestön pako alueelta, ja siihen liittyvät maineriskit mm. koulujen osalta, vaan tilanne on äitynyt jollain paikoin omaksi maailmakseen, että poliisikin on jättänyt näitä kortteleita villiksi länneksi.

Tukholmassa ei ole myöskään Helsingin vuokravalintasysteemiä kaupungin vuokratalojen asukkaile. Helsingissä asunto-osasto ja asuntolautakunta tekivät kovasti töitä, jotta asukasvalinnat pitäisivät alueet tasapainossa. On tutkittua tietoa, että vieraskielisten osuus kannattaa pitää alle 20%, jotta myös kantaväestö säilyy talossa. On myös tärkeää, että huomattava osa asukkaista lähtee joka päivä töihin tai opiskelemaan, se vaikuttaa koko alueen henkiseen kulttuuriin. Hyvän tasapainon löytäminen erilaisten ihmisten välillä on ensi sijaisen tärkeää. Se hyödyttää meitä kaikkia.

Eli segregaatio oli puraissut Tukholmaa, ja aika pahasti.

Mutta lähiöiden kuningas Tapiola, on säilyttänyt vetovoimansa.

Mitä Tapiolassa tehtiin toisin kuin Tukholman Rinkebyssä?

Tapiolassa tehtiin taloja, joissa oli luonnetta. Ne olivat hyvin suunniteltuja sekä sisältä että ulkoa. Taloarkkitehtuurin lisäksi Tapiolassa suunniteltiin myös maisema taloryhmien välissä. Ja taloryhmät istutettiin maisemaan. Lähiölle luotiin tietoisesti identiteetti. Tapiola nousi vielä lähiöstä kaupunginosaksi, kun asuntojen lisäksi sinne saatiin uimahalli, toimistoja ja kauppoja.

Varmin tapa säilyttää asunnon arvo on hyvä arkkitehtuuri. Niitä taloja on mielekästä peruskorjatakin.

Rakentaminen maksaa aina paljon, ns.halvastikin rakentaminen. Pelkästään energiatehokkuusnormit tekevät mahdottomaksi teknisesti halvan rakentamisen, rumuutta se ei kuitenkaan estä. ”Estetiikkalisä” on rahallisessa mielessä marginaalinen asia.

Espoon Tapiolassakin ensimmäiset asukkaat valittiin eri yhteiskuntaluokista. Tarkoituksena oli sosiaalisesti kestävä, monipuolinen asukasrakenne. Eli ei Tapiola aina ole ollut ylemmän keskiluokan asuinsija, mitä se eittämättä nykyisin on.

Helpoin ja paras tapa ehkäistä eriytymistä on mahdollisimman laaja asukkaiden kirjo kaikkialla.

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia kaupunkilaisia: työelämässä olevia, opiskelijoita, eläkeläisiä, työttömiä, elämäntapaihmisiä, uraohjuksia, vanhempainlomalaisia, free-lancereita, iloisia ja tavallisia keskivertohelsinkiläisiä siis.

Kaikki haluavat lisää kaupungin edullisia vuokra-asuntoja, mutta minne niitä voi rakentaa? Vanhoissa hiipuvissa lähiöissä olisi halpoja tontteja, mutta alueet eivät kestä enää lisää vuokra-asuntoja. Vanhoihin lähiöihin ei voi siis enää rakentaa.

Vuokrataloja täytyy siis rakentaa myös uusille alueille, kuten Jätkäsaareen. Ja ehkäpä täydennysrakennustonteille niille alueille, joissa ARA-vuokra-asuntoja ei juurikaan ole.

Ennen meillä oli Suomessa ns. yleishyödyllisiä toimijoita kuten VVO ja SATO kaupunkien lisäksi rakentamassa ja vuokraamassa edullisia vuokra-asuntoja. Nyt näistä yhtiöistä on tullut asuntosijoitusyhtiöitä, joten kaikki säädellyt vuokra-asunnot ovat tulevaisuudessa lähinnä Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja.

VVO ja SATO ovat saaneet kaupungilta vuokratalotontteja, joille on saatu ARA-lainoitusta. Vuokrat olivat pitkään säädeltyjä ja siten asukkailleen kohtuullisia. Talot vanhenevat, ja lainat loppuvat, peruskorjauksiakin pitää tehdä. ARA-vuokra-asunnot vapautuvat säätelystä.

Mitä tapahtuu Helsingin eri alueilla hallintamuotojakaumalle?

Katajanokalla kaikista (muiden kuin kaupungin) ARA-taloista tulee mitä ilmeisemmin markkinavuokrataloja. ARA-asuntoja on koko ajan vähemmän.

Valtion uuden tulorajan takia ARA-asuntoihin pitää asuttaa vaikeimmin muilla asuntomarkkinoilla pärjäävät, eli  pelkona on, että kaupungin vuokra-asunnoista tulee hiljaa hiipien vuokrakasarmeja ja alueiden positiivisesta kehityksestä on vaikea pitää kiinni. Ei kai kukaan oikeasti tätä halua?

Kuvissa on Meri-Rastilaa, joka kokee tulevaisuudessa suuren muutoksen lähiöstä meren ja puistojen kaupunginosaksi. Keskusta metron luona uudistuu. Puistoista tulee alueen ydin, jalankulun ja pyöräilyn reitistöistä sekä toimivampia että elämyksellisempiä. Ja puistot vievät metrolta merelle, vain 800 metriä!

Alueelle tulee paljon uutta rakentamista ja peruskorjausiässä olevia matalia kerrostaloja korvataan osittain uusilla, joissa ei ole betonielementtijulkisivuja. Hallintamuotojen kirjo kasvaa samalla. Osa nykyisistä taloista on mukavasti istutettu kumpuilevaan maastoon, pihat ovat välistä varsin viihtyisiä.

Meren luona on liikuntapuistojen lisäksi Kallvikin pysäyttävän hieno mäntymetsä kannas uimarantoineen. Itse olin niin häkeltynyt tästä kohdasta. Yksinkertaisesti kaunis. Lähellä on myös mukava, pieni vanha punainen kahvila Villa Ullas.

Merenrantaan on rakennettu jo uutta Helsinkiä.

Ensimmäisessä kuvassa on alueen asukkaiden ja Lähiöprojektin lähiviljelypuutarha Nuorisotalon edessä. Myös meren luota löytyy asukkaiden laatikkoviljelmiä. Aukiolla on aika kreikkalainen tunnelma.

 

Kruunuvuoren autosäiliöt ja muita pönttöjä 2/2

Kruunuvuorenrantaan on nousemassa monien valitusvuosien jälkeen komea valon kaupunginosa. Nykyinen sisääntuloväylä on Koirasaarentie, jonka varteen on tiivistynyt kaupunkikerrostalojen ryhmä. Näiden talojen katveeseen, kallioisille rinteille kasvaa tähtitalojen rykelmiä. Itse asiassa ne talot ovat pääosin nelikerroksisia ja näyttävät jo minunlaiselleni, Jätkäsaaren mittakaavaan tottuneelle melkeinpä kaupunkivilloilta, Eiran tapaan. Tämän vuoden 2016 aikana tulee Kruunuvuorenrantaan valmistumaan peräti 12 taloa. Ja ensi vuonna tahti vain kiihtyy.

Tätä kaupunginosaa ei voi moittia tylsyydestä. Jo lähtökohdat olivat poikkeukselliset. Kun muut satamasta vapautuneet alueet olivat tasaista ja puutonta täyttömaata, niin Kruunuvuorenranta on mäkistä, lehtoa ja mäntykangasta, siis luonnonkaunista aluetta, ja vielä meren rannalla. Ihmettein paikalla kun ensi kerran kävin, kaavoituksen alkumetreillä, miten niille jyrkänteille voidaan rakentaa, mutta hyvin näyttävät onnistuneen.Joskus kuulee moitittavan että Helsingin rakentaminen on vain muutaman rakennusliikkeen hallussa. Täällä voi lukea kylttejä ja todeta, että uusiakin tulijoita on. Eräs tällainen maakunnan rakentajan kohde oli noussut Gunillankalliolle. Kohteessa oltiin kokeiltu yksiötä parvella ja täsmälouhintaa niin, että männyt kasvoivat terassien läpi. Muutoin näytti onnistuneelta, mutta tätä ei ollut otettu huomioon asuntojen jyvityksessä (hintakertoimet siihen miten asuntojen hinnat nousevat mm. kun tullaan korkeampiin kerroksiin, tai kun asunnosta on erityisen hyvä näköala, tai kun asunnossa on piha), eli että ylimmistä kerroksista on merinäköala! Siellä on ollut muutama onnellinen asunnonomistaja, kun on saanut edullisesti hyvän asunnon, josta on huimat näkymät Helsingin kantakaupunkiin. Joskus on lottovoitto ostaa asunto Helsingistä.

Eri puolille Kruunuvuorenrantaa putkahtelee eri värisiä ja sävyisiä pönttöjä, kohta valmiina on jo neljä. Enää ne eivät ole niitä tuttuja valkoisia öljysäiliöitä, joita laivasta ihmeteltiin vaan nämä ovat nykyaikaisia autosäiliöitä viherkatoilla. Arkkitehtina pöntöillä on ollut Timo Tuomi Arkkitehdit NRT:ltä. Nämä säiliöt ovat erillisen pysäköintiyhtiön, Kruunuparkin, omistamia.

Sylinterin muotoista autohallia voi jopa laajentaa ylöspäin, jos tarve tulee, vaikkapa joskus tulevaisuudessa putkiremonttien aikaan lisärakentamisen yhteydessä. Tällainen ihme on tapahtumassa mm. Vuosaaressa ja Rastilassa, pysäköintihalleissa on alunperinkin huomioitu laajenemisvara, ja nyt uusien kerrostalojen myötä sitä myös käytetään!

Suuret autohallit mahdollistavat myös käyttöasteen noston, kun paikkoja ei ole nimetty. Myös tulevaisuudessa, jos vaikka autonomistamisen yleisyys vähenisi, pystyisi siihenkin reagoimaan paremmin. Korttelikohtaisissa autohalleissa jos asukkaat eivät käytä kaikkia autopaikkoja, eikä ympäristössä ole niistä pulaa, jäävät paikat vain rasitteeksi asunto-osakeyhtiölle. Niitä ei voi mitenkään helposti esim. muuttaa varastoiksi tms. Yhteiset autohallit ovat siis varsin järkevää toimintaa.

Aiemminkin on Helsingissä osattu toimia autohallien suhteen luovasti. Viikissä on erillinen pysäköintiyhtiö, joka pyörittää samalla myös eritavoin profiloituneita yhteistiloja, eli viittä asukastaloa, eri puolilla Viikkiä. Kruunuvuorenrantaan on tulossa tästä muodosta muunnelma, asialla sama alkuperäiskaavoittaja, erinomainen Riitta Jalkanen. Muita keskitetyn pysäköinnin alueita on mm. Hermanni ja Ruoholahti (jossa taitaa olla tyhjiä paikkoja halleissa, vaikka pysäköintinormi on lievempi kuin viereisellä Jätkäsaaren alueella..) sekä osittain myös Arabianranta. Jottei tästä tulisi liian auvoista kuvaa, pitää mainita, että talojen vaiheittain rakentaminen aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa pysäköintiyhtiölle, miten investoidaan kun maksajat eivät ole vielä selvillä ja määräkin voi muuttua.

Länsi-Pasilassa tehtiin vuorottaispysäköintiä, toimistotilojen ja  asukkaiden, niin että pysäköintitarve oli huomattavasti alhaisempi kuin muuten (kerroin on 1,4 käyttäjää yhtä paikkaa kohti). Ja ihmeellisintä, että se myös toimii siellä. Tällainen on mahdollista vain hyvin kantakaupunkimaisissa paikoissa, joissa todella on myös pysyviä päiväkäyttäjiä asukkaiden lisäksi. Taas yksi syy pitää monipuolisia toimintoja eri puolilla kaupunkia, eli ei vain lisää asuntoja, vaan myös liiketiloja ja toimistoja!

Kiveä näyttää rannassa olevan omasta takaa, mutta teiden louhe on tuotu Kalasatamasta. Ja sitä louhetta on paljon, hyvä ettei ole tarvinnut pidemmälle kuljettaa. Toisen jäte on toisen ilo.

Onneksi Kruunuvuorenranta ei ole pelkää pönttöä, vaan alueella on muutama vanha puinen rakennus. Yksi niistä on mutkaton lounaspaikka Stansvikin vanhan kartanon luona, vanhojen puiden juurella, meren rannalla.

Kiinnostavaa  myös on, muuttuuko Kruunuvuorenrannan suunta, tuleeko silta? Tällöin Koirasaarentie ei olekaan alueen ainoa sisäänajokohta. Kaupunkimaisuus lisääntyy kun yhteyksiä ympäröivään kaupunkiin on useampia.

Pikku hiljaa helsinkiläinen rakentaminen tarkoittaa monipuolisuutta ja vaihtoehtoja. Toivottavasti tulee myös liikkeitä kivijalkoihin ja vaihtelua asuntotyyppeihin.

Niitä toisia pönttöjä: https://hennahelander.wordpress.com/2016/05/25/kruunuvuorenranta-heraa-loistoonsa-12/

 

 

 

Uusi taloviipale historiallisissa Torikortteleissa

Helsingin vanhimmat korttelit Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olivat vuosikymmeniä virkamiesten työpaikka-aluetta. Seurahuoneen ja Stockmannin lähdettyä on huvielämä ollut kortteleissa aika vieras käsite, virkamiesten työnteon kannalta tietenkin onneksi. Pikku hiljaa taloja on vallattu takaisin monipuolisempaan käyttöön ja sisäpihojen kautta kulkee nyt mukava reitistö. Taloja on korjattu ja pieniä lisäosia rakennettu useampaankin paikkaan 1800-luvun talojen lomaan.

Pitkään ollaan odotettu että korttelit muuttavat muotoaan, ja pihat täyttyisivät kuhinasta, kaupoista, kahviloista ja ravintoloista. Missä ovat turistit – ja missä kaupunkilaiset? Ehkä tänä kesänä Torikorttelit vihdoin alkavat lunastaa lupaustaan, kun remonttityömaasta tulee pikkuhiljaa valmista hengailutilaa. Toivottavasti. Torikorttelit kun ovat liian kiinnostava mahdollisuus menetettäväksi.

Suuren suosion pari vuotta sitten sai Lasten kaupunki -museo Helsingin vanhimmassa kivitalossa, Sederholmin talossa (talo on vuodelta 1757). Yksityisen ihmisen lahjoitukseen perustunut uudentyyppinen museo, jossa lapset, ja me lapsenmieliset aikuiset, saimme tehdä ja leikkiä, koskea ja kokeilla. Aivan huippu! Ja sen huomasi museossa käydessä sen suosiostakin, kävijämäärä ylitti kaikki odotukset. Tällaiselle on kaupungissa ilmiselvä tilaus. Nyt museo on ollut suljettuna runsaan vuoden, mutta kohta koittaa taas aika päästä käymään 1970-luvun mummolassa, pukeutumaan roolivaatteisiin ja leikkimään valtaisilla nukkekodeilla. Ja tämä kaikki taas aivan ilmaiseksi.

Museon korttelin sisäpihalle on rakennettu betoninen uudisosa, joka on peitetty metalliritilöin (Arkkitehdit Davidsson ja Tarkela). Ritilät ovat kuin camouflage -kuvioituja, näin se maastoutuu näissä heleiden värien talojen seassa kuin suomalaiseksi havumetsäksi. Vanhojen talojen lomassa  uudisosat ovat kuin mauste. Vahvat talot kestävät sisäpihojen vaihtelevat uudetkin palaset. Makea tulee vieläkin makeammaksi.

Museon korttelin seinille on tarkoitus heijastetaa valolla ihmishahmoja, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Valoteos on taiteilija Jaakko Niemelän. Tätä on tultava katsomaan pimenevissä syysilloissa. Pikku hiljaa Suomessakin päästään nauttimaan kiinnostavista valoefekteistä, meillä kun tuota tehokasta pimeyttä löytyy jota hyödyntää. Mutta nyt on luonnonvalon aika.

Kuvassa korttelin uusi portti.

Kaupunginmuseon muutkin näyttelytilat Torikortteleissa siirtyvät samaan kortteliin.

Valkoisen salin -talon toisella puolella pihat jatkuvat.

Pihoilta löytyy myös eksoottisempia kasveja, kuten viiniköynöstä olutpanimoravintolan kyljestä. Vai onko kyseessä humala?

 

Samoista torikortteleista:

Katariinankadun Salakapakka

https://hennahelander.wordpress.com/2014/10/28/salakapakka-katariinankadulla-vastaisku-a-standeille/

Stockmannin ensimäisestä sijainnista Kieselefin korttelissa

https://hennahelander.wordpress.com/2015/11/23/stockmann-toiveet-tornista-valuivat-maanalle/

1960-luvun ehdottomuutta ja hitunen romanttisuutta Ruusuvuoren malliin

https://hennahelander.wordpress.com/2016/04/25/kulissien-takana-purkamista-ruusua-ja-tupakkapaikka/

 

Kansalliskirjasto – lattiasta kattoon

Mikä on Suomen kaunein sisätila? Vaikea nimetä vain yhtä, mutta yksi kymmenen vaikuttavimman joukossa on varmasti Kansalliskirjastomme, eli vanhalta nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto. Tummia puisia kirjahyllyjä, kirjoja, tilaa hengittää ja auringon valoa. Kyllä Engel osasi.

Arkkitehti C. L. Engelin piirtämä rakennus Senaatintorin yläkulmassa kertoo sivistyksen arvostamisesta Helsingin uuden syntymisen aikoina 1800-luvun alkupuolella. Keskeiselle paikalle rakennettiin ei vain kirkko ja valtion hallintopytinki, vaan myös yliopisto ja sitä vahvistamaan kirjasto, tiedon temppeli.

Pääsalissa on katon kulmissa Suomelle tärkeitä lintuja, kuten kukko. Onkohan tämä aapiskukon esi-isä? Toivottavasti nyt ei olla leikkaamassa kukolta siipiä.

Lukusali on aina yhtä vaikuttava. Aiemmin lattioita peitti harmaat muovilaatat, nyt ne on poistettu. Mutta alunperin lattioita peitti sen aikanen luksusmateriaali, asfaltti (!) Harmikseni kuulin, että asfaltista ei oltu jätetty muruakaan jälkipolville ihailtavaksi. Sääli, sillä vaikka nykysukupolvi arvostaa ehkä tilalle laitettua tammilankkulattiaa, seuraavat olisivat voineet mielellään ihmetellä parinsadan vuoden ikäistä asfalttia. Nykyasfalttihan on uutena varsin bitumipitoista ja siksi mustaa, mutta kuluessaan bitumi haihtuu pois ja jäljelle jää harmaa kiviaines, eli aika vaaleankin harmaa lattia. Outoa ja kiinnostavaa, en ollut kuullutkaan, että asfalttia on joskus käytetty ihmisten kuljettavissa sisätiloissa.

Nämä lattia-asiat ovatkin askarruttaneet minua pidemmän aikaa. Perinteisesti suomalaiset lattiat ovat tehty havupuulankuista, joita on joko lipeällä valkaistu ja pesty tai hiekalla, taikka tavallisemmin kaupungeissa maalattu tummanruskeiksi. Kirkkaalla lakalla lakatut oksaiset lattialankut eivät ole kovin perinteiset kuten ei myöskään Suomessa taida nuo tammilankkulattia olla.

Kupolisalissa on ns. Lapinmarmorista tehtyjä lattialaattoja. Lapin marmori vilahti tekstissä myös hotelli Palacen ulkoseinäbetonin kohdalla. https://hennahelander.wordpress.com/2015/11/29/lypsyjakkara-tom-of-finland-ja-palacen-miehet/

”Lapinmarmoria” eli Louen kalkkikiveä tuottava kaivos Tervolassa on valitettavasti suljettu. En tiedä koska kaivostoiminta on tosiasiallisesti loppunut, mutta ainakin 1980-luvulla Louen marmoria on vielä käytetty eri kohteissa. Kivi näyttää edelleen komealta ja hienolta, joten näin kaunista suomalaista kiveä olisi mielekästä kyllä hyödyntää edelleen rakentamisessa.

Kirjavarastoksi alunperin rakennettu Rotundakin on varsin nätti varasto. Arkkitehtina Gustav Nyström, ja ikää tälläkin laajennusosalla jo yli sata vuotta.

Kuvassa Historian pää pilasterin päässä.

Suomikin on jo lähes sata vuotisen historiansa aikana alkanut arvostaa myös omaa rakennettua historiaansa. Vanhojen arvorakennusten restaurointi, säilyttävä korjaaminen, sujuu koko ajan paremmin sekä suunnittelijoiden että ennen kaikkea tilaajien puolelta. Oli ilo huomata, että myös pääkaupunkimme suomenkielinen sanomalehti arvosti korjausrakentamista niin korkealle, että teki aiheesta kunnon artikkelin lehteen. Hyvä Hesari!

Kellarissa on tehty taas hienoa jälkeä ja puhallettu hieman uutta pintaa maanalaisiin tiloihin. Olen aiemminkin hehkuttanut hyvää suomalaista, kokemuksellista toiletti-suunnittelua, ja taas on aihetta nostaa tämäkin puoli esiin! Peruskalliosta tehtyjä pilareiden jalustoja (varsin taitavaa tarkkuuslouhintaa!) lokerikkoaulassa ja luolamaisiin tiloihin tehdyt teräksiset vessat. Siis nykyarkkitehtuuria parhaimmillaan.

Nyt vain toivomaan ja toimimaan sen puolesta, että komeat puitteet saavat pitää sen tärkeimmän, eli elinvoimaisen ja kasvavan Kansalliskirjastomme!

 

Rahan ja muodon kaunis liitto – Kauppakorkeakoulu

Etu-Töölössä on rahan keskittymä. Kulmittain ovat pankkirakennus, Hanken ja Kauppakorkeakoulu, ja on siinä toki yksi asuinrakennuskin. Risteyksessä on myös keltainen, puinen lippakioski, jossa pyörii kesäisin varsin mukavaa kahvilatoimintaa.

Ajan paikan ohi viikottain bussilla. Tämän paikan lähibussipysäkillä jää pois tavallisesti liuta nuoria, rennosti pukeutuvia opiskelijoita. Missä vaiheessa niistä tulee puku- ja kotelomekkokansaa?

Kauppakorkeakoulun tontti ei ole ollut aina yhtä haluttava ja keskeinen. 1890-luvulla paikalla oli parakkeja kulkutauteja sairastaville (koleraparakit)  ja helsinkiläisille asunnottomille.

Kovin tosissaan on vaikea ottaa rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolella olevia opetuksellisia taideteoksia. Aiheet ovat edelleen kyllä kovin ajankohtaisia: säästäminen ja kansainvälisyys. Keraamisten reliefi-hahmojen tekijä oli Arabian tehtailla työskennellyt keramikko Michael Schilkin. Kansainvälisyys oli venäläiselle Schilkinille tuttua, ja sattumanvaraisuus myös. Hän joutui Suomeen ollessaan jääpurjehtimassa Laatokalla. Tuuli tarttui purjeeseen, ja Schilkin tuli Suomeen.

Kauppakorkeakoulu on keltatiilinen kompleksi, joka on hengeltään hieman romanttinen ja runollinenkin. Yksityiskohdat, tilat, seinä-, lattia- ja kattopinnat, kalusteet ja valaisimet ovat kaikki laadukaita, kekseliäitä ja hyvin viimeisteltyä. Talo on 1950-luvun helmi. Arkkitehteina ovat olleet Woldemar Baeckman ja Hugo Harmia.

Harvoin näkee puista ikkunalautaa, tai oikeammin lautoja.

Juhlasalissa on Suomenliput ja musta flyygeli. Alkaa lähennellä täydellisyyttä.

Sistusarkkitehteja on mainittu peräti kolme, Olli Borg (joka oli myös Palace:ssa), Ilmari Tapiovaara ja Maija Heikinheimo. Talossa kiertelyn jälkeen, en asiaa enää ihmettele. Toivottavasti tulevat ekonomit saavat tästä insipiraatiota muotoilusta nauttimiseen ja myöhemmin muotoilun tilaamiseen.

Valaisimet ovat Paavo Tynellin suunnittelemat. Täällä niitä voi ihailla aidossa ympäristössä.

Tällaista havuvaneria ei tahdo enää löytää Suomesta, vaikka on ollut taas varsin suosittu sisutusmateriaali jo pidemmän aikaa, siis ulkomaisissa lehdissä. Hienosti vaneri taipuu epäsymmetriseksi suojaksi ja penkiksi. Katossa, lattiassa ja mm. porraskaiteissa on 1950-luvulle tyypillistä vinoa viivoitusta.

Ihailen kauppakorkean hyvää hallintaa banderollien, mainosten ja puun häsellyksen osalta. Niitä ei tiloissa tarvitse väistellä, vaan paikka ottaa kaiken irti hyvästä sisutuksesta ihan sellaisenaan.

Laitan tähän talven keskelle mukavasti lämmittävän näkymän yläkerroksista. Ylhäältä voi ihmetellä 1930-luvun punatiilistä Töölöä ja annettujen julkisivukaavioiden rauhoittavaa vaikutusta. Viereiset talot on tehty samalla sapluunalla, hyvin pienillä variaatioilla. Se mikä toimii tiilestä ja hyvällä arkkitehtuurilla sekä kaupunkisuunnittelulla, ei sitten ihan toiminutkaan betonielementti-toistotaloissa 1970-luvulla.

Ylimmässä kerroksessa on vapaamuotoisempi paikka tämän päivän kalusteilla, sekin tuntuu olevan paikallaan, tässä levollisessa, mutta hereillä olevassa talossa. Paikka saa harkitsemaan lisäopintoja, tänne minäkin tulisin mielelläni. Vai meneekö kukaan enää ihan fyysiseti luentosaleihin vai tehdäänkö kaikki jo virtuaalisesti?

Kauppakorkeakoulu on peruskorjattu parikymmentä vuotta sitten. Työ on tehty hyvin.

Kierroksen voi päättää edulliseen puuroateriaan viihtyisässä interiöörissä, jossa kattokin on  keramisista lanteista tehty ”penninkatto”. Ensimmäisen kerroksen kahvila-ravintolassa on hyvä hinta-laatusuhde ja kaupanpääliseksi saa istua Tapiovaaran tuoleilla ja katsella ikkunasta kaunista Helsinkiä.

Baana – taloja kuilun partaalla

Helsingin ulkotilat ovat olleet enemmän tai vähemmän perinteisiä katuja, aukioita, toreja ja puistoja. Kun Baana toteutettiin vuonna 2012 entiseen rautatiekuiluun, astui Helsingin urbaanikatuelämä uuteen aikaan. Autoista vapaa, vanhoista ajattelumalleista vapaa temmellyskenttä uudelle katukulttuurille oltiin viilletty Helsingin ytimeen.

Baana perustettiin varsin ripeästi ensi ajatusten jälkeen. Baanan äiti taitaa olla kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Kirsi Rantama, joka työskenteli Baanan toisen pään, eli uuden satamakaupunginosan, Jätkäsaaren parissa. En tiedä, miten projekti oikein eteni, mutta hämmästyin, että se oikeasti tehtiin. (Mitä muita hienoja hankkeita onkaan jäänyt tekemättä yleisen kyynisyyden jähmettäminä?) Muistan ensimmäiset arvailut vielä avajaistenkin aikoihin siitä, onko hankkeessa mitään järkeä, kuka sitä käyttää ja eikö se ole kovin ahdistava ja vaarallinen paikka sekä altis graffiteille ja muille sotkuille. Onneksi näiden ajatusten julkipuhujat eivät tehneet päätöksiä.

Nyt Baana on kolmevuotias. Kolmevuotiaat ovat innokkaita, oppivia ja iloisia. Varmasti Baanan suurin voitto on, että pyöräilyn poikittaisliikenne on sujuvoitunut huomattavasti. Mutta on Baanassa muitakin puolia, eikä nekään ole merkityksettömiä. Vähä vähältä sen ympärille kehittyy uutta meininkiä, tapahtumia ja paikkoja, pysyviä sekä väliaikaisia. Tarkoitus taitaa olla ennemminkin muuttua, eikä tulla valmiiksi.

Kovalle pinnalle maalattua.

Helsingin Taidemuseon HAM:n graffiti maalautui, tällä kertaa vanerille.

Taloja kasvaa kalliosta, nyt myös uusia. Vanhan Marian sairaalan punatiiliseen taloon on suunniteltu suurta päiväkotia, uuden konseptin mukaan yli 250 lapselle. Valkoinen asuintalo Baanan kupeessa on arkkitehtitoimisto Siven ja Takalan toteutussuunnitelmilla tehty ja valmistuu 2016 alussa. Ehkä Marian sairaala-alueen kehittäminen kasvattaa lisää näitä komeita kuilutaloja?

Jugend-kivilinnoja, 1980-luvun elementtiasuintaloja, 1990-luvun toimistotaloja, 2000-luvun täydennysrakentamista, kaikkea yhdellä katseella.

Baanaa kulkiessa myös koko Helsinki näyttäytyy toisesta näkövinkkelistä. Autojen poissaolo tekee paikasta myös kummallisen. Olen kaiken keskellä mutta ympärilläni on vain ihmistahtista toimintaa. Tämä muuttaa koko kulkemisen rytmini, minun ei tarvitse olla koko ajan valppaana kadunkulmassa autoja tiirailemassa vaan voin keskittyä ihan muihin juttuihin. Autoja kuitenkin näkee muurien päällä ajelemassa, ja niiden äänen kuulee. Olen keskellä Helsinkiä, mutta minun ei tarvitse välittää niistä. Jännä tunne.

New Yorkissa on High Line, joka kulkee ilmassa, Helsingissä on Baana joka kulkee maan kuilussa. Ei hassumpaa. http://blogs.dickinson.edu/urbanaturalroosting/2015/06/29/new-york/

Tänä viikonloppuna Baanalla on valoteoksia. Näitä olisi mukava nähdä lisää ja uudestaan, valo toimii loistavasti ratakuilussa, pimentyvissä illoissa.

Pingispöydät, piknik-alustat tekonurmella, koriskenttä, skeittipaikkoja. Muutaman vuoden päästä kun saamme Baanan ”kaupungin” päähän uuden keskuskirjaston ja siihen liittyvän kansalaistorin, tulee Baanakin varmaan entisestään muuttumaan ja edelleen aktivoitumaan.

Kahvila Cargo Baanan Ruoholahdenpuoleisessa päässä yhdessä Baanan kanssa on myös herättänyt aiemmin kovin liikennevoittoista ja kylmähenkistä aluetta pysähtymisen paikaksi.

Konttikahvila näyttää konttikahvilalta, mutta paikka satamanäkymineen antaa henkistä oikeutta tälle kovin trendikkäälle konttikahvila -tyylille.

Tässä kahvilassa on myös pyöränhuoltopiste, toisen lähellä toimivan yrittäjän ”mainoksena” ja ihmisten iloksi. Uusi yrityskulttuuri ja uudenlainen mainonta ryömii myös Helsingin keskeisille paikoille. Tervetuloa tämäntapainen toiminta!

Aika paljon on saatu aikaiseksi vain 1,3 km pitkällä reitillä.
Mutta Baana on vasta alkua. Baanan jatkosta ali rautatiekiskojen kohti Hakaniemeä on puhuttu, ja varmaan muitakin baanoja on suunnitteilla. Toivon ettei tulevaisuuden baana tarkoita vain nopean pyöräliikenteen reittiä vaan että samalla tehdään 2000-luvun uutta urbaania kaupunkitilaa myös kävelijöille ja pysähteilijöille.

Sillä millaisia mahdollsuuksia kävelijällä ja pyöräilijällä on nykyisin kokea Helsinkiä? Voin kävellä kantakaupungin katuja ja katsella näyteikkunoita, pysähdellä suurten puistojen kallioilla ja pienten aukioiden penkeillä katselemaan viimeisintä katumuotia. Mutta rantaa pitkin kävellessä saan puskea usein läpi tuulen ja pärskeiden, sillä talojen suojaan pääsee rantareiteillä harvemmin.

Kuilusta kasvavia taloja katsellessa ei voi välttyä ajatukselta, että myös vedestä kasvavia taloja on Helsingissä marginaalisen vähän. Hyvä että tuo tämän vuoden 2015 Arkkitehtuuri Finlandia -ehdokas, arkkitehtitoimisto NRT:n Merenkulkijanranta Lauttasaaressa kurottaa Itämerelle, samoin kuin vanha kunnon punatiilinen ”Venetsia” Lapinlahden sairaalan vieressä, kertovat hieman siitä mitä voitaisiin tehdä rantarakentamisen osalta.

Mutta nyt varaudutaan täysin perustellusti koviin tulviin, ja halutaan rannat kävelijöille ja pyöräilijöille. Minustakin tuo jälkimmäinenkin on vain ja ainoastaan hieno asia, mutta kyllä sitä joissain paikoissa voisi kuitenkin kokeilla taloilla rakennettua rantaa, ja silloin samalla olisi hyvä kehitellä uudenlaisia urbaaneja reitistöjä kävelijöille ja pyöräilijöille, Baanan viitoittamalla tiellä.

Sairaan kaunis sairaala – Lapinlahti

Helsingin kaupungin omistama toinen tyhjillään oleva entinen mielisairaala on Lapinlahti. Toinen on Röykkä. Komeita rakennuksia kauniilla paikoilla veden äärellä, molemmat.

Lapinlahden mielisairaala, Suomen vanhin psykiatrinen sairaala, rakennettiin rauhaisaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle, ei ehkä ihan Lappiin, mutta kauas kaupungin kuhinasta kuitenkin, hautausmaan taakse. Eli jos halusi (?) Lapinlahden sairaalaan, piti kulkea hautausmaan lävitse. Nykyisinkin hautausmaan kautta kulkeva tie on pääreitti Lapinlahteen, mutta ei enää se ainoa.

Arkkitehti Engel suunnitteli H-kirjaimen mallisen, pääosin kaksikerroksisen sairaalan klasissistiseen tyyliin, mutta hän kuoli jo vuonna 1840 (eli vuotta ennen), joten hän ei ehtinyt nähdä sairaalan valmistumista. Helsinki tarvitsi suuren mielisairaalan, vaikka asukkaita Helsingissä oli vajaat 20 000.

1800-luvulla ja ilmeisesti ainakin 1990-luvun hujakoille asti, oli ikkunanäkymillä ja kävely”promenaadeilla” sekä puutarhanhoidolla eli ”työterapialla” oma tärkeä merkityksensä sairaalan hoitoideologiassa. Lapinlahdella on edelleen, Länsiväylän viiltämänäkin, oma levollinen tunnelmansa. Se on paikka, jossa on menneen maailman lumoa.

Sairaalan puutarha on loistopaikka piknikeille. Puistossa voi istua katsellen merenlahtea, ihailla Salmisaaren voimaloiden jylhää siluettia tai tarkastella Espoon pilvenpiirtäjiä eli Keilalahtea.

Mutta missä on Lapinlahden lähde? Jossain piilossa ilmeisesti. Lähdevedellä hoidettiin 1800-luvulla kylpylävieraita ja mielisairaita, vesi-terveysoppi oli vallalla. Helsingissä Kaivopuiston lähteellä kävivät venäläiset kylpemässä, mutta keitä olivat Aleksis Kiven lisäksi Lapinlahden asukkaat?

Kaivopuiston kylpyläelämästä ja sohvasurffauksesta 1800-luvulla https://hennahelander.wordpress.com/2014/06/05/helsinki-kylpylakaupunki/

Entisissä sairaalakäytävissä parveilee nykyisin päiväkotilapsia. Oma lapsenikin oli puolivuotta Lapinlahdessa ns. päiväkodin väistötiloissa. Hyvin taipuivat tilat pätevien päiväkoti-ihmisten toimesta siihenkin käyttötarkoitukseen. Tilat olivat ainakin vanhemman näkövinkkelistä hyvin ”epälaitosmaiset”.
Mutta päiväkodin lisäksi talossa ei ole oikeastaan muuta toimintaa, Lapinlahden sairaala on nykyisin lähes tyhjillään.

Tosin pientä nurkanvaltausta on ilmassa. Pääporttien vieressä on kahvilakyltti ”Lapinlahden lähde”.

Etupihan sisänurkassa on rento kesäkahvila. Kahvilasta käsin on nyt mahdollisuus käydä miettimässä kenen mielen virkistykseksi tämä paratiisi olisi kehitettävissä.

Lapinlahden kauneuden takana kun on odottamassa raskaat peruskorjaukset, joille pitäisi löytyä myös iloinen maksaja. Väliaikaiskäyttökin on parempaa kuin käyttämättömyys, ainakin talon kunnon kannalta, ja varmaan myös kaupunkilaisten kannalta. Toisen siiven leveät käytävät huoneineen eivät ole niitä helpoiten muokattavia, kun taloutta määritellään nykyisin neliöperustaisilla tehokkuuslukuvuokrilla. Kuka haluaa maksaa käytävistä? Ainakaan jos niille ei ole muuta käyttöä kuin siirtyminen, niin aika harva.

Toisaalta peruskorjauksiakin on talo ehtinyt nähdä useita, ja myös tilojen käyttötarkoituksenmuutoksia. Kirkosta tehtiin poliklinikka, hevostalleista luentosali, jo 1920-luvulla. Ehkä nykypäivänäkin voidaan keksiä uutta hyvää ja hyödyllistä käyttöä vanhoille hyville tiloille. Vai palataanko hevostalli ja mielisairaala -aikaan? Joskus sitä olen miettinyt, että onko oikeasti jotain rahaa säästetty, kun luonteva käyttö on siirretty pois ja tilat jätetty tyhjilleen vuosikymmeniksi.

Lapinlahdessa on muitakin rakennuksia, kuten 1950-luvun kerrostalo, muutama puutalo ja punainen tiilitalo merenrannalla, Venetsia. Sinne on nyt lyhyt matka. Mahdollisuus käydä muissa maailmoissa.

Kiinnostava vertailu Lapinlahden ja luostarilaitoksen välillä löytyi oheisen linkin takaa. Voisiko Lapinlahdessa kokea kaupunkiluostarinhenkeä:
http://www.helsinki.fi/lapinlahti/akseli_kajanto.html

Ja Röykän tyhjästä mielisairaalasta:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/07/15/roykka-jugendlinna-pala-helsinkia-nurmijarvella/

Väliaikainen elämä, talon parasta aikaa? – Telakkaranta, Makasiini L3

Rakennusten parasta aikaa on toisinaan väliaika. Aika, joka on kun edellinen, usein alkuperäinen, toiminto on poistunut, ja uusi on vasta orastavana jonkun mielessä, tai ei edes sitä. Väliaika käytössä vuokrat ovat usein edullisia ja sopimukset määräaikaisia. Nämä ehdot houkuttelevat tiloihin nuoria yrittäjiä, jalansijaa hakevia pieniä ulkomaalaisia toimijoita, luovia ihmisiä, joille väliaikaisuus on hyve eikä rasite.

Sisätilat ovat usein hienoja, nopeasti ja luovasti kevyellä kädellä tehtyjä, tiloja joissa voi kokeilla villejäkin ideoita. Taloillekin käytössä oleminen ja lämpimänä pysyminen takaa rakennuksen säilymisen tyhjillään oloa paremmin.

Telakkaranta on tällainen paikka. Ennen portit olivat suljettuina, eikä kaupunkilaisilla ollut asiaa näille laitureille, mutta nyt portista voi mennä ja käydä katsomassa nostureita, tiilitaloja ja metallioviin tehtyjä graffitteja. Karuihin olosuhteisiin tehtyjä unelmatyöpaikkoja kaikille niille jotka haluavat säilyttää parhaat asiat opiskeluaikojen uuttaluovasta etsimisestä ja helposta yhteistyöstä eri alojen ihmisten välillä.

Kukaan ei näytä kaipaavan akustiikka paneelelilla vuorattua alakattoa, omaa huonetta, täydellistä ilmanvaihtoa tai säädettävää sähköpöytää, eivätkä miniatyyrivessatkaan porrashuoneessa näytä häiritsevän ketään.

Väliaikainen käyttö voi tapahtua missä päin kaupunkia tahansa. Sen avulla voidaan keskellä Cityä saada edullisia tiloja rennoille toimijoille hetkeksi tai saattahan siinä vierähtää vuosiakin.

Mutta. Väliaikaisuuden varjopuoli on myös sen väliaikaisuus. Jossain vaiheessa tilat täytyy korjata, ei ehkä niin raskaasti kuin tavallisesti tehdään, mutta kalliisti kuitenkin, jotta rakennuksen seinät edes säilyvät. Vuokrat nousevat ja tulee muutoksen tarve ja evoluution seuraava vaihe. Hersyvä luova toiminta siirtyy seuraavaan väliaikaistilaan ja niiden tilalle tulevat alueen trendikkyyden haistaneet kaupalliset toimijat. Ensin designer-henkiset, pienemmät kaupalliset ja sitten ajan saatossa usein yhä suuremmat ja vielä kaupallisemmat. Ja taas pyörä alkaa pyöriä alusta vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.jossain muualla.

Voiko kehitystä pysäyttää ja sementoida johonkin hetkeen? Itse en siihen usko. Villit ajatukset tarvitsevat tarvitsevat vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.

Merenlahden toisella puolella ovat arkkitehti Lars Sonckin tiilimakasiinit. Näistä yhteen, Makasiini L2:seen, tulee Jätkäsaaren uuden hotellin konferenssitilat, mutta toisen kohtalo on vielä auki.

Nyt tässä rakennuksessa on mm. Galleria Huuto, vanhojen autojen näyttely ja vintage-huonekalumyymälä. Viimeksi mainitussa on muuten hyvä pieni kahvila, jonka sisustus vaihtuu vähitellen.

Toivottavasti makasiini – ja Telakkaranta – saavat monipuolista käyttöä myös vastaisuudessa. Jätkäsaarikin tarvitsee villejä pikkutiloja, joihin kaikilla kaupunkilaisilla on pääsy, helsinkiläisittäin harvinaisessa punatiilisessä rosoisuudessa.

Postitalon keltaiset klinkkerit leimoilla, helikopterikenttä ja Salakauppa kulmilla

Helsingissä ei ole paljon kellertäviä rakennuksia. Rapattuja empiretaloja tietenkin, mutta ei muilla materiaaleilla toteutettuina. Postitalo näyttää keltatiileltä, mutta pinta on klinkkeriä, joka on poltettu Turussa Kupittaan saven tehtailla. Klinkkerin pinnassa on postileimoja, eli osattiin hauska konseptiointi jo vuonna 1938, kun haluttiin modernille talolle uudentyyppistä ulkoseinämateriaalia.

Postitalo kuuluu sarjaan ”nuoret vastavalmistuneet voittavat arkkitehtuurikilpailun” ja tuloksena on merkittävä rakennus. Näkemys voi auttaa korvaamaan kokemuksen puutteen. Toimistoon voi myös palkata kokemusta kuten Postitalon tapauksessa tehtiin. Kilpailun voittivat Jorma Järvi ja Erik Lindroos, ja Kaarlo Berg tuli suunnittelutiimiin vahvistukseksi kilpailun jälkeen.

Ennen Olympialaisia taloa korotettiin, ja sen katolle rakennettiin Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä. Tätä kenttää jopa käytettiin (Olympialaisten aikana), toisin kuin Hotelli Tornin Zeppeliini -pysäkkiä, jonka käyttö jäi vain haaveeksi.

Postitalo rakennettiin paitsi postin pääkonttoriksi, myös uuden ajan postiksi. Nykyisin Postitalon posti on kutistunut aika pieneksi ja tunnelmaltaan markettipostiksi, mutta parempi sekin kun Postitalo ilman postia. Luulisi että tänä verkkokaupan aikana pakettiliikenne olisi niin suurta, että postikin voisi hyvin ja pulleasti, mutta ilmeisesti asiat ovat monimutkaisempia…

Peruskorjaus on toteutettu hyvin ja talossa on sisälläkin tiloja ja paikkoja, joita ei uusissa rakennuksissa voi kokea.

Avarassa ja ilmavan jyhkeässa päätilassa on nykyisin kamerakauppa. Tilan toisessa päässä on rauhallinen ja mukava kahvio, Foto-kahvila, jonka ikkunat avautuvat Elielinaukiolle. Kerrankin kahvio, jonka ikkunoista voi katsoa kaupungin vilskettä.

Postitalossa on myös kirjaston ajanmukaisin ja aikuisin versio, Kirjasto10. Siellä käydessä voi hieman virittäytyä odottamaan uutta Keskuskirjastoa, joka varmasti muuttaa tapamme ajatella kaupunkilaisten yhteisiä sisätiloja ja niissä toimimista aktiivisina kaupunkilaisina.

Postitalon kulmilla on entinen lasikuutio, kaunis kuin mikä. Aiemmin siinä oli kukkakauppa. Nyt siinä on Salakauppa. Aamu Songin ja Johan Olinin pääosin käyttökelpoiset hyvin tehdyt, hieman nurjahtaneet tavarat saavat ainakin minut päivittäin hyvälle tuulelle. BibimBag Big on musta nahkalaukku, jossa on ulospäin lerppuvat taskut. Tällainen laukku on kulkenut mukanani päivittäin jo vuosia. Tosin eipä ne tavarat edelleenkään paikoillaan pysy, vaan ”naisen käsilaukku runsaine aarteineen” voittaa parhaankin järjestykseen liittyvän suunnitteluidean.

Fazerin salaisuudet ja Maxim – naapurit Kluuvinkadulla

Karl Fazer Cafe eli Fazerin kahvilassa on historian havinaa. Se on koko nykyisen Fazerin konsernin syntypaikka ja samalla se on yksi Helsingin vanhimmista, edelleen samalla paikalla toimivista kahviloista. Kahvila on vuodelta 1891. Tosin rakennus on vaihtunut jo kahteen otteeseen, ensin 1908 ja sitten vain kaksikymmentävuotta myöhemmin (miksiköhän?) purettiin ja rakennettiin uusi. Nykyinen Fazerin talo on vuodelta 1930, ja se on funkkis-tyylinen. Alkujaan kahvila oli kahdessa kerroksessa ja nuoriso jylläsi toisessa tasossa.

Seinällä on edelleen alkuperäinen seinämaalaus ja ennen vuosituhannen vaihetta myös seinien ja katon väri oli alkuperäinen. Katto oli komea kiiltomusta, täydellisesti maalattu peilaava pinta. Viimeksi kun kävin oli siitä tullut latte-kahvin värinen.

Mutta se miksi Fazerille pitää mennä on tietenkin kupolisali. Kupoli on laakea ja salaisuudet paljastava. Vastapäätä olevien keskustelun kuulee selvästi ja sanatarkasti. Hauska ilmiö. Lattiakin on nykyisin alkuperäinen marmorilattia, joka oli pitkään piilossa kokolattiamaton alla. Mitä aarteita jalkojemme alla onkaan piilossa…

Fasun edessä lentää Fazerin kukko, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Björn Weckström. Sama mies joka suunnitteli myös Lapponia-koruja mm. Tähtien sodan prinsessa Leialle. Onko kukko kadonnut Fazerin paketeista? En muista nähneeni vuosiin. Ilmeisesti lentänyt pois.

Naapurikorttelissa pitää majaansa Maxim-elokuvasalit.

Vuonna 1939 valmistuneessa Valentin Vaalan elokuvassa ”Vihreä kulta” metsänhoitaja Suontaa toteaa rouvansa pääharrastuksen olevan ”Stockmannin tavaratalo ja Fazerin kahvila”. Päteviä harrastuksia edelleen varmasti jollekin.

http://www.fazer.fi/kahvilat-ja-leipomot/artikkelit/kluuvikadulla-uudessa-talossa/

Maxim on Suomen vanhin elokuvateatteri, joka toimii edelleen samassa osoitteessa jo vuodesta 1909 eli yli vuosisadan. 1974 vanha Maxim purettiin, tosin vanhasta elokuvasalin mm. päärynäpuisia seinäpaneelit ja kristallikruunut säilytettiin varsin huolella uuteenkin rakennukseen. Taitaapa historia taas toistaa itseään. Vanha sali säilytetään, uusi rakennetaan korvaamaan toista, kohta purettavaa salia.

Ihmeellistä ettei näitä kaupungin valmiita, kiehtovia tarinoita hyödynnetä bisneksessä yhtään enempää.

Talot vaihtuvat, mutta kahvila toimii ja elokuvat pyörivät. Toivottavasti pala historiaa pääsee konkreettisestikin mukaan ja kaupunkikulttuuri kukoistaa.

http://yle.fi/uutiset/legendaarinen_maxim_sailyy_sittenkin_elokuvateatterina/7677190