Salakapakka Katariinankadulla – vastaisku A-standeille?

Salakapakka Katariinankadulla. Baari ilman mainoksia. Toimiiko tällainen kaupallinen konsepti? Kävimme syömässä Pohjois-Esplanaadilla ja jatkoa piti seurata, siis baariin. Yksi meistä tiesi, ”salakapakan” olemassa olosta Katariinankadulla. Onneksi Katariinankatu on lyhyt ja ovia vain muutama. Mikä löytämisen ilo kun yksi ovista aukeni! Lapsellista tai ei, tämä toimii. Ja vielä täysin vaarattomasti. Toisin kun nuoruudessa, mutta  perille pääsy oli aivan yhtä ilahduttavaa Lontoossa tai Berliinin rave-paikoissa jättömailla ja varastohalleissa. Paikoissa, joita ”ei ollut virallisesti”. Berliinin paikat taisivat kyllä olla kaikissa reppumatkaajien turistioppaissakin, mutta se oli sivuseikka tunnelman rinnalla.

Yllätyksellisyyttä kaipaa kaupungissa. Itselleni vaikuttavinta salakapakassa oli sisääntulon karu kauneus. Ei mainoksia! Kuinka kyllästettyjä olemmekaan lippussille ja lappusille, kuville ja rehuille. Kylläisyysaste on saavutettu kauan sitten. Ehkä päivän sana – priorisointi – pitäisi yltää mainosmaailmaankin.

Viereisellä kadulla Senaatintorin laidalta löytyi tällainen sisäänkäynti. Kaupungin ykköspaikalta. Mitä me oikein tavoittelememme tällä? A-standid, laput lasiovissa, valkoiset muoviruukut kuihtuneilla kasveilla. Viereinen syvennys, liikennemerkin vieressä, on peitetty samalla tyylillä viritetyillä plakaateilla.

Kävin alkusyksystä Kööpenhaminassa. Siellä ei ollut mainoksia keskusta-alueella, muutamaa katua lukuunottamatta. Ei A-standeja missään, ne olivat kiellettyjä. Itse olin jo kuvitellut niiden olevan välttämättömiä. Kööpenhaminassa huomasin katsovani näyteikkunoita erillisten katumainosten sijaan. Ei lainkaan huonompi vaihtoehto!

Toinen silmiinpistävä asia oli, ettei valomainoksia ollut talojen ulkoseinissä kuin korkeintaan yksi. Kanavan varella ei edes sitä yhtä. Se yksi irtokirjainmainos olikin sitten aika tehokas talon julkisivussa, ja kaupungin kokonaisvaikutelmaksi jäi levollisuus. Ketä tämä helsinkiläinen kilpavarustelu oikein hyödyttää? Lappujen alta on vaikea nähdä voittajaa.

 

 

Kisahalli – konsepti jota ei enää keksittäisi

Helsingin Olympialaisia varten rakennettiin 1935 Messuhalli eli nykyinen Töölön Kisahalli.

Iso hallitila keskelle ja pieniä avoimia poteroita sivuilla. Tila on tehty messuihin, mutta urheilukäytössä sama yhteisöllinen tilakonsepti on suorastaan nerokas! Kun lähemmäs kolmikymppisenä kävin Kisahallissa ensimmäistä kertaa tykästyin paikan mutkattomaan tekemisenmeininkiin. Kolmella eurolla voi urheilla oma-aloitteisesti ja kiirettömästi. Tällaisessa ympäristössä olisin halunnut teininä viettää aikaa. Paikka jossa voi itse tehdä, mutta myös katsella toisten hyvinkin erityyppistä tekemistä, ja vaikka liittyä seuraan. Viereisissä poteroissa on katutanssia, nyrkkeilyä, balettia, pöytätennistä, judoa. Vieressä on juoksusuora ja päässä miekkailijoita. Salissa pelataan kori- ja lentopalloa, voimistellaan sekä harrastetaan cheerleadingin akrobaattisia kuvioita. Huimaa!

Tällaista yhteisöllisyyttä ja aktiivisuutta ei kukaan konsultti keksisi. Eikä sen toteuttaminen enää nykypäivänä varmaan onnistuisikaan. Ensin kun kysytään käyttäjiltä, mitä he haluavat. Ei kukaan suostuisi menemään yhdeltä sivulta auki olevaan huoneeseen, paikkaan joka on täynnä häiriötekijöitä. Mataluus, ääni, yksityisyys, niistä kaikista tulisi iso ongelma. Kyllä vanhat talot ovat hyviä, sillä ne pakottavat luoviin ratkaisuihin. Meidät kaikki. On pakko ajatella uusiksi kun seinät eivät taivu totuttuun. Epätiloista voi syntyä parhaat mestat.

Taloa laajennettiin 1950 toisella salilla. Kun Olympialaiset vihdoin sotien jälkeen saatiin Suomeen, järjestettiin Messuhallissa rakennuksessa paini-, miekkailu- ja painonosto-ottelut sekä koripallo- ja voimistelukilpailut. Käytöt siis lomittuivat vuosikymmenet toisiinsa.

Toivoisinpa, että tällainen vastaava avoin, monipuolinen tekemisen tila olisi myös henkisen kulttuurin puolella. Kolmella eurolla!

Kisahallin ulkokuoressakin on jotain tähänpäivään sopivaa. Tänä nettikaupan aikana, kiinnostava vaihtoehto umpinaisille katujulkisivuille olisi Kisahallin tapaiset ”näyteikkunahuoneet”. Nämä firmat eivät omista kauppojansa Kisahallissa vaan mainostavat ikkunahuoneessaan omia tuotteitaan toiminnan ollessa toisaalla. Tilan syvyys tuo meininkiä, eikä ikkunat ole yksiulotteisen teippauksen peitossa.

Tälläista ideaa voisi kokeilla muuallakin, missä kivijalkakaupat itsessään eivät kannata, tai uudella alueella jossa odotetaan vielä kaupunginosaan muuttavia asukkaita.

”Yksilö, aika rientää, yritä!” Viesti 1935-vuodelta, kirjoitettuna Kisahallin seinään. Siis yrittäkäämme!

 

Ylin kuva Wikipediasta/ Jonik. Valokuva on otettu Olympiastadionin tornista.

Agricolan kirkon torni – yli 100 metriin nouseva piikki joka katoaa

Mikael Agricolan punatiilisen ja selkeän kirkon torni on eteläisen Helsingin näkyvimpiä torneja. Sanotaan, että torni näkyy Tallinaan asti. Tornin piikki on nykyään Helsingin korkein rakennettu kohta. Se nousee noin 103 metrin korkeuteen merenpinnasta ja on rakennuksena lähes 20 metriä korkempi kuin olympiastadionin torni. (7-kerroksinen kerrostalo on noin 20 metriä korkea.) Nykypäivänä jos miettii tulevia Kalasataman asuintornitaloja, ne nousevat Agricolan kirkon tornin piikkiä selkeästi korkeammalle. Helsingin siluetti tulee kokemaan pian suuria muutoksia.

Agricolan kirkko on arkkitehti Lars Soncin suunnittelema 1930-luvulla, ennen toista maailmansotaa. Yllättävästi kirkkoon kuuluu melkeinpä luostarimainen lähes suljettu sisäpiha. Jos ei ole aikaa piipahtaa Tukholmassa voi kesällä käydä sisäpihalla kahvilla ja kokea naapurimaamme tunnelmaa punatiilisten seinien katveessa.

Tätäkin kirkkorakennusta pidettiin etukäteen liian nykyaikaisena ja funktionaalisena, kaivattiin kovin ”oikeaa kirkkotunnelmaa”. Kilpailu käytiin kahteen kertaan, mutta aina vain moderni versio voitti. Näin lähes 80 vuotta myöhemmin on näitäkin helppo ihmetellä. Mitäköhän meidän tekemisiämme 80 vuoden päästä kummeksutaan?

1930-luvulla edellisestä sodasta oli runsas kymmenen vuotta. Siksikö vaiko jostain muusta syystä Agricolan kirkon tornin 30-metrinen piikki tehtiin liikuteltavaksi. Varsinaista ennakointia. Tuulessa hieman huojuva, niitattu teräspiikki voidaan tarvittaessa laskea alas tornin sisään. Näin on tehtykin kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana, jotteivät vihollislentokoneet olisi voineet suunnistaa tornin avulla. Itse en ole nähnyt piikin laskemiseen tehtyjä taljoja, mutta ne lienevät edelleen käyttökunnossa. Voisi olla aika kiinnostava tapahtuma nähdä piikin laskeutuvan ja nousevan.

Kirkkojen ja muiden tornit ovat sinänsä täysin tarpeettomia koristeita meidän kaupunkilaistemme iloksi. Koska ne on tehty vain koristeiksi, vallan symbooleiksi tai muuksi sellaiseksi, on niiden muotoilu ollut aika vapaata ja lopputulos on usein sangen kaunis. Eri asia on kun asuin-, hotelli- tai toimistotorneja rakennetaan. Ne rakennetaan ansaintamielessä. Estetiikka jää usein sivuosaan, vaikka merkitys kaupunkiympäristössä on hurja ja pysyvä. Yksityinen asunto saa itseään suuremman merkityksen kaupunkinäkymissä ja hoikka torni on vain kaukainen unelma horisontissa.

Helsingin rumimman talon uudet vaatteet – Ornamentiikka 2

Hakaniemen torin kupeessa on Opetushallituksen talo, jota kutsuttiin Helsingin rumimmaksi taloksi. Yksitotinen betonielementtitalo on sijainniltaan kuitenkin eräällä Helsingin mainioista rantapaikoista, näkymät Kruununhaan kaupunginosaan. Betonielementit olivat 1970-luvun tyylillä niin kutsuttuja reikäelementtejä, eli keskellä betonielementtiä oli ikkunareikä ja päätyseinissä umpielementtejä eli elementtejä ilman keskireikiä. Tämän tuotantoystävällisemmäksi tuskin voi talojen ulkoseinäsuunnittelu tulla. Vaihtelu oli täysi nolla, tai siis kaksi. Tästä linkistä pääsee katsomaan myös vanhaa ulkomuotoa, jos muistikuva on päässyt haalistumaan, vaikka aika lähtemättömän vaikutuksen rakennus kyllä varmasti meihin moniin teki. http://www.betoni.com/Download/22307/BET0902%20s10-19.pdf  

Tämä talo koki muodonmuutoksen viitisen vuotta sitten, vajaa neljäkymmentä vuotiaana. Betonirunko jätettiin jäljelle ja näin voitiin säästää 20 % rakennuskuluissa uuteen verrattuna. Rannanpuoleiseen seinään tehtiin laaja ja korkea sisääntulokoverrus, betonielementtien ulkopinta purettiin pois ja uusittiin eristeillä ja levyseinänä, jonka päälle asennettiin vielä silkkipainetut lasilevyt ja päätyihin mustaa verkkoa. Kuvio toistuu samana jokaisessa lasielementissä.

Tämä kuva ei ole toimistorakennuksesta vaan Arabianrannan eräästä asuinrakennuksesta.

Jos graafinen betoni on vallannut asuinrakennuksia ornamentiikallaan, koristellaan nykyisin yksitotiset toimistorakennukset kuvioiduilla laseilla. Silkkipainatus on täysilasijulkisivujen vaihe numero kaksi. Tässä koristelutyypissä on ne samat vaikeudet kuin graafisessa betonissakin. Ehkä pinnan kuviot ovat hieman vaimeammat johtuen värisävyistä, tai siis värisävyttömyydestä, kuviot ovat himmeähköjä, lähinnä valkoisen ja harmaan eri sävyjä.

Ennen oli toisin. Vanhojen kirkkojen värikkäät lasimaalaukset siivilöivät valoa toisesta todellisuudesta meidän kuolevaisten lohdutukseksi ja liikehuoneistoista avautuivat ikkunat tähän todellisuuteen ilman sumentavaa kalvoa.

 

Ornamentin paluu ja suomalainen keksintö: graafinen betoni!

Ennenvanhaan arkkitehdit saivat suunnitella kuvioita ja koristeita taloihin. Rakentajat halusivat osoittaa muillekin että tässä rakennetaan komeata ja hienoa. Talot rakennettiin käsityönä ilman tehtaita, joten koristeiden veistely ja maalaaminen nosti talon hintaa suhteellisesti vähemmän kuin nykyisin.

Sitten innostuttiin uusista tuulisista, teollisesta tuotannosta ja koneista. Tulevaisuuden uskolla ja utopioilla ei ollut rajoja. Muutos oli vain ajan kysymys. Taloista katosivat ornamentit ja koukerot. Suunniteltuja taloja rakennettiin kaikille, ei vain rikkaimmille. Arkkitehdit etsivät kauneutta suuremmista muodoista, pilareista ja palkeista, betonipinnoista ja valtamerilaivoista.

Kauneuden ja herkkyyden kaipuu ei katoa. Kuvioiden paluu on alkanut. Kuvioita ei enää tehdä käsillä maalaamalla vaan keinot ovat toiset. Samoin aiemmin koristeltiin yksityiskohtia, erityisesti ovien ja ikkunoiden reunoja, räystäitä ja muita paikkoja, joihin ”informaatio tiivistyy”. Katse etsiytyy paikkoihin, joissa muutos tapahtuu. Kuka nyt seinäpintaa tuijottaa, jos voi katsella ikkunoita. Mutta nykymaailmassa kuvioidaan suuria pintoja ja ovet sekä ikkunat tehdään tehtaissa vakiotuotantona.

Meidän aikanamme ornamentteja tehdään uusilla, hauskoillakin teollisilla tavoilla mm. kuvioimalla betonia ja painamalla lasiin kuvioita.

Monasti kerrostalojen suuria elementtipintoja tai ensimmäisiä kerroksien betoniseiniä kuvioidaan hapettamalla betoniin kuvio ns. graafinen betoni. Tämä on muuten suomalaisen Samuli Naamangan keksintö!

Ennen tätä betonin kuviointia käytettiin lähinnä yhden seinäelementin kuviin, mutta nyt voidaan vaikkapa raidottaa koko seinä. Kuvion ei siis tarvitse olla esittävä tai huomattava. Nämä kokonaisten seinien kuvioiminen palasien, betonielementtien avulla, on kuitenkin kaukana helposta. Vaikutelma voi olla myös ikävällä tavalla tapettimainen ja kuvio näyttäytyykin kömpelönä tai teennäisenä. Se ei paljon mieltä lämmitä, että kuviossa toistuu löyhästi paikkaan liittyvä historiallinen valokuva, jos siitä muodostuva iso kuvio on rauhaton ja aaltoileva, tai muuten epäonnistunut.

Tässä Arabianrannan rakenteilla olevassa asuintalossa on käytetty Johanna Gullischenin kuviota koko seinän korkeudelta. Musta kiviaines toimii hienosti sileämmän betonin vierellä.

Mukavia ovat myös lapsuuden muistot, joita kuvio herättää.  Oikean puoleisessa kuvassa on patjani. Tällaisen patjan päältä heräsin aina aamuisin pienenä. Se patjakankaan kuvio oli harmaa-valkoinen. Nykypatjoissa ei ole enää paljon kuvioita muisteltaviksi. Ehkä se on elintason mitta?

Jätkäsaaren Verkkokaupan hävittäjä ja naapuri-Bunkkeri

Jätkäsaaren vanha betoninen kolossi, Bunkkeri, oli aiemmin matalan satama-alueen yksinvaltias. Mutta kaikki muuttuu. Jätkäsaaren matalien varastojen ja konttikasojen paikalle nousee viereistä 1990-luvun Ruoholahtea huomattavasti korkeampi uusi kaupunginosa. Ruoholahden viidestä kerroksesta on tullut Jätkäsaaressa kahdeksan. Bunkkerikin käy päivä päivältä pienemmäksi.

Bunkkeri oikealla. Betoniset nauhaikkunalliset ulkoseinät. Bunkkerin vieressä vasemmalla, asuintalojen takana on korkeampi rakennus, harmaa Verkkokauppa.

Entisen varastorakennus Bunkkerin valta-asema kutistui entisestään, kun se sai vierelleen uuden, varastorakennukseksi naamioituneen myymälän, Verkkokaupan. Talo on vielä Helsingin nykyisessä mittakaavassa lähes pilvenpiirtäjä tasoa. Uuden talon tontti on aika ahdas. Vaikka talo ei anna naapuristolleen kovinkaan vaihtelevia seinänäkymiä niin kattoterassilla on eri meininki. Hienoa, että kattoterassi on kaikille avoin ja ilmainen paikka. Ylhäältä voi ihmetellä Helsingin näkymiä uudesta kulmasta. Terassilla on myös pieni mutta tiukan näköinen hävittäjälentokone, joka vielä hetki sitten näytti vain historialiselta reliikiltä menneeltä ajalta. Nyt ajatukset lentävät muualle. Tuulinen paikka.