Vartiosaaren aarteet – jatulintarha, raavittua kalliota, huviloita – soutuetäisyydellä

Vartiosaari on lukuisten keskustelujen kohteena. Tämä postaus ei ole kannanotto virkistyskäytön puolesta. Seuraava kuvakooste on viime kesältä. Saari on vehreä ja vihreä keidas soutumatkan päässä Tammisalosta. Mökkitunnelmaan on helppo päästä, tai oikeammin huvila-atmösfääriin. Puuhuviloita ei  ole korjattu pilalle, ehkä juuri tämän uinuvan kaavatilanteen takia.

 

Vartiosaari on lähellä pysyvää asutusta. Meidät noukittiin Tammisalon puoleisesta laiturista soutuveneellä. Vartiosaaren laituri olikin hieman lahompi. Saarelle on kesäisin myös reittiliikennettä.

Tuttujen paikkojen maalaisia serkkuja. Helsingin Fredrikinkadun Viiskulman metsäisempi versio.

 

Suomalaisen peruskallion muisti on pitkä. Ristiin kulkevia jääviiruja kallionpinnassa.

 

Koska lienee tehty tämä kivilabyrintti tai Jatulintarha. Kyseessä tuskin on keskiaikaisen Jatuli-jättiläisen polku, vaan varmaankin uudemman ajan jättiläisten kolttosia.

 

Vartiosaarelta löytyi kallion katveesta Metsäkirkko, jossa oli geometrisesti lohjennut alttariseinä.

Pensasaidan keskellä oli valkoinen portti. Perinteisesti Suomessa puurakennusten ja osien maalaamisessa valkoista käytettiin vain hienoimpiin yksityiskohtiin, koska maali oli huomattavasti kalliimpaa kuin muut maalit ja väri vei ympäristössään kirkaudessaan huomion. Tästä syystä olen aina vierastanut valkoisia aitoja talojen ympärillä, jotka vievät voimaa rakennuksilta ja luonnolta, eikä niiden likaisuuskestokaan ole kehuttava. Tämä valkoinen portti näyttää tien runsaassa kasvillisuudessa ja sopii hyvin huvilaympäristöönsä. 

Pienetkin vajat, uima(?)kopit ja talousrakennukset voidaan suunnitella ja rakentaa huolella. Tätä pikku taloa on tuskin pykätty pystyyn muutamassa viikossa.

Tässä talossa on ”uusi” neliöikkuna verannan oikealla puolella myöhemmältä ajalta. Puurakennusten puiset ikkunat ovat aivan ulkoseinäpinnassa. Useimmissa uusissa ”perinne”puutaloissa on alumiinipintaiset ikkunat syvällä seinän sisässä.

 

 

Huvikumputunnelmaa, jotka on aikaan saatu laajennuksilla. Joskus kummallinen ja epäkesko voikin olla hyvällä tavalla aidon oloista. Tämä tyyli tarvitsee onnistuakseen useinmiten aikaa tai tekijän tavattoman hyvän suhdetajun. Oleellista on, että materiaalit ovat pysyneet samoina.

Tässäpä on aito klassistinen rakennus todennäköisesti 1920-luvulta. Symmetrinen ja suhteikas puuhuvila punatiilikatolla. Tämän tapaiset huvilat vaativat paljon tilaa ympärilleen, koska symmetria on vallan väline ja alleviivaa rakennuksen tärkeyttä ympäristösssään.

Vartiosaari on mukava pieni lähiretkeilykohde, jossa voi tavata myös lampaita metsän eläinten lisäksi.

Porukka ja pääoma – toimistosta loftiksi n:ro 3

Miten sitä pääsee ryhmärakentamisporukkaan ja mitä se vaatii? Nykyisin on ryhmärakennuttamiskonsultteja, joiden avulla ovat rakentamisen ei-ammattilaisetkin rakennuttaneet jopa kerrostalon.

Arkkitehtien tyyli taas on ollut kautta aikojen tällainen ”minä itse” -tyyli. Aikalailla arkkitehdit ovat yhtä hyviä rakennuttajia kuin rakennusinsinöörit arkkitehteja. Se, että tietää jotain toisen työstä, ei pätevöitä siihen, valitettavasti. Se on isoissa projekteissa helposti todennettavissa. No sitähän me emme aluksi tienneet. Hieman tosin aavistimme.

Hauska olisi ajatella, että olisimme päässeet mukaan koska olimme niin hyviä tyyppejä. Mutta totuus taisi olla lähempänä, että pääsimme mukaan, koska meillä oli käteistä.  Vuotta aiemmin olimme myyneet omistusasuntomme ja muuttaneet vuokralle eli meillä oli tilillä makaamassa riittävä summa käsirahaksi. Tietenkin varmasti edesauttoi mukaan pääsyä myös se, että edellinen vuosi oli vierähtänyt mukavasti vanheimpainlomalla tulevien naapureiden kanssa…

Otimme selvää kiinteistöyhtiöstä. Tämä W+G oli ovela tapaus, koska siihen kuului myös kymmeniä asuntoja eli yhtiö ei ollut puhdas liikekiinteistö vaan se toimi asuntojen suhteen lähes samoilla periaatteilla kuin asuntoyhtiökin. Mikä parasta, liikehuoneistojen ja asuinhuoneistojen yhtiövastike oli tässä yhtiössä lähes sama. Aika usein liikehuoneistot maksavat jopa kaksinkertaista yhtiövastiketta. Ja yhtiövastikkeiden perusteita ei pysty käytännössä muuttamaan (vaatisi kaikkien osakkeenomistajien suostumista). Siksi korkea yhtiövastike kurittaa asunnoksi muuttanutta viimeistään seuraavan putkiremontin aikana. Silloin kun joutuu maksamaan remontista kaksinkertaisen hinnan.

Kun päädyimme etsimään ratkaisua vallata Weilin+Göös:in entisen painotalon ylin kerros, meitä oli liian vähän projektiin (alakerta oli ollut pinta-alaltaan puolta pienempi). Ensimmäiset arkkitehdit, joilta kysyin halua lähteä mukaan porukkaan, eivät yllätyksekseni halunneet osallistua. Heillä oli mitä ilmeisemmin realistisuutta hankkeen suhteen. Projekti ei tulisi olemaan helppo eikä halpa. Joskus on toki hyvä ettei tiedä asioiden todellista laitaa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ryhmärakennuttamisessa yksi keskeinen asia on raha ja siitä puhuminen. Ryhmärakentamisessa kaikki tekevät elämänsä suurinta investointia yhdessä ja toisistaan riippuvaisina. Suomalainen häveliäisyys rahan suhteen ei kuulu onnistuneeseen projektiin. Helpointa on, jos kaikilla on suurinpiirtein yhtäläiset rahalliset lähtökohdat ja ne ovat riittävät. Riittävät tarkoittaavat kaksin tai mieluummin kolminkertaisesti sitä mitä on alunperin ajatellut projektiin kuluvan. Lisäksi kaikilla pitää olla halua ja kykyä kertoa oma rahatilanteensa toisille rehellisesti. Palkat, omien yhtiöiden tilanne, velat, takaukset ja pääomat tulevat ilmi viimeistään pankkihuoneessa ristiintakausta tehtäessä.

Aluksi Yritimme ostaa vain puolikasta 6.sta kerroksesta. Loppukerrokseen (”varasto-osa”) oli kaksi kulkua: käytöstä poistetun porrashuoneen kautta tai palomuurin kautta ”toimisto-osan” puolelta. Käytöstä poistetussa porrashuoneessa oli myös käytöstä poistettu hissi. Hissikoneiston moottori oli kärähtänyt piloille 1960-luvulla. Siinä tilassa se oli edelleen. Käyttämätön porrashuone ja palanut hissi. Hyvä yhtälö aloittaa asuntosuunnittelu.

Talonyhtiö ei halunnut, että porrashuonetta kunnostettaisiin käyttöön kustannussyistä. Myyjä ei taas tietenkään suostunut myymään vain puolikasta, sillä mitä virkaa olisi 6.kerroksen varastotilalla, jonne saattoi kulkea vain käytöstä poistettuja portaita pitkin?

Me taas mietimme, miten voisimme rakentaa asuntoja pitkään ja kapeaan kerrokseen, jonka puolessa välissä oli palomuuri, ja siinäkin vain yksi aukko (yläkuvassa) varastopuolelle. Varastopuolella kun taas oli ikkunoita vain toisella puolella, ja kulmassa se käytöstä poistettu porrashuone.

Neuvottelimme myyjän ja isännöitsijän kanssa. Tarkastusmittaamatonta myytävää pinta-alaa oli 840 m2. Talonyhtiö ja rakennusvalvonta katsoivat alustavasti, että kuusi asuntoa olisi sopiva määrä.

Palomuurin toiselle puolelle jäisi 250 m2 asunto, jolla olisi 6 ikkunaa yhdellä puolella. Huono yhtälö. Pattitilanne.

 

Vaalimökkiraati n:o2- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Mitä vaalimökit kertovat puolueista ja niiden arvoista? Toimiiko viestintä arkkitehtuurin keinoin? Edellisessä osiossa olivat vaalikampanjoimassa Helsingin keskustassa Perussuomalaiset, Kristilliset, Piraattipuolue, Itsenäisyydenpuolue ja Kokoomus. Nyt urbaania vaalikampanjoinnin majapaikkoja katsastetaan Ruotsalaisen kansanpuolueen, Vihreiden, Keskustapuolueen, SDP:n ja Vasemmistoliiton osalta.

Matkani jatkuu samalla satunnaisperiaatteella kuin edellisessäkin bloggauksessani.

Kokoomuksen viereisen paikan Narinkkatorilla oli ottanut haltuunsa Ruotsalainen kansanpuolue.

RKP:n vaalimökki oli kuin Strömsöstä. Pieni valkoinen ja hieman romanttinen lautamökki toimii Ruotsalaisen kansanpuolueen vaalikojuna. Vanhanmalliset ruutuikkunat ja vuorilaudat muistuttivat perinteen tärkeydestä ja samalla vähän myös siitä, että vastaukset olisivat löydettävissä enemmän menneisyydestä kuin tulevaisuudesta. Arkkitehdin silmään kävi erityisesti seinien nurkkalaudoitus. 1800-luvun ja sitä ennen rakennetuissa hirsirakennuksissa oli tavallisesti pitkät nurkkasalvokset. Tässä vaalimökissä oli rakenteellista ratkaisua sovellettu teollisesti sahattuun lautaverhoukseen, sata vuotta myöhemmin. Tämäntapainen vanhojen ajatusten virittely lähtökohdat sivuuttaen (tässä tapauksessa rakenteelliset ja historialliset) näyttäytyi minulle hieman kulissimaisena. Tätä piirrettä voisi toki joskus väliaikaisissa rakennelmissa hyödyntääkin ja leikkiä näillä ”väärillä”  mielikuvilla.

Ruotsinkieliset kunnat sijoittuvat pääosin rannikkolle. Tämäkin mökki sopisi oivasti merenrannalle, vaikkapa lasten leikkimökiksi. Samalla se muistuttaa puolueen äänestäjiä rannikon kotikunnista, tai ainakin monien loma-ajan kesäpaikoista. Modernien rakennusten edessä, lämpimän voimakkaan puukappelin ja tumman metallisen hotellin ja Kampin kauppakeskuksen edessä valkoinen, ruutuikkunainen mökki näytti hieman väärään paikkaan eksyneeltä ja lomatunnelmiin jääneeltä. Ehkä se on kuitenkin hyvä, että meitä muistutetaan lomasta ja kesästä, tänä kovien uutisten aikana.

 

Vihreiden vastaus mökkeilyyn oli viritetty kontti. Musta kontti oltiin sisältä sistustettu värikkäästi. Aurinkopaneelit katolla tuottivat sähkön ja pyörässä oli papereita tarjolla. Puukatos ja terassi toivat paikan tuntua eli tekivät kontista ”erityisen”. Arkkitehtuurin rento ote, maalamaton puu, muovikate (materiaalivalinta kummeksutti, vaikka esteettisesti ja ajatuksellisesti sopikin väliaikaiseen rakennelmaan hyvin), eripariset tuolit ja raikkaat värit toimivat hyvin vilkkaalla kivetyllä torilla.

Pidin erityisesti tämän kohteen aurinkopaneelista, ja sen avulla keitetystä kahvista, sekä polkupyörästä mainostelineenä. Positiivisesti ajateltuna tässä oli tuotu ideologiaa käytäntöön, negatiivisesti ajateltuna tämä kertoo vihreiden pienimittakaavaisesta puuhastelusta. Mitään sinänsä yllättävää ja rohkeata ei kojussa ollut, mutta hengeltään se oli urbaani ja sisältä trendikäs sekä ilmeeltään hyväntuulinen. Nuoret, sisustusblogeja lukevat, ympäristötietoiset vihreät kaupunkilaiset tunnistavat puolueen varmasti omakseen kirkkaan vihreällä ”nurmella” seisoessaan. Muut voivat ohittaa mökin hieman keinotekoisena, omavaraisena saarekkeena kivierämaassa. Tässä oli vilpitöntä yritystä tehdä suositusta kontista oikeasti omannäköinen vaalipiste.

Keskustan vaalimökkeily kiinnosti minua erityisesti. Mikä on maaseudun suurpuolueen arkkitehtuurinen veto Helsingin keskustassa? Pääsiäismaanantaina en mökkiä löytänyt, eikä keskustapuolueen vaalisivutkaan auttaneet, mutta viikolla vaalikoju oli ilmestynyt Lasipalatsin Forumin-puoleiselle seinustalle.

Ei näkynyt latoa eikä maaseutuaiheista rekvisiittaa, oli vain vaaleanvihreä, keväinen telttakatos ja näiden vaalien ehdoton trendi lärpäkemäiset, lehdenmalliset vaalimainostolpat. Keskustan tila oli ahdas jalkakäytävänpätkä, jonka reunalla kasvoivat komeat kaupunkipuut. Tämä valittu paikka pelasti keskustan toriviritelmän. Laakealla torilla hajanaiset kevyet rakennelmat ja lärpäkkeet olisivat olleet epävarman ja hajanaisen oloiset. Tässä tiiviissä ympäristössä tunnelma oli ennemminkin spontaanin oloinen ja liikkuva.

Keskustapuolue ei halua muistuttaa lähtökohdistaan maaseudun puolueena vaalikojunsa arkkitehtuurilla, mutta sillä ei ole vielä esittää mitään uuttakaan vaihtoehtoa. Onko niin, ettei ole uskallettu panostaa, ettei vain tehtäisi mitään väärin? Ote on kevyt, avoin ja valpas. Tämä voi kääntyä mihin suuntaan tahansa, aivan kuten vaaliviiritkin. Jään odottamaan ensi vaaleja ja tulevan vaalimökin luonnetta sekä oikeaa yritystä lähestyä urbaania Suomea.

Eniten hämmennystä vaalikojukierroksellani herätti vasemmistoliiton vaalimökki. Tähän Lasipalatsin ja Sokoksen välille harhautuneeseen punaiseen tupaan on vaikea kuvitella vasemmistoliiton Helsingin nuoria ääniharavia Paavoa ja Silviaa. Ainoa peruste, jonka voin ymmärtää, miksi vasemmistoliitto oli valinnut tällaisen pimeän, epäsuhtaisen lautamökin, on halpa hinta. Toisaalta se on samalla erittäin huono peruste.

Olisin odottanut, että vasemmiston radikaalisuus pyrkisi löytämään yllättäviä ratkaisuja eteen tuleviin pulmiin, vaikkapa talkootyötä käyttäen. Vaalimökin olisi voinut päällystää korkeilla vanerilevyillä, jotka oltaisiin maalattu tietenkin Paavon kavereiden graffiteilla. Vai olisiko siitä tullut liian trendikäs? Oliko trendikkyyden pelko ajanut vasemmistoliiton esittämään vaalimökkeilyssä ”en välitä turhanpäiväisistä asioista kuten siitä miltä asiat näyttävät, sisältö on tärkein” -roolia? Eli oliko ilmassa kevyttä kapinaa tämän hetken pinnallista ulkonäkökulttuuria vastaan? Kaupunkikuvan vaalijana näen ympäristön tärkeänä kulttuuriasiana, en vain toissijaisena välttämättömänä pahana tai kaupallisuuden hyvänä kaverina.

Vasemmistoliiton punainen lautamökki kertoi myös ajasta, jolloin kaikki osasivat kaikkea, tai ainakin kuka tahansa osasi suunnitella talon ja rakentaa sen. Ehkä tämä olikin statementti. Aika ilmeistä oli, ettei tässä oltu yritettykään löytää vastausta urbaanille vasemmistoliiton vaalimökille.

Vaalimökin seinään isketyissä julisteissa ja mainoksissa oli myös jotain muistumaa nuorisotalon ilmoitustaulusta. Tämä oli varmasti tahallista, sillä eihän Vasemmistoliitto holhoa, ja eihän kukaan ole parempi toistaan kertomaan, miten tässä ympäristössä tulisi asiat esittää.

SDP:n vaalimökki oli musta kontti. Kontti toimi varastona, aivan kuten konttien kuuluukin. Kontithan ovat satamien tavarankuljetuslaatikoita (siksi monasti ihmettelenkin, miksi kaikki Helsingin historialliset kadut ja torit täytyy kesäisin merkitä niillä).

Demareiden duunaritaustaan peilaten, kontti oli sisällöllisesti kuitenkin oikean puolueen käytössä. Jämäkkä kontti muistutti sataman ahtaajista ja yhteydestä suureen maailmaan. Mutta mihin olivat jääneet työmiehen haalarit? Yhteys puolueen taustaan työväenpuolueena oli jäänyt hyvin viitteelliseksi, ehkä tahallisesti.

Tässä Lasipalatsin ja Forumin kulmassa, Metron sisäänkäynnin lasikuution ja ilmanvaihtopömpelin vieressä, kolmas säntillinen neutraali laatikko sujahti hyvin ympäristöönsä, ehkä liiankin hyvin. Halua erottautua ei ollut, ei hyvässä eikä pahassa. Kontti edusti urbaania neutraalisuutta.

Ulkopuoli oli kontin aktiivipuoli, sisäosa oli yleisöltä suljettu varasto. Harmi, että toisella kävelyretkelläni en onnistunut saamaan kelpoisia valokuvia. Siksi oheinen kuva on pääsiäissunnuntailta, jolloin kontin edessä ei ollut punaisella kankaalla peitettyä pientä pöytää eikä A-standiä ja esitetelineitä. Hieman suurpiirteisempi ote näissä lisähärpäkkeissä olisi varmasti toiminut tässäkin paremmin, jykevän taustan edessä.

Huomio haluttiin ilmeisesti kiinnittää ihmisiin, ei muuttumattomaan, mykkään konttiin. SDP:n kontti oli samaa tyyppiä kuin kolmen muunkin puolueen kontit. Demareiden kontti ei kuitenkaan pyrkinyt tilana aktiiviseen kontaktiin ohikulkijoiden kanssa, vaan se toimi lähinnä suurena mainostelineenä ja taustana toiminnalle. Ihmiset esittäytyvät isossa koossa tarroina lasissa, kaikki keskenään tasa-arvoisesti. Sinänsä demareiden vaalikontin kertoma ajatus näyttäytyi yksinkertaisena ja loogisena, ihmiset ovat pääosassa, ei ympäristö eikä mikään mukaan.

 

Olipa mukava katsastaa näitä väliaikaisia katujemme kaunistuksia tällaisesta näkövinkkelistä. Olisi hauska kuulla, jos jollekin on herännyt halua vasta-argumentointiin tai jos joku on havainnut muita piirteitä tms.

Vaaleja odotellessa tämä on yksi tapa tutustua tarjontaan. Ei ehkä kaikkein kattavin, mutta aika piristävä, varsinkin jos nauttii välistä vaalikahvit, vaikka niistä kertakäyttöisistä pahvimukeista.

https://hennahelander.wordpress.com/2015/04/05/vaalimokkiraati-no1-mokki-sauna-kontti-vai-teltta/

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/26/erottajan-kolme-laatikkoa/

Vaalimökkiraati n:o1- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Puolueiden pömpelit ovat vallanneet Helsingin Narinkkatorin ja Lasipalatsin kulman. Politiikkojen eräs olemassaolon ehto on hyvä kommunikointi kansalaisten kanssa.  Puolueet kertovat arvoistaan näin vaalien lähestyessä ei ainostaan sanoilla ja kuvilla vaan myös  tilallisella viestinnällä eli vaalikojujensa arkkitehtuurilla.

Mitä eri puolueiden vaalikojut kertovat niiden suhtautumisesta kaupunkiin, urbanismiin? Kuinka kekseliäitä ja innovatiivisia pömpelit ovat, vai onko niillä haluttu kertoa aivan muita tarinoita?

Kirjoitan pömpeleistä rettini järjestyksessä. Tässä blogissa ei oteta kantaa politiikkaan eikä sen tosiasialliseen sisältöön vaan ainoastaan siihen mitä nämä pömpelit viestivät kaupunkitilaa tarkkailevan silmään pääsiäissunnuntaina 2015. Päivä ei ollut varmastikaan paras mahdollinen analyysin tekemiseen, joten pitänee muuttaa sitä tarvittaessa.

Ensimmäisenä kävin Perussuomalaisten nuorten telttakylällä.

Yksinkertainen, kolmen pömpelin kokonaisuus oli suorassa kulmassa vanhan Turun kasarmin talousrakennuksen (sittemin linja-autoaseman, nykyisin Laituri-näyttelytilan) katveessa, muista puolueista erillään, nurkan takana. Telttakylän osat olivat eri käytöissä ja mitä ilmeisemmin myös eri aikoina hankittuja. Katos oli musta ja suorareunainen (tästä ylimääräinen plussa), jossa on selkeästi kirjoitettuna puolueen nimi ja Suomen liput ainoana ”mainoksena”. Sininen huoltoteltta oli hieman lysähtäneen ja epämääräisen oloinen, mutta sen intensiivinen sininen väri pelasti tilannetta. Puinen, kärryillä oleva sauna oli musta ja kohtuullisen moderninoloinen lukuunottamatta tiilikattoa matkivaa palahuopakattoa.

Telttakylästä saattoi nähdä, että perussuomalaisten juuret ovat ennemmin suomalaisissa, selkeän rakentamisen lähiöissä kuin maaseudun harjakattoisissa pihapiireissä. Silmääni miellytti hallittu ja keskitetty mainostaminen sekä puolueen tärkeiden asioiden hillitty esillepano (sauna suomalaisen perinteen edustajana ja Suomen lippu). Jonkiasteista kekseliäisyyttä oli ehkä tuoda keskelle vaalihumua teekkarimainen ”sauno edustajan kanssa” -äijämeininki. Saunasta tuli nenään hyvä saunantuoksu. Mutta minkä roolin perussuomalaiset antavat naisille? Tämän kojun pömpeliviestintä ei vastannut tähän kysymykseen, vai kertooko sekin puolueesta?

Parasta ensimmäisessä kohteessa oli, että puolue ja kojut olivat keskenään linjassa.

Toisena oli Kristillisdemokraattien vaalikoju. Valitettavasti se oli kiinni pääsiäissunnuntaina (tietenkin!), joten arvio jäi kirjaimellisesti pintapuoliseksi.

Lähtökohtana näytti olevan perinteisen harjakattoisen vaalimökin kevyt, ulkonäöllinen freesaaminen. Erityisesti arkkitehtia ilahdutti siro ja huolellinen viimeistely räystäs- ja nurkkaliitoksissa. Värikin oli samassa hengessä mökin arkkitehtuurin kanssa eli taitettu valkoinen.

Kristillisdemokraattien urbaniteetti näytti jääneen esikaupunkialueelle. Yksinäinen, vaatimaton pömpeli keskellä Narinkkatoria oli paikassaan hieman eksyneen oloinen, aivan kuin se olisi ollut vieraisilla suurkaupungissa. Mökki oli pääosin tummassa ympäristössään haljun vaalea ulospäin, mutta sisältä se oli varmaan mukavan puhtoinen ja turvallisen kotoinen. Tämän arvauksen paikkansapitävyys täytyy käydä katsomassa myöhemmin. Vaalimökki pyrki sopeutumaan ympäristöönsä, ympäristö oli vain väärä. Sinänsä tyyli oli nykyaikaisen raikas ja ajankohtainen eli tuoretta konservatiivisyyttä tämän päivän mausteilla, kevyesti ekologisessa puumökissä.

Vaalimökki näytti viestivän, että Kristillisdemokraatit kunnioittavat menneisyyttä, eikä puolueella ole tarvetta suurempaan muutokseen.

Piraattipuolue oli tukeutunut muodikkaaseen satamahenkiseen konttiin. Kontit ovat monissa Helsingin historiallisissa paikoissa materiaalinsa ja kokonsa puolesta huonosti sopivia, mutta Kampin tumman suorakaiteisessa nykyaikaisessa ympäristössä aivan mahdollisia. Merenkulkuun liittyvät kontit sopivat Piraattipuolueelle nimensäkin puolesta. Kontin väri oli loogisesti musta. Liila mainoslärpäke jäi iralliseksi. Logon piraattilipusta olisi saanut hyvän ja komean aiheen liehumaan vaalikonttiin.  Sitä olisi kannattanut käyttää kekseliäämmin hyväksi.

Piraattipuolueen kontissa oli yksi koko seinän ikkuna. Toiminta näyttäytyi avoimena ohikulkijoille ja kaikki toiminta oli katseltavissa, mutta silti kontaktit kansalaisiin tapahtuivat vain puolueen omilla ehdoilla, sisätiloista käsin.

Piraattipuolueen avoimen suljettu kontti toimii pienelle puolueelle, joka ei halua kasvaa perinteisissä medioissa.

Itsenäisyyspuolue oli tuonut oman konttinsa Piraattipuolueen viereen Narinkkatorille. Itsenäisyyspuolueelle kontti oli mitä ilmeisemmin ollut edullisin valmiina saatava vaihtoehto muutaman viikon vaalityöhön. Kontin ulkoväri oli valju, mutta onneksi puolueen oma tunnusvärinä näkyi reippaan oranssi. Puolueen jäsenkunta lienee vanhempaa kuin naapurissa, sillä sen tapaisia viitteitä oli nähtävissä myös vaalikontin koristelussa. Nurkissa oli kasvit muoviruukuissa ja päädyssä A-standi.

Itsenäisyydenpuolueen vaali-ilme edustai suomalaisittain tyypillistä puhtaan teknis-taloudellista ajattelua. Ulkoisilla asioilla ei ole hankintavaiheessa merkitystä, mutta kun lopputulos on nähtävillä, se ei tyydytäkään, vaan pitääkin ruveta paikkailemaan kolhoutta, vaikkapa kukkasin. Parasta tässä kontissa oli puolueen vanhempi rouvashenkilö. Hän oli iloinen, ystävällinen ja ainoa, joka lähestyi minua vaalireitin varrella. Ilahduin, vaikka en papereita ottanutkaan vastaan.

Oli mukava tavata asiastaan innostuneita ihmisiä.

Kokoomuksen vaalisettinki oli suureellinen, sekä konkreettisen korkeutensa että näkyvyytensä puolesta. Puolue hyödynsi kuvallista mediaa omassa asetelmassaan, jossa sisäpuoli oli käännetty ulkopuoleksi. Tässä oli halua kokeilla uutta. Suuri näyttö telineineen ja tiloineen oli totutusta poikkeava. Tällaista rakennelmaa ei varmasti saa kaupan hyllyltä, eikä myöskään vähällä rahalla, siksi ihmetyttikin puolueväelle tarkoitettu toriteltta, joka näytti stagen viereen unohtuneelta mummonmyssyltä. Tämä kaksijakoisuus ei muodostanut hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, vaan näytti enemmän vahingolta. Oltiinkohan alkuinnostuksessa unohdettu, että muutama toimintokin pitäisi sisällyttää vaalikojun suunnitteluun ja tilaukseen? Vai oliko uusi rakennelma jalustalle nostettuna, yksinkertaisesti liian saavuttamattomissa?

Kokoomuksen lähtöasetelma kielii urbaanista puolueesta, joka haluaa näkyä ja vaikuttaa. Pömpelissä oli rohkeaa yritystä totutusta poikkeavaan ja valittu nykyaikainen muotokieli sopi Narinkkatorille hyvin. Settingin neutraali, kova teknohenkisyys hävisi kuitenkin tekstien kaupallisuudelle. Mainokset veivät huomiota mediaseinältä ja tekivät lopputuloksesta hieman hajanaisen. Painopiste ei näyttänyt olevan ainakaan tänä pääsiäissunnuntaina ohikulkevien kohtaaminen ja vastavuoroisuus vaan media ja sen näkyvyys.

Kokoomus hallitsi Narinkkatorin suurieleisesti ja nykyaikaisesti.

 

Toisessa osassa ovat RKP, Vihreät, Vasemistoliitto ja SDP.

Mistä niitä raakatiloja löytää – toimistosta loftiksi n:ro 2

Epätoivo kasvattaa päättäväisyyttä. Pieleen menneen yrityksen ”ostaa tyhjää raakatilaa” jälkeen piti löytää uusi toiveiden ja unelmien kohde. Samalla porukalla ja nopeasti.

Näitä sopivia raakatiloja ei vain ole Helsingissä kovinkaan paljon vaikka viime aikaisesta uutisoinnista niin voisi päätellä. Kokonaista toimistotaloa emme voineet tietenkää nostaa, eikä pienempiä palasia toimistotalosta voi muuttaa tavallisesti asunnoiksi. Eräät tutut olivat senkin yrityksen tehneet, olivat ostaneet 1930-luvun vanhasta teollisuustalosta kerroksen, mutta olivat joutuneet myöhemmin myymään osakkeensa pois kun lupia ei hellinnyt talonyhtiön sisältä. Toimistot halusivat jatkaa toimintaansa kiinteistössä ja kaikki on toki yksinkertaisempaa, jos naapurissakin on toimistotila.

Toimistot ja liiketilat eivät siis useinkaan anna kiinteistöyhtiössään palasen omistavalle lupaa muuttaa toimisto/ liike/ teollisuus/ varastotilaa asunto-osakkeiksi. Vaikeuttaahan se hallintoa, jos osaa osakkeista pitää kohdella eri tavalla kuin muita. Joitain toimistonpitäjiä haittaa myös se, että porrashuoneessa kulkee lastenrattaita, kun tärkeät kauppakumppanit tulevat kokouksiin. Ymmärrettävää, mutta varamaankin lähes kaikilla on omia tai ainakin lähipiirissään lapsia ja vanhuksia, joten tuskin se monia aidosti haittaa.

Mitä ne tilat sitten käytännössä on, joita muutetaan asunnoiksi? Omat aiemmat yritykseni olivat kerrostalossa olleen päiväkodin, vankila-alueella olleen pienen toimistotalon ja taloyhtiön yhteiskäytössä olleen talousrakennuksen tilan muuttaminen asuinkäyttöön. Tähän menessä siis aina huonoin tuloksin.

Tilojen asunnoiksi muuttamisissa kun pitää saadaa vähintään kaksi lupaa. Toinen on kiinteistö- tai asunto-osakeyhtiön lupa ja toinen on rakennusvalvonnan rakennuslupa. Lisäksi jos asemakaava ei salli asumista siinä tontilla, pitää saada vielä käyttötarkoituksen muutoksesta poikkeaminen kaupunkisuunnitteluvirastolta. Kaikkiin näihin voi tulla kielteisiä vastauksia ja useita muttia.

Pidimme kokouksen ja päätimme löytää ratkaisun eli tilan nyt heti. Myttyyn menneen komean alakerran kanssa samassa talossa oli ylin kerros myytävänä. Päätimme kokeilla sitä tai oikeammin päätimme että se on etsimämme kohde. Meidän oli annettu alakerran tarjouskilpailuun osallistuessamme ymmärtää, että talonyhtiö olisi myötämielinen tähän käyttötarkoituksenmuuttamis -asiaan. Mutta voiko siiheen luottaa?

Ylimmän kerroksen tila oli ollut jo kolme vuotta myynnissä ja niistä kaksi vuotta tyhjillään. Itsekin tiesin muutaman hyvän arkkitehdin testailleen, olisiko tilasta asunnoiksi, mutta kaikki olivat päätyneet suunnittelussaan umpikujaan.

Kerros vaikutti tylsältä ja matalalta alakerran jykevyyden jälkeen. Metriset pilaritkin olivat kutistuneet ohuiksi tikuiksi. Ikkunat olivat kadun puolella niin matalalla, että silmien korkeudella oli jo yläkarmi. Puolessa kerroksesta ei ollut ikkunoita kuin kadunpuolelle. Tämä ei ollut uusjugendin paikka. Olisiko tämä minkään paikka? Miten tästä saisi asuntoja meille?