Lehmien jälkeen tuli värikäs Hermanni – kävelijöiden kaupunginosa?

Eläinlääketieteellinen lähti vehreämille niityille Viikiin, ja niin Sörnäisten vankilan ja Tukkutorin sekä Teurastomon kupeessa olevalle Hermannin alueelle koitti uudet ajat. Rinteeltä purettiin tallit, navetat ja opetusrakennukset, jätettiin muutama vanhempi talo jäljelle vankilan muurien lähelle ja tehtiin uusien talojen tiiveysennätys. Lopputuloksena on pitkiä näkymiä, jännitteisiä kapeikkoja, ja hyviä taloja.

Pääosin parvekkeet on muokattu talojen ”seinien sisäpuolelle”, jolloin ollaan vältetty lähiöilmettä, joka sopii aika huonosti tällaiseen kivikaupunkimaiseen kaupunginosaan.

Hermannissa on onnistuneet talojen värit, erityisesti keskitalojen vaihtelevat maanläheiset värirappaukset sointuvat hyvin yhteen sekä naapureiden tiilirakennuksiin. Usein sementtirappausten värit ruiskurappauksessa ovat ikävän sammuneita ja tunkkaisia, toisin kuin valkopohjaisen kalkkirappauksen, jolla on sisäistä hehkua. Täällä ohutrappaus (yhdistelmä kalkki-sementti?) tiilenpäälle on sekä väritykseltään että pinnan elävyyden suhteen miellyttävä ja varmaan myös kauniisti vanhentuva.

Siellä täällä olevat täyskasvuiset lehtipuut tekevät alueesta valmiin ja vakiintuneen näköisen, vaikka viimeiset rakennukset ovat juuri valmistuneet.

Rinnettä pitkin kulkevat serpentiinitiet, mutta autoja ei näy. Niille louhittiin maanalainen suuri ja avara pysäköintiluola kallioisen rinteen sisään (voisikohan luolaan myöhemmin rakentaa toisenkin pysäköintikerroksen?). Niinpä rinnettä hallitsee monenkerroksen korkuinen kivilohkaremuuri, joka halkoo alueen keskeltä kahtia ja törmää viimeiseen talon seinään.

Törmäyksiä alueella on muitakin: vanhan tiilitalon päälle on rakennettu kerrostalo. Tai tämä oli alkuperäinen ajatus, lopputulemana on replikaatio vanhasta, jonka päälle rakennettiin talo. Vähän hassu, mutta ihan kohtuullisesti suunnitteltu hassu.

Suurella yläpihalla on puolestaan tapahtunut turvallisuustörmäys. Eläinlääketieteellisen entisen päärakennuksen pihalla ollut koristeallas säästettiin asuintalojen yhteispihan kaunistukseksi. Mutta nyt allas on eristetty ympäristöstään ja se on saanut aidat ympärilleen. Sillä kenen on vastuu, jos jotain tapahtuu? 

Tämä on näitä asioita, joita sekä ymmärrän, että en. Kotipihan turvallisuus pitää toki olla hyvä, jottei onnettomuuksia satu, koska kotipihalla lapset saattavat olla yksin. Mutta mutta muutaman kymmenen sentin altaan vaaraluokitus ei ehkä kuitenkaan olisi niin korkea. Eihän kukaan päästä kerrostalon pihalle kolmevuotiasta muutenkaan ilman valvontaa. Tässäkin suhteessa ajat ovat muuttuneet. Itsekin olen viettänyt lähiöpihalla kolmevuotiaana aikaani hiekkakakkuja tehden, kun äitini on käynyt kaupassa, mutta eipä tulisi mieleenkään jättää omaa kolmivuotiastani ulos yksin.

Törmäyskurssilla on myös tämä Hermannin kaupunginosan naapuri Sörnäisissä eli Kruunumakasiini. Tämä 1800-luvun lopun tiilitalo on Hämeentien siltarampin puraisema. Talossa on vanha Koneen hissi 1950-luvulta. Sisäosien rakenteet ovat pystyhirrestä tehdyt, eli suomalaisittain aika harvinaista hirsirakentamista.
Helposti käy niin, että puiset komeat sisätilat täytyy kipsilevyttää, jos tilojen tyhjäkäynti halutaan lopettaa, vai onko se sittenkään ainoa tapa saada oiva juhlapaikka käyttöön paloturvallisuus huomioiden?

Kuva sisätilasta, tässä vanhassa vuokrailmoituksessa: http://www.hs.fi/kaupunki/a1341374198931

Viikinmäen rotkon uusin asuintalo – sveitsiläistyyppinen luhtitalo

Auringon paistaessa tutustuin Viikinmäen rotkon uusimpaan asuinrakennukseen. Aikoinani kun näin tämän talon ensimmäiset suunnitelmat (olin silloin vielä rakennuttamispuolella), ajattelin että hienolta näyttää nyt, mutta voi tästä tulla myös talohirviö. Alkutaipale olikin talolle varsin takkuinen, eikä taivasta kirkastanut sekään, että ensimmäinen urakoitsija meni konkurssiin.

Talo ja piha ovat suunniteltu huolella, ja samalla ajatuksella, mikä ei ole itsestäänselvyys.

Luhtitalo on aika vaikea laji. Usein luhtitaloista tulee melkeinpä ankeita asuintaloja. Ulospäin suljetut luhtikäytävät toimivat monasti melumuureina valtaväylien varsilla ja luhtien asunnoista tulee pitkänomaisia junavaunuja, joissa on yhdessä päässä ikkunoita ja toisessa päässä ovi luhtikäytävään.

Avoimia luhtikäytäviä pelätään lähinnä meidän lumisten talvien takia. Kauhukuvissa on liukkaat, lumiset ja tuuliset käytävät sekä liukkaat, lumiset ja tuuliset portaat. Ehkä tämän talon myötä ajatukset muuttuvat?

Viikinmäen luhtitalossa luhtiin liittyy sisäänkäyntitilana veranta/kuisti, lukollinen varasto sekä lasitettu ja avoin ”parveke”. Verannalle voi jättää kengät tai ainakin siihen voi laittaa kuramaton. Varastoon mahtuu pyörät, rattaat ja ulkokalusteet. Asuntokohtaiset ulkotilat ovat siis runsaat ja monipuoliset, ja kaikki suuntautuvat yhteiselle pihalle. Kiinnostavaa nähdä, miten asukkaat valtaavat luhdit tuoleineen, kasveineen ja lastenleluineen. Täytyypä tehdä alkusyksystä uusi retki.

Myös asunnon sisätiloissa sisäänkäyntiä hyödynnetty niin, että varsinainen eteinen onkin keskellä, hieman hallimaisena. Eteisessä on tilaa pukea ja siihen liittyy kylpyhuone sekä toisinaan myös vaatehuone. Muutoinkin asunnoissa oli mukavaa yksinkertaista ilmavuutta ja muunneltavaa käytännöllisyyttä, jota oltiin saatu vaikkapa sillä, että vaatehuone oli läpikuljettava kahden makuuhuoneen välissä. Avoluhti mahdollistaa myös ikkunoiden sijoittamisen luhdin puolelle toisin kuin suljetussa versiossa. Kaikki asunnot saavat siis valoa kahdelta puolelta.

Ja ne kerrostenväliset portaatkin ovat tässä talossa ihan tavallisissa porrashuoneissa, hissin vieressä.

Ehkä eniten tämän talon kohdalla mietitytti alunperin betonielementit talon ulkokehällä. Talon olleessa rotkossa ei julkisivuja pääse kukaan kovin läheltä katsomaan ja kaukonäkymässä ulkoseinien betoniset ikkunakehykset tekevät ulkoseinille valoja ja varjoja, joten huoli oli turha tässä kohteessa. Ainoastaan pienenä kauneusvirheenä voi pitää kadulle päin olevia kahta elementtipäätyä. Ehkä ne odottavat vielä köynösritilöitä ja vihreitä lehtiä.

Luhtitalo ympäristöineen näytti valmiilta, puutkin olivat ehtineet kasvaa suuriksi… Eli piha ei ole autokansipiha pienine puineen tai parturoitu minipiha vaan paikalla olleita mäntyjä oltiin saatu säilymään hengissä rakentamisenkin ajan. Mänty on paalujuurineen ehkä helpoin säilytettävä puu. Sen varoalue ei ole valtaisa, joten mäntyjen säästäminen on usein enemmän tahto- kuin kykykysymys.

Harvoin tekee mieli sanoa urakoitsijan nimeä, mutta tässä tapauksessa työmaasta vastannut Uudenmaan mestarirakentajat tällä tiimillä on tehnyt niin hyvää ja huolellista työtä, että taidanpa mainita. Asuntojen sisätilojen listat, ikkunoiden väliosat, pihanreunuskiveykset, eli kaikki ”aina” vinksallaan olevat pienet yksityiskohdat ovat paikallaan siinä missä isommatkin asiat.

Tämän monipuolisen ja oivaltavan luhtitalon suunnitteli arkkitehti Ulpu Tiuri Arkkitehtitoimisto Tiuri&Lommilta.

Kummalinen pyörävarasto, kummallisesta karheasta kertopuusta tehtynä. Mutta ei siis huono vaan kummallinen. Ja ihka outo materiaalilöytö. Kukakohan tämän on keksinyt? Hyvin näytti taipuvan, ihan kuin vaneri, mutta vaneria massiivisemman oloinen.

Muita Viikinmäki -postauksia kategoriassa ”Viikinmäki” mm. tämä omatekoinen asuntomessu -juttu:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/04/omatekoiset-asuntomessut-viikinmaessa/

Helsingin tuomiokirkko – miten pieni saadaan näyttämään suurelta

Helsingin matalaa siluettia hallitsee keskeisesti Helsingin tuomiokirkko. Aluksi kaupungissa ei paljon muuta ollutkaan kuin Engelin suunnittelema Senaatintori ympäristöineen. Suomenlinnan linnoitus oli saarella pitkälle rakennettuna, mutta mantereella oli 1800-luvun alkupuolella muutama kivitalo (joista yhtä ollaan juuri kaupittelemassa Mariankadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, ainoa rakennus joka muistuttaa meitä siitä että ennen kadut kulkivat keskustassa osin eri kohdissa kuin nykyisin) eikä sitten paljon muuta. Senaatintorin laidalle, näkyvimmälle paikalle rakennettiin luterilainen kirkko, ortodoksisen Venäjän autonomisen osan keskukseksi. Tämä osoitti kyllä hieman vapaamielisyyttä silloiselta tsaarilta.

Kallion päälle rakennettu tuomiokirkko sai vasta myöhemmin portaat eteensä, siksi portaat ovat ehkä varsin jyrkät, koska ne piti saada mahtumaan rakennusrivistön ja kirkon väliin. Engel vastusti portaita, vaikka hänen alkuperäisessä suunnitelmassaan oli kaarevat portaat. Alussa 1830-luvulla kirkon alapuolella oli päävartio ja suora seinä.

http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/kirjastotietoutta/historia.html

Arkkitehtuurissa puhutaan usein mittakaavasta. Siis siitä mikä on suurta tai pientä suhteessa toisiin rakennuksiin tai katutiloihin tai muihin ympäröiviin asioihin nähden. Kun talo on liian suuri mittakaavaltaan, tarkoittaa se, että taloa kannattaisi pienentään joka suuntaan, muutoin ympäröivät talot näyttävät kuin lasten tuolit aikuisten pöydän ympärillä, se ei ole eduksi kenellekään. Mittakaava eli skaala on muutenkin jännä asia, jonka manipulointia ja muokkausta on käytetty hyväksi eri tavoin vuosisatojen ajan vallan osoittamiseksi.

Tsaarikin halusi Helsingin keskustan näyttävän komealta ja todellista suuremmalta. Engel ymmärsi, että kirkon tulee näyttää hyvältä joka suuntaan, eikä sillä saa olla etu- ja takapuolta. Kirkon tyyppiratkaisuksi Engel valitsi ilmeisesti tästä syystä symmetrisen keskeisristin muotoisen pohjakaavan. Tuomiokirkko oli pääosassa ja se sai usean kerroksen korkuisen jalustan. Korkeutta kirkkoon tehtiin keskustornilla. Pieni kirkko tehtiin näyttämään kokoaan suuremmalta. Engelin suunnittelemana kirkko oli varsin selkeän muotoinen. Sisältä tuomiokirkko paljastuu varsin pieneksi, ja edelleen tyyliltään melkeinpä ankaran yksinkertaiseksi. Aikoinaan kirkkosali on varmasti ollut kaupungin väestömäärään suhteutettuna kuitenkin jopa ylisuuri, ei lainkaan pieni.

Kirkkoa ”laajennettiin” visuaalisesti sivuille lisäpömpeleillä Engelin kuoleman jälkeen, niistä toisessa on kirkonkellot ja toisessa pieni kappeli. Myös itse kirkon päätornin ympärille rakennettiin neljä pienempää tornia, joissa on hempeät tähtikuvioinnit. Nämä sivutornit ovat aika omituisen näköiset tötteröt lähempää tarkasteltuna. Sisätiloissa nämä tornit eivät edes näy. Pieni kirkko hallitsee ei vain keskeistä toria vaan koko pääkaupunkimme päänäkymää. Aika hyvä suoritus!

Harvoin arkkitehtuurilla yritetään tehdä asiat näyttämään ulospäin suuremmilta kuin mitä ne ovat. Tavallisesti päinvastoin. Nykyisin haluttaan rakentaa varsinkin keskusta-alueelle käytettäviä neliöitä niin paljon kuin mahdollista, joten yritys on saada talot näyttämään pienemmiltä kuin ne ovat. Kiasmaakin pienennettiin 10 % (en muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta muutos oli merkittävä) alkuperäisestä, suunnittelun kuluessa, jottei se olisi liian suuri ympäristöönsä, vastustushan koko rakennusta kohtaan oli kovaa. Nyt kun Kiasmaa katsoo, voisi melkein toivoa sen olevan ”alkuperäisen” kokoinen.

Lähinnä tuomiokirkon tapaista visuaalista suurentelua on tehty viime aikoina vain vielä suunnitteluasteella olevissa torneissa, joita on ”venytetty” ylöspäin, jotta lopputulema olisi hoikempi eli tornimaisempi. Tähän siluettikysymykseen pitääkin palata mitä pikimmin.

Tuomiokirkossa on myös krypta, eli kallion sisällä oleva tila, entinen lämmitystila ja halkovarasto. Kulku on kirkon takaa, sieltä kirkkokin näyttää pienenmmältä ilman jalustaansa. Nykysin tässä kryptassa on kappeli sekä näyttelytilat, hienot wc-tilat ja ikkunaton kallioseinäinen kahvila, jonne kannattaa suunnata kun valkoinen ja sileä kauneus alkaa väsyttää.

Omatekoiset asuntomessut Viikinmäessä

Vantaanjoki välkkyy alhaalla laaksossa, jyrkänteen pohjalla. Sieltä löytyi eräänä kuumana kesäpäivänä melontaretkellä kilpikonna, joka sai nimekseen Herra Puhemies. Varmasti sieltä löytyy paljon muutakin. Erityisesti toissapäiväisen kaljakellunnan jälkeen.

Vantaanjoen jyrkännettä uhmaa muutama omakotitalo. Tämäntasoista rohkeaa yksityishenkilöiden rakentamista tapaa harvoin pääkaupunkiseudulla. Näkymien täytyy olla huimia.

Viikinmäen kukkulakaupunki on kivikaupunki, jossa rakennukset ja paikat eivät muistuta toisiaan. Tässä tapauksessa tulos ei ole sekava vaan mukavasti vaihteleva. Vahva näkemys kalliosta kasvavista taloista ja graniitin väreistä on kaavoituksessa esitetty perinteisen kaavakartan lisäksi myös ns. imagebook:ssa.

Viikinmäen rakennukset ovat muutamaa rakennusta lukuun ottamatta tavanomaisesta poikkeavaa arkkitehtuuria. Ehkä hankala maasto on vaatinut valitsemaan hyviä suunnittelijoita ja tekijöitä, tähän paikkaan ei voi soveltaa perus-tasamaanmökkiä.

Nyt on hyvä tilaisuus harrastaa asuntomessuilua – pääosin ilman sisutuksia kylläkin – ja käydä yleisissä asuntonäytöissä katsomassa uudentyyppisiä asumisratkaisuja kerros- ja rivitaloissa. Kerrostaloja harvoilla naapureilla sisäpihatyyppisessä talossa, rivitaloja isoilla ikkunoilla, puuliukuovilla ja näkymillä Vantaanjokilaaksoon. Jos vaikka kymmenen vuoden päästä asunnonvaihto tulisi ajankohtaiseksi.

Avolouhosta ja kunttaa

Vaativa rakentaminen on tehnyt alueesta toistaiseksi avolouhoksen, jossa sillat risteilevät ja puusto on paennut reunoille. Viikinmäessä on käytetty, tosin vielä aika pienissä määrin, siirtonurmen tapaista kunttaa eli metsän aluskasvillisuutta ympäristöä viheriöittämään. Valmispalasissa on varpukasvillisuutta ja sammalia. Siirtonurmi on jätetty pallokentille.

Vaatii mielikuvitusta nähdä kukkulakaupungin tulevan kukoistuksen. Onneksi luonnon lähtökohdat ja rakenteilla olevat rakennukset eivät voisi olla paljoakaan hienommat. Tänne keskuspuiston haarakkeeseen täytyy tehdä vielä yksi loppukesän pyöräretki ja käydä sitten viereisellä Pikkukosken uimarannalla huuhtomassa kalliokaupungin hiekkapöly pois.

 

Viikinmäen imuroidut rantakalliot

 

Huomattavasti suurempia ja tiukemmin paikoillaan pysyviä kiviä kuin aiemmin mainitut meteoriitit löytyy Viikinmäestä. Suomalainen kallioperä on vakaa ja vanha, muodoltaan jääkauden pyöristämä, mikä on huono asia laskettelu-urheilulle, mutta mukava rantalököilylle. 1950-luvulla Viikinmäki oli Helsingin reunaa ja korpea, siten sopiva paikka meluisalle ja tilaa vaativalle ampumaradalle.

Ampumaradan jäljiltä ympäristön hauleja ja lyijyn saastuttamaa maa-ainesta imuroitiin urakalla suurtehoimurilla useita vuosia. Harmi, etten löytänyt yhtään imurointikuvaa, näky on ollut varmaan vaikuttava kun perusroskien, joka kodin villakoirien sijaan imuriin menivät risut, varvut ja puut.

Lopputuloksena näkyvät pyöreän kumpuilevat kalliot. Viikinmäki on keskellä Helsinkiä ja merenrantaan on matkaa. Silti Viikinmäestä löytyvät Helsingin yhdet hienoimmista rantakallioista. Keskieurooppalaisista vieraista näky oli outo ja hieno. Joskus sitä tarvitsee ulkopuolisen kertomaan mikä omassa ympäristössä on ainutlaatuista ja kiehtovaa.

 

 

Reservaatti siirretyille rakennuksille

Kaupunki muuttuu. Uusia rakennuksia rakennetaan paitsi tyhjille tonteille niin vanhojen rakennuksien paikoille. Vanhoja rakennuksia puretaan uusien, suurempien ja nykyaikaisempien rakennusten tieltä. Puukaupungit muuttuvat kivikaupungeiksi.

Helsinki on tosin ollut aina luonteeltaan kivikaupunki. Silti Helsingissäkin on rakennettu paljon myös puusta, lähinnä hirsirunkoisia lautaverhoiltuja yksikerroksisia kaupunkitaloja kaupungin laitamille ja kaksikerroksisia vapaa-ajan huviloita kaupungin ulkopuolelle. Näitä rakennuksia on edelleen muutamia jäljellä. 

Hirret ovat kuin legopalikoita. Niitä voi koota yhä uudelleen. Hirsirakennusten uudelleenpystytys on perinteen mukaista. Arvokasta työstettyä rakennusmateriaalia ei ole haluttu hukata vaan hirsiä on käytetty muokattuina joko alkuperäisen rakennuksen toisinnoissa toiseen paikkaan tai täysin erityyppisissä rakennuksissa. 

Helsingissä on kolme aluetta, joihin on tarkoituksella siirretty vanhoja puuverhoiltuja hirsirakennuksia viime vuosikymmeninä.    

Helsingissä on kolme aluetta, joihin on johdonmukaisesti siirretty vanhoja puuverhoiltuja hirsirakennuksia viime vuosikymmeninä.