Postitalon keltaiset klinkkerit leimoilla, helikopterikenttä ja Salakauppa kulmilla

Helsingissä ei ole paljon kellertäviä rakennuksia. Rapattuja empiretaloja tietenkin, mutta ei muilla materiaaleilla toteutettuina. Postitalo näyttää keltatiileltä, mutta pinta on klinkkeriä, joka on poltettu Turussa Kupittaan saven tehtailla. Klinkkerin pinnassa on postileimoja, eli osattiin hauska konseptiointi jo vuonna 1938, kun haluttiin modernille talolle uudentyyppistä ulkoseinämateriaalia.

Postitalo kuuluu sarjaan ”nuoret vastavalmistuneet voittavat arkkitehtuurikilpailun” ja tuloksena on merkittävä rakennus. Näkemys voi auttaa korvaamaan kokemuksen puutteen. Toimistoon voi myös palkata kokemusta kuten Postitalon tapauksessa tehtiin. Kilpailun voittivat Jorma Järvi ja Erik Lindroos, ja Kaarlo Berg tuli suunnittelutiimiin vahvistukseksi kilpailun jälkeen.

Ennen Olympialaisia taloa korotettiin, ja sen katolle rakennettiin Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä. Tätä kenttää jopa käytettiin (Olympialaisten aikana), toisin kuin Hotelli Tornin Zeppeliini -pysäkkiä, jonka käyttö jäi vain haaveeksi.

Postitalo rakennettiin paitsi postin pääkonttoriksi, myös uuden ajan postiksi. Nykyisin Postitalon posti on kutistunut aika pieneksi ja tunnelmaltaan markettipostiksi, mutta parempi sekin kun Postitalo ilman postia. Luulisi että tänä verkkokaupan aikana pakettiliikenne olisi niin suurta, että postikin voisi hyvin ja pulleasti, mutta ilmeisesti asiat ovat monimutkaisempia…

Peruskorjaus on toteutettu hyvin ja talossa on sisälläkin tiloja ja paikkoja, joita ei uusissa rakennuksissa voi kokea.

Avarassa ja ilmavan jyhkeässa päätilassa on nykyisin kamerakauppa. Tilan toisessa päässä on rauhallinen ja mukava kahvio, Foto-kahvila, jonka ikkunat avautuvat Elielinaukiolle. Kerrankin kahvio, jonka ikkunoista voi katsoa kaupungin vilskettä.

Postitalossa on myös kirjaston ajanmukaisin ja aikuisin versio, Kirjasto10. Siellä käydessä voi hieman virittäytyä odottamaan uutta Keskuskirjastoa, joka varmasti muuttaa tapamme ajatella kaupunkilaisten yhteisiä sisätiloja ja niissä toimimista aktiivisina kaupunkilaisina.

Postitalon kulmilla on entinen lasikuutio, kaunis kuin mikä. Aiemmin siinä oli kukkakauppa. Nyt siinä on Salakauppa. Aamu Songin ja Johan Olinin pääosin käyttökelpoiset hyvin tehdyt, hieman nurjahtaneet tavarat saavat ainakin minut päivittäin hyvälle tuulelle. BibimBag Big on musta nahkalaukku, jossa on ulospäin lerppuvat taskut. Tällainen laukku on kulkenut mukanani päivittäin jo vuosia. Tosin eipä ne tavarat edelleenkään paikoillaan pysy, vaan ”naisen käsilaukku runsaine aarteineen” voittaa parhaankin järjestykseen liittyvän suunnitteluidean.

Siilitien metroasema ja Herttoniemen teollisuusalueen toinen puoli – taide

Herttoniemen teollisuusalue on vireä teollisuusalue Helsingin esikaupunkialueella. Nykyisin puhutaan paljon sekoittuneesta kaupungista, joissa toiminnot ovat toistensa lomissa. Teollisuusalueet vaativat rekkaliikenteensä, joten asumista on vaikea tähän sekoittaa, mutta muussa mielessä Herttoniemi on varsin monipuolinen alue. Ja kyllähän se on kaupungin ja niiden tuhansien työntekjiöiden etu, että osa Helsingin työpaikoistakin on mukavasti Helsingissä.

Aloitin sunnuntairetkeni Siilitien metroasemalta. Tukholmassa nuorena olessani ihmettelin kovin maanpäällä kulkevaa metroa. Eihän se niin ainutlaatuista taida ollakaan. Helsingissäkin on muutamia maanpäällisiä metroasemia kuten Kalasatama, Kulosaari ja Siilitie.

Siilitien metroasema uudistettiin runsas vuosi sitten, onneksi. Nykyinen on yksinkertainen ja komea, on maltettu pysyä oleellisissa asioissa ja tehty ne hyvin. Rakenne, reijitetyt teräkset, poimutettuna silkkipainetun lasin kanssa, luovat valonkajoa laiturialueelle pilvisenäkin päivänä. Arkkitehteina asemalla oli Cederqvist & Jäntti.

Hauskana yksityiskohtana on Antti Nurmesniemen puiset, jo 1980-luvulla suunnitellut, aika ajattomat penkit.

Herttoniemen teollisuusalue on kaupunkimainen, 1960-lukua henkivä alue. Jämäkkä ruutukaava, napakat matalat talot lähellä kadun reunaa tekevät alueesta aika omalaatuisen teollisuusalueeksi, näin varsinkin Roihupellon puolella. Kummallinen on myös alueen yrityssekoitus. Teollisten yritysten seassa on taiteilijoiden työhuoneita, ja yrityskirjo on valtava autokaupoista villasukkatehtaisiin ja hammasteknologiamamutteihin.

Kadunkulmissa voi nähdä pikku-ukkoja. Peruskatukylttien päällä ukot tekevät töitä, yötä päivää.

Mitä yhteistä on klassisella nykymusiikilla ja väestönsuojilla? Yksi alueen teollisuusyrityksistä on Temet eli teräs-metalli. Nykyisin yritys on keskittynyt lähinnä väestönsuojiin ja muuhun turvallisuustekniikkaan. Yrityksen perustaja ja pitkäaikainen kehittäjä, luova teollisuuspatruuna oli myös innostunut taiteesta. Itse Temetin toimitalo on varsin tyypillisen systemaattista 70-lukua oleva elementtitalo, mutta sen huoltopihalta voi edelleen bongata hyvän kirjon suomalaisten modernististen kuvanveistäjien töitä. Temetin toinen omistaja on perustajan tytär, Suomen kuuluisin nykysäveltäjä Kaija Saariaho.

Luovuutta ei pidä katsoa liian kapea-alaisesti. Taloudellis-tekninen tuotannon virittely ei välttämättä esitä oikeita kysymyksiä. Ehkä 50- ja 60-luvulla osattiinkin paremmin hyödyntää taidetta, muotoilua ja keksintöjäkin osana yritystoimintaa, vai onko tämä nyt sitä turhanpäivästä nostalgiaa?

Herttoniemen yritysalueella voi kädyä myös katsastamassa Marimekon tehtaan. Siellä on myös yleisölle avoin kahvio.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/25/marimekon-tehdas-herttoniemessa-voiko-iv-roori-olla-kaunista/

Katajanokan jäänmurtajien värit ja Helsingin ensimmäinen kelluva toimisto

Suomen pääkäupungissa Helsingissä on komeita taloja ja niihin sävytetyt jäänmurtajat. Katajanokalla on Engelin vanhat keltaiset Merikasarmin rakennukset, joissa on mustat peltikatot ja niiden vieressä pohjoisella rannalla on pareittain jäänmurtajia. Murtajilla on poikien nimet. Jäänmurtajista vanhimmat ovat Voima ja Apu 1950-luvulta, seuraavat olivat Urho ja Sisu 1970-luvulta. Nämä parivaljakot ovat musta-kellertäviä, vahvan näköisiä laivoja. Kauempaa ne näyttävät luontevalta osalta ympäristöään. Uudemmat Kontio ja Otso ovat sini-harmaita, eli enemmän bussi-väritysmaailmaa. Kylmässä ilmassa ja suomalaisessa maisemassa kova sininen-harmaa värikombinaatio näyttää hieman kalsealta. Tänä sunnuntaina nuoremmat jäänmurtajat olivat työkomennuksella.

Jäänmurtajilla on ollut jokaisella oma ja oman tyylisensä postilaatikko. Mutta minne ovat joutuneet Kontion ja Otson postilaatikot?

Kelluvat talot ovat tehneet tuloaan Suomeen pitkään. Suomi taitaa olla harvinaisen kankea ottamaan laajemmin käyttöön uusia innovaatioita. Puukerrostaloja, kelluvia taloja on tehty protoina jo monta, mutta laajamittaiseen tuotantoon ne eivät tahdo millään päästä. Varmaan osa syyllisenä ovat ne ”normit”, mutta ihan yhtä varmasti suurempi syy on pitkälle tehostettu perustuotanto, joka on viritetty juuri sille peruskamalle. Kaikki materiaalien, työtekniikkojen tai tuotantotapojen muutokset ovat sille virheenkaltaisia ja samalla kustannuksia nostattavia. Kaukana ollaan siitä että voitaisiin rakentaa uusi tuotantotapa uudelle tuotteelle.

No tämä oli toivottavasti jo menneen talven ruikutuksia ja nyt on uudet asenteet uusilla tekijöillä tälläkin saralla.

Katajanokan kelluva toimisto näyttää rakennukselta eikä laivalta. Se on rakennettu Arctia Shippingin Oy:n pääkonttoriksi. Sisältä se näyttää – toimistolta, ehkä vähän liiankin kanssa. Olen käynyt aiemmin tänä vuonna talossa sisällä, eikä uudet tuulet olleet vielä koskettaneet tätä valtion täysin omistaman yhtiön toimistokulttuuria, mutta sehän on helposti muutetattavissa. Rakennus on tehty lähes valmiiksi asti Helsingissä, Hernesaaren telakalla ja sieltä tuotu teräksisten pontooniensa varassa nykysijoilleen. K2S-arkkitehtitoimisto on kyllä onnistunut ensimäisessä helsinkiläisessä kelluvassa talossa hyvin. Joku työntekijä oli kommentoinut rakennuksen hieman keinuvan. Itse en sitä silloin havainnut lainkaan, vaikka vähän toivoinkin vierailijana sen kokevani.

Ulkoseiniä peittää vaihtelevasti rypytety reijitety alumiinievy. Levyssä on ristejä. Satamalaiturilla on varastorakennuksessa alumiininvärisenä sama reijitys. Hyvin tehtyä yksinkertaista ulkoseinää, satamaan sopivista materiaaleista ja Katajanokalle sopivalla värityksellä.

Jäänmurtajalle pääsee käymään toisinaan myös kiertokävelyille työkauden ulkopuolella.

SIltamäki – betonilähiö parasta A-luokkaa

Siltamäki tuli tunnetuksi ”Naapurilähiönä” Mainostelevision seitsenvuotisessa tv-sarjassa. Tämä tapahtui nin kauan sitten, että edes minä en muista kyseistä tv-sarajaa. Eli 1970-luvulla kun Siltamäki oli uuden karhea, se sai edustaa koko kansalle sitä hienoa lähiö-aatetta, taloja luonnossa, suomalaista kaupungistumisen ensimmäistä massamuuton vaihetta. Tästä voi päätellä että Siltamäki on 1970-luvun lähiöaatelia.

Siltamäen 1970-lukulainen betonlähiö on rakennettu tasaiselle maalle, pohjois-Helsinkiin, Keravajokilaaksoon. Alueen reunoilla lääjoissa puistoissa on kaksi keinotekoista mäkikumpareetta. Arkkitehti Pentti Ahola sekä suunnitteli alueen talojen sijoittelun että talot alueelle. Ahola on suunnitellut myös Pohjois-Tapiolan asemakaavan että Tapiolan hienot atrium-talot, eli varsin pätevä arkkitehti, ja sen kyllä huomaa.

Täytyy sanoa, että oli hauska mennä bussilla retkelle Siltamäkeen talvisena sunnuntaipäivänä. Kävellä ensin lähiössä ja sitten virkistäytyä uimahallissa. Talvi ei varmasti ole paras ajankohta, sillä harmaa on Siltamäen hallitseva väri. Mutta kasvaneen puuston ja harkittujen muutamien tehostevärien kanssa vaikutelma on melkeinpä miellyttävä. Keväästä syksyyn väritys on varmasti huomattavasti omaa kokemusta hienompi, niin paljon vihreää näytti Siltamäessä olevan. Talvella valkoiset ja harmaat talot eivät oikein ole edukseen suomalaisessa lumimaisemassa. Missään.

Itsekin 1970-luvun Puolimatkan lähiössä kasvaneena, näin paljon eroja ja yhtäläisyyksiä. Siltamäki on matala ja hallitun oloinen kokonaisuus, kaikki talot ovat kaksi tai kolme kerroksisia. Porrashuoneet ja niihin liittyvät lasiseinät, portaat ja kaiteet ovat kaikki yksinkertaista ja laadukasta. Päämateriaalit ovat betoni, teräs ja puu. Taloissa on suuret puuikkunat, joihin lähes kaikkiin on laitettu lisälasi. Betonielementit ovat hyväkuntoisen näköisiä, hyvin tasalaatuisen oloisia. Eli kaikin puolin hyvin suunnitelutu, hyvin tehty ja hyvin pidetty.

Joka aikakaudella on huonoja ja keskinkertaisia, hyviä ja erinomaisia esimerkkejä. Toki 1970-luvulta on tehty parempia yksittäisiä rakennuksia, mutta en muista nähneeni hyvää kokonaisuutta ennen. Yleisesti ottaen 1970-luku ei ollut arkkitehtuurin kulta-aikaa, sen tietenkin myönnän, eikä Siltamäessä koe talvella hurmosta varmasti kukaan. Mutta mutta.

Kävin myös yhdessä asuntonäytössä. Asunto oli avara, valoisa, myös kylpyhuoneessa oli ikkuna. Katossa ei ollut ontelolaatan saumoja. Näkymät olivat puistoon. Hinta oli hyvin alhainen. Tietenkin suuret peruskorjaukset oli tekemättä, mutta yhtiö oli iso ja lähtökohta perushyvä. Ihmettelin itsekseni mikä salassa pidetty aarre tämä alue onkaan perheille.

Niin ja ne betonielementit. Sandwich-elementit ovat valmiita ulkoseinäelementtejä joissa on sisäpuolen teräsbetonilevy ja ulkopuolen teräsbetoniley ja niiden välissä mineraalivillaa. Tällainen valmis kerrosvoileipä tuli valmiina työmaalle.

Niissä oli ”perinteisesti” kaksi eri reijitystapaa ikkunoille. Toinen oli ikkuna keskellä elementtiä ns. reikäbetonielementti ja toinen oli ei ikkunaa eli umpibetonielementti.

Silti SIltamäessä elementit ovat myös osa talojen arkkitehtuuria, eiävt vain pakollinen paha.

Itsekin kun aloitin arkkitehtuurin opintoni 1990-luvun alussa, oli toinen rakennustekniikan harjoitustyöni täyselementtikerrostalon pääpiirustusten tekeminen. Silloin pitkien ulkoseinien paksuus oli 180 mm ja päätyseinien 360 mm. Nykyisin ulkoseinät ovat noin 500-600 mm paksuja. Aika iso muutos. Toivottavasti sillä on satsaukseen nähden haluttu merkitys. Tässä asiassakin meitä 1990-luvun opiskelijoita opetettiin toisin. Silloin sanottiin ettei tietyn lämpöeristemäärän jälkeen takaisinmaksuaika koskaan ylitä panostusta ennen seuraavaa uusimiskierrosta.

Siltamäen ostoskeskus ei ole parhaimmillaan, mutta siistihkö se on. Siellä oleva Siltamäen uimahalli on kunnon lähiöuimahalli, ehkä kylläkin pienin näkemäni. Halli on Kekkosen ajalta kun lähiöihin tehtiin uimahalli, pururata ja urheilukenttä, kansalaisten kuntourheilua tukemaan.

Siltamäen uimahallia voi vuokrata yksityiskäyttöön! Pelkkä ajatus omasta uimahalliajasta on huima. Eikä hinta ole mitenkään ylimitoitettu vaan aika kohtuullinen 200 €.

 

Loppuun laitan pari kesäisempää kuvaa, jotka on ottanut Marina Fogdell.

Fazerin salaisuudet ja Maxim – naapurit Kluuvinkadulla

Karl Fazer Cafe eli Fazerin kahvilassa on historian havinaa. Se on koko nykyisen Fazerin konsernin syntypaikka ja samalla se on yksi Helsingin vanhimmista, edelleen samalla paikalla toimivista kahviloista. Kahvila on vuodelta 1891. Tosin rakennus on vaihtunut jo kahteen otteeseen, ensin 1908 ja sitten vain kaksikymmentävuotta myöhemmin (miksiköhän?) purettiin ja rakennettiin uusi. Nykyinen Fazerin talo on vuodelta 1930, ja se on funkkis-tyylinen. Alkujaan kahvila oli kahdessa kerroksessa ja nuoriso jylläsi toisessa tasossa.

Seinällä on edelleen alkuperäinen seinämaalaus ja ennen vuosituhannen vaihetta myös seinien ja katon väri oli alkuperäinen. Katto oli komea kiiltomusta, täydellisesti maalattu peilaava pinta. Viimeksi kun kävin oli siitä tullut latte-kahvin värinen.

Mutta se miksi Fazerille pitää mennä on tietenkin kupolisali. Kupoli on laakea ja salaisuudet paljastava. Vastapäätä olevien keskustelun kuulee selvästi ja sanatarkasti. Hauska ilmiö. Lattiakin on nykyisin alkuperäinen marmorilattia, joka oli pitkään piilossa kokolattiamaton alla. Mitä aarteita jalkojemme alla onkaan piilossa…

Fasun edessä lentää Fazerin kukko, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Björn Weckström. Sama mies joka suunnitteli myös Lapponia-koruja mm. Tähtien sodan prinsessa Leialle. Onko kukko kadonnut Fazerin paketeista? En muista nähneeni vuosiin. Ilmeisesti lentänyt pois.

Naapurikorttelissa pitää majaansa Maxim-elokuvasalit.

Vuonna 1939 valmistuneessa Valentin Vaalan elokuvassa ”Vihreä kulta” metsänhoitaja Suontaa toteaa rouvansa pääharrastuksen olevan ”Stockmannin tavaratalo ja Fazerin kahvila”. Päteviä harrastuksia edelleen varmasti jollekin.

http://www.fazer.fi/kahvilat-ja-leipomot/artikkelit/kluuvikadulla-uudessa-talossa/

Maxim on Suomen vanhin elokuvateatteri, joka toimii edelleen samassa osoitteessa jo vuodesta 1909 eli yli vuosisadan. 1974 vanha Maxim purettiin, tosin vanhasta elokuvasalin mm. päärynäpuisia seinäpaneelit ja kristallikruunut säilytettiin varsin huolella uuteenkin rakennukseen. Taitaapa historia taas toistaa itseään. Vanha sali säilytetään, uusi rakennetaan korvaamaan toista, kohta purettavaa salia.

Ihmeellistä ettei näitä kaupungin valmiita, kiehtovia tarinoita hyödynnetä bisneksessä yhtään enempää.

Talot vaihtuvat, mutta kahvila toimii ja elokuvat pyörivät. Toivottavasti pala historiaa pääsee konkreettisestikin mukaan ja kaupunkikulttuuri kukoistaa.

http://yle.fi/uutiset/legendaarinen_maxim_sailyy_sittenkin_elokuvateatterina/7677190