Helsinki sekoittaa pakkaa : vuokra-, omistus-, hitas- tai aso-asunto. Onko väliä?

Kodin tarvitsevat kaikki. Suomen ilmastossa se on ihmisen elinehto, asunto täytyy olla. Mutta onko sillä väliä kuka sen omistaa?

Kun muutin Helsinkiin, asuin ensin hetken Myllypurossa alivuokralaisena, sitten Roihuvuoressa ja Hietalahdessa vuokralaisena, Katajanokalla jälleen alivuokralaisena, vielä hengailua Arabian puutalokommuunissa,  ja sitten vihdoin vähän vajaa kolmikymmentä vuotiaana muutin ensimmäiseen omistusasuntoon Harjutorin (sehän on puisto!) ja Helsinginkadun kulmaan, 1990-luvun Kallioon. (Tämän ajan kuvani ovat kaikki paperisia, joten kuva on Hesarin toisesta päästä)

Kuvassa asuintaloksi muutettu Käsityöopettajakoulu Helsinginkadulla. Vanhalla metalli julkisivulla ja uusilla (lasittamattomilla!) parvekkeilla. (Talo: arkkitehti Airi Seikkala-Vierikangas, muutos: arkkitehti Timo Hirvonen)

Mitkä näkymät kodistamme olikaan! Erkkeri kohti itää, urbaanin ja vilkkaan Helsingin ytimessä, missä laulu soi kesäiltaisin ja kerran näin jopa Zeppelinin Kurvin yläpuolella, matkalla Venäjälle. Ihania naapureita, alakerran autoileva pappa ja yläkerran nokia-insinööri sekä outo klausuuli 1940-vuoden yhtiöjärjestyksessä, että omistajien piti itse asua asunnossaaan. Asuntoa ei saanut vuokrata. Siinä asunnossa asuimme viisi vuotta.

Asuntoja voi omistaa, osaomistaa, vuokrata, alivuokrata. Mutta mitä ovat asuntojen hallintamuodot ja miksi niillä on väliä? Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa halvalla halvoille paikoille?

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, vaikkapa työelämässä olevia ihan keskivertohelsinkiläisiä.

Silloin nuorena Helsinkiin vasta muuttaneena, hain minäkin Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa (nykyisin Heka) Kampin toimipisteestä, paikan päällä jonottaen. Laitoin toivelistaani Katajanokan ja Ruoholahden vuokra-asunnot, enkä kuullut asiasta sen koommin. Minulle oli aivan sama oliko asunto kaupungin vai yksityisen, kunhan sen saisi.

Kuvassa Kampin uusin tulokas, Marian sairaalan vieressä, minitontilla (Kaavan viitesuunnittelu: Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit, talo: Kirsti Siven&Asko Takala arkkitehdit)

Kaupungin vuokratalo ei kuulostanut korvissani lainkaan pahalta, itse asiassa en hahmottanut vuokramarkkinoiden jakaantumista yksityisiin ja yleishyödyllisiin sekä kaupungin omaan. Silloin parinkymmentä vuotta sitten ei vuokrissakaan ollut suuria eroja, markkina- ja ARA-vuokrat olivat aika lähellä toisiaan. Nykyisin markkinavuokrat voivat helposti olla kaksinkertaiset, tai enemmänkin verrattuna kaupungin vuokriin.

Asuntojen hallintamuotoja ovat omistus, vuokra ja niiden välimuodot eli asumisoikeus, säädelty omistus eli Helsingissä HITAS, osaomistus. Näitä erilaisia asumisen hallintamuotoja on kaikilla Helsingin alueilla. Uusilla alueilla suhteessa 20-40-40 (ARA-vuokra – välimuoto – vapaarahoitteinen omistus/vuokra).

Koska puolet suomalaisista asuu omistusasunnossaan ja puolet vuokralla, on tärkeää että molempia vaihtoehtoja on saatavissa kaikkialla. Monilla ihmisillä on myös halu vuokra-asumisen jälkeen siirtyä joko asumisoikeusasuntoon tai omistusasuntoon. Monasti se on taloudellisti myös kannattavaa, ainakin vielä kun verotuksessa on oman kodin lainakorkojen vähennysoikeus.

Kuvassa Helsingin kaupungin vuokratalo, Vallilassa. (Kaavan viitesuunnittelu: arkkitehdit Sarlin+Sopanen, talo: Arkkitehtiryhmä A6). Täydennysrakentamista liki värikästä Kone- ja Silta -klasikkokorttelia.

En siis saanut ARA-vuokra-asuntoa (eli entistä ARAVA-vuokra-asuntoa). Asuntojen rakentaminen on kallista ja vaatii paljon pääomia. Sitä varten valtio on luonut oman rahoituskanavan ja sen kanavan kautta valtio myös suuntaa asumisen trendejä haluamaan suuntaan. Tämä on yksi valtion asuntopolitiikan muoto, näin rajusti yksinkertaistaen tietenkin. ARA- etuliitehän tarkoittaa, että valtio antaa rahaa (tai nykyisin lähinnä takaa lainoja ja antaa rahallista tukea lainojen korkojen maksuun jos korot sattuvat nousemaan) hyviksi katsomilleen asuinrakennusprojekteille, ohjaa samalla sitä millaisia asuntoja rakennetaan, ja kenelle.

Olin onnekas, kun sain asuntoja yksityisiltä vuokranantajilta, koska kaupungilta tuli vesiperä tässä asiassa. Yksityisille vuokranantajille tärkeintä oli sisäsiisti ja ajallaan maksava vuokralainen, vuokran suuruus oli TOP 5:ssa, mutta ei ensisijainen asia. Tuloni olivat tuntipalkkalaisena hyvinkin vaihtelevat, ja rakennusalan aaltoliikkeet tarkoittivat arkkitehtitoimistoissa, että kun projekti meni jäihin,  joskus viikon tai vain päivän varotusajalla, niin ei ollut enää töitä eikä palkkaa, tai toisin päin, yhtäkkiä töitä tulvi ovista ja ikkunoista, jolloin 60 tunnin viikkotahdilla palkka humahti toisille luvuille.

Kuvassa Länsi-Pasilaa. Alue jossa on monipuolisesti eri asumismuotoja. Keskuspuiston laidalla, ja kohta on uutta tulossa. Punatiilistä ja mukavasti polveilevaa.

Mitenköhän minun olisi käynyt ARA:n tuloluokkasyynissä? ARA vaatii, ettei ARA-vuokrakohteissa saisi asua kuin tietyn tulotason alittavat. Saako freelancer pitää kaupungin vuokra-asuntonsa Jakomäessä nousukaudella, vai pitääkö hänen lähteä liian hyvätuloisena pois? Eikö ole kaikkien etu, että kaupungin vuokrataloissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, ilman huono-osaisuuden leimaa?

Ja miksi rakennetaan kalliita ARA-kaupunginvuokrataloja kalliille alueille? Tällä hetkellä korkotaso on niin alhaalla, että Jätkäsaaren ja Kalasataman uusien vuokratalojen vuokrat kattavat talon rakennuskustannukset muutamassa vuosikymmenessä. ARA ei käytännössä tue asuntoja, koska korkotakuu ei toteudu (tietenkään tulevaisuudesta ei tiedä, ja korkojen noustessa ARA:llekin voi tulla rooli). Välillä ARA antaa myös ns. käynnistysavustuksia, 10000 €/ asunto (tämä järjestelmä siis suosii pienasuntoja), kuten nyt Helsinkiin.

Ainoa vähäinen hyvitys kaupungilta taas on hieman edullisempi vuokratontti. Muut kaupungin vuokralaiset eivät siis joudu maksamaan kalliiden alueiden uusia taloja. Tasaus kaupunginvuokratalojen suhteen tapahtuu lähinnä peruskorjausvaiheessa. Silloin vuokrien nousua taitetaan jakamalla niiden kustannuksia laajemmin. Silti tällä omakustannusperiaattellakin kaupunginvuokra-asunnot ovat keskimäärin 11 € / m2.

Ja sen ”arkkitehtuurin hinta” on marginaalinen. Nykyisten määräysten mukaiset puolimetriset ulkoseinät maksavat, oli ulkopinta mitä vain. Mutta tästä aiheesta enempi joku toinen kerta.

Kuvassa vasemmalla omistusasuntoja ja oikealla Haso-omistusasuntoja Flooranaukiolla, Arabianrannassa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen). U:n mallisessa talossa on myös sakara kaupunginvuokra-asunnoille, tehty ulkoisesti samalla periaatteella.

Haso on Helsingin kaupungin asumisoikeusasuntoyhtiö. Asumisoikeusasunto (ASO-asunto) on omistusasumisen ja vuokra-asumisen välimuoto. Asukas maksaa 15% asunnon hinnasta ja sen jälkeen joka kuukausi käyttömaksun, joka on vähän niin kuin vuokra, tähän voi saada asumistukeakin. Lainan korko on taas vähennyskelpoinen verotuksessa, aivan kuten omistusasumisessa.

Kuvassa Hekan Pitsitalo (Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit) ja Hitaksen värikäs talo (Arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen) Jätkäsaaressa, Saukonpaaden alueella.

Toinen Helsingin ”välimalleista” on ihan aito helsinkiläinen keksintö, HITAS. Hitas-asunnot ovat säädelytyä omistusasumista. Kaupungin tuki on hitas-hintainen vuokratontti. Itse asiassa tontin vuokraaminen on kaupungille nykyhinnoilla ihan kannattavaa, eli tässä asiassa ei varsinaista tukea asukkaille anneta. Miksi hitas-asunnot ovat sitten edullisempia kuin viereisen tontin vapaa-rahoitteiset? Hitaksen säätely on rakennuttamisessa. Rakennuttaja tai grynderi saa noin 10% rakennuttamispalkkion hakintahinnan (urakkahinta+muut kulut) päälle, eli hitas-asuntojen hinnan määrää oikeat kustannukset eikä kysynnän ja tarjonnan laki. Myös asunnon jälleenmyyntihinta on säädelty seuraavaksi 30 vuodeksi. Nykyisin ei voi omistaa kuin yhden hitas-asunnon kerralla.

Kuvassa ryhmärakennettu kerrostalo Jätkäsaaressa (AOA). Korttelin pihasuunnittelu on harvinaisen urbaania.

Olen ostanut ja myynyt elämäni aikana kolme asuntoa, asun nyt neljännessä ryhmärakentamishankkeena tehdyssä asunnossa. Välissä asuin runsaan vuoden vuokralla. Eri elämäntilanteissa erilaiset asumismuodot ovat luontevia ja eri tavalla saavutettavissa.

Helsingin sekoittunut asuntomuotosysteemi on hyvä ja joustava. Parhaimmillaan voi pysyä samalla alueella vaikka asumistarpeet muuttuvat, jos vaikkapa lapsien päiväkotien tai koulujen takia muutto kauemmaksi ei houkuta. Tai voi muuttaa uuteen kaupunginosaan asumisoikeusasuntoon pelkästä uteliaisuudesta ja asumisen riemusta, ja tavata uusia mukavia paikallisia ihmisiä lenkkipolulla tai yhtiökokouksissa.

On hyvä että Kallion lähistöllekin saadaan hellahuonetta isompia asuntoja lisää. Elämä kun jatkuu opiskeluelämän jälkeenkin ja lapsuuden sekä nuoruuden kiehtovat kaupunginosat ovat asukkailleen usein juuri se oikea Helsinki.

 

Kehäradan yhdistämät: Mitä Helsinki voi oppia Vantaalta? – case Malmi

Mitä Helsingillä on mitä Vantaalla ei ole? Tämä kysymyshän ei vantaalaisia huoleta, sillä asiahan on puhdas määrittelykysymys. Vantaa on määritellyt itsensä uuden kehäradan myötä uudelleen. Vantaa on Helsingin kantakaupungin ja kansainvälisen lentoaseman välissä. Aika hyvin.

Tavallaan Helsingin kantakaupunki on osa Vantaata. Sillä ketä oikeasti kiinnostaa kuntarajat, paitsi ammattinsa puolesta tietenkin poliitikkoja ja virkamiehiä? Junalla ja jokeri-linjaa pitkin lyhimmät reitit ja sujuvat yhteydet merkitsevät tavalliselle asukkaalle, työntekijälle, opiskelijalle, yrittäjälle ja turistille enemmän kuin kaupungin vaakuna tienposkessa.

Kehärata avasi Vantaalle oivan keinon päästä liki Helsingin himoittua kantakaupunkia ja tietenkin merta. Hyvä Vantaa! Sitähän se on se moderni jakamistalous, kaikki hyvät puolet kaikkien yhteiseen käyttöön.

Tikkurila muuttuu vauhdilla, Kivistö kasvaa, Vantaa kiikkuu lähiön ja kaupunkimaisen ympäristön välimaastossa. Lähiörakentaminen elää vielä varsin vahvana talojen ulkomuodoissa ja kaupunkitiloissa. Kaupunkimaisten kerrostalojen suunnittelu ei ole helppoa, eikä sitä ole viime vuosikymmeninä oikein Suomessa päässyt harjoittelemaan. Mutta Vantaa rymisee kokoaan suuremmaksi.

Entä Helsinki? Entä me, joilla on kadehdittavan kaunis kantakaupunki ja useita omaperäisiä lähiöitä. Miten me olemme hyödyntäneet junayhteyden Helsinki-Vantaa lentoasemalle? Miten olemme lähteneet kehittämään loistavissa solmukohdissa olevia kaupunkikeskustojamme?

Asuessani Berliinissä ymmärsin, mitä hyötyä on kaupungille monikeskustaisuudesta. Berliini on kasvanut useiden kirkonkylien ympärille. Kaikilla niillä on oma identiteettinsä ja vahvuutensa. Tämä moninapaisuus on edesauttanut myös asukkaille asuntojen hintojen pysymisen kohtuullisina. Se voisi tehdä sitä Helsingissäkin jos saisimme nostettua vaikkapa Malmin ja Vuosaaren oikeiksi omanlaisikseen ”pikkukaupungeiksi”. Mahdollisuuksia siihen on. Samalla saisimme erilaisia keskustoja, eri näköisistä ympäristöstä pitäville. Kartanonkoski ja Pikku-Huopalahti ovat osoittaneet, aivan kuten Viikki, Vuosaari, Arabia ja Jätkäsaarikin, että kaupungin pitää tarjota monentyyppisiä kaupunginosia erilaisille asukkailleen. Hyvällä kaupunginosalla on vahva oma identiteetti, jota tukee alueelle ominainen arkkitehtuuri.

Malmin kaupunkikeskustassa risteävät jokeri-linja ja kehärata. Lähinnä 1980-luvulla rakennettu keskusta on kaupunkirakenteellisesti onnistunut, siellä on aukiota, kaupunkitiloja ja jopa muotopuutarha sekä tiiviin pikkukaupungin tunnelmaa. Sääli että elementtirakennukset ja paikoitellen ympäristön hoitamattomuus antavat Malmista nuhjuisemman kuvan kuin mikä olisi välttämätöntä. Talojen julkisivut ovat tulossa pikkuhiljaa peruskorjausikään. Nyt pitäisi miettiä, mitkä ovat uuden Malmin arkkitehtooniset painotukset, kaivataanko muutosta ja löydetäänkö halutulle muutokselle sopiva taloudellinen ratkaisumalli ja hyvä tapa ohjata? Purkavaa saneerausta tai uudistavaa peruskorjausta, ehkä lisäkerroksilla maustettuna. Helppoa toimivan yhtälön löytäminen ei ole, muttei mahdotontakaan. Ulkomaillakin ovat onnistuneet näissä kaupunkiympäristön uudistushankkeissa.

Malmin keskustaa halkoo junarata. Se on valtion omistama liikennealue. Sen ohitse ajavat päivittäin tuhannet ihmiset. Alueen esteettinen ja toiminallinen ylläpito ei ole nykyisellään kunniaksi kenellekään. Toivottavasti se jonain lähipäivänä on.

Malmilla on jo menossa hyviä täydennysrakennushankkeita, vaikkapa Ormuspellon alueella. Mahdollisesti Malmin lentokentän rakentaminen tuo tietenkin aikanaan oman lisänsä Malmi-brändiin. Mutta miten itse Malmin ydintä kehitetään vetovoimaisemmaksi, urbaaniksi paikaksi? Mitkä ovat tavoitteet ja keinot? Kaikessa ei tarvitse aloittaa tyhjästä, Pekanraitin kehittämiselle on jo olemassa hyviä suuntaviivoja.

Helsingillä on paljon kaikkea hyvää, useita kiinnostavia asuinalueita, vielä aika hyödyntämätön meri-Helsinki, varsin omalaatuinen, historiallinen kantakaupunki, jylhät kalliot ja mukavat ihmiset. Nyt kun kaupunki on ilmaissut tahtonsa kasvaa sisäänpäin, mitä se oikeasti merkitsee muuta kuin kaupunkibulevardeja hamassa tulevaisuudessa? Voisiko se olla verkostokaupunki, uuden arkkitehtuurin kerrostumilla ja vanhaa hyödyntäen? Monikeskustaisuus, joka rauhoittaa onnistuessaan jopa kantakaupungin asuntojen hintojennousua.

Ja tietenkin Helsingillä on myös Tikkurila, lentoasema ja Heureka. Vai miten se meni, jakamistalouden hengessä.

Tämä kuva on Helsingin ja Vantaan rajalta. Katse kohti Vantaata.

Näkymä ei ole ehkä urbaniuden huipentuma, mutta virta vie.

Kruunuvuoren autosäiliöt ja muita pönttöjä 2/2

Kruunuvuorenrantaan on nousemassa monien valitusvuosien jälkeen komea valon kaupunginosa. Nykyinen sisääntuloväylä on Koirasaarentie, jonka varteen on tiivistynyt kaupunkikerrostalojen ryhmä. Näiden talojen katveeseen, kallioisille rinteille kasvaa tähtitalojen rykelmiä. Itse asiassa ne talot ovat pääosin nelikerroksisia ja näyttävät jo minunlaiselleni, Jätkäsaaren mittakaavaan tottuneelle melkeinpä kaupunkivilloilta, Eiran tapaan. Tämän vuoden 2016 aikana tulee Kruunuvuorenrantaan valmistumaan peräti 12 taloa. Ja ensi vuonna tahti vain kiihtyy.

Tätä kaupunginosaa ei voi moittia tylsyydestä. Jo lähtökohdat olivat poikkeukselliset. Kun muut satamasta vapautuneet alueet olivat tasaista ja puutonta täyttömaata, niin Kruunuvuorenranta on mäkistä, lehtoa ja mäntykangasta, siis luonnonkaunista aluetta, ja vielä meren rannalla. Ihmettein paikalla kun ensi kerran kävin, kaavoituksen alkumetreillä, miten niille jyrkänteille voidaan rakentaa, mutta hyvin näyttävät onnistuneen.Joskus kuulee moitittavan että Helsingin rakentaminen on vain muutaman rakennusliikkeen hallussa. Täällä voi lukea kylttejä ja todeta, että uusiakin tulijoita on. Eräs tällainen maakunnan rakentajan kohde oli noussut Gunillankalliolle. Kohteessa oltiin kokeiltu yksiötä parvella ja täsmälouhintaa niin, että männyt kasvoivat terassien läpi. Muutoin näytti onnistuneelta, mutta tätä ei ollut otettu huomioon asuntojen jyvityksessä (hintakertoimet siihen miten asuntojen hinnat nousevat mm. kun tullaan korkeampiin kerroksiin, tai kun asunnosta on erityisen hyvä näköala, tai kun asunnossa on piha), eli että ylimmistä kerroksista on merinäköala! Siellä on ollut muutama onnellinen asunnonomistaja, kun on saanut edullisesti hyvän asunnon, josta on huimat näkymät Helsingin kantakaupunkiin. Joskus on lottovoitto ostaa asunto Helsingistä.

Eri puolille Kruunuvuorenrantaa putkahtelee eri värisiä ja sävyisiä pönttöjä, kohta valmiina on jo neljä. Enää ne eivät ole niitä tuttuja valkoisia öljysäiliöitä, joita laivasta ihmeteltiin vaan nämä ovat nykyaikaisia autosäiliöitä viherkatoilla. Arkkitehtina pöntöillä on ollut Timo Tuomi Arkkitehdit NRT:ltä. Nämä säiliöt ovat erillisen pysäköintiyhtiön, Kruunuparkin, omistamia.

Sylinterin muotoista autohallia voi jopa laajentaa ylöspäin, jos tarve tulee, vaikkapa joskus tulevaisuudessa putkiremonttien aikaan lisärakentamisen yhteydessä. Tällainen ihme on tapahtumassa mm. Vuosaaressa ja Rastilassa, pysäköintihalleissa on alunperinkin huomioitu laajenemisvara, ja nyt uusien kerrostalojen myötä sitä myös käytetään!

Suuret autohallit mahdollistavat myös käyttöasteen noston, kun paikkoja ei ole nimetty. Myös tulevaisuudessa, jos vaikka autonomistamisen yleisyys vähenisi, pystyisi siihenkin reagoimaan paremmin. Korttelikohtaisissa autohalleissa jos asukkaat eivät käytä kaikkia autopaikkoja, eikä ympäristössä ole niistä pulaa, jäävät paikat vain rasitteeksi asunto-osakeyhtiölle. Niitä ei voi mitenkään helposti esim. muuttaa varastoiksi tms. Yhteiset autohallit ovat siis varsin järkevää toimintaa.

Aiemminkin on Helsingissä osattu toimia autohallien suhteen luovasti. Viikissä on erillinen pysäköintiyhtiö, joka pyörittää samalla myös eritavoin profiloituneita yhteistiloja, eli viittä asukastaloa, eri puolilla Viikkiä. Kruunuvuorenrantaan on tulossa tästä muodosta muunnelma, asialla sama alkuperäiskaavoittaja, erinomainen Riitta Jalkanen. Muita keskitetyn pysäköinnin alueita on mm. Hermanni ja Ruoholahti (jossa taitaa olla tyhjiä paikkoja halleissa, vaikka pysäköintinormi on lievempi kuin viereisellä Jätkäsaaren alueella..) sekä osittain myös Arabianranta. Jottei tästä tulisi liian auvoista kuvaa, pitää mainita, että talojen vaiheittain rakentaminen aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa pysäköintiyhtiölle, miten investoidaan kun maksajat eivät ole vielä selvillä ja määräkin voi muuttua.

Länsi-Pasilassa tehtiin vuorottaispysäköintiä, toimistotilojen ja  asukkaiden, niin että pysäköintitarve oli huomattavasti alhaisempi kuin muuten (kerroin on 1,4 käyttäjää yhtä paikkaa kohti). Ja ihmeellisintä, että se myös toimii siellä. Tällainen on mahdollista vain hyvin kantakaupunkimaisissa paikoissa, joissa todella on myös pysyviä päiväkäyttäjiä asukkaiden lisäksi. Taas yksi syy pitää monipuolisia toimintoja eri puolilla kaupunkia, eli ei vain lisää asuntoja, vaan myös liiketiloja ja toimistoja!

Kiveä näyttää rannassa olevan omasta takaa, mutta teiden louhe on tuotu Kalasatamasta. Ja sitä louhetta on paljon, hyvä ettei ole tarvinnut pidemmälle kuljettaa. Toisen jäte on toisen ilo.

Onneksi Kruunuvuorenranta ei ole pelkää pönttöä, vaan alueella on muutama vanha puinen rakennus. Yksi niistä on mutkaton lounaspaikka Stansvikin vanhan kartanon luona, vanhojen puiden juurella, meren rannalla.

Kiinnostavaa  myös on, muuttuuko Kruunuvuorenrannan suunta, tuleeko silta? Tällöin Koirasaarentie ei olekaan alueen ainoa sisäänajokohta. Kaupunkimaisuus lisääntyy kun yhteyksiä ympäröivään kaupunkiin on useampia.

Pikku hiljaa helsinkiläinen rakentaminen tarkoittaa monipuolisuutta ja vaihtoehtoja. Toivottavasti tulee myös liikkeitä kivijalkoihin ja vaihtelua asuntotyyppeihin.

Niitä toisia pönttöjä: https://hennahelander.wordpress.com/2016/05/25/kruunuvuorenranta-heraa-loistoonsa-12/

 

 

 

Helsingin puukerrostalot osa 1/2 – ikuista koerakentamista?

Puukerrostalojen tulemisestä on vouhkattu lähes parikymmentä vuotta. Ensin oli muutama kokeilu, sitten pitkä kuiva kausi, jolloin puurakentamisessa nähtiin vain ongelmia. Onko vihdoin muutoksen aika koittanut niin, että puukerrostaloistakin olisi tulossa varteenotettava vaihtoehto?

Helsingin ensimmäinen puukerrostaloalue rakennettiin Viikkiin, arkkitehtina oli Mauri Mäki-Marttunen.
Talot polveilevat mukavasti kumpuilevassa maastossa, parvekkeet ja pihat tekevät pihapiiristä kotoisan, ja kooltaan inhimillisen. Muusta Viikin rakentamisesta erillään oleva tontti, pienen lammen rannalla, vahvisti 1990-luvun lopulla puurakentamisen epäurbaania tyyliä. Kortteli avautuu sisälle päin ja sitä ympäröi pellot ja maaseutumainen rauha. Ei ihme, että puu nähtiin pitkään vieraana materiaalina urbaaniin ympäristöön. Vaikka mielikuva oli kaunis, se johti kapeakatseisuuteen.

Arkkitehtuuri on onnistunutta, edelleen erityisesti väritys ja ”massoittelun” rytmitys, eli se miten talot ovat ikään kuin tehty useammista kappaleista, eikä yhdestä pitkästä tasapaksusta pötköstä. Talojen parvekkeet ja muut lisäosat jakavat ulkoseiniä pystyrakenteilla pienempiin osiin. Värit ovat taitettu lämmin valkoinen, sinapin keltainen sekä tumman harmaa, joista viimeksi mainittu ryhdistää muutoin pehmeää väriskaalaa.

Aluksi puukerrostalojen rakentamista tehtiin käsityöpelinä, eli suunnittelu ja rakentaminen oli ns. koerakentamista. Silloin ei ollut valmiita ratkaisuja vaikkapa siihen, miten askelääneneristys päällekkäisten kerrosten välillä ratkaistaan.

Helsingin toista puukerrostaloa saatiinkin odottaa aika kauan. Seuraava puukerrostalo rakennettiin vihdoin vuonna 2008, lähes kymmenen vuotta Viikin talojen jälkeen, Omenamäkeen Vuosaareen. Kymmenessä vuodessa rakennusmääräykset olivat kiristyneet mm. ääneneristyksen ja energiatehokkuuden osalta. Suunnittelijat olivat alansa huippuja Suomessa, mutta valmiit ratkaisut uupuivat edelleen. Lattian paksuudeksi tuli noin 70 cm puulla ja hiekkatäytteellä, eli lähes tuplasti korkeutta betoniseen välipohjaan verrattuna. Kaikki piti laskea ja todentaa. Lopputuloksena tuli hieno, erityisen hiljainen talo, kertovat asukkaat. Pahat skenaariot eivät taaskaan toteutuneet.

Arkkitehtinä oli tällä kertaa kokenut asuntosuunnittelija Jarmo Pulkkinen ja konstruktöörinä Juha Elomaa sekä välipohjien osalta innovoimassa arkkitehti Ahto Ollikainen.
Lisää teknisiä tietoja lyhyesti ja ytimekkäästi: http://www.puuinfo.fi/sites/default/files/content/puulehti/puu-lehti-42007/puulehti074www.pdf

Mutta onko nyt maailma muuttunut puurakentamisen suhteen, jopa Suomessa?

Puuteollisuus on herännyt ja markkinoille on tullut kolme eri tyyppistä rakennesysteemiä. Enää ei tarvitse keksiä kaikkea alusta projektin käynnistyessä. On Puumera -järjestelmä, jota ovat kehitelleet Versowood ja Rakennusliike Reponen Oy, MetsäWood:n kerrostalojärjestelmä ja Stora Enson CLT-järjestelmä.

Näkisimmekö vihdoin enemmän ratkaisuja kuin ongelmia?

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.

Ryhmärakentamista, lainaa ja valeräystäitä – toimistosta loftiksi n:o 5

Pankki löytyi Hakaniemestä. Konttorissa oli ymmärtävä ja asiantunteva palveluneuvoja sekä avarakatseinen pankinjohtaja, jotka pelastivat ryhmärakentamisprojektimme rahoituksen syvistä vesistä. Nämä kaksi ihmistä auttoivat meitä valtaisasti, ja niin saimme kollektiivisesti lupauksen lainasta Tanskan pääpankista, ilman asunto-osakkeita, mutta ehdollisella kauppasopimuksella.

Nyt meidän piti saada sopimuksen päivämääriin mennessä rakennuslupa. Piti siis saada tehtyä suunnitelmat, jokainen oman asuntonsa osalta ja yhdessä muiden tilojen mm. käytävien osalta.

Suuri kysymys oli saammeko purkaa osan katon lappeesta pihanpuolella, jotta saisimme ikkunat molemmin puolin syvää rakennuksen runkoa. Talonyhtiö näytti vihreää valo pyrkimyksillemme, joten kyse oli ”enää” rakennusluvasta. Teimme suunnitelmat, joissa katon lappeeseen tehtiin harjansuuntainen viilto. Viiltoon ehdotimme avoterassia ja kantavan betoniseinän korvaamista teräs-lasiseinällä. Ehdotus kelpasi sekä kaupunginmuseolle että rakennusvalvonnalle. Silloin tiesimme, että tämä projekti saattaa jopa toteutua, viimeinenkin kriittinen asia näytti ratkenneelta!

Kadunpuoleiset ikkunat olivat tosi matalat. Talvella lumi kinostui ikkunoiden eteen niin että tuskin näki ulos. Itse ajattelin, että ikkunat ovat rumat puu-alumiini-ikkunat, mutta jotta budjetti pysyisi hallinnassa, täytyy vain hyväksyä tosiasiat. Joskus on kuitenkin hyvä, ettei ”tosiasioita” hyväksy vaan ne kysenalaistaa. Meidän porukassa yksi oli keksinyt, että myös kadunpuolelle voisi saada terassin. Töölössä on tehty valeräystäitä vanhoihin, erityisesti 1910-1920-luvun taloihin. Olen kuullut kerrottavan, että valeräystäiden tehtävänä oli täyttää asemakaavan määräys räystään ja vesikaton leikkauskohdasta, jonka taakse on sitten juonikkaasti rakennettu vielä yksi kerros ennen oikeaa kattoa. Tätä tarinaa en ole tarkistanut, mutta jos joku tietää jotain asiasta, olisi hauska kuulla ollaanko jutussa lainkaan oikeilla jäljillä.

Meidän projektitalossa oli tällainen valeräystäs juuri ylimmän kerroksen alapuolella – siis sen meidän havitteleman kerroksen. Usein valeräystäät ovat vain pieniä ulokkeita, mutta meidän talossa räystäs oli puolitoista metriä syvä, eli ylin kerros oli sisään vedetty, ulkoseinä teki siis pykällyksen seinälinjaan ylimmän kerroksen kohdalla. Niinpä asiaa alettiin tutkia sekä kaupunkikuvallisesti että teknisesti, josko valeräystäästä voisi muokata terassin. Myöntää täytyy, että olin kovin epäileväinen tämän suhteen, enkä lainkaan kirkassilmäinen. Löysin kuitenkin lähistöltä useita vanhoja kattoterasseja, erityisesti hieman nuoremmissa funkkistyyppisissä taloissa, mutta myös 1920-luvun talossa, eli kattoterassi-aihe ei ollut vieras. Teknisestikin asia alkoi vaikuttaa mahdolliselta.

Välistä tuntuu, ettei tämä tarina etene rakentamiseen asti sitten millään. Siltä se tosin tuntui silloinkin, keväällä 2010. Asuimme kaksiossa, olin uudessa työpaikaissa ja opettelin uutta työtä. Illat ja viikonloput kuluivat suunnittelessa ja sopiessa asioita muiden ryhmässämme olevien kanssa. Ehkä jotain hankkeen totaalisuudesta kertoo se, että katsoin tämän puolentoista vuoden aikana kolme televisio-ohjelmaa kotona ollessani, enkä ostanut yhtään naistenlehteä. Siihen asti olin ollut naistenlehtien suurkuluttaja. En ole koskaan tilannut yhtäkään kotiini niin irtonumeroita olin ostanut joskus jopa päivittäin ja lukenut tuntitolkulla. Naistenlehdet ovat olleet itselleni tapa olla ajattelematta mitään muistettavaa, aivojen nollaamista tehokkammillaan. Projektiin lähtiessäni laitoin ajankäyttöni prioirisoinnin uusiksi. Työ päivisin, lapset aamuisin ja iltapäivisin – ja projekti aina muulloin, ei naistenlehtiä, ei tv-sarjoja tai dokkareita areenasta, ei edes uutisia. Projektin paras puoli alkuinnostuksen jälkeen oli tietoisuus siitä, että se myös joskus loppuu.

Kahden työn tekemistä varmasti helpotti myös se, ettei ollut kovinkaan selkeää kuvaa mitä projekti tuo tullessaan. Suunnittelijana olin toki rakennusprojekteja työmailla seurannut, vuoden melkeinpä työmaalla työskennellen, mutta silti paljon, siis todella paljon, työstä oli jäänyt minultakin huomaamatta. Itselläni oli kohtuullisen realistinen käsitys projektin pituudesta, vaikka alussa se tuntuikin pahasti liioitellulta, mutta jokunen aina kuvittelee projekteissa niiden olevan enemmän sisustamista ja vähemmän rakentamista. Arviot työn kestosta meidän projektissa vaihtelivat puolen ja puolentoista vuoden välillä. Jälkimmäinen osoittautui oikeaksi. Käsitykseni kuinka paljon kaikki maksaa oli sen sijaan pahasti alimitoitettu. Ja se oli aika harmi.

Edelliset erät ovat luettavissa blogin kategoriassa ”Ryhmärakentaminen”.

Porukka ja pääoma – toimistosta loftiksi n:ro 3

Miten sitä pääsee ryhmärakentamisporukkaan ja mitä se vaatii? Nykyisin on ryhmärakennuttamiskonsultteja, joiden avulla ovat rakentamisen ei-ammattilaisetkin rakennuttaneet jopa kerrostalon.

Arkkitehtien tyyli taas on ollut kautta aikojen tällainen ”minä itse” -tyyli. Aikalailla arkkitehdit ovat yhtä hyviä rakennuttajia kuin rakennusinsinöörit arkkitehteja. Se, että tietää jotain toisen työstä, ei pätevöitä siihen, valitettavasti. Se on isoissa projekteissa helposti todennettavissa. No sitähän me emme aluksi tienneet. Hieman tosin aavistimme.

Hauska olisi ajatella, että olisimme päässeet mukaan koska olimme niin hyviä tyyppejä. Mutta totuus taisi olla lähempänä, että pääsimme mukaan, koska meillä oli käteistä.  Vuotta aiemmin olimme myyneet omistusasuntomme ja muuttaneet vuokralle eli meillä oli tilillä makaamassa riittävä summa käsirahaksi. Tietenkin varmasti edesauttoi mukaan pääsyä myös se, että edellinen vuosi oli vierähtänyt mukavasti vanheimpainlomalla tulevien naapureiden kanssa…

Otimme selvää kiinteistöyhtiöstä. Tämä W+G oli ovela tapaus, koska siihen kuului myös kymmeniä asuntoja eli yhtiö ei ollut puhdas liikekiinteistö vaan se toimi asuntojen suhteen lähes samoilla periaatteilla kuin asuntoyhtiökin. Mikä parasta, liikehuoneistojen ja asuinhuoneistojen yhtiövastike oli tässä yhtiössä lähes sama. Aika usein liikehuoneistot maksavat jopa kaksinkertaista yhtiövastiketta. Ja yhtiövastikkeiden perusteita ei pysty käytännössä muuttamaan (vaatisi kaikkien osakkeenomistajien suostumista). Siksi korkea yhtiövastike kurittaa asunnoksi muuttanutta viimeistään seuraavan putkiremontin aikana. Silloin kun joutuu maksamaan remontista kaksinkertaisen hinnan.

Kun päädyimme etsimään ratkaisua vallata Weilin+Göös:in entisen painotalon ylin kerros, meitä oli liian vähän projektiin (alakerta oli ollut pinta-alaltaan puolta pienempi). Ensimmäiset arkkitehdit, joilta kysyin halua lähteä mukaan porukkaan, eivät yllätyksekseni halunneet osallistua. Heillä oli mitä ilmeisemmin realistisuutta hankkeen suhteen. Projekti ei tulisi olemaan helppo eikä halpa. Joskus on toki hyvä ettei tiedä asioiden todellista laitaa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ryhmärakennuttamisessa yksi keskeinen asia on raha ja siitä puhuminen. Ryhmärakentamisessa kaikki tekevät elämänsä suurinta investointia yhdessä ja toisistaan riippuvaisina. Suomalainen häveliäisyys rahan suhteen ei kuulu onnistuneeseen projektiin. Helpointa on, jos kaikilla on suurinpiirtein yhtäläiset rahalliset lähtökohdat ja ne ovat riittävät. Riittävät tarkoittaavat kaksin tai mieluummin kolminkertaisesti sitä mitä on alunperin ajatellut projektiin kuluvan. Lisäksi kaikilla pitää olla halua ja kykyä kertoa oma rahatilanteensa toisille rehellisesti. Palkat, omien yhtiöiden tilanne, velat, takaukset ja pääomat tulevat ilmi viimeistään pankkihuoneessa ristiintakausta tehtäessä.

Aluksi Yritimme ostaa vain puolikasta 6.sta kerroksesta. Loppukerrokseen (”varasto-osa”) oli kaksi kulkua: käytöstä poistetun porrashuoneen kautta tai palomuurin kautta ”toimisto-osan” puolelta. Käytöstä poistetussa porrashuoneessa oli myös käytöstä poistettu hissi. Hissikoneiston moottori oli kärähtänyt piloille 1960-luvulla. Siinä tilassa se oli edelleen. Käyttämätön porrashuone ja palanut hissi. Hyvä yhtälö aloittaa asuntosuunnittelu.

Talonyhtiö ei halunnut, että porrashuonetta kunnostettaisiin käyttöön kustannussyistä. Myyjä ei taas tietenkään suostunut myymään vain puolikasta, sillä mitä virkaa olisi 6.kerroksen varastotilalla, jonne saattoi kulkea vain käytöstä poistettuja portaita pitkin?

Me taas mietimme, miten voisimme rakentaa asuntoja pitkään ja kapeaan kerrokseen, jonka puolessa välissä oli palomuuri, ja siinäkin vain yksi aukko (yläkuvassa) varastopuolelle. Varastopuolella kun taas oli ikkunoita vain toisella puolella, ja kulmassa se käytöstä poistettu porrashuone.

Neuvottelimme myyjän ja isännöitsijän kanssa. Tarkastusmittaamatonta myytävää pinta-alaa oli 840 m2. Talonyhtiö ja rakennusvalvonta katsoivat alustavasti, että kuusi asuntoa olisi sopiva määrä.

Palomuurin toiselle puolelle jäisi 250 m2 asunto, jolla olisi 6 ikkunaa yhdellä puolella. Huono yhtälö. Pattitilanne.

 

Ryhmärakentamisprojekti – toimistosta loftiksi n:o1

Ryhmärakentamisesta on tullut suosittu teema, kuten myös tyhjistä toimistotiloista. Helsingin asuntopulassa, joka taitaa koskea lähinnä edullisia asuntoja keskustassa, on tullut tärkeä asuntopoliittinen kysymys. Tämä sarjakirjoitus aiheesta ei kuitenkaan koske asuntopolitiikkaa eikä pyri vastaamaan mihinkään yleipätevään, vaan se on kuvaus oman elämäni suurimmasta vapaa-ajan projektista, eli siitä millaista oli rakentaa puolitutussa porukassa toimistotalon kerros asunnoiksi ja varsinkin sen yhtä osaa omaksi kodiksi.

Tämä tarina alkaa vuodesta 2009. Tai oikeammin jo paljon ennnen.

Monet arkkitehdit ovat käyttäneet hyödykseen amattiosaamistaan rakentamalla omakotitaloja, hankkimalla heikkokuntoisia, epämääräisiä asuntoja muokattaviksi tai varsinkin 1990-luvulta asti ostamalla myös kaupungissa olevien vanhoja ja pieniä tehdas-, pesula-, tms. kiinteistöjä muuttaakseen niitä asunnoiksi.

Tällainen on ollut monille arkkitehdeille tavoite, jotta voisi saada, ei vain enemmän neliöitä kuin valmiin asunnon ostamalla, vaan että voisi toteuttaa niitä asumiseen liittyviä testejä ja kokeita, joita ammattiurakoitsijat vieroksuvat.

Niipä olin yrittänyt minäkin muutaman kerran eri ryhmäkokoonpanoilla saada eri kokoisia ja näköisiä rakennuksia ja kerroksia Helsingin eri kaupunginosista. Aina olimme hävinneet joko tarjouskilvan tai päätyneet siihen, ettei mitään tarjousta kannata laittaa, koska avoimia kysymyksiä on aivan liikaa.

Syksyllä 2009 ystävämme olivat löytäneet puolikkaan kerroksen, joka oli myytävänä Töölönkadulla.

Rakennus oli entinen Weilin+Göösin kirjapainotalo, joka oltiin rakennettu kahdessa osassa vuosina 1929 ja 1939. Julkisivuissa eroa tuskin huomaan, paitsi ylimmän katulinjasta sisäänvedetyn kerroksen kohdalla. Itselleni tämä tuntui kahdella tapaa aivan kohtalokkaalta. Tästä rakennuksesta Weilin+Göös oli siirtynyt Espoon Tapiolaan, WeeGee-taloon.

WeeGee-talo palasi etenevän suunnittelu ensimmäisessä vaiheessa Etelä-Tapiolan lukioksi, toisessa vaiheessa Espoon kaupunginmuseoksi ja kuvataidekouluksi sekä viimeisessä vaiheessa EMMA:ksi ja viiden museon kulttuurikeskukseksi oli elämäni arkkitehtuurisuunnittelun toinen huippukohta (hyvä Airas Arkkitehdit, Timo, Kivi ja Virva & co).

Tässä kuvassa on suunnittelemamme uusi betoninen pääporras EMMA:n näyttelytiloihin. Kuva on Arno de la Chalpellin.

Toinen kummallinen yhteensattuma oli, että olimme muuttaneet viereiseen kortteliin puolta vuotta aikaisemmin. Entisen Weilin+Göösin talonkulma näkyi vuokra-asuntomme ikkunasta. Asunto oli läpitalon kaksio suurella, mutta pimeällä keittiöllä. Tämän mukavan vuokra-asunnon olimme löytäneet perinteisesti sanomalehti-ilmoituksella. Koululaispoikani joutui asumaan keittiössä, jonne hankin Fatboyn kirkkaanvihreän riippukeinun, jotta hänelläkin olisi kodissa jotain ”jännää ja omaa”. Riippukeinu hädintuskin mahtui keittiöön ja poika patjoineen sen alle.

Takaisin WG-loftiin. Kela möi ensimmäisen kerroksen puolikasta tarjouskilpailulla. Mitään takeita ei ollut siitä, että liiketila voitaisiin muuttaa asunnoiksi. Ei ollut kiinteistöyhtiön eikä rakennusvalvonnan lupia, eikä niitä voisikaan saada ennen kuin olisi jotain suunnitelmia millä hakea. Mutta into oli kova.

Tila oli komea, huonekorkeus oli 4,4 metriä, pilarit lähes metrin kanttiinsa, kaari-ikkunat nousivat kadunpuolella pääosin katseiden yläpuolelle.

Porukkamme koostui arkkitehdeista ja yhdestä kuvataiteilijasta. Jaoimme pinta-alan neljään osaan, teimme alustavat päätökset sisäänkäynneistä. Sen jälkeen kukin teki oman asuntonsa suunnitelmat. Ikkunoita oli vähän, mutta ne olivat suuria, pimeää tilaa asunnon keskelle jäi paljon.

Meidän asuntoamme olisivat hallinneet valtaisat pilarit, johin suunnittelimme musta-kulta-hopea-vihreitä epäsymmetrisiä salmiakkikuvioita itsekeksityn ”uusjugendin” hengessä. Lattiaksi betonipintaa ja mustaa kumimattoa, kylpytiloja omaksi boksiksi sekä paksua seinää ja sen takana olevaa teiniparvea. Olin siirtynyt jo toiseen vaiheeseen.

Ainoa ongelma oli, että hävisimme tarjouskilpailun.

Lisää Tapiolan WeeGee-talon muodonmuutoksesta tehtaasta kulttuurikeskukseksi (kirjoittamani teksti):

http://weegee.fi/fi-FI/Mika_WeeGee/Miten_WeilinGoosin_painotalosta_tuli_Nay(18417)

Betonipitsiä Jätkäsaaressa – Suomen kaunein betonielementtitalo

Talojen ympärillä pyörii aikamoinen kilpailuruletti. On urakkakilpailua, jossa kilpaillaan mikä rakennusliike saa rakentaa talon, on tontiluovutuskilpailua, jossa kilpaillaan kuka saa ostaa maatilkun taloaan varten, SR-kilpalua ja SUTAA. Tavallisesti kilpailuissa ratkaisee joko raha tai kauneus.

Miten Jätkäsaareen saatiin Suomen kaunein betonielementtitalo?

Oma lajinsa talokilpailuissa on arkkitehtuurikilpailut. Niissä on tarkoitus löytää paras mahdollinen talo paikalle, tai ainakin paras mahdollinen suunnittelija talolle. Laajin ja harvinaisin arkkitehtuurikilpailu on yleinen arkkitehtuurikilpailu. Yleiseen saa periaatteessa osallistua kuka vain, ilmaiseksi. Vain palkitut toimistot saavat ehdotuksistaan korvauksen. Käytännössä palautettava suunnitelma vaatii hyvää ammattitaitoa, joten osallistujat ovat arkkitehtejä tai joskus myös opintojensa loppuvaiheessa olevia arkkitehtuurin opiskelijoita. Viimeksi tällainen kilpailu on järjestetty Guggenheim-museorakennuksesta, arvioitavia töitä lähetettiin noin 1700 kpl.

Tavallisemmin järjestetään kuitenkin työmäärältään selvästi rajatumpia kutsukilpailuja. Kutsukilpailuissa kutsutaan 3-5 arkkitehtuuritoimistoa tekemään omat ehdotuksensa palkkiota vastaan. Jos halutaan uusia tuulia, laitetaan ilmoitus hankintasivustolle, ja valitaan osa tai kaikki toimistot kilpailuun ilmoittautuneiden joukosta. Näin uudetkin nimet voivat päästä esittelemään taitojaan ja rakennuttajat näkevät ennen suurien rahojen kiinnitystä, mitä ovat tilaamassa.

Usein näillä kilpailuilla saadaan talosuunnitelmia, jotka ovat raikkaita, kekseliäitä ja hienoja.

Näin kävi myös Jätkäsaaren asuinkorttelissa, jonka kilpailussa jaettiin palkinnot tiilisen pitsitalon suunnitelleelle Huttunen-Lipasti-Pakkanen arkkitehdeille sekä saman korttelin värikkään talon suunnitelleelle Arkkitehdit Korhonen-Penttiselle.

Kilpailuehdotuksessa oli vaaleasta tiilestä muurattu pitsiseinät. Ne olivat hienon näköiset julkisivut asuinrakennukselle, mutta valitettavasti aivan liian kalliit vuokratalolle. Piti siis luottaa suunnittelijaan ja pyytää uusi tulkinta ulkoseinien pitsistä. Tiili vaihtui betoniin. Lopputuloksena on valkoisesta kuitubetoni-elementeistä tehty sädehtivän kaunis pitsijulkisivu. Talo kannattaa kokea erityisesti sisäpihalta. Osoite on Länsisatamankatu 23.

Joskus arkkitehdit onnistuvat suunnittelemaan sekä kaunista että yksinkertaista. Nykymaailmassakin.

17 vuoden projekti, Uus-loft kerrostalo AsOy Helsingin Runko

Arabianrannassa valmistui viime perjantaina AsOy Helsingin Runko, josta alun perin piti tulla Suomen ensimmäinen uus-loftkerrostalo. Idea 5 metriä korkeasta tilasta, jota voisi muokata mielensä mukaan, pärjäsi Asuntoreformikilpailussa melkein 20 vuotta sitten. Itkin ilosta kun näin Rungon valmiina. Vaikea oli uskoa että seitsemäntoista vuoden projekti on ohi, ja vielä hyvin toteutettuna. 

Varoituksen sana. Tämä kirjoitus ei ole missään linjassa muiden blogikirjoitusteni kanssa, vaan tämä on tavallaan pieni joutsenlauluni arkkitehtisuunnittelijana. Toivon ymmärtämystä.

Vuonna 1997-1998 järjestettiin yleinen arkkitehtuurikilpailu Asuntoreformikilpailu, jossa etsittiin uudenlaisia ratkaisuja asumiseen. 105 ehdotuksesta kolme palkittiin, ja nyt ne kaikki on saatu vihdoin rakennettua. AsOy Runko viimeisenä.

AsOy Runko on minun ja Jouko Piilolan luoman uus-loft-konseptin toteutus. Vuonna 2007 tein yhdessä rakennuksen nykyisen pääsuunnittelijan Anna Puiston kanssa urakkakuvat. Silloin talo oli vielä ehta uusloft-talo, eli asukkaiden piti saada itse rakentaa sisukset, hissit olivat tavarahissejä ja rakennustarvikkeille oli suunniteltu välivarastot. Meillä oli oma pieni arkkitehtitoimisto ja olimme innoissamme tekemässä uutta ja jännää. Mietimme erityisen tarkkaan miten tulevat asukkaat voivat rakentaa omat kotinsa, vain liimapuuparvet ja kylpyhuoneet oli tarkoitus tehdä valmiiksi. Niistä oli monia erilaisia vaihtoehtoja. Seinät, katot ja lattiat piti jättää betonipinnalle.

Urakkatarjouksia tuli yksi, ja tarjous, joka ei vastannut odotuksia. Sinä vuonna monet asuintalot jäivät odottamaan parempia aikoja korkeiden urakkahintojen takia.

Sitten luovuttiin asukasvaihtoehdoista, ja päätettiin tehdä valmiita asuntoja. Julkisivun erkkerit karsittiin. Hyvä siitä tuli näinkin.

Itse jättäydyin pois hankkeesta viitisen vuotta sitten. Lopetin silloin suunnittelun kokonaan, jos kotitarpeita ei lasketa mukaan.

   

   

Yläkerran huoneiden korkeus on parikymmentä senttiä peruskerrostalon huonekorkeutta matalampi, mutta korkeat ikkunat ja vieressä oleva viisi metriä korkea tila vähentävät matalan tilan tunnetta yllättävän tehokkaasti.

Kiitos Heli Miettiselle, projektipäällikölle, joka vei hankkeen läpi vastatuulesta huolimatta. Rakentamisessa tarvitaan sisukkaita ja rohkeita ihmisiä. Työmaan hyville mestareille ja muille tekijöille. Sekä KSV:n Micke Sundmaniille, joka herätti henkiin jo kuopatun projektin. Rakennuksen taideteos, josta tässä ei ole kuvaa, on Petteri Nisusen ja Tommi Grönholmin valoteos porttikongissa. Kannattaa käydä katsomassa illan pimeänä hetkenä.

Toiset kaksi toteutettua ja palkittua ehdotusta valitettavan huonoilla kuvilla esitettynä:

Ensin rakennettiin Herttoniemen rantaan Dolce Vita 2001, Arkkitehtitoimisto Hedman Matomäki. Rivitalomaista kerrostaloasumista, kaukana neutraalista ja tylsästä kerrostaloasumisesta. Edelleen kiinnostava kohde, mutta missä ovat saman hienon idean jatkototeutukset? Eipä ole näkynyt.

Toinen kohde oli A-konsultien kolmen rakennuksen kokonaisuus Hermanniin 2007. Ensimmäisiä kohteita, joissa kokeiltiin työtilan yhdistämistä yläpuoliseen asuntoon. Hienosti toimii, osa on kotitoimistokäytössä, osa liiketiloina ja osa jonkun tapaisina asuintiloina. Asunnoissa on myös kekseliäs sovellus viherhuoneesta ja näkymistä.

Tällaisia kilpailuja olisi syytä pitää ainakin kahdenkymmenen (!) vuoden välein. Asuntorakentaminen on jäykkää ja hieman hyytynyttä. Nuorien olisi aika päästä kyseenalaistamaan nykymeininki. Se ei voi oikeastaan tapahtua kuin yleisen kilpailun kautta, johon kaikki saavat osallistua.