Ryhmärakentamisprojekti – toimistosta loftiksi n:o1

Ryhmärakentamisesta on tullut suosittu teema, kuten myös tyhjistä toimistotiloista. Helsingin asuntopulassa, joka taitaa koskea lähinnä edullisia asuntoja keskustassa, on tullut tärkeä asuntopoliittinen kysymys. Tämä sarjakirjoitus aiheesta ei kuitenkaan koske asuntopolitiikkaa eikä pyri vastaamaan mihinkään yleipätevään, vaan se on kuvaus oman elämäni suurimmasta vapaa-ajan projektista, eli siitä millaista oli rakentaa puolitutussa porukassa toimistotalon kerros asunnoiksi ja varsinkin sen yhtä osaa omaksi kodiksi.

Tämä tarina alkaa vuodesta 2009. Tai oikeammin jo paljon ennnen.

Monet arkkitehdit ovat käyttäneet hyödykseen amattiosaamistaan rakentamalla omakotitaloja, hankkimalla heikkokuntoisia, epämääräisiä asuntoja muokattaviksi tai varsinkin 1990-luvulta asti ostamalla myös kaupungissa olevien vanhoja ja pieniä tehdas-, pesula-, tms. kiinteistöjä muuttaakseen niitä asunnoiksi.

Tällainen on ollut monille arkkitehdeille tavoite, jotta voisi saada, ei vain enemmän neliöitä kuin valmiin asunnon ostamalla, vaan että voisi toteuttaa niitä asumiseen liittyviä testejä ja kokeita, joita ammattiurakoitsijat vieroksuvat.

Niipä olin yrittänyt minäkin muutaman kerran eri ryhmäkokoonpanoilla saada eri kokoisia ja näköisiä rakennuksia ja kerroksia Helsingin eri kaupunginosista. Aina olimme hävinneet joko tarjouskilvan tai päätyneet siihen, ettei mitään tarjousta kannata laittaa, koska avoimia kysymyksiä on aivan liikaa.

Syksyllä 2009 ystävämme olivat löytäneet puolikkaan kerroksen, joka oli myytävänä Töölönkadulla.

Rakennus oli entinen Weilin+Göösin kirjapainotalo, joka oltiin rakennettu kahdessa osassa vuosina 1929 ja 1939. Julkisivuissa eroa tuskin huomaan, paitsi ylimmän katulinjasta sisäänvedetyn kerroksen kohdalla. Itselleni tämä tuntui kahdella tapaa aivan kohtalokkaalta. Tästä rakennuksesta Weilin+Göös oli siirtynyt Espoon Tapiolaan, WeeGee-taloon.

WeeGee-talo palasi etenevän suunnittelu ensimmäisessä vaiheessa Etelä-Tapiolan lukioksi, toisessa vaiheessa Espoon kaupunginmuseoksi ja kuvataidekouluksi sekä viimeisessä vaiheessa EMMA:ksi ja viiden museon kulttuurikeskukseksi oli elämäni arkkitehtuurisuunnittelun toinen huippukohta (hyvä Airas Arkkitehdit, Timo, Kivi ja Virva & co).

Tässä kuvassa on suunnittelemamme uusi betoninen pääporras EMMA:n näyttelytiloihin. Kuva on Arno de la Chalpellin.

Toinen kummallinen yhteensattuma oli, että olimme muuttaneet viereiseen kortteliin puolta vuotta aikaisemmin. Entisen Weilin+Göösin talonkulma näkyi vuokra-asuntomme ikkunasta. Asunto oli läpitalon kaksio suurella, mutta pimeällä keittiöllä. Tämän mukavan vuokra-asunnon olimme löytäneet perinteisesti sanomalehti-ilmoituksella. Koululaispoikani joutui asumaan keittiössä, jonne hankin Fatboyn kirkkaanvihreän riippukeinun, jotta hänelläkin olisi kodissa jotain ”jännää ja omaa”. Riippukeinu hädintuskin mahtui keittiöön ja poika patjoineen sen alle.

Takaisin WG-loftiin. Kela möi ensimmäisen kerroksen puolikasta tarjouskilpailulla. Mitään takeita ei ollut siitä, että liiketila voitaisiin muuttaa asunnoiksi. Ei ollut kiinteistöyhtiön eikä rakennusvalvonnan lupia, eikä niitä voisikaan saada ennen kuin olisi jotain suunnitelmia millä hakea. Mutta into oli kova.

Tila oli komea, huonekorkeus oli 4,4 metriä, pilarit lähes metrin kanttiinsa, kaari-ikkunat nousivat kadunpuolella pääosin katseiden yläpuolelle.

Porukkamme koostui arkkitehdeista ja yhdestä kuvataiteilijasta. Jaoimme pinta-alan neljään osaan, teimme alustavat päätökset sisäänkäynneistä. Sen jälkeen kukin teki oman asuntonsa suunnitelmat. Ikkunoita oli vähän, mutta ne olivat suuria, pimeää tilaa asunnon keskelle jäi paljon.

Meidän asuntoamme olisivat hallinneet valtaisat pilarit, johin suunnittelimme musta-kulta-hopea-vihreitä epäsymmetrisiä salmiakkikuvioita itsekeksityn ”uusjugendin” hengessä. Lattiaksi betonipintaa ja mustaa kumimattoa, kylpytiloja omaksi boksiksi sekä paksua seinää ja sen takana olevaa teiniparvea. Olin siirtynyt jo toiseen vaiheeseen.

Ainoa ongelma oli, että hävisimme tarjouskilpailun.

Lisää Tapiolan WeeGee-talon muodonmuutoksesta tehtaasta kulttuurikeskukseksi (kirjoittamani teksti):

http://weegee.fi/fi-FI/Mika_WeeGee/Miten_WeilinGoosin_painotalosta_tuli_Nay(18417)

Lastenlinnan pikku-ukot ja Lastensairaalan valtatiet

Lastenlinna rakennettiin lastensairaalaksi sotien jälkeen vuonna 1948. Lastenklinikka rakennettiin viereen 1950-luvulla. Nyt vihdoin ollaan toteuteuttamassa uutta sairaalaa lapsille 2010-luvulla. Silloin keräysvaroilla, nyt keräysvaroilla.

Tuulahdus tulevaisuudesta. Paikka jonka toivoisi olevan tarpeeton, mutta kun ei ole niin parempi tehdä siitä hyvä. Lastensairaala sai juuri rakennusluvan ja rakentaminen voi alkaa.

Sairaalasuunnittelu on vaikea laji, ja toisinaan talojen ulkonäköasiat sivuutetaan vähäpätöisinä. Vaikka silloin kuin hätä on suuri, pienetkin ympäristön, jopa talojen, antamat hyvät signaalit ovat erityisen tärkeitä. Tietenkin hoito on pääasia, mutta hyvä arkkitehtuuri ei ole sille vastakkainen tai sitä poissulkeva asia. Lastenlinna on siitä hyvä esimerkki. Hyvä ja yksinkertaisen toteava ympäristö ei ollut ongelma sotien jälkeen pula-aikana, miksi se olisi sitä nytkään?

Erilaiset pikkuihmiset, vauvat, tytöt ja pojat seikkailevat Lastenlinnan porteissa, aidoissa ja jopa ilmastointikoneen vartioina katolla.

Lastenlinan rappauksissa on kätkettynä kuvioita ja tarinoita.

Alareunan parvekkeen rappauksessa näkyy mm. juokseva tyttö ja purjevene. Rappauksia oli alun perin tekemässä vain kaksi rapparia, jotta rappauksen käsiala pysyisi samana kaikkialla talon seinissä. (Tästä en löytänyt dokumenttiä, mutta näin muistan kuulleeni.)

Vanhassa Lastenlinnassa oltiin päädytty puolikaarren, jotta voitaisiin vältää pitkät suorat käytävät ja lasten huoneet kohti aurinkoa. Käytävät mietityttivät silloin ja mietityttävät nyt.

Uudessa lastensairaalassa yksi oivallus on rauhoittaa suuret käytävät sairaalakäyttöön ”valtateinä” ja tehdä vanhemmille erillinen vanhempienkäytävä ikkunaseinustalle. Ehkä se edesauttaa myös vanhempien vertaistukea. Taustalla on ymmärtämys lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen tärkeydestä lapsen ja perheen voinnille. Tämä ajattelu näkyy monessa muussakin asiassa sairaalasuunnitelmissa.

Myös tilansäästäminen on tuottanut keksinnön. Paternoster-hissit (ne eduskunnasta tutut ovettomat) liikkuvina liinavaatekomeroina. Lavoja voi täyttää tarpeen mukaan kellarista, ja kaikilla kerroksilla on koko ajan käytössä kaikkien lavojen tavarat. Kuinka mainiota. Vanha vehje ja uusi sovellutus.

Arkkitehtina ja äitinä olen iloinen, että suomalainen sairaalasuunnittelu on Lastensairaalan kohdalla toiminallisesti, inhimillisesti ja arkkitehtoonisesti hyvätasoista. Kuinka hyvätasoista sen voimme todeta Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuonna 2017, jolloin sairaalan otetaan käyttöön. Toivottavasti samoihin aikoihin Lastenlinna ja Lastenklinikka olisivat saaneet myös uuden hyvän käytön.

Jäämme odottamaan uudelta Lastensairaalalta jännittäviä löydettävissä olevia oivalluksia ja yllätyksiä pikkuihmisille ja teineille, sisälle ja ulos, pysyviä ja vähemmän pysyviä.

Ja iloa tarvitaan myös, siis sairaalaklovneja Lastensairaalaan!

 

Lastenlinnan arkkitehtinä oli Elsi Borg.

Uuden Lastensairaalan arkkitehtinä on Antti-Matti Siikala Sarc:sta. Havainnekuva on Sarc Oy:n.

 

Vähän Lastenlinnan historiaa mm. ensimmäisestä lastenneuvolasta, keräyksestä ja leikistä:

http://www.mll.fi/mll/historia/lastenlinna/

Paternoster-hisseistä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paternosterhissi

Vallisaari ja Kuninkaansaari – armeijan vanhat hobittitalot

Kevät saapuu, ja talven viimojen jälkeen ajatus saarista Helsingin edustalla hiipii taas mieleen. Saaria on useita, ja mikä parasta moniin niihin pääsee yhteisaluksella.

Vallisaari on ollut tulevaan kesään asti yleisöltä kiellettyä aluetta. Tänä kesänä 2015, Metsähallituksen nykyisin hallinnoima saari, Suomenlinnan vieressä, avautuu kaikille ihmeteltäväksi. Vallisaari on Helsingin edustan saarista maastonkorkeuksiltaan vaihtelevin. Suuressa saaressa pääsee patikoimaan korkeiden vallien päälle. Helsingin kaupunki, Itämeren valkoinen helmi, hohtaa koko siluettinsa voimalla kohti merta ja Vallisaarta.

Saarella on puukujanteita, kivettyä tietä keisari Aleksanteria varten ja suojeltu tervaleppämetsikkö.

Hobitit ovat asuneet ilmeisesti täällä rivitaloasunnoissa. Oikeammin nämä lienevät armeijan ammusvarastoja riviinaseteltuna. Mutta miksi näissä taloissa on ”piiput”?

Tämän varaston ulkoseinässä lukee PAUKKU…A ja päivämäärä josta ei saa selvää.

Ovet ovat paikoin jääneet auki. Jotkut huoneet ovat edelleen hyvässä kunnossa.

”Taloja” on erityylisiä. Perinteisten talojen rinnalla on moderneja laatikkotaloja pyöristetyillä nurkilla. Tässä talossa erikoisuutena on ulkoalttari. Sisätiloiltaan modernit yksilöt ovat heikomassa kunnossa kuin perinteisillä materiaaleilla tehdyt edeltäjänsä. Nämä betonirakenteet lienevät 1850-luvun tietämistä.

Saarella on myös muutamia asuinrakennuksia. Kuvassa on vanha puutalo, jossa lautojen päät on sahattu täsmällisesti jiiriin. Tällaista hienoutta tehtiin yleisesti vielä 1950-luvulla, mutta harvemmin enää nykyisin. Jiirinurkat vaativat ehdotonta mittatarkuutta lautojen sahauksessa.

Vallisaaressa on runsaasti löydettäviä yksityiskohtia. Portaat, joiden tehtävä jäi arvoitukseksi. Ovatko nämä ne portaat keisari Aleksanteria varten? Jos olivat mitä niillä tehtiin? Muuntamo. Mylly.

Saaren keskellä on pieni järvi, jossa saaren lapset kävivät uimassa kesäisin ja luistelemassa talvisin. Entisaikaan Vallisaaresta laivatkin saivat hankittua makeaa vettä matkallaan Pietariin.

Vallisaarella oli armeijan ohella luotsitoimintaa. Luotsit asuivat tiilimuurin takana armeijan mailta erillään omassa tiilisessä kerrostalossaan. Luotsitoiminnan tärkeys tässä paikassa tulee hyvin ymmärretyksi kun käy Kustaanmiekan kapealla salmella. On kokemus nähdä ruotsinlaivan kulkevan Kustaanmiekan lävitse. Paikan ahtaus saa uuden mittakaavan.

Väliaikainen elämä, talon parasta aikaa? – Telakkaranta, Makasiini L3

Rakennusten parasta aikaa on toisinaan väliaika. Aika, joka on kun edellinen, usein alkuperäinen, toiminto on poistunut, ja uusi on vasta orastavana jonkun mielessä, tai ei edes sitä. Väliaika käytössä vuokrat ovat usein edullisia ja sopimukset määräaikaisia. Nämä ehdot houkuttelevat tiloihin nuoria yrittäjiä, jalansijaa hakevia pieniä ulkomaalaisia toimijoita, luovia ihmisiä, joille väliaikaisuus on hyve eikä rasite.

Sisätilat ovat usein hienoja, nopeasti ja luovasti kevyellä kädellä tehtyjä, tiloja joissa voi kokeilla villejäkin ideoita. Taloillekin käytössä oleminen ja lämpimänä pysyminen takaa rakennuksen säilymisen tyhjillään oloa paremmin.

Telakkaranta on tällainen paikka. Ennen portit olivat suljettuina, eikä kaupunkilaisilla ollut asiaa näille laitureille, mutta nyt portista voi mennä ja käydä katsomassa nostureita, tiilitaloja ja metallioviin tehtyjä graffitteja. Karuihin olosuhteisiin tehtyjä unelmatyöpaikkoja kaikille niille jotka haluavat säilyttää parhaat asiat opiskeluaikojen uuttaluovasta etsimisestä ja helposta yhteistyöstä eri alojen ihmisten välillä.

Kukaan ei näytä kaipaavan akustiikka paneelelilla vuorattua alakattoa, omaa huonetta, täydellistä ilmanvaihtoa tai säädettävää sähköpöytää, eivätkä miniatyyrivessatkaan porrashuoneessa näytä häiritsevän ketään.

Väliaikainen käyttö voi tapahtua missä päin kaupunkia tahansa. Sen avulla voidaan keskellä Cityä saada edullisia tiloja rennoille toimijoille hetkeksi tai saattahan siinä vierähtää vuosiakin.

Mutta. Väliaikaisuuden varjopuoli on myös sen väliaikaisuus. Jossain vaiheessa tilat täytyy korjata, ei ehkä niin raskaasti kuin tavallisesti tehdään, mutta kalliisti kuitenkin, jotta rakennuksen seinät edes säilyvät. Vuokrat nousevat ja tulee muutoksen tarve ja evoluution seuraava vaihe. Hersyvä luova toiminta siirtyy seuraavaan väliaikaistilaan ja niiden tilalle tulevat alueen trendikkyyden haistaneet kaupalliset toimijat. Ensin designer-henkiset, pienemmät kaupalliset ja sitten ajan saatossa usein yhä suuremmat ja vielä kaupallisemmat. Ja taas pyörä alkaa pyöriä alusta vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.jossain muualla.

Voiko kehitystä pysäyttää ja sementoida johonkin hetkeen? Itse en siihen usko. Villit ajatukset tarvitsevat tarvitsevat vapautta ja väliaikaisuutta. Ei  kaupallisesti tuotettua, jäykkää ”rennosti tehtyä” kulttuuritilaa. Kaupungin tai muiden yleisten tilat ovat toki parhaimmillaan hyviä poikkeuksia, mutta niiden tilat kattavat vain pienen osan toiminnan tarpeesta.

Merenlahden toisella puolella ovat arkkitehti Lars Sonckin tiilimakasiinit. Näistä yhteen, Makasiini L2:seen, tulee Jätkäsaaren uuden hotellin konferenssitilat, mutta toisen kohtalo on vielä auki.

Nyt tässä rakennuksessa on mm. Galleria Huuto, vanhojen autojen näyttely ja vintage-huonekalumyymälä. Viimeksi mainitussa on muuten hyvä pieni kahvila, jonka sisustus vaihtuu vähitellen.

Toivottavasti makasiini – ja Telakkaranta – saavat monipuolista käyttöä myös vastaisuudessa. Jätkäsaarikin tarvitsee villejä pikkutiloja, joihin kaikilla kaupunkilaisilla on pääsy, helsinkiläisittäin harvinaisessa punatiilisessä rosoisuudessa.