Teurastamo – paikka jota ei ole uudistettu verenmaku suussa

Hermannin rinteen alapuolella on Teurastamo, josta on tullut pikku hiljaa ruokakulttuurin ja rennon oleskelun keidas. Teurastamon rakennukset ovat minusta absoluuttisen kauniita, tasapainoisesti kokojensa puolesta toisiinsa sopivia, ”teollisuusrakentamista” parhaimillaan. Niiden yksinkertaiset, sirot metallidetaljit korostavat talojen linjakkuutta ja yhtenäinen tumma, matala tiili tukee kokonaisuutta.

Linjakkuuden alkuperäinen tarkoitus oli saada siat ja naudat mahdollisimman ”liukuhihnamaisesti” elävänä sisään ja lihoina ulos. Junan pistoraide toi karjan pihalle, siat ja naudat eri kohtiin ja siitä alkoi työt. Kellohalli-ravintola on osa teurastamon päätilaa, päätila jatkui läpi talon aina ulkoseinälle asti. Kellohallin viereiset kylmähuoneet ovat myös käymisen arvoisia.

Myös ns. sika-rampin, jota pitkin siat on viety sisään, muisto (luiskan kohta kivisessä sokkeliosassa, ulkoseinän alareunassa) näkyy nykyisen jädebaarin sisääntulon kohdalla.

Teurastamon talot ovat rakennettu 1930-luvulla, funkkiksen ja klasissimin rajakohdassa, arkkitehtina Bertel Liljequist. Teurastamon portin lihakauppa/ravintolalla on pitkät perinteet lihakaupan saralla. Hienoa että alueen porttirakennuksella säilyy vahva yhteys teurastamon alkuperäiseen tarkoitukseen.

Täällä mainosten ja härpäkkeiden kirjo on villiä ja vapaata, mutta tällä kertaa onnistuneen vapaata. Mainokset ovat Teurastamolle tehtyjä, ja paikan henki on hyvin ymmärretty toimijoiden taholta, missään ei ole tympeitä muovimainoksia tai jokapaikan plakaatteja, vaan kekseliäitä värikkäitä viritelmiä. Helsingin uusissa yrittäjissä on jo mainiota kaupunkikulttuurin tajua. Minuun tämä paikka vetoaa.

Mukavaa on myös, että kävijöiden ikäkirjo on laaja, ja pihalla on tarpeeksi paljon myös ”ei kenenkään maata”. Pihan keskellä on vapaasti käytettävissä oleva grillipaikka.

Pihalla on jo ruokaa kasvamassa, tätä nykyä ei tosin karjaa, vaan vihreää kasvustoa. Teurastamon tarkoituksena on, että kaikki kasvit vaihdettaisiin pikkuhiljaa syötäviksi. Vihdoin tällaistakin! Biologisiskoni onkin jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi joka paikkaan istutetaan koristekukkia ja marjattomia pensaita, miksei koko Helsinkiä voisi täyttää hyötykasveilla?

Paikalla on myös vuokrattava sauna. Se on aikoinaan palvellut teurastajia, eli se on tehty varmasti aitoon puhdistustarpeeseen.

Aluella on myös tunneleita, joihin en ole vielä päässyt kurkistamaan, mutta ehkä myöhemmin. Ja kulmarakennuksessa on pieni viskitislaamo kuparilaitteistoineen, jonka viski vasta tekeytyy (vai mikä onkaan oikea termi viskille), joten sekin paikka on ehkä myöhemmin listalla.

Olen ylpeä Helsingistä, ja tässä tapauksessa myös Helsingin kaupungista, sillä taitaa olla alunperin kaupunkisuunnittelupuolen keksintö, että paikasta on tullut tällainen, ruokakulttuurin monipuolinen hengailumesta. Harva uskoi muutamaa vuosi sitten, että ruoka voisi vetää tarpeeksi ihmisiä paikkaan, jossa ei ole ”mitään muuta”. No se muu tulee ruoan myötä, eikä se alkukaan ollut niin auvoinen, mutta vuosi vuodelta paranee. Koko Tukkutorilla on mahdollisuus samaan, muuntautua vaikka miksi, pala kerrallaan ja entistä kokonaan hylkäämättä.
Aiemmin Teurastamo oli syrjässä tukkutorin laidalla, kohta se on Hermannin ja Kalasataman ansiosta keskellä uusinta urbaania Helsinkiä. Hyvillä ideoilla voidaan saada komeat vanhat ”ongelmarakennukset” osaksi uutta helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Tässä tapauksessa Teurastamon talot ovat kaupungin omaisuutta, ja periaate on korjata niitä ”kevyesti” ja tehdä se pala palalta. Harmi vaan ettei tämä kevyt korjauskaan ole ilmaista ja se vasta pitääkin suunnitella.
Arkkitehdin täytyy tällaisessa tapauksessa osata tehdä mahdollisimman vähäeleisesti korjaukset eli ymmärtää lähtökohta ja vanha rakennustekniikka sekä paikanhenki, että sovittaa uudet tekniikkaputkistot yms. sekä muut toimintojen tarpeet freesisti ja mutkattomasti ja osata vielä jättää kaikki tarpeeton pois. Pahinta on, jos talojen sisukset alkavat muistuttaa nykyajan kipsilevymestoja, silloin ollaan menetetty jotain oleellista.

Teurastamo on Helsingin kaupungin viimeinen teurastamo, se lopetettiin vuonna 1992. Mutta missä oli Helsingin ensimmäinen teurastamo? Presidentinlinnan kohdalla. Tätä voimme muistella sitten 6.12., kun katsomme vastakorjatun presidentinlinnan puhdistunutta loistoa.

Kiintoisia kuvia Teurastamosta, siltä ajalta kun se vielä oli teurastamo:

Vanhassa kuvassa ramppi näkyy valkoisena Kellohallin oikeanpuoleisella seinällä.

Odotan, mitä syksy ja talvi tuovat Teurastamolle.

Lehmien jälkeen tuli värikäs Hermanni – kävelijöiden kaupunginosa?

Eläinlääketieteellinen lähti vehreämille niityille Viikiin, ja niin Sörnäisten vankilan ja Tukkutorin sekä Teurastomon kupeessa olevalle Hermannin alueelle koitti uudet ajat. Rinteeltä purettiin tallit, navetat ja opetusrakennukset, jätettiin muutama vanhempi talo jäljelle vankilan muurien lähelle ja tehtiin uusien talojen tiiveysennätys. Lopputuloksena on pitkiä näkymiä, jännitteisiä kapeikkoja, ja hyviä taloja.

Pääosin parvekkeet on muokattu talojen ”seinien sisäpuolelle”, jolloin ollaan vältetty lähiöilmettä, joka sopii aika huonosti tällaiseen kivikaupunkimaiseen kaupunginosaan.

Hermannissa on onnistuneet talojen värit, erityisesti keskitalojen vaihtelevat maanläheiset värirappaukset sointuvat hyvin yhteen sekä naapureiden tiilirakennuksiin. Usein sementtirappausten värit ruiskurappauksessa ovat ikävän sammuneita ja tunkkaisia, toisin kuin valkopohjaisen kalkkirappauksen, jolla on sisäistä hehkua. Täällä ohutrappaus (yhdistelmä kalkki-sementti?) tiilenpäälle on sekä väritykseltään että pinnan elävyyden suhteen miellyttävä ja varmaan myös kauniisti vanhentuva.

Siellä täällä olevat täyskasvuiset lehtipuut tekevät alueesta valmiin ja vakiintuneen näköisen, vaikka viimeiset rakennukset ovat juuri valmistuneet.

Rinnettä pitkin kulkevat serpentiinitiet, mutta autoja ei näy. Niille louhittiin maanalainen suuri ja avara pysäköintiluola kallioisen rinteen sisään (voisikohan luolaan myöhemmin rakentaa toisenkin pysäköintikerroksen?). Niinpä rinnettä hallitsee monenkerroksen korkuinen kivilohkaremuuri, joka halkoo alueen keskeltä kahtia ja törmää viimeiseen talon seinään.

Törmäyksiä alueella on muitakin: vanhan tiilitalon päälle on rakennettu kerrostalo. Tai tämä oli alkuperäinen ajatus, lopputulemana on replikaatio vanhasta, jonka päälle rakennettiin talo. Vähän hassu, mutta ihan kohtuullisesti suunnitteltu hassu.

Suurella yläpihalla on puolestaan tapahtunut turvallisuustörmäys. Eläinlääketieteellisen entisen päärakennuksen pihalla ollut koristeallas säästettiin asuintalojen yhteispihan kaunistukseksi. Mutta nyt allas on eristetty ympäristöstään ja se on saanut aidat ympärilleen. Sillä kenen on vastuu, jos jotain tapahtuu? 

Tämä on näitä asioita, joita sekä ymmärrän, että en. Kotipihan turvallisuus pitää toki olla hyvä, jottei onnettomuuksia satu, koska kotipihalla lapset saattavat olla yksin. Mutta mutta muutaman kymmenen sentin altaan vaaraluokitus ei ehkä kuitenkaan olisi niin korkea. Eihän kukaan päästä kerrostalon pihalle kolmevuotiasta muutenkaan ilman valvontaa. Tässäkin suhteessa ajat ovat muuttuneet. Itsekin olen viettänyt lähiöpihalla kolmevuotiaana aikaani hiekkakakkuja tehden, kun äitini on käynyt kaupassa, mutta eipä tulisi mieleenkään jättää omaa kolmivuotiastani ulos yksin.

Törmäyskurssilla on myös tämä Hermannin kaupunginosan naapuri Sörnäisissä eli Kruunumakasiini. Tämä 1800-luvun lopun tiilitalo on Hämeentien siltarampin puraisema. Talossa on vanha Koneen hissi 1950-luvulta. Sisäosien rakenteet ovat pystyhirrestä tehdyt, eli suomalaisittain aika harvinaista hirsirakentamista.
Helposti käy niin, että puiset komeat sisätilat täytyy kipsilevyttää, jos tilojen tyhjäkäynti halutaan lopettaa, vai onko se sittenkään ainoa tapa saada oiva juhlapaikka käyttöön paloturvallisuus huomioiden?

Kuva sisätilasta, tässä vanhassa vuokrailmoituksessa: http://www.hs.fi/kaupunki/a1341374198931

OP Pohjolan uusi pääkonttori – pitääkö sisustuksen olla osa kokonaisuutta?

Vallilan Teollisuuskadun uusi pääkonttori alkaa valmistua. Karkeasti ottaen puolet korttelista muodostuu vanhoista toimistorakennuksista ja puolet on uuden uutta tilaa. Tämän tapaista toimistorakennusten purkamista ja kokonaisuuden kekseliästä uudelleen muokkausta on harvemmin Suomessa nähty. Useimmiten pitäydytään varsin maltillisessa sisutuksen muokkauksessa tai rakennetaan kokonaan uusi ulkoiselta olemukseltaan mahdollisimman neutraali pytinki kaupungin laidalle, toimisto-alueelle.

OP Pohjola on tehnyt toisin. Päämaja säilyi kaupungin keskusta-alueella (siksi kai voi jo Vallillaa kutsua?), eikä uutta arkkitehtuuria ole pelätty vaan on yllättävänkin rohkeasti tehty tämänpäivän talo, ei eilisen.

Pääsin käymään OP Pohjolan aulassa, joka tulee avautumaan kaikkien ihmeteltäväksi – onneksi – sekä uuden pääkonttorin keskusaulassa ja siihen liittyvissä auditorioissa.

Näin kirkkaan viiltävän ehdotonta arkkitehtuuria pääsee harvoin kokemaan Suomessa. OP Pohjolassa vanhan konttorin rumat seinät ottavat kävijän yläaulassa vastaan, jollain kummallisella tavalla pidin myös tästä uuden ja vanhan ristiriidasta. Tällainen epätäydellisyys ja keskeneräisyys kertoo minusta paljon ajastamme, se on eräänlaista väliaikaisuuden ja muutoksen sietoa. Vanhan konttorin seiniä ei oltu päivitetty tähän päivään, eivätkä ne olleet runnollisen vanhoja punatiiliseiniä, vaan kohtuullisen tympeätä toimistotalon seinää. Monia tämä riitasointu varmasti harmittaa, mutta itselleni se oli sopivan kokoinen rujoke, joka vain korosti uuden osan selkeyttä ja kauneutta.

Uusia hyviä taloja vaivaa myös harmillisen usein sisustusmania. Arkkitehti suunnittelee talon, jonka jälkeen sisutustiimi verhoilee paikat vaihelevien teemojen mukaan ilman sen kummempaa tajua sisustuksen vaikutuksista ympäristöönsä ja pidempiinkin näkymiin. Kaukana on ajatus talosta ”kokonaistaideteoksena”. Kuitenkin samaan aikaan me ja turistit juoksemme katselemassa Hvitreskiä, Temppeliaukion kirkkoa ja muita arkkitehtuurimme helmiä, juuri niitä ”kokonaistaideteoksia”, joiden arkkitehdit ovat olleet mukana sisustamisen loppuun asti.

Kuinka moni talo onkaan menetetty tällaisella ajatuksen katkomisella ja suunnittelijoiden vaihtamisella juuri kriittisellä hetkellä? Kun talo on kerran saanut hyvän, talon ideoita huomioivan ja kokonaisuutta korostavan sisutuksen, voi seuraava vaihe toki hoitaa myös hyvän ”toisen käden työnä”, kun uusikin sunnittelija on vain ymmärtänyt talon ominaispiirteet ja vahvuudet.

OP Pohjolassa on sekä arkkitehtuurin että sisustuksen tehnyt arkkitehtitoimisto JKMM, ja sen huomaa. Toimistolla on ollut yhteinen kokonaisajatus ja se ei ole matkalla katkennut. Alakatot eli kattojen alaslasketut alapinnat, jotka peittävät lähinnä teknisiä putkia ja kaapeleita, ovat osa sekä sisustusta että arkkitehtuuria. Keskuspömpelin alapinta läpättää ohuita vaneri”sipsejä” (DoctorDesignin tuote) ja tuoden samalla lämpöä ympärilleen. Pienellä eleellä on valtaisa vaikutus.

Uudet viillot talokappaleiden välissä, eli lasiosat aukaisevat näkymiä talon hyvin vaihtelevaan ympäristöön. Viilot saavat lisäsäpinää taiteesta. Pulliaisen veistos Vallilan puutaloja vasten, Aaltosen naisen pää (kenenköhän pää se on niin iso ja vakava) Konepaja-aluetta kohden sekä aulassa muovinen, suuri ja oranssi OP:n logo. Mainoksella alkaa olla vaikuttavuudessaan tehoa. Parempi yksi oikealla kohdalla, kun kymmenen syödessä toistensa voimaa.

Enemmän silmiltä suojassa on pikkuaditorion metsä, vaneriin leikattuna. Se on pysähdyttävän kaunis, funkitionaalinen Ilona Ristan taideteos. Tällaista toivoisi näkevänsä usemmin.

Lasikattojakin on monenmoisia. Parhaat niistä ovat muuta kuin teknisten teräsputkijärjestelmien kokoamisen lopputuloksena tehtyjä ristikoita. OP Pohjolan lasikaton teräslevypalkkejen sisään on piilotettu rähmäkkeet ja romppeet eli nykyajan tekniset ilmaisimet, hälyttimet, putket ja muut. Lisäksi on pystytty luomaan optinen harha ohuista levyistä. Tällaiseen lopputulokseen ei päästä ilman näkemystä, tällaista ympäristöä ei synny listaamalla teknisiä ja muita reunaehtoja. Tämä näkemys yhdessä tinkimättömän toteutustyön kanssa suunnittelun myöhemmissä vaiheissa, erottaa parhaimmat hyvistä.

Samoin keskuspömpelin metallisten, reitettyjen seinävekkien sisään on piilotettu loput härpäkkeet. Tekniikka on hyvä palvelija mutta huono isäntä.

OP Pohjolan julkisivuista ja Amerin pääkonttorista lisää:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/12/08/uudentyyppisia-paakonttoreita-vallilan-laaksossa-op-pohjolan-ja-amer/

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.

Vieraskynäkirjoitus: Asuntomessut Torpparinmäessä 1981 – uusin silmin

Talotarinat-blogissani esittelen rakennetun ympäristön kohteita ja ilmiöitä, jotka syystä tai toisesta herättävät huomioni. Blogi ilmestyy Asuntomessujen blogisivuilla, ja messujen aikoihin teen aina katsauksen asuntomessualueelle. Ja miksipä en tekisi, koska messuilla saa kertaheitolla kattavan silmäyksen kuluvan ajan rakentamisen trendeistä ja innovaatioista.

Nyt Majakkahuoneesta-blogin vierailevana kirjoittajana en kerro uusimmista messuista, koska nehän ovat Vantaalla, ja blogin teema on Helsinki. Siispä esittelen Helsingin Torpparinmäen asuntomessualueen vuosimallia 1981. Samana vuonna erikoisena lisänä oli myös Puu-Vallila korjausrakennuskohteena. Omassa blogissanikin on käyty vanhoilla messualueilla, ainakin Turussa, Raisiossa ja aivan äskettäin Vantaan Varistossa. Vanhat messualueet ovat kiinnostavia siksi, että kerralla valmiiksi rakennetut alueet kertovat hyvin juuri tietyn, tarkasti rajatun ajan ihanteista. Lisäksi alueen todellinen luonne pääsee paremmin esille, kun uutuudenkiilto on poissa – messuhumusta puhumattakaan.

Mutta nyt Torpparinmäkeen!

Oli aika, jolloin kaakelilaattojen ja sekalaisten muotojen maailma oli minusta kauhistuttava ja tyylitön. Nyt olen kääntänyt kelkkani, makuni on kehittynyt tai sitten vaan… olen riittävästi ikääntynyt. 1980-luvun arkkitehtuuri alkaa olla siinä iässä, että se herättää jo pientä nostalgiaakin.

Lyhyeen tiivistettynä kantavana ideana oli monimuotoisuus. Nyt haluttiin tehdä selvä ero 1970-luvun ilmeettömyyteen. Rakennuksissa on epäsäännöllisesti sijoittuvia ulokkeita, kaarevia muotoja ja erikokoisia ikkunoita ja vaihtelevia julkisivumateriaaleja. Värimaailma on pääsääntöisesti valkoinen tai hyvin vaalea. Siellä täällä valkoisuuden rikkoo esimerkiksi tiilenvärinen keraaminen laatoitus. Osa rakennuksista on verhoiltu keltaisella tiilellä, joka oli kovin muodikas 1980-luvun alussa.

Kokonaan kaarevat rakennukset sulkevat sisäänsä tiiviin yhteispihan. Talojen tyyli poikkeaa selvästi alueen muusta tyylistä. Ulkomuoto on paljon pelkistetympi, ja nauhaikkunoineen rakennus muistuttaisi 1960-luvusta, ellei se olisi kaareva. Varsinkin rakennuksen pihasta poispäin suuntautuva julkisivu on karuhko, jopa linnoitusmainen.

Viimevuosien rakentamisesa terassit ja parvekkeet ovat nousseet merkittävään rooliin. 1980-luvulla tyydyttiin vähempään, mutta lasitettu viherhuone taisi olla 1980-luvulla trendien kärjessä.

Toinen blogini Facade Goes Fashion esittelee arkkitehtuuria hieman erilaisesta perspektiivistä – katso, kuinka esimerkiksi Oopperatalosta ja Ruoholahden sillasta voi löytää tyyli-inspiraation!

Kirjoittaja: Päivi Leinonen (FM Kulttuurintutkija, rakennusrestauroija)