Ruumishuoneesta nuorisotaloksi – muuntojoustavuutta Kallion tyyliin

Entinen ruumishuone, saa olla omassa rauhassaan Aleksi Kiven kadun varrella, puiston kulmalla. Oma rauha sopii hyvin myös talon nykyisille käyttäjille, Harjun nuorisotalossa.

Viimevuosina yksi trendi on ollut rakennusten suunnittelu elinkaarijoustaviksi. Arkkitehdin on pitänyt miettiä miten tiloja voidaan muokata tulevaisuudessa helposti eri käyttöihin. Aikamoista arvailua vaativaa työtä,. Lopputuloksena on usein ollut tylsää yleistilaa, joka ei sovellu täydellisesti mihinkään ja jonka luonne on neutraali eli epäkiinnostava. Lisäksi usein on tehty varauksia asioille jotka eivät koskaan toteudu ja jotka hankaloittavat alkuperäistä suunnittelua, ja ehkä jopa maksavat ylimäärästä. Kyllä joo, joskus ylimääräisistä reikävarauksista betonipalkissa on iloa, siis ainahan löytyy poikkeuksia. Usein samaan joustoon tai pidemmällekin pääse kuitenkin sillä, ettei kaikki ole minimimitoituksella tehty. Mutta aika usein se on minusta hieman kummallinen ajatus tuo elinkaarijoustavatila.

Jos tila on kiinnostava ja haastava, löytyy se seuraavakin käyttö helpommin. Oudot paikat ja ”väärät tilat”, niistähän syntyy uusia ajatuksia jotka parhaimmillaan tuottavat myös jotain uutta itse toimintaan. Myös tila voi auttaa ideoiden synnyssä. Ei kaiken tarvitse olla aina helppoa!

Harjun nuorisotalo on vajaa sata vuotta vanha tiilirakennus. Junarata meni Malmin hautausmaalle ruumishuoneen vierustalta kolmekymmentä vuotta, sitten talo oli maalivarastona ja lopulta tyhjillään. 1980-luvulla rakennusta alkoivat käyttää paikalliset asunnottomat. Kellareissa soittava nuoriso ”Vaasankadun jengi” kiinnostui paikan rauhasta myös ja kaupungin nuoriso-ohjaajan myötävaikutuksella paikka saatiin nuorison käyttöön vuonna 1986.

Talossa on Suomen oloissa monipuolista tiililimitystä takaseinällä.

 

Marimekon tehdas Herttoniemessä – voiko iv-rööri olla kaunista?

Voivatko palotikkaat ja ilmanvaihtoputket olla arkkitehtuuria?

Herttoniemen Marimekon tehdas pitää sisällään komeat kankaanpainantakoneet. Niiden painamien kankaiden värinkestävyys on poikkeuksellista, edelleen vuosikymmeniä vanhoissa puuvillakankaissa ovat värit kohdallaan. Tähän värien hehkuun perustuukin tärkeä osa Marimekon maineesta laatukankaiden tekijänä.

Rakennus painokoneiden ympärillä on myös merkittävä. Runoutta harvemmin yhdistetään teolliseen arkkitehtuuriin, mutta arkkitehti Erkki Kairamon arkkitehtuurissa nämä kaksi kohtaavat toisensa.

Rakennukset ovat yksinkertaiset, mutta seinien ilmanvaihtoputket ja palotikkaat palvelevat kauneutta. Teräsosat ovat siroja, keveitä ja yhdessä ne ovat dynaamisia ja jännitteisiä. Lakisääteisen rekvisiitta on käännetty runoudeksi.

Värit ovat haalistuneet ulkopuolella, osa ohuista teräsikkunoista korvattu myöhemmin alumiinisilla ja rakennukseen on tehty laajennusosa, mutta vieläkin voi nähdä miksi Armi Ratia valitsi Erkki Kairamon tehtaansa piirtäjäksi.

Arkkitehti Erkki Kairamo piirsi rakennuksen yhdessä Reijo Lahtisen kanssa vuonna 1974 ja 1978.

Suomalaista konstruktivismia, jossa koristeina on tehtaalle välttämättömiä lisähärpäkkeitä.

Katso myös Erkki Kairamon Itäkeskuksen maamerkki

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/19/helsingin-toiseksi-korkein-rakennus-ja-1980-luku/

Punainen mökki ja teräsmonumentti

Helposti hurmaannumme muiden maiden hienoista rantabulevardeista tai modernista komeasta rantarakentamisesta. Ihan on välistä aiheellistakin kysyä, miksei meillä ole tällaista? Joskus on kuitenkin hyvä huomata ympäristömme piileviä mahdollisuuksia ja jo löydettyjä omalaatuisia paikkoja. Tällaista ei voi olla muissa maissa!

Kahvila Regatta hyödyntää paikan ja pienuutensa vastustamattomalla tavalla. Harva paikka on yhtäaikaa sekä paikallisten että turistien suosiossa. Ulkoilmakahvila meren vieressä, nuotiolla varustettuna. Talvipakkasilla on toisinaan hieman liiankin jännää katsoa kun ihmiset vaeltelevat jäätä pitkin kahvilalle. Vieressä on myös talviuintipaikat, merimelojien jäsenille ja toinen myös kertamaksulla toimiva, saunallinen, soutustadionin vieressä. Soutustadioniin liittyy myös kaksikerroksinen puinen Soutupaviljonki, jota ei ole remontoitu pilalle. Paikka on edelleen mukavan vaatimaton lautatalo.

Kahvila Regatan rakennus on aito vanha 1800-luvun lopun Pauligin suvun kalastajilleen rakennuttama verkkovaja. Kaiken sen selkokielisen huumorin ryydittämää rakenelmaa on kasvanut vähitellen ympäristöön. Kooltaan sopivan kokoisia ja pääosin puusta kyhäiltyjä systeemejä on hauska katsella ainakin minusta, vaikka tämäntapainen huumori ei muutoin niin iskekään.

Ilouutinen oli myös, että kahvilan nykypitäjä oli ostanut mökkinsä Helsingin kaupungilta, kun se kerran oli myynnissä. Toivottavasti tämä takaa punaiset posket myös tulevina talvina, ja kesinä.

Viereinen soutustadion sitä vastoin on vajaakäytöllä. 1940-vuoden olympialaisiin tehty betoninen funkkiskatsomo viettää hiljaiseloa päällisin puolin. Sisällä kuulemma soudetaan kesät talvet, mutta jotain voisi päälläkin tapahtua.

Lähellä kiiltelee myös Sibelius-monumentti. Jotkut asiat kestävät aikaa ja vaikuttavat tuoreilta vuosikymmentenkin päästä. Itseäni viehättää äänen lisäksi myös se, ettei teoksella ole mitään erillistä jalustaa, vaan se nousee luonnontilaisen kallionpinnalta samaisilla pilleillä.

Sibelius-monumentti muistuttaa meitä siitä rohkeuden puutteesta, että oltaisiin uskottu moderniin ratkaisuun itsessään, ajan henkeen. Yli 600 teräspilliä ei vakuuttanut tarpeeksi. Pakotettiinhan kuvanveistäjä Eila Hiltunen tekemään pillimonumentin lisäksi Sibeliuksesta myös ’oikea’ näköisveistos, eli vieressä oleva säveltäjän kasvoreliefi. Toisaalta Sibelius-monumentti lienee ensimmäinen ei-esittävä yksittäiselle ihmiselle tehty muistomerkki Suomessa, eli hyppäys pönöttävistä pukumiehistä ja alastomista juoksijoista abstraktiin teokseen oli suuri. Vuosi oli 1967. Mutta jälkiviisashan on aina helppo olla.

Helsingin kaupunginteatteri – kaakelitalo viherkatolla

Kaakeliseinillä ei ole kovinkaan hyvä kaiku. Mieleen tulee 1980-luvun betonielementtitalojen kaakelien putoaminen, kylpyhuonemaiset ulkokaakelipinnat. Vaan tuskin koskaan ajatuksisiin tulee Kaupunginteatterin kauniit, poimuilevat ja paksut keraamiset laatat tai Aallon koboltinsiniset sauvakaakelit ja muut hienot kohteet.

Arkkitehtuurissa puhutaan usein sisätilan ja ulkotilan ”yhteensoljumisesta” tai siitä että sisätila ”jatkuu maisemaan”. Tämän rakennuksen kohdalla voi jättää nuo lainausmerkit pois. Kun nousen pääaulan portaita jotka kulkevat kumpuilevaa maastoa pitkin ja katson vieressäni polveilevan lasiseinän kautta eteeni avautuvaa puistoa pimenevässä marraskuun iltapäivässä, tunnen puhdas iloa että meillä on Helsingissä näin hienoja paikkoja. Paikkoja jotka eivät sulkeudu umpimielisesti itseensä vaan avautuvat ja näkyvät ympäristöönsä.

Viherkatot ovat nykypäivän ilmiö. Tiiheästi rakennetussa Keski-Euroopassa eräs syy lisääntyviin tulviin on, että maata peittää asfaltti ja rakennukset, vettä imevää maata siellä välissä on niin vähän ettei se pääse imeytymään luonnollisesti takaisin maaperään. Tähän ongelmaan eräs ratkaisu on viherkatot, joiden kasvillisuudessa vesi viipyy ja haihtuu taas taivaalle. Kaupunginteatteri on ollut tässäkin suhteessa aikaansa edellä. Katto on vihreä puiston jatke, todella yhtä hyvin suunniteltu aivan kuten julkisivutkin, ja siellä on lisäksi mukava oleskella.

Täytyy myöntää, että tässäkin rakennuksessa wc-tilat ovat erityisen vaikuttavat. Nahkasohvat ja jalopuuovet. Ensi kerran opiskelijana käydessäni kun tulin suoraan kotoani opiskelijaboksistani avaraan wc:n odotustilaan tuntui kun olisi tullut pukeutumis-ja oleskelusaliin. No, onhan tuo itse salikin teatteriglamouria henkivä, mukavan mutkattomalla tavalla.

Näyttelijöiden työtiloissa on hauskoja 60-luvun ideoita, kuten ovien väritys. 1960-luku oli moninpaikoin värikästä aikaa sisätiloissa, ja mustavalkoista ulkotiloissa. Ovissa oli liikennevalojen koodiväritys. Vihreät ovet olivat kaikkien avattavissa, kuten toimistohenkilökunnan työhuoneiden ovet, keltaiset ovet olivat varattu näyttelijöille ja punaisista päästiin itse asiaan eli muun muassa näyttämölle.

Arkkitehti Timo Penttilän Helsingin kaupunginteatteri herättää hyviä ja syviä tunteita, ulkona ja sisällä. Lähes 50-vuotias Helsingin kaupunginteatteri laitetaan kohta pakettiin ja remontiin. Toivotan hyvää matkaa! Monasti remonttia edeltää nuhjaantunut aika, jolloin kaikki odottavat uutta ja ehompaa taloa, mutta kaupunginteatteri ei ole päässyt vielä tähän säälivaiheeseen. Ilmeisen sitoutunut henkilökunta on pitänyt hyvää huolta keski-ikäisestä maisemaa pitkin lepäävästä valkoisesta teatterikaunottaresta.

 

Sisäkuvista kiitos Sari ja Mikko!

Arkkitehtuurin Finlandia – Helsingin näkökulma

Jo oli aikakin saada arkkitehtuuripalkinto* Suomeen! Arkkitehtuurin Finlandia – no ei ehkä ihan kaikkein mielikuvituksellisin palkinnon nimi, mutta helposti perusteltavissa kuitenkin: Kirjallisuuden Finlandia, paikkansa lunastanut kulttuuripalkinto, sana Finlandia taipuu hyvin suomeksi ja kansainvälisillä kielillä sekä se että Arkkitehtuurin Finlandia pitää sisällään myös Suomen yhden pysyvän vientituotteen ’Alvar Aallon’ ja hänen Finlandia-talonsa.

Koska Majakkahuoneesta katsellaan nurkkakuntalaisesti vain helsinkiläisiä kaupunki-ilmiöitä ja rakennettuja salaisuuksia, oli neljässä Finlandia-palkinnon ehdokkaassa vain yksi vastaus tähän, Kaisa-kirjasto. Toisaalta avaramielisesti ajatelteltuna kaikkien neljän hienon rakennuksen takana (!) oli helsinkiläinen arkkitehtuuritoimisto jollain tavoin. Palkintojen luovutus oli kuitenkin turkulaisten suunnittelemassa Musiikkitalossa.

Tässä Kaisakirjaston kahva. Ovaalipyörre on löytänyt paikkansa pitkäripaisessakin. Harvoin enää näkee näin kosketeltavaa arkkitehtuuria (ei koske oheista kulunvalvontalaitetta).

Arkkitehtuuri Finlandian ehdokkaat eli voittajat jo sinänsä, olivat Kaisa-kirjasto Helsingissä (Anttinen- Oiva), Seinäjoen kirjasto Alvar Aallon Lakeuden ristin keskustaan (JKMM), Gösta-museo Mäntässä (espanjalaiset MX_SI sekä Huttunen-Lipasti-Pakkanen) sekä varsinaisen Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon voittajana Varsovan juutalaisten museo (Lahdelma- Mahlamäki).

http://www.arkkitehtuurinfinlandia.fi/fi/palkintoehdokkaat/

Suomen kansallisvarallisuudesta yli 70 % on meidän rakennetussa ympäristössämme, lähinnä siis taloissa. Joten ei ole  lainkaan sama mitä rakennamme ja minkälaista, vaikka emme muuten paljon arkkitehtuurista perustaisikaan. Samoin se, mitä jätämme tuleville sukupolvillemme perinnöksi ovat merkittävältä ja pysyvältä osalta nämä talot, meidän kaupunkimme, kulttuuriperintömme. Sixten Korkman, talousmies ja palkintodiktaattori, oli oivasti ymmärtänyt tämän arkkitehtuurin ja talouden pyhän liiton, ja paljon enemmänkin. Hauskaa ja virkistävää kuinka hyvin talousmies voi puhua arkkitehtuurista.

Ei meille talojen ja paikkojen ihmettelijöille tarvitse tulla samat asiat mieleen kuin ne suunnitelleille arkkitehdeille. Sixten Korkmaninkin kokemat tarinat olivat hänen omiaan, mutta hänen inspiraationsa ja innoituksensa lähde olivat meille kaikille avoimet talot. Hän sai meidät kuulijatkin vakuuttumaan että seiniin oli kätketty arkipäivän ylittäviä tarinoita. Onnistunut arkkitehtuuri kutkuttaa mieltä miettimään muutakin kuin missä ovat kassa ja vessa, vaikka nekin toki tärkeitä ovatkin.

Mutta jos suunnittelijoille ei ole tullut mitään mieleen, tuskin meille talon kokijoillekaan tulee. Siksi meidän kaikkien pitää vaatia hyvää suunnittelua – ja joskus pari mukavaa arkkitehtuuriyllätystä kaupan päälle.

 

*toki meillä on Rakentamisen Ruusu (Helsingin oma palkinto, rakennusvalvonta!) ja rakennusaineisiin sidottuja koko Suomen arkkitehtuuripalkintoja kuten Spirit of Nature, Puupalkinto, Vuoden betonirakennus, Teräsrakennepalkinto, Kestävä kivitalopalkinto ja muita.