Kehäradan yhdistämät: Mitä Helsinki voi oppia Vantaalta? – case Malmi

Mitä Helsingillä on mitä Vantaalla ei ole? Tämä kysymyshän ei vantaalaisia huoleta, sillä asiahan on puhdas määrittelykysymys. Vantaa on määritellyt itsensä uuden kehäradan myötä uudelleen. Vantaa on Helsingin kantakaupungin ja kansainvälisen lentoaseman välissä. Aika hyvin.

Tavallaan Helsingin kantakaupunki on osa Vantaata. Sillä ketä oikeasti kiinnostaa kuntarajat, paitsi ammattinsa puolesta tietenkin poliitikkoja ja virkamiehiä? Junalla ja jokeri-linjaa pitkin lyhimmät reitit ja sujuvat yhteydet merkitsevät tavalliselle asukkaalle, työntekijälle, opiskelijalle, yrittäjälle ja turistille enemmän kuin kaupungin vaakuna tienposkessa.

Kehärata avasi Vantaalle oivan keinon päästä liki Helsingin himoittua kantakaupunkia ja tietenkin merta. Hyvä Vantaa! Sitähän se on se moderni jakamistalous, kaikki hyvät puolet kaikkien yhteiseen käyttöön.

Tikkurila muuttuu vauhdilla, Kivistö kasvaa, Vantaa kiikkuu lähiön ja kaupunkimaisen ympäristön välimaastossa. Lähiörakentaminen elää vielä varsin vahvana talojen ulkomuodoissa ja kaupunkitiloissa. Kaupunkimaisten kerrostalojen suunnittelu ei ole helppoa, eikä sitä ole viime vuosikymmeninä oikein Suomessa päässyt harjoittelemaan. Mutta Vantaa rymisee kokoaan suuremmaksi.

Entä Helsinki? Entä me, joilla on kadehdittavan kaunis kantakaupunki ja useita omaperäisiä lähiöitä. Miten me olemme hyödyntäneet junayhteyden Helsinki-Vantaa lentoasemalle? Miten olemme lähteneet kehittämään loistavissa solmukohdissa olevia kaupunkikeskustojamme?

Asuessani Berliinissä ymmärsin, mitä hyötyä on kaupungille monikeskustaisuudesta. Berliini on kasvanut useiden kirkonkylien ympärille. Kaikilla niillä on oma identiteettinsä ja vahvuutensa. Tämä moninapaisuus on edesauttanut myös asukkaille asuntojen hintojen pysymisen kohtuullisina. Se voisi tehdä sitä Helsingissäkin jos saisimme nostettua vaikkapa Malmin ja Vuosaaren oikeiksi omanlaisikseen ”pikkukaupungeiksi”. Mahdollisuuksia siihen on. Samalla saisimme erilaisia keskustoja, eri näköisistä ympäristöstä pitäville. Kartanonkoski ja Pikku-Huopalahti ovat osoittaneet, aivan kuten Viikki, Vuosaari, Arabia ja Jätkäsaarikin, että kaupungin pitää tarjota monentyyppisiä kaupunginosia erilaisille asukkailleen. Hyvällä kaupunginosalla on vahva oma identiteetti, jota tukee alueelle ominainen arkkitehtuuri.

Malmin kaupunkikeskustassa risteävät jokeri-linja ja kehärata. Lähinnä 1980-luvulla rakennettu keskusta on kaupunkirakenteellisesti onnistunut, siellä on aukiota, kaupunkitiloja ja jopa muotopuutarha sekä tiiviin pikkukaupungin tunnelmaa. Sääli että elementtirakennukset ja paikoitellen ympäristön hoitamattomuus antavat Malmista nuhjuisemman kuvan kuin mikä olisi välttämätöntä. Talojen julkisivut ovat tulossa pikkuhiljaa peruskorjausikään. Nyt pitäisi miettiä, mitkä ovat uuden Malmin arkkitehtooniset painotukset, kaivataanko muutosta ja löydetäänkö halutulle muutokselle sopiva taloudellinen ratkaisumalli ja hyvä tapa ohjata? Purkavaa saneerausta tai uudistavaa peruskorjausta, ehkä lisäkerroksilla maustettuna. Helppoa toimivan yhtälön löytäminen ei ole, muttei mahdotontakaan. Ulkomaillakin ovat onnistuneet näissä kaupunkiympäristön uudistushankkeissa.

Malmin keskustaa halkoo junarata. Se on valtion omistama liikennealue. Sen ohitse ajavat päivittäin tuhannet ihmiset. Alueen esteettinen ja toiminallinen ylläpito ei ole nykyisellään kunniaksi kenellekään. Toivottavasti se jonain lähipäivänä on.

Malmilla on jo menossa hyviä täydennysrakennushankkeita, vaikkapa Ormuspellon alueella. Mahdollisesti Malmin lentokentän rakentaminen tuo tietenkin aikanaan oman lisänsä Malmi-brändiin. Mutta miten itse Malmin ydintä kehitetään vetovoimaisemmaksi, urbaaniksi paikaksi? Mitkä ovat tavoitteet ja keinot? Kaikessa ei tarvitse aloittaa tyhjästä, Pekanraitin kehittämiselle on jo olemassa hyviä suuntaviivoja.

Helsingillä on paljon kaikkea hyvää, useita kiinnostavia asuinalueita, vielä aika hyödyntämätön meri-Helsinki, varsin omalaatuinen, historiallinen kantakaupunki, jylhät kalliot ja mukavat ihmiset. Nyt kun kaupunki on ilmaissut tahtonsa kasvaa sisäänpäin, mitä se oikeasti merkitsee muuta kuin kaupunkibulevardeja hamassa tulevaisuudessa? Voisiko se olla verkostokaupunki, uuden arkkitehtuurin kerrostumilla ja vanhaa hyödyntäen? Monikeskustaisuus, joka rauhoittaa onnistuessaan jopa kantakaupungin asuntojen hintojennousua.

Ja tietenkin Helsingillä on myös Tikkurila, lentoasema ja Heureka. Vai miten se meni, jakamistalouden hengessä.

Tämä kuva on Helsingin ja Vantaan rajalta. Katse kohti Vantaata.

Näkymä ei ole ehkä urbaniuden huipentuma, mutta virta vie.

Vaalimökkiraati n:o2- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Mitä vaalimökit kertovat puolueista ja niiden arvoista? Toimiiko viestintä arkkitehtuurin keinoin? Edellisessä osiossa olivat vaalikampanjoimassa Helsingin keskustassa Perussuomalaiset, Kristilliset, Piraattipuolue, Itsenäisyydenpuolue ja Kokoomus. Nyt urbaania vaalikampanjoinnin majapaikkoja katsastetaan Ruotsalaisen kansanpuolueen, Vihreiden, Keskustapuolueen, SDP:n ja Vasemmistoliiton osalta.

Matkani jatkuu samalla satunnaisperiaatteella kuin edellisessäkin bloggauksessani.

Kokoomuksen viereisen paikan Narinkkatorilla oli ottanut haltuunsa Ruotsalainen kansanpuolue.

RKP:n vaalimökki oli kuin Strömsöstä. Pieni valkoinen ja hieman romanttinen lautamökki toimii Ruotsalaisen kansanpuolueen vaalikojuna. Vanhanmalliset ruutuikkunat ja vuorilaudat muistuttivat perinteen tärkeydestä ja samalla vähän myös siitä, että vastaukset olisivat löydettävissä enemmän menneisyydestä kuin tulevaisuudesta. Arkkitehdin silmään kävi erityisesti seinien nurkkalaudoitus. 1800-luvun ja sitä ennen rakennetuissa hirsirakennuksissa oli tavallisesti pitkät nurkkasalvokset. Tässä vaalimökissä oli rakenteellista ratkaisua sovellettu teollisesti sahattuun lautaverhoukseen, sata vuotta myöhemmin. Tämäntapainen vanhojen ajatusten virittely lähtökohdat sivuuttaen (tässä tapauksessa rakenteelliset ja historialliset) näyttäytyi minulle hieman kulissimaisena. Tätä piirrettä voisi toki joskus väliaikaisissa rakennelmissa hyödyntääkin ja leikkiä näillä ”väärillä”  mielikuvilla.

Ruotsinkieliset kunnat sijoittuvat pääosin rannikkolle. Tämäkin mökki sopisi oivasti merenrannalle, vaikkapa lasten leikkimökiksi. Samalla se muistuttaa puolueen äänestäjiä rannikon kotikunnista, tai ainakin monien loma-ajan kesäpaikoista. Modernien rakennusten edessä, lämpimän voimakkaan puukappelin ja tumman metallisen hotellin ja Kampin kauppakeskuksen edessä valkoinen, ruutuikkunainen mökki näytti hieman väärään paikkaan eksyneeltä ja lomatunnelmiin jääneeltä. Ehkä se on kuitenkin hyvä, että meitä muistutetaan lomasta ja kesästä, tänä kovien uutisten aikana.

 

Vihreiden vastaus mökkeilyyn oli viritetty kontti. Musta kontti oltiin sisältä sistustettu värikkäästi. Aurinkopaneelit katolla tuottivat sähkön ja pyörässä oli papereita tarjolla. Puukatos ja terassi toivat paikan tuntua eli tekivät kontista ”erityisen”. Arkkitehtuurin rento ote, maalamaton puu, muovikate (materiaalivalinta kummeksutti, vaikka esteettisesti ja ajatuksellisesti sopikin väliaikaiseen rakennelmaan hyvin), eripariset tuolit ja raikkaat värit toimivat hyvin vilkkaalla kivetyllä torilla.

Pidin erityisesti tämän kohteen aurinkopaneelista, ja sen avulla keitetystä kahvista, sekä polkupyörästä mainostelineenä. Positiivisesti ajateltuna tässä oli tuotu ideologiaa käytäntöön, negatiivisesti ajateltuna tämä kertoo vihreiden pienimittakaavaisesta puuhastelusta. Mitään sinänsä yllättävää ja rohkeata ei kojussa ollut, mutta hengeltään se oli urbaani ja sisältä trendikäs sekä ilmeeltään hyväntuulinen. Nuoret, sisustusblogeja lukevat, ympäristötietoiset vihreät kaupunkilaiset tunnistavat puolueen varmasti omakseen kirkkaan vihreällä ”nurmella” seisoessaan. Muut voivat ohittaa mökin hieman keinotekoisena, omavaraisena saarekkeena kivierämaassa. Tässä oli vilpitöntä yritystä tehdä suositusta kontista oikeasti omannäköinen vaalipiste.

Keskustan vaalimökkeily kiinnosti minua erityisesti. Mikä on maaseudun suurpuolueen arkkitehtuurinen veto Helsingin keskustassa? Pääsiäismaanantaina en mökkiä löytänyt, eikä keskustapuolueen vaalisivutkaan auttaneet, mutta viikolla vaalikoju oli ilmestynyt Lasipalatsin Forumin-puoleiselle seinustalle.

Ei näkynyt latoa eikä maaseutuaiheista rekvisiittaa, oli vain vaaleanvihreä, keväinen telttakatos ja näiden vaalien ehdoton trendi lärpäkemäiset, lehdenmalliset vaalimainostolpat. Keskustan tila oli ahdas jalkakäytävänpätkä, jonka reunalla kasvoivat komeat kaupunkipuut. Tämä valittu paikka pelasti keskustan toriviritelmän. Laakealla torilla hajanaiset kevyet rakennelmat ja lärpäkkeet olisivat olleet epävarman ja hajanaisen oloiset. Tässä tiiviissä ympäristössä tunnelma oli ennemminkin spontaanin oloinen ja liikkuva.

Keskustapuolue ei halua muistuttaa lähtökohdistaan maaseudun puolueena vaalikojunsa arkkitehtuurilla, mutta sillä ei ole vielä esittää mitään uuttakaan vaihtoehtoa. Onko niin, ettei ole uskallettu panostaa, ettei vain tehtäisi mitään väärin? Ote on kevyt, avoin ja valpas. Tämä voi kääntyä mihin suuntaan tahansa, aivan kuten vaaliviiritkin. Jään odottamaan ensi vaaleja ja tulevan vaalimökin luonnetta sekä oikeaa yritystä lähestyä urbaania Suomea.

Eniten hämmennystä vaalikojukierroksellani herätti vasemmistoliiton vaalimökki. Tähän Lasipalatsin ja Sokoksen välille harhautuneeseen punaiseen tupaan on vaikea kuvitella vasemmistoliiton Helsingin nuoria ääniharavia Paavoa ja Silviaa. Ainoa peruste, jonka voin ymmärtää, miksi vasemmistoliitto oli valinnut tällaisen pimeän, epäsuhtaisen lautamökin, on halpa hinta. Toisaalta se on samalla erittäin huono peruste.

Olisin odottanut, että vasemmiston radikaalisuus pyrkisi löytämään yllättäviä ratkaisuja eteen tuleviin pulmiin, vaikkapa talkootyötä käyttäen. Vaalimökin olisi voinut päällystää korkeilla vanerilevyillä, jotka oltaisiin maalattu tietenkin Paavon kavereiden graffiteilla. Vai olisiko siitä tullut liian trendikäs? Oliko trendikkyyden pelko ajanut vasemmistoliiton esittämään vaalimökkeilyssä ”en välitä turhanpäiväisistä asioista kuten siitä miltä asiat näyttävät, sisältö on tärkein” -roolia? Eli oliko ilmassa kevyttä kapinaa tämän hetken pinnallista ulkonäkökulttuuria vastaan? Kaupunkikuvan vaalijana näen ympäristön tärkeänä kulttuuriasiana, en vain toissijaisena välttämättömänä pahana tai kaupallisuuden hyvänä kaverina.

Vasemmistoliiton punainen lautamökki kertoi myös ajasta, jolloin kaikki osasivat kaikkea, tai ainakin kuka tahansa osasi suunnitella talon ja rakentaa sen. Ehkä tämä olikin statementti. Aika ilmeistä oli, ettei tässä oltu yritettykään löytää vastausta urbaanille vasemmistoliiton vaalimökille.

Vaalimökin seinään isketyissä julisteissa ja mainoksissa oli myös jotain muistumaa nuorisotalon ilmoitustaulusta. Tämä oli varmasti tahallista, sillä eihän Vasemmistoliitto holhoa, ja eihän kukaan ole parempi toistaan kertomaan, miten tässä ympäristössä tulisi asiat esittää.

SDP:n vaalimökki oli musta kontti. Kontti toimi varastona, aivan kuten konttien kuuluukin. Kontithan ovat satamien tavarankuljetuslaatikoita (siksi monasti ihmettelenkin, miksi kaikki Helsingin historialliset kadut ja torit täytyy kesäisin merkitä niillä).

Demareiden duunaritaustaan peilaten, kontti oli sisällöllisesti kuitenkin oikean puolueen käytössä. Jämäkkä kontti muistutti sataman ahtaajista ja yhteydestä suureen maailmaan. Mutta mihin olivat jääneet työmiehen haalarit? Yhteys puolueen taustaan työväenpuolueena oli jäänyt hyvin viitteelliseksi, ehkä tahallisesti.

Tässä Lasipalatsin ja Forumin kulmassa, Metron sisäänkäynnin lasikuution ja ilmanvaihtopömpelin vieressä, kolmas säntillinen neutraali laatikko sujahti hyvin ympäristöönsä, ehkä liiankin hyvin. Halua erottautua ei ollut, ei hyvässä eikä pahassa. Kontti edusti urbaania neutraalisuutta.

Ulkopuoli oli kontin aktiivipuoli, sisäosa oli yleisöltä suljettu varasto. Harmi, että toisella kävelyretkelläni en onnistunut saamaan kelpoisia valokuvia. Siksi oheinen kuva on pääsiäissunnuntailta, jolloin kontin edessä ei ollut punaisella kankaalla peitettyä pientä pöytää eikä A-standiä ja esitetelineitä. Hieman suurpiirteisempi ote näissä lisähärpäkkeissä olisi varmasti toiminut tässäkin paremmin, jykevän taustan edessä.

Huomio haluttiin ilmeisesti kiinnittää ihmisiin, ei muuttumattomaan, mykkään konttiin. SDP:n kontti oli samaa tyyppiä kuin kolmen muunkin puolueen kontit. Demareiden kontti ei kuitenkaan pyrkinyt tilana aktiiviseen kontaktiin ohikulkijoiden kanssa, vaan se toimi lähinnä suurena mainostelineenä ja taustana toiminnalle. Ihmiset esittäytyvät isossa koossa tarroina lasissa, kaikki keskenään tasa-arvoisesti. Sinänsä demareiden vaalikontin kertoma ajatus näyttäytyi yksinkertaisena ja loogisena, ihmiset ovat pääosassa, ei ympäristö eikä mikään mukaan.

 

Olipa mukava katsastaa näitä väliaikaisia katujemme kaunistuksia tällaisesta näkövinkkelistä. Olisi hauska kuulla, jos jollekin on herännyt halua vasta-argumentointiin tai jos joku on havainnut muita piirteitä tms.

Vaaleja odotellessa tämä on yksi tapa tutustua tarjontaan. Ei ehkä kaikkein kattavin, mutta aika piristävä, varsinkin jos nauttii välistä vaalikahvit, vaikka niistä kertakäyttöisistä pahvimukeista.

https://hennahelander.wordpress.com/2015/04/05/vaalimokkiraati-no1-mokki-sauna-kontti-vai-teltta/

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/26/erottajan-kolme-laatikkoa/

Vaalimökkiraati n:o1- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Puolueiden pömpelit ovat vallanneet Helsingin Narinkkatorin ja Lasipalatsin kulman. Politiikkojen eräs olemassaolon ehto on hyvä kommunikointi kansalaisten kanssa.  Puolueet kertovat arvoistaan näin vaalien lähestyessä ei ainostaan sanoilla ja kuvilla vaan myös  tilallisella viestinnällä eli vaalikojujensa arkkitehtuurilla.

Mitä eri puolueiden vaalikojut kertovat niiden suhtautumisesta kaupunkiin, urbanismiin? Kuinka kekseliäitä ja innovatiivisia pömpelit ovat, vai onko niillä haluttu kertoa aivan muita tarinoita?

Kirjoitan pömpeleistä rettini järjestyksessä. Tässä blogissa ei oteta kantaa politiikkaan eikä sen tosiasialliseen sisältöön vaan ainoastaan siihen mitä nämä pömpelit viestivät kaupunkitilaa tarkkailevan silmään pääsiäissunnuntaina 2015. Päivä ei ollut varmastikaan paras mahdollinen analyysin tekemiseen, joten pitänee muuttaa sitä tarvittaessa.

Ensimmäisenä kävin Perussuomalaisten nuorten telttakylällä.

Yksinkertainen, kolmen pömpelin kokonaisuus oli suorassa kulmassa vanhan Turun kasarmin talousrakennuksen (sittemin linja-autoaseman, nykyisin Laituri-näyttelytilan) katveessa, muista puolueista erillään, nurkan takana. Telttakylän osat olivat eri käytöissä ja mitä ilmeisemmin myös eri aikoina hankittuja. Katos oli musta ja suorareunainen (tästä ylimääräinen plussa), jossa on selkeästi kirjoitettuna puolueen nimi ja Suomen liput ainoana ”mainoksena”. Sininen huoltoteltta oli hieman lysähtäneen ja epämääräisen oloinen, mutta sen intensiivinen sininen väri pelasti tilannetta. Puinen, kärryillä oleva sauna oli musta ja kohtuullisen moderninoloinen lukuunottamatta tiilikattoa matkivaa palahuopakattoa.

Telttakylästä saattoi nähdä, että perussuomalaisten juuret ovat ennemmin suomalaisissa, selkeän rakentamisen lähiöissä kuin maaseudun harjakattoisissa pihapiireissä. Silmääni miellytti hallittu ja keskitetty mainostaminen sekä puolueen tärkeiden asioiden hillitty esillepano (sauna suomalaisen perinteen edustajana ja Suomen lippu). Jonkiasteista kekseliäisyyttä oli ehkä tuoda keskelle vaalihumua teekkarimainen ”sauno edustajan kanssa” -äijämeininki. Saunasta tuli nenään hyvä saunantuoksu. Mutta minkä roolin perussuomalaiset antavat naisille? Tämän kojun pömpeliviestintä ei vastannut tähän kysymykseen, vai kertooko sekin puolueesta?

Parasta ensimmäisessä kohteessa oli, että puolue ja kojut olivat keskenään linjassa.

Toisena oli Kristillisdemokraattien vaalikoju. Valitettavasti se oli kiinni pääsiäissunnuntaina (tietenkin!), joten arvio jäi kirjaimellisesti pintapuoliseksi.

Lähtökohtana näytti olevan perinteisen harjakattoisen vaalimökin kevyt, ulkonäöllinen freesaaminen. Erityisesti arkkitehtia ilahdutti siro ja huolellinen viimeistely räystäs- ja nurkkaliitoksissa. Värikin oli samassa hengessä mökin arkkitehtuurin kanssa eli taitettu valkoinen.

Kristillisdemokraattien urbaniteetti näytti jääneen esikaupunkialueelle. Yksinäinen, vaatimaton pömpeli keskellä Narinkkatoria oli paikassaan hieman eksyneen oloinen, aivan kuin se olisi ollut vieraisilla suurkaupungissa. Mökki oli pääosin tummassa ympäristössään haljun vaalea ulospäin, mutta sisältä se oli varmaan mukavan puhtoinen ja turvallisen kotoinen. Tämän arvauksen paikkansapitävyys täytyy käydä katsomassa myöhemmin. Vaalimökki pyrki sopeutumaan ympäristöönsä, ympäristö oli vain väärä. Sinänsä tyyli oli nykyaikaisen raikas ja ajankohtainen eli tuoretta konservatiivisyyttä tämän päivän mausteilla, kevyesti ekologisessa puumökissä.

Vaalimökki näytti viestivän, että Kristillisdemokraatit kunnioittavat menneisyyttä, eikä puolueella ole tarvetta suurempaan muutokseen.

Piraattipuolue oli tukeutunut muodikkaaseen satamahenkiseen konttiin. Kontit ovat monissa Helsingin historiallisissa paikoissa materiaalinsa ja kokonsa puolesta huonosti sopivia, mutta Kampin tumman suorakaiteisessa nykyaikaisessa ympäristössä aivan mahdollisia. Merenkulkuun liittyvät kontit sopivat Piraattipuolueelle nimensäkin puolesta. Kontin väri oli loogisesti musta. Liila mainoslärpäke jäi iralliseksi. Logon piraattilipusta olisi saanut hyvän ja komean aiheen liehumaan vaalikonttiin.  Sitä olisi kannattanut käyttää kekseliäämmin hyväksi.

Piraattipuolueen kontissa oli yksi koko seinän ikkuna. Toiminta näyttäytyi avoimena ohikulkijoille ja kaikki toiminta oli katseltavissa, mutta silti kontaktit kansalaisiin tapahtuivat vain puolueen omilla ehdoilla, sisätiloista käsin.

Piraattipuolueen avoimen suljettu kontti toimii pienelle puolueelle, joka ei halua kasvaa perinteisissä medioissa.

Itsenäisyyspuolue oli tuonut oman konttinsa Piraattipuolueen viereen Narinkkatorille. Itsenäisyyspuolueelle kontti oli mitä ilmeisemmin ollut edullisin valmiina saatava vaihtoehto muutaman viikon vaalityöhön. Kontin ulkoväri oli valju, mutta onneksi puolueen oma tunnusvärinä näkyi reippaan oranssi. Puolueen jäsenkunta lienee vanhempaa kuin naapurissa, sillä sen tapaisia viitteitä oli nähtävissä myös vaalikontin koristelussa. Nurkissa oli kasvit muoviruukuissa ja päädyssä A-standi.

Itsenäisyydenpuolueen vaali-ilme edustai suomalaisittain tyypillistä puhtaan teknis-taloudellista ajattelua. Ulkoisilla asioilla ei ole hankintavaiheessa merkitystä, mutta kun lopputulos on nähtävillä, se ei tyydytäkään, vaan pitääkin ruveta paikkailemaan kolhoutta, vaikkapa kukkasin. Parasta tässä kontissa oli puolueen vanhempi rouvashenkilö. Hän oli iloinen, ystävällinen ja ainoa, joka lähestyi minua vaalireitin varrella. Ilahduin, vaikka en papereita ottanutkaan vastaan.

Oli mukava tavata asiastaan innostuneita ihmisiä.

Kokoomuksen vaalisettinki oli suureellinen, sekä konkreettisen korkeutensa että näkyvyytensä puolesta. Puolue hyödynsi kuvallista mediaa omassa asetelmassaan, jossa sisäpuoli oli käännetty ulkopuoleksi. Tässä oli halua kokeilla uutta. Suuri näyttö telineineen ja tiloineen oli totutusta poikkeava. Tällaista rakennelmaa ei varmasti saa kaupan hyllyltä, eikä myöskään vähällä rahalla, siksi ihmetyttikin puolueväelle tarkoitettu toriteltta, joka näytti stagen viereen unohtuneelta mummonmyssyltä. Tämä kaksijakoisuus ei muodostanut hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, vaan näytti enemmän vahingolta. Oltiinkohan alkuinnostuksessa unohdettu, että muutama toimintokin pitäisi sisällyttää vaalikojun suunnitteluun ja tilaukseen? Vai oliko uusi rakennelma jalustalle nostettuna, yksinkertaisesti liian saavuttamattomissa?

Kokoomuksen lähtöasetelma kielii urbaanista puolueesta, joka haluaa näkyä ja vaikuttaa. Pömpelissä oli rohkeaa yritystä totutusta poikkeavaan ja valittu nykyaikainen muotokieli sopi Narinkkatorille hyvin. Settingin neutraali, kova teknohenkisyys hävisi kuitenkin tekstien kaupallisuudelle. Mainokset veivät huomiota mediaseinältä ja tekivät lopputuloksesta hieman hajanaisen. Painopiste ei näyttänyt olevan ainakaan tänä pääsiäissunnuntaina ohikulkevien kohtaaminen ja vastavuoroisuus vaan media ja sen näkyvyys.

Kokoomus hallitsi Narinkkatorin suurieleisesti ja nykyaikaisesti.

 

Toisessa osassa ovat RKP, Vihreät, Vasemistoliitto ja SDP.

Pohjolan valkea kaupunki – miksi Enson sokeripala sulostuttaa meitä

 

Helsinki on Pohjolan valkea kaupunki. Tätä määritelmää Helsinki ei ole saanut vain lumisista talvista ja kesien valkeista öistä, vaan rakennusten vaaleasta ja viileästä värityksestä. Helsingin ikoniset kasvot ovat meren äärellä oleva vaalea sävytteinen matalahko pohjois-Esplanadin talorivistö, jota hallitsee korkeammalle nouseva Tuomiokirkon siluetti. Empire-ajalle tunnusomainen vaaleus hallitsee senaatintorin ympäristöä vaaleankeltaisena, vaaleansinisenä ja jopa vaaleanpunaisena. Helsingin keskusta on ainutlaatuinen, se on kiinni meressä ja se on rakennettu pääkaupungiksi. Suurin osa Euroopan merikaupungeista on keskiaikaisia, jolloin kadut ovat kapeita, väritys on maanläheinen ja lämmin sekä sijainti helposti puolustettavassa paikassa. Helsinki aukeaa merelle avoimena, vaaleana ja tyynenä, suurilinjaisena.

Kun yritin kuvata tätä Helsingin ikonista näkymää tänään sumuisena talvipäivänä, oli näkymä sekä hieno että sotkuinen. Yllättävä se oli myös. Ensiksi koska empire-ajalle tunnusomainen vaaleus ei ollutkaan niin dominoiva kuin mielikuvissani. Toisekseksi koska kauppatori ja vanhan kauppahallin ympäristö, kadut ja aukiot näyttivät siltä kuin tarpeen tullen olisi lisätty tikku sinne rätti tänne. Pömpelit, huoltotarvikkeet, autot, mainokset, liikennemerkkien armeija olivat joka paikassa näkymän keskipisteessä. Helsinki on ennen kaikkea helsinkiläisille, mutta kyllä turismiakin pitäisi ajatella rauhoittamalla edes kuvauksellisimmat paikat. Tähän kuvaan rajasin sotkut pois mahdollisuuksien mukaan. Ja vastoin yleistä periaatettani kuvien muokkauksesta tässä blogissa, vaalensin hieman haramaata päivää kirkkaamaksi.

Tähän ajatukseen, vaaleasta Esplanadista, perustui myös Alvar Aallon sokeripalan muotoilu Katajanokalle 1960-luvun vaihteessa, Enso Gutzeitin pääkonttoriksi. Punatiilinen vanha asuinrakennus jatkoi Katajanokan rakentamista, uusi oli jatke Esplanadin talorivistölle. Aallon piirtämän pääkonttorin seinät ovat samaa valkoista Carraran marmoria kuin Finlandia-talonkin. Laatat vaihdettiin seitsemän vuotta sitten toiseen valkoiseen marmoriin. Tosin empire-väritys ei ollut valkoinen vaan vaalea. Myöhemmin myös Ulkoministeriön rakennus on jatkanut valkoisena rakennuksena samaa ajatusta. Ja jos Armi-talo (arkkitehtuurin ja designin talo, jota oltiin pykäämässä paikalle ennen ristihotellia) oltaisiin rakennettu nykyisen maailmanpyörän kohdalle, olisi se ollut vaaleiden talojen päätteenä entisellä makasiinitontilla.

Enson talo oli pitkään rumimpien rakennusten listalla. Varmasti yksi aiheeseen vaikuttanut asia oli paikalta purettu Höijerin punatiilinen kaunotar. Aika kuluu ja Ensostakin tulee vähitellen hyväksytty osa kokonaisuutta. Rakennus on kuitenkin laaturakentamista sekä suunnittelun että toteutuksen puolesta, ja toimistorakennukseksi kerrassaan erinomaista arkkitehtuuria. Enson talo on vuosi sitten korjattu ja muutettu osittain moderniksi monitilatoimistoksi, erittäin taitavasti. Arkkitehtina Jyrki Iso-Aho, joka on modernien talojen korjausrakentamisen varsinainen taituri. Mitä lähempää nykyistä Stora Enson taloa katsoo, sitä paremmalta se näyttää. Mutta kieltämättä rakennus on hieman iso mittakaavaltaan, jos näin uskaltaa maestron työstä sanoa, ja uskaltaahan sitä.

Mittakaavasta myös: https://hennahelander.wordpress.com/2014/12/26/helsingin-tuomiokirkko-miten-pieni-saadaan-nayttamaan-suurelta/

Loppuun laitan kuvan yhdestä mukavasta kahvilasta ja pienestä museosta Tuomiokirkon viereltä Snellmaninkadulta. Entisen postin talossa oleva museo on rahamuseo, ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Sekä myös ilmainen. Paikassa voi ihailla erilaista setelikuvitusta kautta aikojen. Aluksi itsenäisen Suomen seteleitä komistivat ties mitä symboloivat alastomat vartalot, välissä valtion päämiehet, ja lopussa kulttuurihenkilöt. Siis ajalta kun Suomella oli vielä markka. Näyttely on saatu kiinnostavaksi, mutta silti harvoin joutuu ketään väistelemään, jos käy hiljentymässä rahojen ääreen katselemaan kirkontornia.

Vastapäätä on vaaleanpunainen Arppeanum, joka on nyt remontissa.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/04/28/arppeanum-helsingin-ensimmainen-okyrakennus/

ja https://hennahelander.wordpress.com/tag/arppeanum/