Kulissien takana – purkamista, Ruusua ja tupakkapaikka

Missä on Helsingin vanha kaupunki? Vanhan kaupungin koskella, Toukolassa, on Helsingin syntysija siltä ajalta, kun kukaan ei halunnut tänne muuttaa. Siellä on nykyisin lähinnä hiekkakenttä tästä ajasta muistuttamassa. Ei kelpaa.

Suomenlinna. Siellä on Helsingin vanhimmat muurit ja ensimmäinen kerrostalo. Mutta saari on saari, ja meri on välissä kaupungista erottamassa.

Kaupungin vanhimmat korttelit saavat kelvata Helsingin vanhaksi kaupungiksi, aika loogista? Korttelit, joilla on pieniä kujanteita ja sisäpihoja, torien välissä. Helsingin vanhat korttelit, torikorttelit.

Näissä kortteleissa piti majaa myös 1800-luvulla Helsingin huvielämä. Hotelli Seurahuoneessa, joka oli arkkitehti Engelin piirtämä, pidettiin mm. Helsingin yliopiston 200 (!)-vuotisjuhlat 1840-luvulla. Vaatimattomasti juhlat kestivät viisi päivää, mahtoivat olla juhlat, ehkä sellaisia kaipaisi, ihan vaan koulutuksen kunniaksi ja yleiseksi iloksi.

Seurahuoneella järjestettiin myös varietee-näytöksiä, Suomen ensimmäiset elokuva- ja ooppera-näytökset ja populäärimusiikin konsertteja, niin ikään 1800-luvulla. Tätä juhlintaa kaipaisi edelleen Helsingin vanhimpiin kortteleihin, historia velvoittaa.

Kyllä sitä osattiin 1960-luvullakin purkaa. Oikein urakalla. Monta sataa rakennusta purettiin, myös kaupungin vanhimmista kortteleista. Purkukohteina eivät siis olleet mitkään sivussa olleet kaupungin pienet ja vaatimattomat rakennukset, vaan ennen kaikkea keskustan komeat kivitalot. Välistä harrastettiin sitten tätä uutta keksintöä, kulissiarkkitehtuuria, koska jotkut kaupunkilaiset kovin alkoivat arvostella yksisilmäistä purkamista. Jätettiin ulkoseinät pystyyn kuopan reunalle, vähän lohduttamaan.

Tehtiinkö parempaa tilalle? Harvemmin. Arkkitehtuuri ei juuri ollut agendalla ykkösenä, vaan nopean rahan ansaitseminen. Myös Helsingin vanhimpien kortteleiden keskeinen rakennus, nykyinen Kaupungintalo koki suuren mullistukset. Onneksi tässä kohdin uudet sisäosat tehtiin suurella taidolla ja ajatuksella.

Kaupungintalon aulassa on Kimmo Kaivannon peilaava sormiharjoitus.

Tässä kohdin täytyy myöntää, että tunnen suurta lukkarinrakkautta Arno Ruusuvuorta kohtaan. Hän oli arkkitehti joka osasi tehdä suurta betoniarkkitehtuuria, ohuita ja teräviä teräskarmeja, käyttää taiteilijoita luomaan värikkäitä sisätiloja. Huumaavan puhdaslinjaisesti ja kuitenkin vaihtelevasti. Olen fani.

Kun tein suunnitelmia (kymmenisen vuotta, kiitos koko porukalle!) Airas Arkkitehdeissa Ruusuvuoren piirtämää Weilin&Göösin painotaloa Espoon WeeGee-taloksi, eli EMMAksi ja  muiksi, opin rakastamaan ”Ruusun” arkkitehtuuria. Näennäistä yksinkertaisuutta, jossa kuitenkin oltiin otettu huomioon monet tekniset ja toiminnalliset asiat. Meille sanottiin että detaljeja on yksi, ehkä niin, mutta siinä tapauksessa sen variaatioita oli yli sata. Ja kaikki ne yksityiskohdat palvelivat arkkitehtoonisia ajatuksia.

Joskus tosin mietin, että miksi emme pura kaikkea, niin kai Ruusuvuorikin olisi tehnyt. Lopussa melkein purimmekin sisätilat, sillä nykyiaikaisia museoita ei oikein saa runnomatta istutettua teollisuuskiinteistöön. Ehkä tämä oli sitten sitä Ruusun henkeä.

Ennen arkkitehdit saivat piirtää kaikki lasiset paloseinätkin, myöhemmin palokatkoprofiileista, mutta kuitenkin. Nykyisin kaikki täytyy olla ns. euro-koodattua rautakauppakamaa. Ikävää. Mikäköhän todellinen vaikutus on mihinkään muuhun kuin esteettiseen ympäristöön? Veikkaan että aika olematon.

Ruusuvuori käytti taiteilijoita värisuunnittelussa, Kaupungintalossa oli taiteilijana Anitra Lucander. Ei mitään päälle liimattua viimehetken prosenttitaidetta, vaan aitoa yhteistyötä.

Kaupunki osti talon alunperin jo 1903, tarkoituksenaan purkaa se ja rakentaa paikalle uusi kaupungintalo. Ei purettu silloin, mutta 1965 purettiin sisäosat julkisivun jäädessä paikalleen. Talo poliitikoille ja virkamiehille.

Ristiriita on selvä. Vanhan talon sisääntulo on outo sekoitus vanhaa ja uutta, ja muutenkin turhan vaatimaton ja matala. Alakatot, ne entiset asbestikatot, ovat kosketusetäisyydellä. Mutta tämän alkushokin jälkeen, ja kun hyväksyy tosiasiat, alkavat tilatkin näyttämään ainoastaan ja vain hienoilta. Veistokselliset portaat vievät yläkertaan, jossa on toinen outous. Keskellä tiukkaa 60-luvun arkkitehtuuria on yhtäkkiä vanha koristeellinen juhlasali, joka roikkuu ”ilmassa”. Miten se on voitu säilyttää, kun kaikki ympäriltä on tuhottu?

Virasto käytävät ovat täynnä upeita värejä, ylälasien kautta tulevaa valoa ja rauhallista tunnelmaa.

Ja mikä on herkkuna pohjalla? Yleisövessat tietenkin. Miesten vessassa en ole käynyt, mutta naisten vessa on kokemus. Ensin on kaunistautumistila, kliinistä terästä persikanvärisellä seinällä tehostettuna.

Itse eriöt ovat teollisuusmaisten käsienpesualtaiden reunoilla.

Itselleni tulee mieleen jopa teurastamo teräksen ja peilautuvien pintojen kliinisyydestä, tehokkuudesta ja hygienisyydestä yhdistettynä mataliin toimenpidetasoihin.

WC-tilassa on Ruusuvuorelle ominaiset tuhkakupit. Savuttoman Helsingin kunniaksi. Tämä savuttomuus-aihe tuntui olevan Helsingin kaupungin tärkein asia monta vuotta, jokaisessa rekryilmoituksessakin oli asiasta erikseen maininta.

Tuhkakupit on eleettömästi prässätty teräsreunaan, joka on kätkenyt paperitelineen alleen. Nyt kulhossa voi säilyttää vaikka omenaa.

 

 

 

Purkamalla parempaa Helsinkiä – Cityn ja Sörkän toimistoja 2/2

Kuka rakentaa uudet talot keskustaan? Mitkä alat ovat meidän aikamme rahasampoja? Aivan kuten siluetti kertoo oman aikansa vallanrakenteista, kertoo myös keskustan muutos niistä taloudellisistavoimista, jotka nyt haluavat näkyä katukuvassa, olla kaiken ytimessä, Cityssä.

Aikaisempina vuosina näkyviä olivat pankit ja metsäyhtiöt, sittemmin mediatalot, jotka nyt hieman kärvistelevät. Viimeisimpinä nousijoina ovat kirjanpito- ja asianajotoimistot. Näissä käsissä ovat mm. kaikki Töölönlahden uudet toimistorakennukset.

Kasarmintorilta väistyvät kaupungin virasto, HKR. Vähitellen kaupungin virastot siirtyvät sivumalle itään. Ensin Hakaniemeen, Pasilaan tai Vallilaan, sieltä teknisten virastojen puoli muuttavat Sörnäisiin, Teurastamon kupeeseen. Siellä tulevassa talossa Lihapihalla, taitaa olla minunkin tuleva työpaikkani, monitilatoimistossa.

Kuva on Arkkitehtitoimisto Sarcin havainnekuva.

Kasamitorille viraston tilalle tulee juristien rakennus, yksityinen lakiasiaintoimisto. Myös Esplanaadilla on saman suuntainen tapahtuma, lakimiehiä saksalaisten pääomasijoittajien ostamaan taloon. Ehkä Suomestakin on tulossa vähitellen virallisten sopimusten ja paperien maa. Vielä 1990-luvulla en tiennyt ketään jolla olisi ollut kirjallinen työsopimus arkkitehtitoimistossa, toimittiin luottamuksella. Nyt tilanne on varmaan juuri päinvastoin. Harvassa ovat ne, joilla sopimusta ei ole. Hyvä että sovitaan, vaikka hieman sitä luottamuksenilmapiiriä kaipaankin.

Arkkitehtitoimisto Sarcin suunnittelemassa talossa on meidän aikamme rasteriulkoseinät. Seinät tehdään jämäkästi kivestä, ikkunat osittain silkkipainetusta lasista. Itselleni tulee oma Berliinin aikani mieleen, siellä kun oli (taas tätä 1990-lukua) sellainen sääntö, että kaikki kadunpuolen seinät piti tehdä luonnonkivestä ns. perinteisinä aukkojulkisivuina. Tässä talossa on samaa, ehkä se on sitä keskieurooppaa. Talojen lämmin väritys parantaa Kasarmintorin reunaa, ja liittää uudet tulokkaat rapattujen talojen kaveripiiriin. Kestävätkö nämä seinät paremmin aikaa kun purettu talo? Luulen niin.

Kuva on JKMM arkkitehtien havainnekuva. Huomaa vanhan korttelin rauhallinen jalusta, sama periaate jatkuu tämän uuden talon myötä myös tässä korttelissa. Blogin ylin kuva edustaa nykyisyyttä, tilannetta ennen ulkoseinien purkua.

Porthaniaa vastapäätä olevassa hallintorakennuksessa runko pysyy, mutta ulkoseinät muuttuvat ja ennen kaikkea se ulkoseinien tärkein osa, jalankulkijataso muuttuu radikaalisti. On sanottu, että ihminen kokee kapeassa katutilassa kaksi alinta kerrosta, ne leimaavat koko talon hengen. Niiden ikkuna-aukotukset, näkymät sisä- ja ulkotilojen välillä ovat niitä tärkeitä juttuja, jos haluamme mielenkiintoista kantakaupunkia, missä on mukava kävellä.

JKMM arkkitehtien suunnitelmassa on harmaaseen betoniin (rapatuilla ulkoseinillä) kaiverrettu suuria puisia koloja ja onkaloita. Hauskinta on, että aukkojen sijannit ja korkeudet ottavat kiinni ympäristöönsä: Yliopiston päärakennuksen jalusta jatkuu hallintorakennuksessa, ja tämä tekee koko rakennuksen jämäkämmän näköisemmäksi. Myös pääkolon sijoittaminen Porthanian aukion päätteeksi on hyvä oivallus. Kaupunkia vähän kuin neulotaan yhteen rakennus rakennukselta. Kunnes taas joku osa poistetaan.

Yliopiston eli Senaattikiinteistöjen hallinnoimien yliopistorakennusten muuttaminen toiseen käyttöön kantakaupungissa laajenee. Tässä muutettavassa hallintorakennuksessa ylimmät kerrokset tulevat olemaan jonkuntapaisena toimistohotellina.

Samassa korttelissa oleva yliopiston teologinen laitos korvautui ministeriöllä, kuten myös omassa suosikissani Arppeanumissa (jonka yliopistomuseon lopettaminen oli alkuperäinen syy, miksi koko blogia aloin kirjoittaa kaksi vuotta sitten). Siinäkin rakennuksessa yliopiston on korvannut ministeriö. Mitä tämä kertoo, vai kertooko mitään?

https://hennahelander.wordpress.com/2014/04/28/arppeanum-helsingin-ensimmainen-okyrakennus/

Yksi todellinen purkava parannus oli Kaisa-Kirjasto Kaisaniemessä. Tässä kuva Fabianinkadun puolelta, josta purettiin monikerroksinen vaalea pysäköintilaitos, ja rakennettiin Kaisa-Kirjaston takafasaadi.

Arkkitehtitoimisto Anttinen-Oivan oivallinen rasterijulkisivu. Tämä on rakennus josta taitavat pitää nekin, jotka eivät uudesta arkkitehtuurista yleensä niin välitä. Materiaalien vahvalla ja osaavalla käytöllä voi herättää tunteita. Aika ala-arvostettu piirre nykyrakentamisessa. Tunteet ja massiivisesti käytetyt tiilet, kivilohkareet, hirret ja paikallavalettu betoni.

Tämä valtion virastotalo vanhaa oopperataloa vastapäätä Bulevardilla, on yksi niistä rakennuksista, jota harvat jäisivät katukuvasta kaipaamaan. Ehkä jollain on ollut elämänsä hetki siellä, tai toivottavasti ainakin jollain, onhan paikka maistraattina, yksi Helsingin suosituimmista vihkipaikoista.

Havainnekuva on arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen.

Väinö Tannerin kentällä on tarkoitus pelata tulevinakin kesinä, sora on vaihtunut ruohoksi. Taustalla uusi toimistotalo.  Kaksi ylintä kerrosta tulee olemaan myös toimistokerroksia. Moderni tiilitoimistotalo avarilla näkymillä, ehkäpä kesäisin jokunen tuoli ja pöytä päätyvät kentän puolellekin.

Kilpailuvoittoja kaikki tulevat talot ja Kaisa-Kirjasto, lukuunottamatta Kasarmitorin taloa.

Purkamalla saadaan parempaa, jos puretaan huonoja ja rakennetaan hyviä. Aika yksinkertainen resepti parempaan kaupunkiin.