Mitä voimme oppia Tukholmalta? – toiko miljoona asuntoa onnen vai segregaation?

1990-luvun vaihteessa, lukiolaisena, asuin kaksi kesää Tukholmassa, missä olin vanhusten ja vammaisten kotiavustajana. Mummoni asuivat muodikkaassa Södrassa ja itse asuin muiden maahanmuuttajien kanssa 1960-luvun lähiössä.

Talossani oli pitkät keskikäytävät ja porrashuoneita enemmän kuin kädessä sormia. Jotenkin mykkä paikka. Huoneesseeni kuului jääkaappi ja oma kylpyhuone, yhteiskeittiö oli keskikäytävän varrella.

Kotilähiössäni hätkähdin joka kerta kun kuulin kieltä, jonka olisin tunnistanut, tai kun näin vaalean tukan. Ei tarvinnut paljon hätkähdellä. Lähiö oli erillinen saareke, jolla ei ollut mitään tekemistä ympäröivän kaupungin kanssa.

Tosin enpä noita asioita tuolloin 17-vuotiaana kauheasti analysoinut enkä miettinyt. Paikka tarjosi minulle pelkän yösijan, muutaman kerran taisin huvikseni kävellä alueella, jolloin tunsin itseni jotenkin epätervetulleeksi. En tiedä tunsiko kukaan itsensä kotoisaksi tuolla.

Äsken kun katsoin aluetta virtuaalisesti, ei se näyttänytkään pahalta vaan vain paikalta jolta puuttuu identiteetti. Lisäksi kaikki talot olivat myös jonkun tapaisia kunnallisia vuokrataloja.

Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa vain halvalla halvoille paikoille?

Ruotsissa perustettiin 1960-luvulla miljoonaohjelma, jonka tarkoituksena oli ratkaista asuntopula. Miljoona asuntoa kymmenessä vuodessa. Betonilähiöitä ilman työpaikkoja ja ilman arkkitehtuuria. Todellista asuntotuotantoa siis. Miljoona asuntoa toteutui.

Toiko se onnen? No eihän se tuonut.

Se toi lukuisia toistensa kaltaisia nukkumalähiöitä.

Tukholmassa, kuten Ruotsissa muuallakin, asuinalueiden eriytyminen on ollut nähtävissä vuosikymmeniä. Ongelmat eivät ole vain kantaväestön pako alueelta, ja siihen liittyvät maineriskit mm. koulujen osalta, vaan tilanne on äitynyt jollain paikoin omaksi maailmakseen, että poliisikin on jättänyt näitä kortteleita villiksi länneksi.

Tukholmassa ei ole myöskään Helsingin vuokravalintasysteemiä kaupungin vuokratalojen asukkaile. Helsingissä asunto-osasto ja asuntolautakunta tekivät kovasti töitä, jotta asukasvalinnat pitäisivät alueet tasapainossa. On tutkittua tietoa, että vieraskielisten osuus kannattaa pitää alle 20%, jotta myös kantaväestö säilyy talossa. On myös tärkeää, että huomattava osa asukkaista lähtee joka päivä töihin tai opiskelemaan, se vaikuttaa koko alueen henkiseen kulttuuriin. Hyvän tasapainon löytäminen erilaisten ihmisten välillä on ensi sijaisen tärkeää. Se hyödyttää meitä kaikkia.

Eli segregaatio oli puraissut Tukholmaa, ja aika pahasti.

Mutta lähiöiden kuningas Tapiola, on säilyttänyt vetovoimansa.

Mitä Tapiolassa tehtiin toisin kuin Tukholman Rinkebyssä?

Tapiolassa tehtiin taloja, joissa oli luonnetta. Ne olivat hyvin suunniteltuja sekä sisältä että ulkoa. Taloarkkitehtuurin lisäksi Tapiolassa suunniteltiin myös maisema taloryhmien välissä. Ja taloryhmät istutettiin maisemaan. Lähiölle luotiin tietoisesti identiteetti. Tapiola nousi vielä lähiöstä kaupunginosaksi, kun asuntojen lisäksi sinne saatiin uimahalli, toimistoja ja kauppoja.

Varmin tapa säilyttää asunnon arvo on hyvä arkkitehtuuri. Niitä taloja on mielekästä peruskorjatakin.

Rakentaminen maksaa aina paljon, ns.halvastikin rakentaminen. Pelkästään energiatehokkuusnormit tekevät mahdottomaksi teknisesti halvan rakentamisen, rumuutta se ei kuitenkaan estä. ”Estetiikkalisä” on rahallisessa mielessä marginaalinen asia.

Espoon Tapiolassakin ensimmäiset asukkaat valittiin eri yhteiskuntaluokista. Tarkoituksena oli sosiaalisesti kestävä, monipuolinen asukasrakenne. Eli ei Tapiola aina ole ollut ylemmän keskiluokan asuinsija, mitä se eittämättä nykyisin on.

Helpoin ja paras tapa ehkäistä eriytymistä on mahdollisimman laaja asukkaiden kirjo kaikkialla.

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia kaupunkilaisia: työelämässä olevia, opiskelijoita, eläkeläisiä, työttömiä, elämäntapaihmisiä, uraohjuksia, vanhempainlomalaisia, free-lancereita, iloisia ja tavallisia keskivertohelsinkiläisiä siis.

Kaikki haluavat lisää kaupungin edullisia vuokra-asuntoja, mutta minne niitä voi rakentaa? Vanhoissa hiipuvissa lähiöissä olisi halpoja tontteja, mutta alueet eivät kestä enää lisää vuokra-asuntoja. Vanhoihin lähiöihin ei voi siis enää rakentaa.

Vuokrataloja täytyy siis rakentaa myös uusille alueille, kuten Jätkäsaareen. Ja ehkäpä täydennysrakennustonteille niille alueille, joissa ARA-vuokra-asuntoja ei juurikaan ole.

Ennen meillä oli Suomessa ns. yleishyödyllisiä toimijoita kuten VVO ja SATO kaupunkien lisäksi rakentamassa ja vuokraamassa edullisia vuokra-asuntoja. Nyt näistä yhtiöistä on tullut asuntosijoitusyhtiöitä, joten kaikki säädellyt vuokra-asunnot ovat tulevaisuudessa lähinnä Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja.

VVO ja SATO ovat saaneet kaupungilta vuokratalotontteja, joille on saatu ARA-lainoitusta. Vuokrat olivat pitkään säädeltyjä ja siten asukkailleen kohtuullisia. Talot vanhenevat, ja lainat loppuvat, peruskorjauksiakin pitää tehdä. ARA-vuokra-asunnot vapautuvat säätelystä.

Mitä tapahtuu Helsingin eri alueilla hallintamuotojakaumalle?

Katajanokalla kaikista (muiden kuin kaupungin) ARA-taloista tulee mitä ilmeisemmin markkinavuokrataloja. ARA-asuntoja on koko ajan vähemmän.

Valtion uuden tulorajan takia ARA-asuntoihin pitää asuttaa vaikeimmin muilla asuntomarkkinoilla pärjäävät, eli  pelkona on, että kaupungin vuokra-asunnoista tulee hiljaa hiipien vuokrakasarmeja ja alueiden positiivisesta kehityksestä on vaikea pitää kiinni. Ei kai kukaan oikeasti tätä halua?

Kuvissa on Meri-Rastilaa, joka kokee tulevaisuudessa suuren muutoksen lähiöstä meren ja puistojen kaupunginosaksi. Keskusta metron luona uudistuu. Puistoista tulee alueen ydin, jalankulun ja pyöräilyn reitistöistä sekä toimivampia että elämyksellisempiä. Ja puistot vievät metrolta merelle, vain 800 metriä!

Alueelle tulee paljon uutta rakentamista ja peruskorjausiässä olevia matalia kerrostaloja korvataan osittain uusilla, joissa ei ole betonielementtijulkisivuja. Hallintamuotojen kirjo kasvaa samalla. Osa nykyisistä taloista on mukavasti istutettu kumpuilevaan maastoon, pihat ovat välistä varsin viihtyisiä.

Meren luona on liikuntapuistojen lisäksi Kallvikin pysäyttävän hieno mäntymetsä kannas uimarantoineen. Itse olin niin häkeltynyt tästä kohdasta. Yksinkertaisesti kaunis. Lähellä on myös mukava, pieni vanha punainen kahvila Villa Ullas.

Merenrantaan on rakennettu jo uutta Helsinkiä.

Ensimmäisessä kuvassa on alueen asukkaiden ja Lähiöprojektin lähiviljelypuutarha Nuorisotalon edessä. Myös meren luota löytyy asukkaiden laatikkoviljelmiä. Aukiolla on aika kreikkalainen tunnelma.

 

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.

Ruumishuoneesta nuorisotaloksi – muuntojoustavuutta Kallion tyyliin

Entinen ruumishuone, saa olla omassa rauhassaan Aleksi Kiven kadun varrella, puiston kulmalla. Oma rauha sopii hyvin myös talon nykyisille käyttäjille, Harjun nuorisotalossa.

Viimevuosina yksi trendi on ollut rakennusten suunnittelu elinkaarijoustaviksi. Arkkitehdin on pitänyt miettiä miten tiloja voidaan muokata tulevaisuudessa helposti eri käyttöihin. Aikamoista arvailua vaativaa työtä,. Lopputuloksena on usein ollut tylsää yleistilaa, joka ei sovellu täydellisesti mihinkään ja jonka luonne on neutraali eli epäkiinnostava. Lisäksi usein on tehty varauksia asioille jotka eivät koskaan toteudu ja jotka hankaloittavat alkuperäistä suunnittelua, ja ehkä jopa maksavat ylimäärästä. Kyllä joo, joskus ylimääräisistä reikävarauksista betonipalkissa on iloa, siis ainahan löytyy poikkeuksia. Usein samaan joustoon tai pidemmällekin pääse kuitenkin sillä, ettei kaikki ole minimimitoituksella tehty. Mutta aika usein se on minusta hieman kummallinen ajatus tuo elinkaarijoustavatila.

Jos tila on kiinnostava ja haastava, löytyy se seuraavakin käyttö helpommin. Oudot paikat ja ”väärät tilat”, niistähän syntyy uusia ajatuksia jotka parhaimmillaan tuottavat myös jotain uutta itse toimintaan. Myös tila voi auttaa ideoiden synnyssä. Ei kaiken tarvitse olla aina helppoa!

Harjun nuorisotalo on vajaa sata vuotta vanha tiilirakennus. Junarata meni Malmin hautausmaalle ruumishuoneen vierustalta kolmekymmentä vuotta, sitten talo oli maalivarastona ja lopulta tyhjillään. 1980-luvulla rakennusta alkoivat käyttää paikalliset asunnottomat. Kellareissa soittava nuoriso ”Vaasankadun jengi” kiinnostui paikan rauhasta myös ja kaupungin nuoriso-ohjaajan myötävaikutuksella paikka saatiin nuorison käyttöön vuonna 1986.

Talossa on Suomen oloissa monipuolista tiililimitystä takaseinällä.

 

Uusjugendia 80-luvun malliin Uudenmaankadulla

Aina välillä joku kysyy, miksi ei enää tehdä kauniita taloja esimerkiksi jugend-taloja? Hyvä kysymys mietittäväksi. Mitä se tyyli jugend tai Suomessa myös kansallisromantiikka oikein tarkoittaa vaikkapa asuinrakennusen tyylinä?

Jugendissa (lyhyempi ja käyttökelpoisempi sana) oli tärkeää että jokainen asuinhuoneisto oli omanlaisensa. Päällekkäiset ja vierekkäiset asunnot tehtiin toisistaan poikkeaviksi pohjapiirroksiltaan, julkisivuissa ei ollut parvekkeita päällekkäin ja muutamia erkkereitä vapaasti sommiteltuna. Ikkunat, parvekkeet, tornit ja erkkerit olivat mieluiten kaikki erilaisia.

Kuva-aiheet ja tyylin henki saatiin lähinnä keskiaikaisten kivikirkkojen hengestä tai luontoaiheista. (Kuvassa keskellä on jonkinsortin tonttu kyykyssä istumassa Bulevardin kulmatalossa.) Tavoitteena oli kokonaistaideteos, jossa kaikki tehtiin rakennuksen ehdoilla: julkisivut, porrashuoneet, kiintokomerot, puukasettikatot ja kaakeliuunit olivat samaa tyyliä.

Materiaalit olivat korostetun suomalaisia: graniittilohkaresokkeleita ja puusta veistettyjä käpyaiheita. Seinät ja ulokkeet rakennettiin käsin tiilestä ja rapattiin, ikkunapuitteet ja ovet tehtiin käsin puusta sekä muut yksityiskohdat lähinnä kuparista.

Jugendkin muuttui 1900-luvulla kevyemmäksi ja symmetrisemmäksi, aiheet ei niin esittäviksi (kuvassa kuitenkin ukko istumassa koristelistalla Töölönkatu 1:ssä), mutta rakentamisen käsityön määrä säilyi.

Käsityön määrä oli valtaisa. Ja asumisenhinta oli valtaisa myös. Ei näissä jugendlinnoissa1890-luvullakaan asuneet tavalliset työtätekevät helsinkiläiset. Vallitseva asumismuoto oli hellahuonetyyppinen asunto puutalossa kaupunginlaitamilla. Kiviset jugendtalot olivat harvojen onni.

Nykyisin rakennukset kootaan lähinnä elementeistä. Ulkoseinien uloin osa ehkä muurataan. Päällekkäiset asunnot tehdään mieluiten samanlaisiksi. Se on kätevää ja mahdollistaa suurempia, edullisempia tuotantomääriä, asuntoja useammille.

Mitä rakennettiin Uudenmaankatu 19-21:een, niiden siirrettyjen puutalojen tilalle, jotka ovat nyt Kaisaniemenrannassa?

Betonielementeistä tehtyjä vanhantyylisiä kerrostaloja. Tämän tyyppisiä elementtitaloja, valmistustekniikaltaan heikompia, tehtiin paljon myös Itä-Saksassa erityisesti 1980-luvulla.

Nämä Uudenmaankadun kerrostalot jäävät omalla paikallaan sivurooliin kapealla kadulla.

Simo Ristan valokuvia Uudenmaankatu 19-21 vuodelta 1973 voi katsoa: http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/uudenmaankatu/ser323038#contentwrapper

Kiinnostavat sivustot yleisemminkin tuo ”asfalttia ja auringonkukkia”.