Mitä voimme oppia Tukholmalta? – toiko miljoona asuntoa onnen vai segregaation?

1990-luvun vaihteessa, lukiolaisena, asuin kaksi kesää Tukholmassa, missä olin vanhusten ja vammaisten kotiavustajana. Mummoni asuivat muodikkaassa Södrassa ja itse asuin muiden maahanmuuttajien kanssa 1960-luvun lähiössä.

Talossani oli pitkät keskikäytävät ja porrashuoneita enemmän kuin kädessä sormia. Jotenkin mykkä paikka. Huoneesseeni kuului jääkaappi ja oma kylpyhuone, yhteiskeittiö oli keskikäytävän varrella.

Kotilähiössäni hätkähdin joka kerta kun kuulin kieltä, jonka olisin tunnistanut, tai kun näin vaalean tukan. Ei tarvinnut paljon hätkähdellä. Lähiö oli erillinen saareke, jolla ei ollut mitään tekemistä ympäröivän kaupungin kanssa.

Tosin enpä noita asioita tuolloin 17-vuotiaana kauheasti analysoinut enkä miettinyt. Paikka tarjosi minulle pelkän yösijan, muutaman kerran taisin huvikseni kävellä alueella, jolloin tunsin itseni jotenkin epätervetulleeksi. En tiedä tunsiko kukaan itsensä kotoisaksi tuolla.

Äsken kun katsoin aluetta virtuaalisesti, ei se näyttänytkään pahalta vaan vain paikalta jolta puuttuu identiteetti. Lisäksi kaikki talot olivat myös jonkun tapaisia kunnallisia vuokrataloja.

Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa vain halvalla halvoille paikoille?

Ruotsissa perustettiin 1960-luvulla miljoonaohjelma, jonka tarkoituksena oli ratkaista asuntopula. Miljoona asuntoa kymmenessä vuodessa. Betonilähiöitä ilman työpaikkoja ja ilman arkkitehtuuria. Todellista asuntotuotantoa siis. Miljoona asuntoa toteutui.

Toiko se onnen? No eihän se tuonut.

Se toi lukuisia toistensa kaltaisia nukkumalähiöitä.

Tukholmassa, kuten Ruotsissa muuallakin, asuinalueiden eriytyminen on ollut nähtävissä vuosikymmeniä. Ongelmat eivät ole vain kantaväestön pako alueelta, ja siihen liittyvät maineriskit mm. koulujen osalta, vaan tilanne on äitynyt jollain paikoin omaksi maailmakseen, että poliisikin on jättänyt näitä kortteleita villiksi länneksi.

Tukholmassa ei ole myöskään Helsingin vuokravalintasysteemiä kaupungin vuokratalojen asukkaile. Helsingissä asunto-osasto ja asuntolautakunta tekivät kovasti töitä, jotta asukasvalinnat pitäisivät alueet tasapainossa. On tutkittua tietoa, että vieraskielisten osuus kannattaa pitää alle 20%, jotta myös kantaväestö säilyy talossa. On myös tärkeää, että huomattava osa asukkaista lähtee joka päivä töihin tai opiskelemaan, se vaikuttaa koko alueen henkiseen kulttuuriin. Hyvän tasapainon löytäminen erilaisten ihmisten välillä on ensi sijaisen tärkeää. Se hyödyttää meitä kaikkia.

Eli segregaatio oli puraissut Tukholmaa, ja aika pahasti.

Mutta lähiöiden kuningas Tapiola, on säilyttänyt vetovoimansa.

Mitä Tapiolassa tehtiin toisin kuin Tukholman Rinkebyssä?

Tapiolassa tehtiin taloja, joissa oli luonnetta. Ne olivat hyvin suunniteltuja sekä sisältä että ulkoa. Taloarkkitehtuurin lisäksi Tapiolassa suunniteltiin myös maisema taloryhmien välissä. Ja taloryhmät istutettiin maisemaan. Lähiölle luotiin tietoisesti identiteetti. Tapiola nousi vielä lähiöstä kaupunginosaksi, kun asuntojen lisäksi sinne saatiin uimahalli, toimistoja ja kauppoja.

Varmin tapa säilyttää asunnon arvo on hyvä arkkitehtuuri. Niitä taloja on mielekästä peruskorjatakin.

Rakentaminen maksaa aina paljon, ns.halvastikin rakentaminen. Pelkästään energiatehokkuusnormit tekevät mahdottomaksi teknisesti halvan rakentamisen, rumuutta se ei kuitenkaan estä. ”Estetiikkalisä” on rahallisessa mielessä marginaalinen asia.

Espoon Tapiolassakin ensimmäiset asukkaat valittiin eri yhteiskuntaluokista. Tarkoituksena oli sosiaalisesti kestävä, monipuolinen asukasrakenne. Eli ei Tapiola aina ole ollut ylemmän keskiluokan asuinsija, mitä se eittämättä nykyisin on.

Helpoin ja paras tapa ehkäistä eriytymistä on mahdollisimman laaja asukkaiden kirjo kaikkialla.

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia kaupunkilaisia: työelämässä olevia, opiskelijoita, eläkeläisiä, työttömiä, elämäntapaihmisiä, uraohjuksia, vanhempainlomalaisia, free-lancereita, iloisia ja tavallisia keskivertohelsinkiläisiä siis.

Kaikki haluavat lisää kaupungin edullisia vuokra-asuntoja, mutta minne niitä voi rakentaa? Vanhoissa hiipuvissa lähiöissä olisi halpoja tontteja, mutta alueet eivät kestä enää lisää vuokra-asuntoja. Vanhoihin lähiöihin ei voi siis enää rakentaa.

Vuokrataloja täytyy siis rakentaa myös uusille alueille, kuten Jätkäsaareen. Ja ehkäpä täydennysrakennustonteille niille alueille, joissa ARA-vuokra-asuntoja ei juurikaan ole.

Ennen meillä oli Suomessa ns. yleishyödyllisiä toimijoita kuten VVO ja SATO kaupunkien lisäksi rakentamassa ja vuokraamassa edullisia vuokra-asuntoja. Nyt näistä yhtiöistä on tullut asuntosijoitusyhtiöitä, joten kaikki säädellyt vuokra-asunnot ovat tulevaisuudessa lähinnä Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja.

VVO ja SATO ovat saaneet kaupungilta vuokratalotontteja, joille on saatu ARA-lainoitusta. Vuokrat olivat pitkään säädeltyjä ja siten asukkailleen kohtuullisia. Talot vanhenevat, ja lainat loppuvat, peruskorjauksiakin pitää tehdä. ARA-vuokra-asunnot vapautuvat säätelystä.

Mitä tapahtuu Helsingin eri alueilla hallintamuotojakaumalle?

Katajanokalla kaikista (muiden kuin kaupungin) ARA-taloista tulee mitä ilmeisemmin markkinavuokrataloja. ARA-asuntoja on koko ajan vähemmän.

Valtion uuden tulorajan takia ARA-asuntoihin pitää asuttaa vaikeimmin muilla asuntomarkkinoilla pärjäävät, eli  pelkona on, että kaupungin vuokra-asunnoista tulee hiljaa hiipien vuokrakasarmeja ja alueiden positiivisesta kehityksestä on vaikea pitää kiinni. Ei kai kukaan oikeasti tätä halua?

Kuvissa on Meri-Rastilaa, joka kokee tulevaisuudessa suuren muutoksen lähiöstä meren ja puistojen kaupunginosaksi. Keskusta metron luona uudistuu. Puistoista tulee alueen ydin, jalankulun ja pyöräilyn reitistöistä sekä toimivampia että elämyksellisempiä. Ja puistot vievät metrolta merelle, vain 800 metriä!

Alueelle tulee paljon uutta rakentamista ja peruskorjausiässä olevia matalia kerrostaloja korvataan osittain uusilla, joissa ei ole betonielementtijulkisivuja. Hallintamuotojen kirjo kasvaa samalla. Osa nykyisistä taloista on mukavasti istutettu kumpuilevaan maastoon, pihat ovat välistä varsin viihtyisiä.

Meren luona on liikuntapuistojen lisäksi Kallvikin pysäyttävän hieno mäntymetsä kannas uimarantoineen. Itse olin niin häkeltynyt tästä kohdasta. Yksinkertaisesti kaunis. Lähellä on myös mukava, pieni vanha punainen kahvila Villa Ullas.

Merenrantaan on rakennettu jo uutta Helsinkiä.

Ensimmäisessä kuvassa on alueen asukkaiden ja Lähiöprojektin lähiviljelypuutarha Nuorisotalon edessä. Myös meren luota löytyy asukkaiden laatikkoviljelmiä. Aukiolla on aika kreikkalainen tunnelma.

 

Purkamalla parempaa Helsinkiä – Cityn uudet toimistotalot 1/2

Sotien jälkeen ensin korjattiin ja sitten rakennettiin sen tilalle, minkä sota oli hajottanut. Mutta sitten alkoi ennen näkemätön purkubuumi. 1950-1970 -luvuilla Helsingistä purettiin noin 800 taloa, joista muutama sata oli komeita ja koristeellisia kaupunkikorttelitaloja, paikalla käsinmuurattuja urbaaneja kivilinnoja.

Mitä rakennettiin tilalle? Helsingin ydinkeskustassa, jossa toimistoista sai parhaan hinnan, niin hyvin paljon aika keskinkertaisia toimistotaloja, joihin tehtiin monotonista metallikasettipintaista rasterijulkisivua. Sellaisia joita en ole huomannut, vaikka olen kävellyt pitkin Mannerheimintietä tuhansia kertoja. Siis pääosin varsin harmittomia taloja, mutta sellaisia kuitenkin jotka muokkaavat paikan tunnelmaa. Sillä onhan Mannerheimintiellä Espan kohdalla ihan erilainen tunnelma tai kaupunkikuva, jos halutaan puhua arkkitehtoonisesti, kuin pohjois-Esplanadilla. Aina näin ei kuitenkaan ole Manskullakaan ollut. Toivottovattavasti olemme oppineet jotain.

Toki poikkeuksiakin keskinkertaisista, teollisesti valmistetuista rasteritoimistotaloista löytyy, sellaisiaa hyvin detaljoituja ruudutettuja tummia toimistotaloja, hyviä materiaaleja, suhteikkaitakin. Suuri virhe olisi nyt purkaa nämä kaunokaiset, helmet täytyy osata poimia joukosta. Pitääkin kirjoittaa myös näistä onnistuneista kaupunkikuvan rauhoittajista. Parhaimmissa 1960- ja 1970 -luvun taloissa on jopa jippoja ja pieniä oivalluksia. Koiratkin tykkää.

Peruskorjausiässä olevan toimistotalojen joukosta voisi mielestäni purkaa puolet, ja antaa samalla mahdollisuus rakentaa uusia parempia toimistotaloja tilalle. Säilytettävät tulee tietenkin etukäteen arvottaa, kaupunginmuseo onkin tehnyt loistavan pohjatyön inventoimalla kaikki ns.City-alueen toimistotalot. Purkaminen on sinänsä epäekologista, joten ne, joiden kerroskorkeus on riittävä, voitaisiin purkaa betonirunkoa lukuunottamatta.

Kasarmitorin kahden toimistotalon purku on alkanut. Tilalle rakennetaan uudet toimistotalot.

Kaartin poliisitalo on ollut tyhjillään jo kolmisen vuotta. Kutsukilpailu järjestettiin asuintalosta. Valittua voittajataloa ei ole kuitenkaan lähdetty rakentamaan.

Ulkoseinät ovat uusimiskunnossa. Kaupunkilaisten kannalta tuskin on huono asia, että tällainen talo, jonka ensimmäiset kerrokset ovat leikattu pois kadusta pimeään, aitojen taakse, korvautuu toisella. Kyllä kaupunkitalot pitää rakentaa niin, että niiden ohitse on mukava kävellä.

Tämäkin Yliopiston hallintorakennus on saman Arkkitehti Toivo Korhosen toimistosta kuin edellinen talo. Tämän tilalle tulee kutsukilpailun perusteella uusi ja uljas monitoimi/toimistotalo. Tämä vanha talo on juuri sellainen, joka ei ole jättänyt mieleeni mitään muistijälkiä. Itse asiassa se näyttää valokuvassa paremmalta kuin todellisuudessa. Tästä talosta jätetään runko jäljelle.

Hypätään hetkeksi Sörnäistenrantaa, hieman kiihkeimmän keskustan ulkopuolelle. Tämä Haapaniemenkatu 4 toimistotalo puretaan myös, kokonaan. Paikka on siis Tannerin kentän laita. Jo vuosi rakentamisen jälkeen sen betoniulkoseinät olivat niin huonossa kunnossa että ne piti peittää metallikääreeseen. Se oli vasta vuonna 1974 pystytetyn talon ensimmäinen suuri ongelma, muttei viimeinen. Silloinkin luultiin tehtävän joustavaa toimistorakentamista siireltävine väliseinineen. Tämä talo korvautuu onneksi uudella toimistotalolla ja Kallionkin kulmilla säilyy kaupungin monimuotoisuus.

Kantakaupunki tarvitsee monipuolisia tiloja ja toimintoja. Keskustaan kuuluu muutakin toimintaa kuin asuminen. Vanhan mallisille toimistotaloille on kysyntää, mutta vähemmän. Uudentyyppisiäkin toimistotiloja tarvitaan Helsingin Cityyn. Kivijaloissa olevat palvelutkaan eivät elä pelkillä iltaisin kotiin saapuvilla asukkailla. Ravintolatkin elävät tavallisesti sekä lounas- että ilta-asiakkaistaan. Monipuolisuus on osa Helsingin keskustaa, toivottavasti myös tulevaisuudessa.

Jatko-osassa odottavat uudet uljaat suunnitelmat.

 

SIltamäki – betonilähiö parasta A-luokkaa

Siltamäki tuli tunnetuksi ”Naapurilähiönä” Mainostelevision seitsenvuotisessa tv-sarjassa. Tämä tapahtui nin kauan sitten, että edes minä en muista kyseistä tv-sarajaa. Eli 1970-luvulla kun Siltamäki oli uuden karhea, se sai edustaa koko kansalle sitä hienoa lähiö-aatetta, taloja luonnossa, suomalaista kaupungistumisen ensimmäistä massamuuton vaihetta. Tästä voi päätellä että Siltamäki on 1970-luvun lähiöaatelia.

Siltamäen 1970-lukulainen betonlähiö on rakennettu tasaiselle maalle, pohjois-Helsinkiin, Keravajokilaaksoon. Alueen reunoilla lääjoissa puistoissa on kaksi keinotekoista mäkikumpareetta. Arkkitehti Pentti Ahola sekä suunnitteli alueen talojen sijoittelun että talot alueelle. Ahola on suunnitellut myös Pohjois-Tapiolan asemakaavan että Tapiolan hienot atrium-talot, eli varsin pätevä arkkitehti, ja sen kyllä huomaa.

Täytyy sanoa, että oli hauska mennä bussilla retkelle Siltamäkeen talvisena sunnuntaipäivänä. Kävellä ensin lähiössä ja sitten virkistäytyä uimahallissa. Talvi ei varmasti ole paras ajankohta, sillä harmaa on Siltamäen hallitseva väri. Mutta kasvaneen puuston ja harkittujen muutamien tehostevärien kanssa vaikutelma on melkeinpä miellyttävä. Keväästä syksyyn väritys on varmasti huomattavasti omaa kokemusta hienompi, niin paljon vihreää näytti Siltamäessä olevan. Talvella valkoiset ja harmaat talot eivät oikein ole edukseen suomalaisessa lumimaisemassa. Missään.

Itsekin 1970-luvun Puolimatkan lähiössä kasvaneena, näin paljon eroja ja yhtäläisyyksiä. Siltamäki on matala ja hallitun oloinen kokonaisuus, kaikki talot ovat kaksi tai kolme kerroksisia. Porrashuoneet ja niihin liittyvät lasiseinät, portaat ja kaiteet ovat kaikki yksinkertaista ja laadukasta. Päämateriaalit ovat betoni, teräs ja puu. Taloissa on suuret puuikkunat, joihin lähes kaikkiin on laitettu lisälasi. Betonielementit ovat hyväkuntoisen näköisiä, hyvin tasalaatuisen oloisia. Eli kaikin puolin hyvin suunnitelutu, hyvin tehty ja hyvin pidetty.

Joka aikakaudella on huonoja ja keskinkertaisia, hyviä ja erinomaisia esimerkkejä. Toki 1970-luvulta on tehty parempia yksittäisiä rakennuksia, mutta en muista nähneeni hyvää kokonaisuutta ennen. Yleisesti ottaen 1970-luku ei ollut arkkitehtuurin kulta-aikaa, sen tietenkin myönnän, eikä Siltamäessä koe talvella hurmosta varmasti kukaan. Mutta mutta.

Kävin myös yhdessä asuntonäytössä. Asunto oli avara, valoisa, myös kylpyhuoneessa oli ikkuna. Katossa ei ollut ontelolaatan saumoja. Näkymät olivat puistoon. Hinta oli hyvin alhainen. Tietenkin suuret peruskorjaukset oli tekemättä, mutta yhtiö oli iso ja lähtökohta perushyvä. Ihmettelin itsekseni mikä salassa pidetty aarre tämä alue onkaan perheille.

Niin ja ne betonielementit. Sandwich-elementit ovat valmiita ulkoseinäelementtejä joissa on sisäpuolen teräsbetonilevy ja ulkopuolen teräsbetoniley ja niiden välissä mineraalivillaa. Tällainen valmis kerrosvoileipä tuli valmiina työmaalle.

Niissä oli ”perinteisesti” kaksi eri reijitystapaa ikkunoille. Toinen oli ikkuna keskellä elementtiä ns. reikäbetonielementti ja toinen oli ei ikkunaa eli umpibetonielementti.

Silti SIltamäessä elementit ovat myös osa talojen arkkitehtuuria, eiävt vain pakollinen paha.

Itsekin kun aloitin arkkitehtuurin opintoni 1990-luvun alussa, oli toinen rakennustekniikan harjoitustyöni täyselementtikerrostalon pääpiirustusten tekeminen. Silloin pitkien ulkoseinien paksuus oli 180 mm ja päätyseinien 360 mm. Nykyisin ulkoseinät ovat noin 500-600 mm paksuja. Aika iso muutos. Toivottavasti sillä on satsaukseen nähden haluttu merkitys. Tässä asiassakin meitä 1990-luvun opiskelijoita opetettiin toisin. Silloin sanottiin ettei tietyn lämpöeristemäärän jälkeen takaisinmaksuaika koskaan ylitä panostusta ennen seuraavaa uusimiskierrosta.

Siltamäen ostoskeskus ei ole parhaimmillaan, mutta siistihkö se on. Siellä oleva Siltamäen uimahalli on kunnon lähiöuimahalli, ehkä kylläkin pienin näkemäni. Halli on Kekkosen ajalta kun lähiöihin tehtiin uimahalli, pururata ja urheilukenttä, kansalaisten kuntourheilua tukemaan.

Siltamäen uimahallia voi vuokrata yksityiskäyttöön! Pelkkä ajatus omasta uimahalliajasta on huima. Eikä hinta ole mitenkään ylimitoitettu vaan aika kohtuullinen 200 €.

 

Loppuun laitan pari kesäisempää kuvaa, jotka on ottanut Marina Fogdell.

Fazerin salaisuudet ja Maxim – naapurit Kluuvinkadulla

Karl Fazer Cafe eli Fazerin kahvilassa on historian havinaa. Se on koko nykyisen Fazerin konsernin syntypaikka ja samalla se on yksi Helsingin vanhimmista, edelleen samalla paikalla toimivista kahviloista. Kahvila on vuodelta 1891. Tosin rakennus on vaihtunut jo kahteen otteeseen, ensin 1908 ja sitten vain kaksikymmentävuotta myöhemmin (miksiköhän?) purettiin ja rakennettiin uusi. Nykyinen Fazerin talo on vuodelta 1930, ja se on funkkis-tyylinen. Alkujaan kahvila oli kahdessa kerroksessa ja nuoriso jylläsi toisessa tasossa.

Seinällä on edelleen alkuperäinen seinämaalaus ja ennen vuosituhannen vaihetta myös seinien ja katon väri oli alkuperäinen. Katto oli komea kiiltomusta, täydellisesti maalattu peilaava pinta. Viimeksi kun kävin oli siitä tullut latte-kahvin värinen.

Mutta se miksi Fazerille pitää mennä on tietenkin kupolisali. Kupoli on laakea ja salaisuudet paljastava. Vastapäätä olevien keskustelun kuulee selvästi ja sanatarkasti. Hauska ilmiö. Lattiakin on nykyisin alkuperäinen marmorilattia, joka oli pitkään piilossa kokolattiamaton alla. Mitä aarteita jalkojemme alla onkaan piilossa…

Fasun edessä lentää Fazerin kukko, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Björn Weckström. Sama mies joka suunnitteli myös Lapponia-koruja mm. Tähtien sodan prinsessa Leialle. Onko kukko kadonnut Fazerin paketeista? En muista nähneeni vuosiin. Ilmeisesti lentänyt pois.

Naapurikorttelissa pitää majaansa Maxim-elokuvasalit.

Vuonna 1939 valmistuneessa Valentin Vaalan elokuvassa ”Vihreä kulta” metsänhoitaja Suontaa toteaa rouvansa pääharrastuksen olevan ”Stockmannin tavaratalo ja Fazerin kahvila”. Päteviä harrastuksia edelleen varmasti jollekin.

http://www.fazer.fi/kahvilat-ja-leipomot/artikkelit/kluuvikadulla-uudessa-talossa/

Maxim on Suomen vanhin elokuvateatteri, joka toimii edelleen samassa osoitteessa jo vuodesta 1909 eli yli vuosisadan. 1974 vanha Maxim purettiin, tosin vanhasta elokuvasalin mm. päärynäpuisia seinäpaneelit ja kristallikruunut säilytettiin varsin huolella uuteenkin rakennukseen. Taitaapa historia taas toistaa itseään. Vanha sali säilytetään, uusi rakennetaan korvaamaan toista, kohta purettavaa salia.

Ihmeellistä ettei näitä kaupungin valmiita, kiehtovia tarinoita hyödynnetä bisneksessä yhtään enempää.

Talot vaihtuvat, mutta kahvila toimii ja elokuvat pyörivät. Toivottavasti pala historiaa pääsee konkreettisestikin mukaan ja kaupunkikulttuuri kukoistaa.

http://yle.fi/uutiset/legendaarinen_maxim_sailyy_sittenkin_elokuvateatterina/7677190

Marimekon tehdas Herttoniemessä – voiko iv-rööri olla kaunista?

Voivatko palotikkaat ja ilmanvaihtoputket olla arkkitehtuuria?

Herttoniemen Marimekon tehdas pitää sisällään komeat kankaanpainantakoneet. Niiden painamien kankaiden värinkestävyys on poikkeuksellista, edelleen vuosikymmeniä vanhoissa puuvillakankaissa ovat värit kohdallaan. Tähän värien hehkuun perustuukin tärkeä osa Marimekon maineesta laatukankaiden tekijänä.

Rakennus painokoneiden ympärillä on myös merkittävä. Runoutta harvemmin yhdistetään teolliseen arkkitehtuuriin, mutta arkkitehti Erkki Kairamon arkkitehtuurissa nämä kaksi kohtaavat toisensa.

Rakennukset ovat yksinkertaiset, mutta seinien ilmanvaihtoputket ja palotikkaat palvelevat kauneutta. Teräsosat ovat siroja, keveitä ja yhdessä ne ovat dynaamisia ja jännitteisiä. Lakisääteisen rekvisiitta on käännetty runoudeksi.

Värit ovat haalistuneet ulkopuolella, osa ohuista teräsikkunoista korvattu myöhemmin alumiinisilla ja rakennukseen on tehty laajennusosa, mutta vieläkin voi nähdä miksi Armi Ratia valitsi Erkki Kairamon tehtaansa piirtäjäksi.

Arkkitehti Erkki Kairamo piirsi rakennuksen yhdessä Reijo Lahtisen kanssa vuonna 1974 ja 1978.

Suomalaista konstruktivismia, jossa koristeina on tehtaalle välttämättömiä lisähärpäkkeitä.

Katso myös Erkki Kairamon Itäkeskuksen maamerkki

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/19/helsingin-toiseksi-korkein-rakennus-ja-1980-luku/

Helsingin rumimman talon uudet vaatteet – Ornamentiikka 2

Hakaniemen torin kupeessa on Opetushallituksen talo, jota kutsuttiin Helsingin rumimmaksi taloksi. Yksitotinen betonielementtitalo on sijainniltaan kuitenkin eräällä Helsingin mainioista rantapaikoista, näkymät Kruununhaan kaupunginosaan. Betonielementit olivat 1970-luvun tyylillä niin kutsuttuja reikäelementtejä, eli keskellä betonielementtiä oli ikkunareikä ja päätyseinissä umpielementtejä eli elementtejä ilman keskireikiä. Tämän tuotantoystävällisemmäksi tuskin voi talojen ulkoseinäsuunnittelu tulla. Vaihtelu oli täysi nolla, tai siis kaksi. Tästä linkistä pääsee katsomaan myös vanhaa ulkomuotoa, jos muistikuva on päässyt haalistumaan, vaikka aika lähtemättömän vaikutuksen rakennus kyllä varmasti meihin moniin teki. http://www.betoni.com/Download/22307/BET0902%20s10-19.pdf  

Tämä talo koki muodonmuutoksen viitisen vuotta sitten, vajaa neljäkymmentä vuotiaana. Betonirunko jätettiin jäljelle ja näin voitiin säästää 20 % rakennuskuluissa uuteen verrattuna. Rannanpuoleiseen seinään tehtiin laaja ja korkea sisääntulokoverrus, betonielementtien ulkopinta purettiin pois ja uusittiin eristeillä ja levyseinänä, jonka päälle asennettiin vielä silkkipainetut lasilevyt ja päätyihin mustaa verkkoa. Kuvio toistuu samana jokaisessa lasielementissä.

Tämä kuva ei ole toimistorakennuksesta vaan Arabianrannan eräästä asuinrakennuksesta.

Jos graafinen betoni on vallannut asuinrakennuksia ornamentiikallaan, koristellaan nykyisin yksitotiset toimistorakennukset kuvioiduilla laseilla. Silkkipainatus on täysilasijulkisivujen vaihe numero kaksi. Tässä koristelutyypissä on ne samat vaikeudet kuin graafisessa betonissakin. Ehkä pinnan kuviot ovat hieman vaimeammat johtuen värisävyistä, tai siis värisävyttömyydestä, kuviot ovat himmeähköjä, lähinnä valkoisen ja harmaan eri sävyjä.

Ennen oli toisin. Vanhojen kirkkojen värikkäät lasimaalaukset siivilöivät valoa toisesta todellisuudesta meidän kuolevaisten lohdutukseksi ja liikehuoneistoista avautuivat ikkunat tähän todellisuuteen ilman sumentavaa kalvoa.