Väliaikaista kaikki on vaan – paviljonkeja vai parakkeja?

Kontti on pop. Väliaikaisuus tarkoittaa mahdollisuuksia johonkin uuteen ja kokeilevaan. Kontteja kasaan ja lapset sinne kokemaan uusia asioita. Mutta onko tämä automaattinen yhtälö? Ovatko väliaikaiset koulut ja päiväkodit kokeilevan opetuksen ja hoidon mallirakennuksia?

Itselleni ensimmäinen mielikuva kontista on kuva entisestä arkipäivästäni. Työmailla kontit olivat niitä ryppypeltisiä putkiloita, joiden päässä oli pienehkö ikkuna hyttysverkkolla ja tuuletusritilällä. Sisältä peltikonttien lattioissa oli kulahtaneet muovimatot, vessa haisi, ilma oli tunkkainen, pöydät ja tuolit olivat tahraisia ja kolhiintuneita. Keskellä kulki käytävä, jonka molemmin puolin olivat työmaan toimistohuoneet. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.

Työmaaparakeissa oltiinkin takit päällä mutta itse päähuomio oli nousevassa talossa, siinä kiinnostavassa työssä jota yhdessä teimme. Muistan aina kun eräs vastaava mestari totesi minulle, että kuinka mukava onkaan kuulla korkokenkien kopse. No ne ajat ovat takanapäin. Eikä työmaille mene enää arkkitehditkaan muissa kuin turvakengissä.

Helsingissä on noin 100 peruskoulua ja paljon paljon päiväkoteja. Monet peruskoulut ja päiväkodit ovat peruskorjausiässä. Väistötiloja tarvitaan. Monissa kaupunginosissa lapsia onkin enemmän kuin ennusteet antoivat olettaa. Ja uusissa kaupunginosissa on uuden alueen alun lapsibuumi kohta alkamassa.
Väliaikaisia ratkaisuja on tarvittu muun muassa Kaisaniemen puistoon, Lauttasaaren pysyvän päiväkodin vierelle, Vuosaareen ja uusille alueille.

Helsinki heräsi päiväkotipuolella vuonna 2008, ja antoi arkkitehti Seppo Häklille ja arkkitehdit Huttunen-Lipasti-Pakkaselle tehtäväksi löytää ratkaisu siirrettävälle päiväkodille. Nyt näitä paviljonkeja on kymmenkunta, muutama jo siirettynä toisessa paikassaan. Koko prosessiin suunnittelun alusta valmiiseen päiväkotiin meni hieman yli puoli vuotta. Näiden paviljonkien kohdalla ei ole kyse sanallisesta silmänkääntötempusta, vaan arkkitehtuuri parantaa kaikkien ympäristöä marginaalisella taloudellisella panoksella. Ja vanhempana voin kuvitella kuinka paljon helpompaa on viedä lapsensa tällaiseen paikkaan kun työmaakoppia etäisesti muistuttavaan parakkiin.

Paviljonki tarkoittaa tässä ajatuksella kokonaisuudeksi suunniteltua taloa. Kun taas parakki tarkoittaa tilaelementtikokoelmaa, jonka ulkoseinät ovat rimotuksella kuorrutettu.

Väliaikaisuuden havaitsee lähinnä paviljongin perustuksista.
Uusia päiväkotipaviljonkeja on Helsingissä kymmenkunta. Näitä päiväkotipaviljonkeja voisikin bongata. Itse olen löytänyt vasta kaksi.

Paviljonkipäiväkodit ovat pihan puolelta iloisen värisiä, muutamaa komposiittilevyä vaihtamalla värityksen voi sopeuttaa aina uuteen ympäristöön sopivaksi. Väliaikaisuus antaa vapautta värikokeiluille, nämä ovat tosin niin onnistuneita, että voisivat olla toki pysyviäkin.

Tilaelementit ovat 9 metriä pitkiä ja puurakenteisia. On katosta ja terassia.

Lasten koulutus ja päivähoito on tärkeää, siitä kaikki ovat hellyyttävän yksimielisiä. Vaikka kaikkein tärkeintä – aina – ovat ihmiset, on paikoillakin oma merkityksensä. Kyllä sitä itsekin toimin aika eri tavalla, jos olen paikassa, jossa ihmiset on pakattu junavaunumaisesti käytävien varrella tai jos olen paikassa, jossa on tilat ovat avaria ja monipuolisia sekä pinnat kestäviä. Junavaunuelämä tekee minusta ainakin varovaisen, toisen yksityisyyttä ehkä liikaakin kunnioittavan, soljuvat tilat taas aktivoivat mieltä, eikä passiivinen seuranta olekaan niin luontevaa.

Mutta missä on paviljonkikoulut? Väliaikaiset koulut ovat nykyisin lähinnä maastoutettuja parakkeja. Hyvä että edes näin, mutta kaksi kolme vuotta on pitkä aika lapsen kouluelämässä.

Pop up -kulttuurissa väliaikaisuus on mahdollisuus, miksei myös kouluelämässä?

Ennakkoluulotonta ja omalaatuista – brändejä, Arabianrannan koulu

Miten niin mielikuvia ei voisi muuttaa?

Alueen brändäys on kyllä tärkeätä ja mielikuvat myös. Mutta mielikuvien ja brändäyksen täytyy perustua oikeaan tietoon ja todelliseen tilanteeseen. On turha pelätä outoja yhdistelmiä. Niistä voi kehkeytyä juuri niitä omalaatuisimpia ratkaisuja, jotka tekevät ympäristöstämme kiinnostavan ja yllätyksellisen. Ei mikään ihme että designista kiinnostuneet merkkibrändit perustavat toimistonsa vaikkapa Vallilan vanhoihin teollisuustiloihin, tai uusi kuntokeskus perustetaan entiseen elokuvateatteriin ja nuoristalo ruumishuoneelle.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/30/ruumishuoneesta-nuorisotaloksi-muuntojoustavuutta-kallion-tyyliin/

Monet olivat peloissaan, kun muutama kymmenen romanialaista pitivät telttakylää Kalasatamassa. Erityisesti joidenkin mieltä askarrutti, millaisen maineen uusi Kalasataman asuinalue siitä mahdollisesti saa. Että kaikki yhdistävät Kalasataman tähän ohimenevään tilanteeseen myös tulevaisuudessa. Onko Kalasataman maine nyt mennyt?

Näytin pienen romanilaisen telttakylän ja kerroin siihen liittyvästä mediakeskustelusta myös espanjan asuntoministerille, aikana kun töihin kuului myös arkkitehtuurituristioppaana toimiminen, mikä oli itse asiassa aika mukavaa. Ajelimme siis Kalasataman pienen romanileirin ohi kohti Arabianrantaa noin vuonna 2010. Kaikki olivat hyvin hyvin huvittuneita, sillä espanialaisesta näkövinkkelistä meillä oli suurenluokan mittakaavaharha. He puhuivat tuhansista, me kymmenistä.

Arabianranta päättyi aiemmin tehtaaseen, jonka jälkeen oli joutomaata merenlahta kohti. Keskellä tätä ei mitään, oli alkoholistien märkäsuoja, ns. Liekkihotelli. Nyt sen paikalla on Arabianrannan peruskoulu.

Silloinen Suomen virallinen, vihainen nuori arkkitehti, eli Kai Wartiainen valittiin suunnittelemaan tämä uusi Arabianrannankoulu. Wartiainen halusi yllättää, tehdä totutusta poikkeavalla tavalla, käyttämällä totutusta poikkeavia, arkisia materiaaleja, kuitenkin loppuun asti hyvin suunnitellen.

Betonia valettiin kumimattoon tai profiiliin, ja saatiin uudentyyppistä seinää, muottivaneria käytettiin seinissä pintamateriaalina. Suunnittelu oli huolellista detaljitasolle asti, metalli jätettiin maalaamatta, mutta portaat tehtiin teräsprofiileista suunnitellen, ei valmistuotteita ostaen.

Alkoholistien L:n mallinen rakennus vuodelta 1979 sai pitää perinteisen rappauksensa ja ruutuikkunansa. Oikeasti käytänössä kaikki uusittiin runkoa lukuunottamatta. Tähän osaan tehtiin luokkahuoneet. Uusi L:n mallinen rakennus laitettiin vanhan syliin ja sinne laitettiin liikuntasali ja muita erikoisempia tiloja. Harmikseni kuulin että vanha osa on taas yksi näistä sisäilmaongelmaisista koulutaloista. Näissä korjauksissa ei ole varaa epäonnistua.

Kai Wartiainen on tehnyt Arabianrantaan toisenkin koulurakennuksen muutoksen, Metropolian yhden toimipisteen Hämeentie 161:een.
Hienoiten Kai Wartiainen on kuitenkin onnistunut Helsingin kohteistaan HTC-centerissä Kaapelitehtaan vierellä, Ruoholahdessa.

Suomen toistaiseksi parhaat toimistorakennukset, jotka todella liittyvät paikkaan ja hyödyntävät mielikuvia ja luovat niitä. Pääosin meidän sinänsä laadukas toimistorakentaminen on hieman anonyymia ja ympäristönsä hieman etäisesti liittyviä. Tähän täytyy palata ajan kanssa.

Arabianrannan brändäys taas perustui luovuuden mielikuvan vahvistamiselle. Taiteesta tehtiin osa käyttöympäristöä. Taideteollinen korkeakoulu, nykyisin Aalto yliopisto, ja Iittalan Arabiantehdas antoivat pohjan taidebrändäykselle. Tämä brändäys ei perustunut keksittyyn mielikuvaan vaan olemassaolevan piirteen vahvistamiseen ja muokkaamiseen.

Koulun pihalla olevat taiteilija Kaija Kontulaisen Arabian Hevoset. Hyvää tinkimätöntä taidetta, joka ei pelkää kosketusta tai koskettaa.

Kuinka kapeaan kohtaan voi talon rakentaa – Perhon lisäsiipi Kampissa

Viedessäni lapsia päiväkotiin naapurirakennukseen, en olisi koskaan kuvitellut että ravintolakoulun, kävelytien ja funkkisbensa-aseman väliin mahtuu talo. Mutta mahtui siihen. No, pieni palanen bensiksen katoksesta piti kyllä leikata ensin pois.

Bensiksen katos ei ollut alkuperäinen funkkiskatos 1932-vuodelta, vaan hyvä 1990-luvun versio, toteuttuna lennokkaana siipenä. Tästä uudesta katoksesta uskallettiin otta komein suippokärki pois ja korvata se kaksoiskärjellä.

Ravintolakoulu Perho on kaunis päiväperho Mechelininkadulla. Harvassa paikassa on yhtä paljon valpaita ja iloisia ravintolatyöntekijöitä tekemässä parhaansa asiakkaiden viihtyvyyden eteen. Interiööri on ehtaa 1950-luvun vanerisisustusta, ja tunnelma kotoisan viehko. Arkkitehtina aina hyvä Arne Ervi, joka on suunnitellut mm. Helsingin yliopiston Porthanian. Perho tarvitsi lisää opetustiloja, ja niitä saatiin rakennettua naapuritontille.

Vanhan Perhon sisäänkäyntikatoksen lasista alapintaa. Eli katos on yhtä suurta lamppua.

Tällä kenkälusikkakaavoituksella voidaan onnistua hyvinkin kantakaupungin tiivistysprojektissa. Tonttitehokkuus tulee näin rakentaen varsin hyväksi. Tonttitehokkuushan on 1, jos koko tontti on peitetty yksikerroksisella rakennuksella ja tässä tapauksessa talo on kolme/nelikerroksinen.

Ikkunoita koristavat nuo nykyajan ornamentit, eli uudessa Perhon lisärakennuksessa on Oiva Toikan ruokahalua lisäävät kasvikset ja hedelmät.

Uuden talon alle jäi bensiksen pihaa, eli katutasossa on lähes ainoastaan porrashuone ylempiin kerroksiin. Maanpinta autoille ja siitä ylöspäin meille ruuastanaustiskelijoille.

Vanhan Perhon lumoa ravintolasalin lisäksi on mm. kauniisti kaartuva ja kevyt spiraaliporrashuone, joka oli elokuva”lavasteenakin” Kaasua Komisaario Palmu -elokuvassa. https://www.flickr.com/photos/hugovk/8536750896/in/photostream/

Tiiliraunioita – Töölönlahden Makasiinit ja Katajanokan koulunpiha

Mitä voidaan tehdä vanhoilla tiiliseinillä, kun taloa ei enää ole? Katajanokan vankilan takana pääsee kokemaan ulkomaan tuulahduksia, sen verran helsinkiläisittäin eksoottista ympäristöä on päässyt syntymään Katajanokan keskelle.

Helsinki ei ole varsinaisesti punatiilinen kaupunki vaan Helsinki on syntynyt rapatuksi hallintokaupungiksi, ei punatiilitehtaiden teollisuuskaupungiksi. Makasiinit satamissa ja rautateiden yhteyksissä ja vankilat muureineen ovat kuitenkin rakennettu puhtaaksimuuraamalla punatiilestä, eli jätetty tiilipinnalle ilman rappausta.

Katajanokan kujanteessa ja muuriseinissä on myöhemmin tehtyjä paikkauksia. Hauskimmat niistä on tehty ilmeisesti purkutiilistä, joiden pintaan on jäänyt grafiittimaalit. Lopputuloksena on sateenkaaren väreissä välkkyvää kirjavaa punatiiliseinää, jota aluksi katselee vain ja ihmettelee, että mikä tässä nyt ei täsmää.

Katajanokka oli aiemmin sotilassaarena, aivan kuten mm. Suomenlinna, Santahamina, Vartiosaari. Saaren keskellä on venäläisten vanhoja punatiilisiä matalia rakennuksia. 1980-luvulla samoihin aikoihin kun saarelle rakennettiin uutta punatiilistä Katajanokkaa muutettiin vanhat ammus- ja purjevarastot uuden Katajanokan ala-asteen luokiksi. Pihaa reunustamaan jäi vanhan rakennuksen seinää, jota vasten rakennettiin yksinkertainen sadekatos. Seinästä tuli sermi.

Arkkitehteina koulurakennuksen muodonmuutoksessa olivat uuden Katajanokan kaavoittajat Helander, Sundman, Pakkala.

Töölönlahden makasiinit ovat tulevan kirjastotalon edessä ja tulevan kansalaistorin keskellä, valkoiseen muoviverkkoon puettuina.

Väliaikainen vaatetus voisi olla ylevämpikin, ja ainakin ilman mainoksia. Mutta mitä tästä eteenpäin? 1990-luvulla makasiineissa oli juhlia, näyttelyitä, kirppiksiä ja muuta toimintaa. Nyt tiilet on luokiteltu niin myrkyllisiksi, ettei niitä saa enää käyttää.

Makasiinit on suojeltu, eikä tiiliseiniä voida purkaa. Voisiko niitä käyttää yhtä luovasti hyödyksi kuin mitä on tehty Katajanokalla? Seinistä voidaan tehdä lavasteita, muureja ja näkösermejä. Niiden katveeseen voidaan rakentaa yleisövessoja, huoltoroskiksia, sähkökaappeja, hiekkasäiliöitä tai niiden lähettyville voidaan pykätä kahviloita ja katoksia.

Olisiko tässä kevyen ideakilpailun paikka? Helsingin sydämessä.