Keskon pääkonttorin muodonmuutos – toimistoista asunnoiksi!

Katajanokalla puhaltaa suuret muutoksen tuulet. Monipuolisesta kaupunginosasta on tulossa yhä enemmän asuinalue. Paljon puhuttu toimistojen muuttaminen asunnoiksi toteutuu Katajanokalla, halutulla alueella, varsin ripeästi. Toisaalta ymmärrettävää ja varmasti myös vääjämätöntä, toisaalta hieman harmillisen yksipuolistavaa.

Olen asunut Katajanokalla, vanhalla puolella eli jugend-puolella, Kauppiaankadulla, legendaarisen (kerrankin tämä sana on oikeasti paikallaan) Wellamo-ravintolan perustajan alivuokralaisena 1990-luvun lopulla. Asunto oli kuin pietarilaisen, eläkelle jääneen balettitanssijan menneisyyden kulttuurikoti, ja asunnon valtiatar pieni, siro, mutta vahvan persoonallisuuden omaava tumma nainen, joka jazzin soidessa kertoi Sam Vannista, Marimekon ajastaan ja Pentti Saaritsasta. Huima kulttuurivyöry kaksikymppiselle opiskelijalle.

Silloin kaupunginosa oli yhtä tuulinen kuin nyt, mutta paljon monipuolisempi. Parin korttelin päässä oli vankila (toiminnassa 2002 asti, jolloin sinne rakennettiin hotelli), jonne harvalla taisi olla asiaa, mutta kukkakauppoja oli useita, Keskossa paljon toimistotyöläisiä, kirkkohallituksella suuri kortteli ja naapuritalon jo puretussa toimistorakennuksessa pitivät työhuoneitaan muotoilijat ja kulttuuripuolen opiskelijat.

Tähän monttuun nousee lähiaikoina Katajanokan ”uusjugend”-asuintalo (Huttunen Lipasti Pakkanen Arkkitehdit), johon tulee mm. autohissi. Odotan mielenkiinnolla tätä ei-tasakattoista täydennysrakennuspalikkaa entisen Euro-Hostelin kohdalle.
http://www.h-l-p.fi/linnankatu-housing/

Muutoksia Katajanokalla on toki ollut myös aiemmin. Ja monipuolisuuden kirjo on ollut vielä laajempi. Katajanokalla on ollut jopa oma lentoasema vuosina 1924-1936. Lentokenttänä toimi merenlahti ja sitä kutsuttiinkin lentosatamaksi. https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19551228_1214

Keskon entinen pääkonttori ja keskusvarasto on komea ja massiivinen, korttelin kokoinen rakennus, joka pysäyttää jokaisen Katajanokalle tulijan. Arkkitehti Toivo Paatelan 1940 suunnittelemaa taloa katsellessa ei ole vaikea miettiä aikaa, jolloin laivat toivat tavaraa makasiineihin ja junaradalla suoraan pääkonttorin Kanavakadun lastauslaiturille. Tiilen tumma sävy valittiin viisaasti kestämään junien, laivojen ja tehtaiden nokeentumisen mahdollisimman vähän häiritsevästi. Voisi sanoa, nykytrendisanaa mukaellen, että mahdollisimman ”huoltovapaasti”.

Kanavakadun lastauslaitureille laajentuu tulevaisuudessa Keskon varasto-osan hotelli ja hotellin ravintolan terassit sekä pääsisäänkäynti. Ehkä koko katu vallataan pikku hiljaa katukulttuurille, olisi jo aika.

Keskon suunnitellut asunnot ovat pitkästä aikaa plaanisuunnittelultaan mielikuvituksettomista tehokopeista poikkeavia (arkkitehtina L-arkkitehdit). Joka toisessa kerroksessa menee keskikäytävä, jonka varrella oleva asunto kurottuu seuraavassa kerroksessa käytävän yli toisellekin ulkoseinälle asti.

Kun lähtökohtana on vanha, puitteiltaan jännittävä rakennus, on mukava kun sen havannoi sinne rakennettuissa asunnoissakin. Tuntuu kummalliselta, että vanhoista yritetään joskus tehdä mahdollisimman paljon nykyisiä uusia kipsilevyasuntoja matkivia, eikä vanhasta rakennuksesta jää mitään ihmeteltävää uusille asukkaille. Vanhahan on koko ajan vähenevä luonnonvara, se ei lisäänny, päinvastoin sen suhteellinen määrä vain pienenee. Uutta voidaan aina tehdä lisää.

Keskon Satamakadun pääfasaadissa on runsaasti hienoja puuikkunoita, joita asukkaatkin osaavat jo arvostaa. Ainakin Unioninkadun 1960-luvun kuulalaakeritoimistotalon puuikkunoiden korjaus sekä sen hinta (ei tullut uusimista kalliimaksi, eli oli myös taloudellisesti kannattavaa) että sen positiivinen vaikutus asunnon tunnelmaan yllättivät -melkein- kaikki. (Arkkitehtitoimisto Avarc).

Hauska yksityiskohta on myös sisäpihalle tulevat ruostutetusta teräksestä tehdyt paloportaat, ehtaan New Yorkin loft-henkeen. Jos pihasuunnitelma ja havainnekuvat pitävät kutinsa loppuun asti, eikä asuntojakaan kuorruteta viimeiseen asti, voi Helsinki saada vihdoin aitoja loft-asuntoja keskeisellä sijainnilla.

Myös naapurikorttelista on kirkkohallitus muuttanut Etelärantaan, ja tarkoituksena on rakentaa näihin Pauligin vanhoihin tehdas- ja toimistotiloihin asuntoja sekä palauttaa asuintalo asuntokäyttöön.

Mennessäni perjantai-iltana kyläilemään Katajanokalle, luotin vanhasta muistista kukkakauppaan, jota ei tietenkään enää ollut. Yleisestikin palvelut ovat kaikonneet Katajanokalta. Kuinkahan paljon lisää ihmisiä tarvitaan ne palauttamaan? Toimistoväki ylläpitää monia palveluita käyttämällä niitä arkipäivisin ja päiväsaikaan. Se että korvataan toimistoja asumisella, tuskin parantaa alueen ostovoimaa kauppojen ja muiden palveluntarjoajien kannalta. Keskon K-kaupassa oli muutama kimppu ruusuja, mutta minun kukkani jäivät tällä kertaa ostamatta.

Aiemmin Katajanokalta Tiiliraunioiden hyötykäyttöä ja kellluva toimisto:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/05/02/tiiliraunioita-toolonlahden-makasiinit-ja-katajanokan-koulunpiha/
https://hennahelander.wordpress.com/2015/02/15/katajanokan-jaanmurtajien-varit-ja-helsingin-ensimmainen-kelluva-toimisto/

Loppuun pari toisistaan erilistä pientä ykstyiskohtaa. Arkkitehti Toivo Paatela työskenteli myös oman työnsä ohessa rakennustarkastajana Haagassa 1920-luvulla.
Siitä on muutamia vuosia, kun Keskon pääkonttori muutti remontin edestä Helsingin Haagaan, Ruskeasuolle.

Helsingin puukerrostalot osa 1/2 – ikuista koerakentamista?

Puukerrostalojen tulemisestä on vouhkattu lähes parikymmentä vuotta. Ensin oli muutama kokeilu, sitten pitkä kuiva kausi, jolloin puurakentamisessa nähtiin vain ongelmia. Onko vihdoin muutoksen aika koittanut niin, että puukerrostaloistakin olisi tulossa varteenotettava vaihtoehto?

Helsingin ensimmäinen puukerrostaloalue rakennettiin Viikkiin, arkkitehtina oli Mauri Mäki-Marttunen.
Talot polveilevat mukavasti kumpuilevassa maastossa, parvekkeet ja pihat tekevät pihapiiristä kotoisan, ja kooltaan inhimillisen. Muusta Viikin rakentamisesta erillään oleva tontti, pienen lammen rannalla, vahvisti 1990-luvun lopulla puurakentamisen epäurbaania tyyliä. Kortteli avautuu sisälle päin ja sitä ympäröi pellot ja maaseutumainen rauha. Ei ihme, että puu nähtiin pitkään vieraana materiaalina urbaaniin ympäristöön. Vaikka mielikuva oli kaunis, se johti kapeakatseisuuteen.

Arkkitehtuuri on onnistunutta, edelleen erityisesti väritys ja ”massoittelun” rytmitys, eli se miten talot ovat ikään kuin tehty useammista kappaleista, eikä yhdestä pitkästä tasapaksusta pötköstä. Talojen parvekkeet ja muut lisäosat jakavat ulkoseiniä pystyrakenteilla pienempiin osiin. Värit ovat taitettu lämmin valkoinen, sinapin keltainen sekä tumman harmaa, joista viimeksi mainittu ryhdistää muutoin pehmeää väriskaalaa.

Aluksi puukerrostalojen rakentamista tehtiin käsityöpelinä, eli suunnittelu ja rakentaminen oli ns. koerakentamista. Silloin ei ollut valmiita ratkaisuja vaikkapa siihen, miten askelääneneristys päällekkäisten kerrosten välillä ratkaistaan.

Helsingin toista puukerrostaloa saatiinkin odottaa aika kauan. Seuraava puukerrostalo rakennettiin vihdoin vuonna 2008, lähes kymmenen vuotta Viikin talojen jälkeen, Omenamäkeen Vuosaareen. Kymmenessä vuodessa rakennusmääräykset olivat kiristyneet mm. ääneneristyksen ja energiatehokkuuden osalta. Suunnittelijat olivat alansa huippuja Suomessa, mutta valmiit ratkaisut uupuivat edelleen. Lattian paksuudeksi tuli noin 70 cm puulla ja hiekkatäytteellä, eli lähes tuplasti korkeutta betoniseen välipohjaan verrattuna. Kaikki piti laskea ja todentaa. Lopputuloksena tuli hieno, erityisen hiljainen talo, kertovat asukkaat. Pahat skenaariot eivät taaskaan toteutuneet.

Arkkitehtinä oli tällä kertaa kokenut asuntosuunnittelija Jarmo Pulkkinen ja konstruktöörinä Juha Elomaa sekä välipohjien osalta innovoimassa arkkitehti Ahto Ollikainen.
Lisää teknisiä tietoja lyhyesti ja ytimekkäästi: http://www.puuinfo.fi/sites/default/files/content/puulehti/puu-lehti-42007/puulehti074www.pdf

Mutta onko nyt maailma muuttunut puurakentamisen suhteen, jopa Suomessa?

Puuteollisuus on herännyt ja markkinoille on tullut kolme eri tyyppistä rakennesysteemiä. Enää ei tarvitse keksiä kaikkea alusta projektin käynnistyessä. On Puumera -järjestelmä, jota ovat kehitelleet Versowood ja Rakennusliike Reponen Oy, MetsäWood:n kerrostalojärjestelmä ja Stora Enson CLT-järjestelmä.

Näkisimmekö vihdoin enemmän ratkaisuja kuin ongelmia?

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.

Viikinmäen rotkon uusin asuintalo – sveitsiläistyyppinen luhtitalo

Auringon paistaessa tutustuin Viikinmäen rotkon uusimpaan asuinrakennukseen. Aikoinani kun näin tämän talon ensimmäiset suunnitelmat (olin silloin vielä rakennuttamispuolella), ajattelin että hienolta näyttää nyt, mutta voi tästä tulla myös talohirviö. Alkutaipale olikin talolle varsin takkuinen, eikä taivasta kirkastanut sekään, että ensimmäinen urakoitsija meni konkurssiin.

Talo ja piha ovat suunniteltu huolella, ja samalla ajatuksella, mikä ei ole itsestäänselvyys.

Luhtitalo on aika vaikea laji. Usein luhtitaloista tulee melkeinpä ankeita asuintaloja. Ulospäin suljetut luhtikäytävät toimivat monasti melumuureina valtaväylien varsilla ja luhtien asunnoista tulee pitkänomaisia junavaunuja, joissa on yhdessä päässä ikkunoita ja toisessa päässä ovi luhtikäytävään.

Avoimia luhtikäytäviä pelätään lähinnä meidän lumisten talvien takia. Kauhukuvissa on liukkaat, lumiset ja tuuliset käytävät sekä liukkaat, lumiset ja tuuliset portaat. Ehkä tämän talon myötä ajatukset muuttuvat?

Viikinmäen luhtitalossa luhtiin liittyy sisäänkäyntitilana veranta/kuisti, lukollinen varasto sekä lasitettu ja avoin ”parveke”. Verannalle voi jättää kengät tai ainakin siihen voi laittaa kuramaton. Varastoon mahtuu pyörät, rattaat ja ulkokalusteet. Asuntokohtaiset ulkotilat ovat siis runsaat ja monipuoliset, ja kaikki suuntautuvat yhteiselle pihalle. Kiinnostavaa nähdä, miten asukkaat valtaavat luhdit tuoleineen, kasveineen ja lastenleluineen. Täytyypä tehdä alkusyksystä uusi retki.

Myös asunnon sisätiloissa sisäänkäyntiä hyödynnetty niin, että varsinainen eteinen onkin keskellä, hieman hallimaisena. Eteisessä on tilaa pukea ja siihen liittyy kylpyhuone sekä toisinaan myös vaatehuone. Muutoinkin asunnoissa oli mukavaa yksinkertaista ilmavuutta ja muunneltavaa käytännöllisyyttä, jota oltiin saatu vaikkapa sillä, että vaatehuone oli läpikuljettava kahden makuuhuoneen välissä. Avoluhti mahdollistaa myös ikkunoiden sijoittamisen luhdin puolelle toisin kuin suljetussa versiossa. Kaikki asunnot saavat siis valoa kahdelta puolelta.

Ja ne kerrostenväliset portaatkin ovat tässä talossa ihan tavallisissa porrashuoneissa, hissin vieressä.

Ehkä eniten tämän talon kohdalla mietitytti alunperin betonielementit talon ulkokehällä. Talon olleessa rotkossa ei julkisivuja pääse kukaan kovin läheltä katsomaan ja kaukonäkymässä ulkoseinien betoniset ikkunakehykset tekevät ulkoseinille valoja ja varjoja, joten huoli oli turha tässä kohteessa. Ainoastaan pienenä kauneusvirheenä voi pitää kadulle päin olevia kahta elementtipäätyä. Ehkä ne odottavat vielä köynösritilöitä ja vihreitä lehtiä.

Luhtitalo ympäristöineen näytti valmiilta, puutkin olivat ehtineet kasvaa suuriksi… Eli piha ei ole autokansipiha pienine puineen tai parturoitu minipiha vaan paikalla olleita mäntyjä oltiin saatu säilymään hengissä rakentamisenkin ajan. Mänty on paalujuurineen ehkä helpoin säilytettävä puu. Sen varoalue ei ole valtaisa, joten mäntyjen säästäminen on usein enemmän tahto- kuin kykykysymys.

Harvoin tekee mieli sanoa urakoitsijan nimeä, mutta tässä tapauksessa työmaasta vastannut Uudenmaan mestarirakentajat tällä tiimillä on tehnyt niin hyvää ja huolellista työtä, että taidanpa mainita. Asuntojen sisätilojen listat, ikkunoiden väliosat, pihanreunuskiveykset, eli kaikki ”aina” vinksallaan olevat pienet yksityiskohdat ovat paikallaan siinä missä isommatkin asiat.

Tämän monipuolisen ja oivaltavan luhtitalon suunnitteli arkkitehti Ulpu Tiuri Arkkitehtitoimisto Tiuri&Lommilta.

Kummalinen pyörävarasto, kummallisesta karheasta kertopuusta tehtynä. Mutta ei siis huono vaan kummallinen. Ja ihka outo materiaalilöytö. Kukakohan tämän on keksinyt? Hyvin näytti taipuvan, ihan kuin vaneri, mutta vaneria massiivisemman oloinen.

Muita Viikinmäki -postauksia kategoriassa ”Viikinmäki” mm. tämä omatekoinen asuntomessu -juttu:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/04/omatekoiset-asuntomessut-viikinmaessa/

Mustaa asuinarkkitehtuuria – mustia kattoja, seiniä, viivoja

Mustia taloja ja mustaa arkkitehtuuria. Helsinkiä on totuttu pitämään Pohjolan valkeana kaupunkina, mutta tännekin on rakennettu viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana muutamia täysmustia talorykelmiä, musta toimistotalo ja mustia kerrostaloja.

1960-luvulla graafinen mustavalkoisuus (kuvassa hienon graafinen talo pihoineen Myllypurosta) oli suosittua sekä talojen ulkoarkkitehtuurissa että niiden sisätiloissa. Kaipuuta tähän viiltävän linjakkuuden vuosikymmeneen on taas nähtävissä. Erityisesti sitä on havaittavissa sisutuspuolella: hetki sitten kaikki asunnot olivat valkoisia, nyt mustavalkoisia. Koskakohan asunnoista tulee mustia, saunojen löylyhuoneethan on jo.

Mustan asuinarkkitehtuurin vauhti näyttää kiihtyvän. Täysmustien talojen ulkoseinät ovat olleet mustassa arkkitehtuurissa mustaa lautaa, mutta viimeaikoina se on saanut kilpailijan mustasta tiilestä. Mustaa betoniakin on yritetty kehitellä ensin toimistorakentamispuolella ja vähitellen myös asuinrakennusten ulkoseinämaterialina. Musta betoni on mustentunut, mutta se jää edelleen hieman haalistuneen mustan puolelle.

Entisaikojen talojen peltikatot maalattiin paksulla tököttimaalilla, kimröökillä. Tämä täysmatta, samettisen mustan maalin väriaine eli pigmentti saatiin hiilestä tervanpolton sivutuotteena. Kimröökimaali näytti hienolta katoilla, ja se suojasi peltiä hyvin. Toivoisinpa tämän muodin paluuta. Joskus sanotaan, että katot ovat kaupungin viides julkisivu (neljä seinää ja katto siis). Jokaisen sukupolven talot näyttävät kasvavan kokoa, joten kattojen merkitys kaupungin näkymissä kasvaa, ylhäältä katsojia on yhä enemmän.

Kuvassa puoliksi maalattu peltikatto. Peltikaton vasen puoli on kulunutta kimröökimaalia, oikea puoli uutta puolikiiltävää maalia.

Rastilan metroaseman pohjoispuolella, metrokuilun reunalle rakennetaan uusia taloja. Näiden talojen taakse sijoittuu todellinen suurakortteli, melkeinpä pieni kaupunginosa. Tämän oman vehreän, pikku maailman keskelle sijoittuvat päiväkoti sekä useita rivitalorykelmiä. Ihmettelin kerrostalojen suunnittelun korkeaa laatua, mutta vielä enemmän hämmästyin mustaa rivitaloa, jonka löysin korttelin eräästä rauhallisesta nurkasta. Kauniita yksityiskohtia, hyvä tausta syville väreille ja vehreydelle, eikä tuskin lainkaan ajan tuomaa nuhraantumista, vaikka talo oli 1990-luvulta. Aikaa kestävää mustaa arkkitehtuuria.

 

Ryhmärakentamista, esisopimus ja pankin etsintää – toimistosta loftiksi n:ro 3

Olimme ostamassa ylintä kerrosta toimistotalosta, jonka toisen pää tiloihin ei ollut luontevaa pääsyä. Mutta isosta talosta voi löytyä yllättäviä ratkaisuja, tai oikeammin isosta yhtiöstä. Toimistotalon viereinen talo kun kuului samaan taloyhtiöön. Pohjapiirustuksista paljastui, että viereisen talon porrashuone on toimistotalon porrashuoneen vieressä. (Rakennuslupapiirustuksia saa muuten ostaa rakennusvalvonnasta, Arska-palvelusta.) Leikkauspiirustuksesta paljastui, että porrashuoneiden ylätasojen korkeustasot eli korot (!) olivat hyvin lähellä toisiaan. (Piirustuksessa oikeassa alakulmassa) Jos siis saisimme tehtyä reijän seinään ja sitä kautta käynnin porrashuoneesta toiseen, voisimme ratkaista tämän viheliäisen ongelman!

Talonyhtiö oli siis suuri. Siihen kuului Weilin+Göösin painotalon lisäksi kaksi muuta rakennusta, jotka olivat yläkerroksiltaan puhtaita asuinkerrostaloja. Yhtiö oli siis keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö, mutta koska asunto-osakkeita oli niin merkittävä määrä, mutta kuitenkin vähemmän kuin puolet, asunto-osakkeiden osalta sovellettiin pääosin asunto-osakeyhtiölakia. Tämä oli meidän kannaltamme hyvä asia.

 

Kerroksen myyjä oli hyvin joustava meitä kohtaan. Tila oli ollut myynnissä kolme vuotta, joista kaksi vuotta tyhjinä. Saimme tehtyä ehdollisen esisopimuksen. Ehtoina, että sopimus tehdään, jos sekä talonyhtiö että rakennusvalvonta antaa meidän suunnitelmillemme luvan kolmen kuukauden kuluessa. Esisopimus allekirjoitettiin vuoden viimeisenä päivänä. Juoksin käsirahan kanssa pankista toiseen ja ehdin. Uusi vuosi alkoi täynnä toivoa.

Tammikuussa alkoi suunnitelmien teko. Ensin piti jakaa raakatila osiin porukan kesken. Löytäjä sai parhaan palan, hyvät näkymät, suuret ikkunat eli päätyasunnon. Jako sujui aika kivuttomasti. Kaikki olivat niin innoissaan tästä mahdollisuudesta, ettei kukaan jäänyt harmittelemaan osaansa. Meidän palaksi tuli keskiosa. Osa sijaitsi vanhalla ns. toimistopuolella ja osa uudella ns. varastopuolella. Vanhan ja uuden osan välillä oli vanha palomuuri, joka oli myös hormiseinä. Palomuurissa oli yksi ainoa kohta, josta pääsi kulkemaan osien välillä.

Kuvassa näkyy 1928 ja 1938 rakennettujen osien ero julkisivun osalta. Palomuurin kohdalla ylimmän kerroksen ulkoseinämateriaali vaihtuu tiilirappauksesta pellitykseen.

Tammikuussa alkoi myös pankkineuvottelut uudella volyymilla. Olin ollut pitkään erään pankin asiakkaana, hoitanut aina asuntolainani asiallisesti, kuten Suomessa on tapana, joten sinnepä siis lainaa hakemaan. Sovin lainaneuvotteluista lähikonttorissa. Yllätys oli aikamoinen, kun hyvin sujuneen neuvottelun jälkeen pankkivirkailija kävi tarkistamassa asian pankinjohtajalta. Koska olimme ostamassa toimisto- ja varastotilaa emme voineet saada lainaa. Emme, vaikka meillä oli ehdollinen esisopimus, eli täysin riskitön tässä mielessä. Sopimushan raukeaisi, jos emme saisi lupaa muuttaa osakkeita asunto-osakkeiksi. Pyysin, että voisin keskustella kasvotusten pankinjohtajan kanssa muutaman sanan, mutta siihen en saanut mahdollisuutta. Myös pankin  kanta ryhmärakentamishankkeille oli ehdoton ei.
Otin yhteyttä pankin toiseen konttoriin, jonka pankinjohtajasta tiesin, että sieltä oli löytynyt myötämielisyyttä aiemminkin arkkitehtien omituisille projekteille. Pahaksi onneksi pankinjohtaja oli konttorissa vaihtunut, ja uusi oli eri maata. Vesiperä siis. Kuten seuraavassa pankissa, ja seuraavassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa.

SIltamäki – betonilähiö parasta A-luokkaa

Siltamäki tuli tunnetuksi ”Naapurilähiönä” Mainostelevision seitsenvuotisessa tv-sarjassa. Tämä tapahtui nin kauan sitten, että edes minä en muista kyseistä tv-sarajaa. Eli 1970-luvulla kun Siltamäki oli uuden karhea, se sai edustaa koko kansalle sitä hienoa lähiö-aatetta, taloja luonnossa, suomalaista kaupungistumisen ensimmäistä massamuuton vaihetta. Tästä voi päätellä että Siltamäki on 1970-luvun lähiöaatelia.

Siltamäen 1970-lukulainen betonlähiö on rakennettu tasaiselle maalle, pohjois-Helsinkiin, Keravajokilaaksoon. Alueen reunoilla lääjoissa puistoissa on kaksi keinotekoista mäkikumpareetta. Arkkitehti Pentti Ahola sekä suunnitteli alueen talojen sijoittelun että talot alueelle. Ahola on suunnitellut myös Pohjois-Tapiolan asemakaavan että Tapiolan hienot atrium-talot, eli varsin pätevä arkkitehti, ja sen kyllä huomaa.

Täytyy sanoa, että oli hauska mennä bussilla retkelle Siltamäkeen talvisena sunnuntaipäivänä. Kävellä ensin lähiössä ja sitten virkistäytyä uimahallissa. Talvi ei varmasti ole paras ajankohta, sillä harmaa on Siltamäen hallitseva väri. Mutta kasvaneen puuston ja harkittujen muutamien tehostevärien kanssa vaikutelma on melkeinpä miellyttävä. Keväästä syksyyn väritys on varmasti huomattavasti omaa kokemusta hienompi, niin paljon vihreää näytti Siltamäessä olevan. Talvella valkoiset ja harmaat talot eivät oikein ole edukseen suomalaisessa lumimaisemassa. Missään.

Itsekin 1970-luvun Puolimatkan lähiössä kasvaneena, näin paljon eroja ja yhtäläisyyksiä. Siltamäki on matala ja hallitun oloinen kokonaisuus, kaikki talot ovat kaksi tai kolme kerroksisia. Porrashuoneet ja niihin liittyvät lasiseinät, portaat ja kaiteet ovat kaikki yksinkertaista ja laadukasta. Päämateriaalit ovat betoni, teräs ja puu. Taloissa on suuret puuikkunat, joihin lähes kaikkiin on laitettu lisälasi. Betonielementit ovat hyväkuntoisen näköisiä, hyvin tasalaatuisen oloisia. Eli kaikin puolin hyvin suunnitelutu, hyvin tehty ja hyvin pidetty.

Joka aikakaudella on huonoja ja keskinkertaisia, hyviä ja erinomaisia esimerkkejä. Toki 1970-luvulta on tehty parempia yksittäisiä rakennuksia, mutta en muista nähneeni hyvää kokonaisuutta ennen. Yleisesti ottaen 1970-luku ei ollut arkkitehtuurin kulta-aikaa, sen tietenkin myönnän, eikä Siltamäessä koe talvella hurmosta varmasti kukaan. Mutta mutta.

Kävin myös yhdessä asuntonäytössä. Asunto oli avara, valoisa, myös kylpyhuoneessa oli ikkuna. Katossa ei ollut ontelolaatan saumoja. Näkymät olivat puistoon. Hinta oli hyvin alhainen. Tietenkin suuret peruskorjaukset oli tekemättä, mutta yhtiö oli iso ja lähtökohta perushyvä. Ihmettelin itsekseni mikä salassa pidetty aarre tämä alue onkaan perheille.

Niin ja ne betonielementit. Sandwich-elementit ovat valmiita ulkoseinäelementtejä joissa on sisäpuolen teräsbetonilevy ja ulkopuolen teräsbetoniley ja niiden välissä mineraalivillaa. Tällainen valmis kerrosvoileipä tuli valmiina työmaalle.

Niissä oli ”perinteisesti” kaksi eri reijitystapaa ikkunoille. Toinen oli ikkuna keskellä elementtiä ns. reikäbetonielementti ja toinen oli ei ikkunaa eli umpibetonielementti.

Silti SIltamäessä elementit ovat myös osa talojen arkkitehtuuria, eiävt vain pakollinen paha.

Itsekin kun aloitin arkkitehtuurin opintoni 1990-luvun alussa, oli toinen rakennustekniikan harjoitustyöni täyselementtikerrostalon pääpiirustusten tekeminen. Silloin pitkien ulkoseinien paksuus oli 180 mm ja päätyseinien 360 mm. Nykyisin ulkoseinät ovat noin 500-600 mm paksuja. Aika iso muutos. Toivottavasti sillä on satsaukseen nähden haluttu merkitys. Tässä asiassakin meitä 1990-luvun opiskelijoita opetettiin toisin. Silloin sanottiin ettei tietyn lämpöeristemäärän jälkeen takaisinmaksuaika koskaan ylitä panostusta ennen seuraavaa uusimiskierrosta.

Siltamäen ostoskeskus ei ole parhaimmillaan, mutta siistihkö se on. Siellä oleva Siltamäen uimahalli on kunnon lähiöuimahalli, ehkä kylläkin pienin näkemäni. Halli on Kekkosen ajalta kun lähiöihin tehtiin uimahalli, pururata ja urheilukenttä, kansalaisten kuntourheilua tukemaan.

Siltamäen uimahallia voi vuokrata yksityiskäyttöön! Pelkkä ajatus omasta uimahalliajasta on huima. Eikä hinta ole mitenkään ylimitoitettu vaan aika kohtuullinen 200 €.

 

Loppuun laitan pari kesäisempää kuvaa, jotka on ottanut Marina Fogdell.

Betonipitsiä Jätkäsaaressa – Suomen kaunein betonielementtitalo

Talojen ympärillä pyörii aikamoinen kilpailuruletti. On urakkakilpailua, jossa kilpaillaan mikä rakennusliike saa rakentaa talon, on tontiluovutuskilpailua, jossa kilpaillaan kuka saa ostaa maatilkun taloaan varten, SR-kilpalua ja SUTAA. Tavallisesti kilpailuissa ratkaisee joko raha tai kauneus.

Miten Jätkäsaareen saatiin Suomen kaunein betonielementtitalo?

Oma lajinsa talokilpailuissa on arkkitehtuurikilpailut. Niissä on tarkoitus löytää paras mahdollinen talo paikalle, tai ainakin paras mahdollinen suunnittelija talolle. Laajin ja harvinaisin arkkitehtuurikilpailu on yleinen arkkitehtuurikilpailu. Yleiseen saa periaatteessa osallistua kuka vain, ilmaiseksi. Vain palkitut toimistot saavat ehdotuksistaan korvauksen. Käytännössä palautettava suunnitelma vaatii hyvää ammattitaitoa, joten osallistujat ovat arkkitehtejä tai joskus myös opintojensa loppuvaiheessa olevia arkkitehtuurin opiskelijoita. Viimeksi tällainen kilpailu on järjestetty Guggenheim-museorakennuksesta, arvioitavia töitä lähetettiin noin 1700 kpl.

Tavallisemmin järjestetään kuitenkin työmäärältään selvästi rajatumpia kutsukilpailuja. Kutsukilpailuissa kutsutaan 3-5 arkkitehtuuritoimistoa tekemään omat ehdotuksensa palkkiota vastaan. Jos halutaan uusia tuulia, laitetaan ilmoitus hankintasivustolle, ja valitaan osa tai kaikki toimistot kilpailuun ilmoittautuneiden joukosta. Näin uudetkin nimet voivat päästä esittelemään taitojaan ja rakennuttajat näkevät ennen suurien rahojen kiinnitystä, mitä ovat tilaamassa.

Usein näillä kilpailuilla saadaan talosuunnitelmia, jotka ovat raikkaita, kekseliäitä ja hienoja.

Näin kävi myös Jätkäsaaren asuinkorttelissa, jonka kilpailussa jaettiin palkinnot tiilisen pitsitalon suunnitelleelle Huttunen-Lipasti-Pakkanen arkkitehdeille sekä saman korttelin värikkään talon suunnitelleelle Arkkitehdit Korhonen-Penttiselle.

Kilpailuehdotuksessa oli vaaleasta tiilestä muurattu pitsiseinät. Ne olivat hienon näköiset julkisivut asuinrakennukselle, mutta valitettavasti aivan liian kalliit vuokratalolle. Piti siis luottaa suunnittelijaan ja pyytää uusi tulkinta ulkoseinien pitsistä. Tiili vaihtui betoniin. Lopputuloksena on valkoisesta kuitubetoni-elementeistä tehty sädehtivän kaunis pitsijulkisivu. Talo kannattaa kokea erityisesti sisäpihalta. Osoite on Länsisatamankatu 23.

Joskus arkkitehdit onnistuvat suunnittelemaan sekä kaunista että yksinkertaista. Nykymaailmassakin.

Salatut elämät Pietarinkujalla ja Kallion mahdollisuuksien kujat

Pietarinkuja Ullanlinnassa, on puoliksi samanhenkinen kuin viereinen Huvilakuja: pikku tönöjen reunustama kapea kuja korttelin keskellä. Toinen puoli Pietarinkujasta onkin erikoisempi, se kulkee vihreänä polkuna vehreällä korttelipihalla. Paikan teki tunnetuksi Salattujen elämien ulkokuvaukset. Kuja on julkista katutilaa, joten portti on auki arkipäivisin ja avoin kaikille puutarhoista nauttiville. Portin muotokieli voi herättää hieman kylmiä väreitä, mutta sanoma on onneksi neutraali FamiliebyggnadsAB.

1890-luvulla alettiin ajatella, että Ullanlinnan alue, liikenteellinen pussinperä, soveltuu paremmin asumiseen kuin teollisuuteen. Huviloille ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kysyntää alueella (!) 1900-luvun alussa, joten näistä muutamista kortteleista tuli vuokrakerrostalo- ja huvila-alueen välimuoto. Kerrostalot rakennettiin aika mataliksi, mutta ilman esipihoja ja kortteleita laitettiin halkomaan julkiset kujat. Niin näistä kortteleista tuli Helsingin ensimmäiset avopihaiset korttelit.

Pietarinkujan puutarha on rehevä viidakkomainen keidas. Kuva on otettu portin raosta, joten näkymä on varsin tylsä ja rajattu todellisuuteen verrattuna. Alunperin hyötypuutarhaksi istutettu piha on hyvä muistutus siitä, mitä voisimme saada liittämällä pihoja yhteen ja istuttamalla niihin puuryhmiä ja pensaita. Tähänkin puutarhaan mahtuvat myös suihkulähde, salibandy-maalit kuin sykyisin puista pudonneet omenat lasten omenasotaan.

Kalliossa tai oikeammin Harjussa, on myös kujia, Kaarlenkuja ja vastaavan lailla korttelia halkova Helsinginkuja. Helsinginkujaa hallitsee reunoiltaan leikattu luonnonkallio, muutama komea puu ja autot. Kun viereisestä Vaasankadusta ei tullut autotonta niin ehkäpä Helsinginkujasta voisi tulla. Huvilakujan tapaan tännekin voitaisiin rakentaa pieniä hienoja tönöjä vaikkapa townhouseja. Ympäristössä on mahdollisuuksia vaikka mihin.

Huvilakujan uudet omakotitalot Eiran kupeessa

Muutin kerran Kalliosta Eiraan, tai oikeammin Helsinginkadulta Huvilakadulle joka sijaitsee Ullanlinnassa, Eiran kupeessa. Olo oli kuin Aki Kaurismäen elokuvassa, Calamarin Union, jossa15 Frankietä tekivät pitkän matkan Kalliosta Eiraan. Harva selvisi. Minäkin muutin pois kolmen vuoden jälkeen. Alue oli viehättävä, mutta itse pidän siitä kuitenkin enemmän kävelyretkien kohteena kuin kotikulmana.

Kun lähdin sunnuntaikävelylle naapurustoon silloisesta kodistani, tunsin olevani ulkomailla. Kaikki oli siistiä, mannermaista, huoliteltua ja hyvin rauhallista. Laivojen sumutorvet huusivat hiljaisiin kortteleihin, mutta nekin lähinnä aamuyöllä. Ruutukaavakatujen keskellä olevat pienet kujat olivat mukavan kummallisia, muuten aika täydellisen oloisessa kaupunginosassa. Siksi varmaan niihin niin miellyinkin.

Autoton Huvilakuja kulkee kahden korttelin halki. Tehtaankadun päässä on Eiran sairaalan jyhkeä jugendportti. Kävelykujan reunoilla on pikkuisia mökkelöitä, erikokoisia ja näköisiä talous- ja varastorakennuksia. Polveilevaa ja vaihtelevaa, rapattuja pieniä taloja ja muurinpätkiä suurien lehtipuiden katveessa. 

Yksi näistä piharakennuksista on korvattu omakotitalolla. Ympäröivät talot ovat pääosin 100 vuotta vanhempia 1900-luvun alusta. Uusi valkoinen rakennus on taiten suunniteltu, aika vaikeaa on sovittaa asukkaan yksityisyyden ja kujan kävelijöiden sekä pihan muiden asukkaiden tarpeet yhteen. Ehkä kujan talon asukkaankin täytyy olla hieman omalaatuisempi taiteilijasielu, jotta omakotitalo ilman omaa pihaa keskellä kerrostalokorttelia luontuu hyväksi kokonaisuudeksi.

Värin puolesta tämäkin muurimainen asuintalo olisi voinut taipua ympäristössään muuksi kuin valkoiseksi, vaikka vaaleanpunaiseksi!

Kujalle on ilmestynyt toinenkin uusi talorykelmä. Pietarinkadun ja Huvilakujan kulmaukseen on rakennettu kolmen asunnon talorykelmä. Tämänkin on hyvä esimerkki täydennysrakentamisesta. Joskus takapiharakentaminen saattaa onnistuakin. Jos ensimmäinen esimerkki oli vaatimaton talo muurissa, ovat nämä talot suuria veistoksellisia möhkäleitä, joihin on koverrettu ikkuna-aukkoja harvakseltaan. Molemmat uudet talot ovat onnistuneita omissa tyylilajeissaan.