Ennakkoluulotonta ja omalaatuista – brändejä, Arabianrannan koulu

Miten niin mielikuvia ei voisi muuttaa?

Alueen brändäys on kyllä tärkeätä ja mielikuvat myös. Mutta mielikuvien ja brändäyksen täytyy perustua oikeaan tietoon ja todelliseen tilanteeseen. On turha pelätä outoja yhdistelmiä. Niistä voi kehkeytyä juuri niitä omalaatuisimpia ratkaisuja, jotka tekevät ympäristöstämme kiinnostavan ja yllätyksellisen. Ei mikään ihme että designista kiinnostuneet merkkibrändit perustavat toimistonsa vaikkapa Vallilan vanhoihin teollisuustiloihin, tai uusi kuntokeskus perustetaan entiseen elokuvateatteriin ja nuoristalo ruumishuoneelle.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/30/ruumishuoneesta-nuorisotaloksi-muuntojoustavuutta-kallion-tyyliin/

Monet olivat peloissaan, kun muutama kymmenen romanialaista pitivät telttakylää Kalasatamassa. Erityisesti joidenkin mieltä askarrutti, millaisen maineen uusi Kalasataman asuinalue siitä mahdollisesti saa. Että kaikki yhdistävät Kalasataman tähän ohimenevään tilanteeseen myös tulevaisuudessa. Onko Kalasataman maine nyt mennyt?

Näytin pienen romanilaisen telttakylän ja kerroin siihen liittyvästä mediakeskustelusta myös espanjan asuntoministerille, aikana kun töihin kuului myös arkkitehtuurituristioppaana toimiminen, mikä oli itse asiassa aika mukavaa. Ajelimme siis Kalasataman pienen romanileirin ohi kohti Arabianrantaa noin vuonna 2010. Kaikki olivat hyvin hyvin huvittuneita, sillä espanialaisesta näkövinkkelistä meillä oli suurenluokan mittakaavaharha. He puhuivat tuhansista, me kymmenistä.

Arabianranta päättyi aiemmin tehtaaseen, jonka jälkeen oli joutomaata merenlahta kohti. Keskellä tätä ei mitään, oli alkoholistien märkäsuoja, ns. Liekkihotelli. Nyt sen paikalla on Arabianrannan peruskoulu.

Silloinen Suomen virallinen, vihainen nuori arkkitehti, eli Kai Wartiainen valittiin suunnittelemaan tämä uusi Arabianrannankoulu. Wartiainen halusi yllättää, tehdä totutusta poikkeavalla tavalla, käyttämällä totutusta poikkeavia, arkisia materiaaleja, kuitenkin loppuun asti hyvin suunnitellen.

Betonia valettiin kumimattoon tai profiiliin, ja saatiin uudentyyppistä seinää, muottivaneria käytettiin seinissä pintamateriaalina. Suunnittelu oli huolellista detaljitasolle asti, metalli jätettiin maalaamatta, mutta portaat tehtiin teräsprofiileista suunnitellen, ei valmistuotteita ostaen.

Alkoholistien L:n mallinen rakennus vuodelta 1979 sai pitää perinteisen rappauksensa ja ruutuikkunansa. Oikeasti käytänössä kaikki uusittiin runkoa lukuunottamatta. Tähän osaan tehtiin luokkahuoneet. Uusi L:n mallinen rakennus laitettiin vanhan syliin ja sinne laitettiin liikuntasali ja muita erikoisempia tiloja. Harmikseni kuulin että vanha osa on taas yksi näistä sisäilmaongelmaisista koulutaloista. Näissä korjauksissa ei ole varaa epäonnistua.

Kai Wartiainen on tehnyt Arabianrantaan toisenkin koulurakennuksen muutoksen, Metropolian yhden toimipisteen Hämeentie 161:een.
Hienoiten Kai Wartiainen on kuitenkin onnistunut Helsingin kohteistaan HTC-centerissä Kaapelitehtaan vierellä, Ruoholahdessa.

Suomen toistaiseksi parhaat toimistorakennukset, jotka todella liittyvät paikkaan ja hyödyntävät mielikuvia ja luovat niitä. Pääosin meidän sinänsä laadukas toimistorakentaminen on hieman anonyymia ja ympäristönsä hieman etäisesti liittyviä. Tähän täytyy palata ajan kanssa.

Arabianrannan brändäys taas perustui luovuuden mielikuvan vahvistamiselle. Taiteesta tehtiin osa käyttöympäristöä. Taideteollinen korkeakoulu, nykyisin Aalto yliopisto, ja Iittalan Arabiantehdas antoivat pohjan taidebrändäykselle. Tämä brändäys ei perustunut keksittyyn mielikuvaan vaan olemassaolevan piirteen vahvistamiseen ja muokkaamiseen.

Koulun pihalla olevat taiteilija Kaija Kontulaisen Arabian Hevoset. Hyvää tinkimätöntä taidetta, joka ei pelkää kosketusta tai koskettaa.

OP Pohjolan uusi pääkonttori – pitääkö sisustuksen olla osa kokonaisuutta?

Vallilan Teollisuuskadun uusi pääkonttori alkaa valmistua. Karkeasti ottaen puolet korttelista muodostuu vanhoista toimistorakennuksista ja puolet on uuden uutta tilaa. Tämän tapaista toimistorakennusten purkamista ja kokonaisuuden kekseliästä uudelleen muokkausta on harvemmin Suomessa nähty. Useimmiten pitäydytään varsin maltillisessa sisutuksen muokkauksessa tai rakennetaan kokonaan uusi ulkoiselta olemukseltaan mahdollisimman neutraali pytinki kaupungin laidalle, toimisto-alueelle.

OP Pohjola on tehnyt toisin. Päämaja säilyi kaupungin keskusta-alueella (siksi kai voi jo Vallillaa kutsua?), eikä uutta arkkitehtuuria ole pelätty vaan on yllättävänkin rohkeasti tehty tämänpäivän talo, ei eilisen.

Pääsin käymään OP Pohjolan aulassa, joka tulee avautumaan kaikkien ihmeteltäväksi – onneksi – sekä uuden pääkonttorin keskusaulassa ja siihen liittyvissä auditorioissa.

Näin kirkkaan viiltävän ehdotonta arkkitehtuuria pääsee harvoin kokemaan Suomessa. OP Pohjolassa vanhan konttorin rumat seinät ottavat kävijän yläaulassa vastaan, jollain kummallisella tavalla pidin myös tästä uuden ja vanhan ristiriidasta. Tällainen epätäydellisyys ja keskeneräisyys kertoo minusta paljon ajastamme, se on eräänlaista väliaikaisuuden ja muutoksen sietoa. Vanhan konttorin seiniä ei oltu päivitetty tähän päivään, eivätkä ne olleet runnollisen vanhoja punatiiliseiniä, vaan kohtuullisen tympeätä toimistotalon seinää. Monia tämä riitasointu varmasti harmittaa, mutta itselleni se oli sopivan kokoinen rujoke, joka vain korosti uuden osan selkeyttä ja kauneutta.

Uusia hyviä taloja vaivaa myös harmillisen usein sisustusmania. Arkkitehti suunnittelee talon, jonka jälkeen sisutustiimi verhoilee paikat vaihelevien teemojen mukaan ilman sen kummempaa tajua sisustuksen vaikutuksista ympäristöönsä ja pidempiinkin näkymiin. Kaukana on ajatus talosta ”kokonaistaideteoksena”. Kuitenkin samaan aikaan me ja turistit juoksemme katselemassa Hvitreskiä, Temppeliaukion kirkkoa ja muita arkkitehtuurimme helmiä, juuri niitä ”kokonaistaideteoksia”, joiden arkkitehdit ovat olleet mukana sisustamisen loppuun asti.

Kuinka moni talo onkaan menetetty tällaisella ajatuksen katkomisella ja suunnittelijoiden vaihtamisella juuri kriittisellä hetkellä? Kun talo on kerran saanut hyvän, talon ideoita huomioivan ja kokonaisuutta korostavan sisutuksen, voi seuraava vaihe toki hoitaa myös hyvän ”toisen käden työnä”, kun uusikin sunnittelija on vain ymmärtänyt talon ominaispiirteet ja vahvuudet.

OP Pohjolassa on sekä arkkitehtuurin että sisustuksen tehnyt arkkitehtitoimisto JKMM, ja sen huomaa. Toimistolla on ollut yhteinen kokonaisajatus ja se ei ole matkalla katkennut. Alakatot eli kattojen alaslasketut alapinnat, jotka peittävät lähinnä teknisiä putkia ja kaapeleita, ovat osa sekä sisustusta että arkkitehtuuria. Keskuspömpelin alapinta läpättää ohuita vaneri”sipsejä” (DoctorDesignin tuote) ja tuoden samalla lämpöä ympärilleen. Pienellä eleellä on valtaisa vaikutus.

Uudet viillot talokappaleiden välissä, eli lasiosat aukaisevat näkymiä talon hyvin vaihtelevaan ympäristöön. Viilot saavat lisäsäpinää taiteesta. Pulliaisen veistos Vallilan puutaloja vasten, Aaltosen naisen pää (kenenköhän pää se on niin iso ja vakava) Konepaja-aluetta kohden sekä aulassa muovinen, suuri ja oranssi OP:n logo. Mainoksella alkaa olla vaikuttavuudessaan tehoa. Parempi yksi oikealla kohdalla, kun kymmenen syödessä toistensa voimaa.

Enemmän silmiltä suojassa on pikkuaditorion metsä, vaneriin leikattuna. Se on pysähdyttävän kaunis, funkitionaalinen Ilona Ristan taideteos. Tällaista toivoisi näkevänsä usemmin.

Lasikattojakin on monenmoisia. Parhaat niistä ovat muuta kuin teknisten teräsputkijärjestelmien kokoamisen lopputuloksena tehtyjä ristikoita. OP Pohjolan lasikaton teräslevypalkkejen sisään on piilotettu rähmäkkeet ja romppeet eli nykyajan tekniset ilmaisimet, hälyttimet, putket ja muut. Lisäksi on pystytty luomaan optinen harha ohuista levyistä. Tällaiseen lopputulokseen ei päästä ilman näkemystä, tällaista ympäristöä ei synny listaamalla teknisiä ja muita reunaehtoja. Tämä näkemys yhdessä tinkimättömän toteutustyön kanssa suunnittelun myöhemmissä vaiheissa, erottaa parhaimmat hyvistä.

Samoin keskuspömpelin metallisten, reitettyjen seinävekkien sisään on piilotettu loput härpäkkeet. Tekniikka on hyvä palvelija mutta huono isäntä.

OP Pohjolan julkisivuista ja Amerin pääkonttorista lisää:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/12/08/uudentyyppisia-paakonttoreita-vallilan-laaksossa-op-pohjolan-ja-amer/

Siilitien metroasema ja Herttoniemen teollisuusalueen toinen puoli – taide

Herttoniemen teollisuusalue on vireä teollisuusalue Helsingin esikaupunkialueella. Nykyisin puhutaan paljon sekoittuneesta kaupungista, joissa toiminnot ovat toistensa lomissa. Teollisuusalueet vaativat rekkaliikenteensä, joten asumista on vaikea tähän sekoittaa, mutta muussa mielessä Herttoniemi on varsin monipuolinen alue. Ja kyllähän se on kaupungin ja niiden tuhansien työntekjiöiden etu, että osa Helsingin työpaikoistakin on mukavasti Helsingissä.

Aloitin sunnuntairetkeni Siilitien metroasemalta. Tukholmassa nuorena olessani ihmettelin kovin maanpäällä kulkevaa metroa. Eihän se niin ainutlaatuista taida ollakaan. Helsingissäkin on muutamia maanpäällisiä metroasemia kuten Kalasatama, Kulosaari ja Siilitie.

Siilitien metroasema uudistettiin runsas vuosi sitten, onneksi. Nykyinen on yksinkertainen ja komea, on maltettu pysyä oleellisissa asioissa ja tehty ne hyvin. Rakenne, reijitetyt teräkset, poimutettuna silkkipainetun lasin kanssa, luovat valonkajoa laiturialueelle pilvisenäkin päivänä. Arkkitehteina asemalla oli Cederqvist & Jäntti.

Hauskana yksityiskohtana on Antti Nurmesniemen puiset, jo 1980-luvulla suunnitellut, aika ajattomat penkit.

Herttoniemen teollisuusalue on kaupunkimainen, 1960-lukua henkivä alue. Jämäkkä ruutukaava, napakat matalat talot lähellä kadun reunaa tekevät alueesta aika omalaatuisen teollisuusalueeksi, näin varsinkin Roihupellon puolella. Kummallinen on myös alueen yrityssekoitus. Teollisten yritysten seassa on taiteilijoiden työhuoneita, ja yrityskirjo on valtava autokaupoista villasukkatehtaisiin ja hammasteknologiamamutteihin.

Kadunkulmissa voi nähdä pikku-ukkoja. Peruskatukylttien päällä ukot tekevät töitä, yötä päivää.

Mitä yhteistä on klassisella nykymusiikilla ja väestönsuojilla? Yksi alueen teollisuusyrityksistä on Temet eli teräs-metalli. Nykyisin yritys on keskittynyt lähinnä väestönsuojiin ja muuhun turvallisuustekniikkaan. Yrityksen perustaja ja pitkäaikainen kehittäjä, luova teollisuuspatruuna oli myös innostunut taiteesta. Itse Temetin toimitalo on varsin tyypillisen systemaattista 70-lukua oleva elementtitalo, mutta sen huoltopihalta voi edelleen bongata hyvän kirjon suomalaisten modernististen kuvanveistäjien töitä. Temetin toinen omistaja on perustajan tytär, Suomen kuuluisin nykysäveltäjä Kaija Saariaho.

Luovuutta ei pidä katsoa liian kapea-alaisesti. Taloudellis-tekninen tuotannon virittely ei välttämättä esitä oikeita kysymyksiä. Ehkä 50- ja 60-luvulla osattiinkin paremmin hyödyntää taidetta, muotoilua ja keksintöjäkin osana yritystoimintaa, vai onko tämä nyt sitä turhanpäivästä nostalgiaa?

Herttoniemen yritysalueella voi kädyä myös katsastamassa Marimekon tehtaan. Siellä on myös yleisölle avoin kahvio.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/25/marimekon-tehdas-herttoniemessa-voiko-iv-roori-olla-kaunista/

Jakomäen Brodan saveen poltetut tunnustukset

Hauskoja tekstejä ja kuvia aaltoilevilla keramiikkalaatoilla. Miten pieni ero on joskus hienolla ja ikävällä. Tämä alikulkutunnelin seinät ovat hauskaa ajanvietettä, pieniä kurkistuksia yläasteikäisten mieleen. Jakomäen Lahdenväylän alittava alikulkutunneli eli Jakomäen Broadway, lyhyesti Broda sai valaistuksen ja kaakelit 500 piirustuksella kuvitettuna. Taiteilijoina mukana olivat Pekka Paikkari ja Karin Widnäs.

Aihe on vaikea, helposti näistä taideprojekteista nuorison kanssa tulee liian ylhäältäohjatun tuntuisia. Tässä paikassa ei. Siistiä!