Kruunuvuoren autosäiliöt ja muita pönttöjä 2/2

Kruunuvuorenrantaan on nousemassa monien valitusvuosien jälkeen komea valon kaupunginosa. Nykyinen sisääntuloväylä on Koirasaarentie, jonka varteen on tiivistynyt kaupunkikerrostalojen ryhmä. Näiden talojen katveeseen, kallioisille rinteille kasvaa tähtitalojen rykelmiä. Itse asiassa ne talot ovat pääosin nelikerroksisia ja näyttävät jo minunlaiselleni, Jätkäsaaren mittakaavaan tottuneelle melkeinpä kaupunkivilloilta, Eiran tapaan. Tämän vuoden 2016 aikana tulee Kruunuvuorenrantaan valmistumaan peräti 12 taloa. Ja ensi vuonna tahti vain kiihtyy.

Tätä kaupunginosaa ei voi moittia tylsyydestä. Jo lähtökohdat olivat poikkeukselliset. Kun muut satamasta vapautuneet alueet olivat tasaista ja puutonta täyttömaata, niin Kruunuvuorenranta on mäkistä, lehtoa ja mäntykangasta, siis luonnonkaunista aluetta, ja vielä meren rannalla. Ihmettein paikalla kun ensi kerran kävin, kaavoituksen alkumetreillä, miten niille jyrkänteille voidaan rakentaa, mutta hyvin näyttävät onnistuneen.Joskus kuulee moitittavan että Helsingin rakentaminen on vain muutaman rakennusliikkeen hallussa. Täällä voi lukea kylttejä ja todeta, että uusiakin tulijoita on. Eräs tällainen maakunnan rakentajan kohde oli noussut Gunillankalliolle. Kohteessa oltiin kokeiltu yksiötä parvella ja täsmälouhintaa niin, että männyt kasvoivat terassien läpi. Muutoin näytti onnistuneelta, mutta tätä ei ollut otettu huomioon asuntojen jyvityksessä (hintakertoimet siihen miten asuntojen hinnat nousevat mm. kun tullaan korkeampiin kerroksiin, tai kun asunnosta on erityisen hyvä näköala, tai kun asunnossa on piha), eli että ylimmistä kerroksista on merinäköala! Siellä on ollut muutama onnellinen asunnonomistaja, kun on saanut edullisesti hyvän asunnon, josta on huimat näkymät Helsingin kantakaupunkiin. Joskus on lottovoitto ostaa asunto Helsingistä.

Eri puolille Kruunuvuorenrantaa putkahtelee eri värisiä ja sävyisiä pönttöjä, kohta valmiina on jo neljä. Enää ne eivät ole niitä tuttuja valkoisia öljysäiliöitä, joita laivasta ihmeteltiin vaan nämä ovat nykyaikaisia autosäiliöitä viherkatoilla. Arkkitehtina pöntöillä on ollut Timo Tuomi Arkkitehdit NRT:ltä. Nämä säiliöt ovat erillisen pysäköintiyhtiön, Kruunuparkin, omistamia.

Sylinterin muotoista autohallia voi jopa laajentaa ylöspäin, jos tarve tulee, vaikkapa joskus tulevaisuudessa putkiremonttien aikaan lisärakentamisen yhteydessä. Tällainen ihme on tapahtumassa mm. Vuosaaressa ja Rastilassa, pysäköintihalleissa on alunperinkin huomioitu laajenemisvara, ja nyt uusien kerrostalojen myötä sitä myös käytetään!

Suuret autohallit mahdollistavat myös käyttöasteen noston, kun paikkoja ei ole nimetty. Myös tulevaisuudessa, jos vaikka autonomistamisen yleisyys vähenisi, pystyisi siihenkin reagoimaan paremmin. Korttelikohtaisissa autohalleissa jos asukkaat eivät käytä kaikkia autopaikkoja, eikä ympäristössä ole niistä pulaa, jäävät paikat vain rasitteeksi asunto-osakeyhtiölle. Niitä ei voi mitenkään helposti esim. muuttaa varastoiksi tms. Yhteiset autohallit ovat siis varsin järkevää toimintaa.

Aiemminkin on Helsingissä osattu toimia autohallien suhteen luovasti. Viikissä on erillinen pysäköintiyhtiö, joka pyörittää samalla myös eritavoin profiloituneita yhteistiloja, eli viittä asukastaloa, eri puolilla Viikkiä. Kruunuvuorenrantaan on tulossa tästä muodosta muunnelma, asialla sama alkuperäiskaavoittaja, erinomainen Riitta Jalkanen. Muita keskitetyn pysäköinnin alueita on mm. Hermanni ja Ruoholahti (jossa taitaa olla tyhjiä paikkoja halleissa, vaikka pysäköintinormi on lievempi kuin viereisellä Jätkäsaaren alueella..) sekä osittain myös Arabianranta. Jottei tästä tulisi liian auvoista kuvaa, pitää mainita, että talojen vaiheittain rakentaminen aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa pysäköintiyhtiölle, miten investoidaan kun maksajat eivät ole vielä selvillä ja määräkin voi muuttua.

Länsi-Pasilassa tehtiin vuorottaispysäköintiä, toimistotilojen ja  asukkaiden, niin että pysäköintitarve oli huomattavasti alhaisempi kuin muuten (kerroin on 1,4 käyttäjää yhtä paikkaa kohti). Ja ihmeellisintä, että se myös toimii siellä. Tällainen on mahdollista vain hyvin kantakaupunkimaisissa paikoissa, joissa todella on myös pysyviä päiväkäyttäjiä asukkaiden lisäksi. Taas yksi syy pitää monipuolisia toimintoja eri puolilla kaupunkia, eli ei vain lisää asuntoja, vaan myös liiketiloja ja toimistoja!

Kiveä näyttää rannassa olevan omasta takaa, mutta teiden louhe on tuotu Kalasatamasta. Ja sitä louhetta on paljon, hyvä ettei ole tarvinnut pidemmälle kuljettaa. Toisen jäte on toisen ilo.

Onneksi Kruunuvuorenranta ei ole pelkää pönttöä, vaan alueella on muutama vanha puinen rakennus. Yksi niistä on mutkaton lounaspaikka Stansvikin vanhan kartanon luona, vanhojen puiden juurella, meren rannalla.

Kiinnostavaa  myös on, muuttuuko Kruunuvuorenrannan suunta, tuleeko silta? Tällöin Koirasaarentie ei olekaan alueen ainoa sisäänajokohta. Kaupunkimaisuus lisääntyy kun yhteyksiä ympäröivään kaupunkiin on useampia.

Pikku hiljaa helsinkiläinen rakentaminen tarkoittaa monipuolisuutta ja vaihtoehtoja. Toivottavasti tulee myös liikkeitä kivijalkoihin ja vaihtelua asuntotyyppeihin.

Niitä toisia pönttöjä: https://hennahelander.wordpress.com/2016/05/25/kruunuvuorenranta-heraa-loistoonsa-12/

 

 

 

Kruunuvuorenranta herää loistoonsa 1/2

Viime kesän parhaimpiin hetkiin kuului spontaani yöretki Kruunuvuorenrannan öljysäiliölle. Laitoin tähän kuvan myös nykyhetkestä, kun taloja on alkanut jo nousta Kruunuvuorenrannan Laajasalon puoleiseen päähän.

Kymmennen maissa illalla lähdimme Kalliosta metrolla, jatkoimme sitten Herttoniemestä busilla kohti valkoista pönttöä rannassa.

Bussi jätti meidät tulevan kaupunginosan alkupäähän, josta Koirasaarentie johti meidät ensin metsäisten, jylhien kalliorinteiden välistä kartanopuistomaiseen laaksoon vanhoine lehtipuineen, muutamine puutaloineen ja lopuksi rantakallioille ihailemaan Helsingin siluettia ”väärinpäin”. Olikin melkoista aivojumppaa ymmärtää miten kirkontornien ja muiden korkeiden rakennusten sijainti toisiinsa nähden voi olla se silmien todistama näkymä.

Oli huimaa kävellä pitkin valmiita, huolella viimeisteltyjä, mutta autioita katuja ilman yhtään rakennusta, vielä kun kadun näkymän päättenä oli Helsingin tuomiokirkko! Matkalla saatoi seistä myös valmiilla ratikkapysäkillä. Ratikan tuloon oli tosin vielä tovi.

Me tietenkin eksyimme ensin väärälle rannalle, ja saimme seikkailla pitkin kallioita oikeaan notkelmaan. Kesäyössä ja kaupungissa lähes kaikki väärät reitit ovat kiinnostavia ja avartavia. Tosin joskus myös ruumiinkuntoa vaativia.

Kruunuvuorenkalliot ovat Katajanokkaa vastapäätä. Katajanokalta löytyykin enteellisesti Kruunuvuorenkatu.

Öljysäiliö on hehkunut valoa jo pari vuotta Helsingin entisellä suljetulla rannalla, Laajasalon entisen öljysataman alueella. Kierrätyskäyttöä parhaimmillaan.

Säiliön nimi on Öljysäiliö 468. Sen on suunnitellut valotaiteilija Tapio Rosenius. Tämä taitaa olla parasta, mitä jäi pysyvästi Helsinkiin World Design Capital 2012 -vuodesta.

Valo liikkuu öljysäiliön reijitettyjä seinämiä pyyhkien, onkohan reikiä 468, taitaa olla paljon ennemmän, löysin jostain myös luvun 1280. Valo vaihtuu pimeyden myötä punaiseksi. Se hetki oli maaginen. Muistaakseni valon vaihtuminen tapahtui puolilta öin.

Me emme pääseet sisään, mutta oven läpikin laulu kaikui säiliön ruosteenpunaisessa kaikukopassa komeasti. Tilaa vuokraa Helsingin kaupungin rakennusvirasto, hintaa en onnistunut nyt löytämään.

Kruunuvuorenranta taitaa olla ensimmäinen kaupunginosa – ehkä koko maailmassa?- jossa pyritään johdonmukaisesti suosimaan (eli vaaditaan tontinluovutuksen yhteydessä talonrakennuttajilta) valoa eri muodoissa ihmisten lähiympäristöä parantamaan. Talven pimeinä tunteina tämä merenrannan uusi kaupunginosa voi tulevaisuudessa hehkua taloihin ja aukioihin liittyvien valotaideteosten avulla. Arabianrannassa oli talokohtainen prosenttitaide, joka on todella tehnyt alueesta mielenkiintoisemman paikan. Siksikin odotukset ovat Kruunuvuorenrannan suhteen valoisassa horisontissa.

Koska itse analysoin päivittäin tiloja, taloja ja paikkoja työni puolesta ja vapaa-ajalla silkasta innosta visuaalisuuteen ja arkkitehtuuriin, niin harvoin enää tulee kohdatuksi jotain niin yllättävää ja ennen kokematonta, mikä saa minut irrottautumaan puhtaan tunteen vietäväksi ja humahtaa kauneuden voiman syövereihin. Täällä sain sen kokea. Toivon, että monet muutkin saisivat.

Valolla on valtaisa voima onnistuessaan.

Seuraavassa postauksessa lisää Kruunuvuorenrannasta asuinrakennuksista ja niistä toisista Kruunuvuorenrannan ”pöntöistä”, meinaan noista autopöntöistä…

 

 

Helsingin puukerrostalot osa 2/2 – systeemit saapuvat

Puurakentamisessa ajatuksemme ovat jumahtaneet vuosisatojen taakse. Olemme unohtaneet, miten rakenteet, pelastustoiminta, kommunikaatio, lämmitysjärjestelmät yms. ovat muuttuneet. Avotulet ja vaurioituneet tulisijat piippuineen ovat nykyajan kaupungeissa harvinaisuuksia. Paloautossakin on enemmän hevosvoimia kuin yhden vetojuhdan verran. Silti puurakentaminen vertautuu mielissämme enemmän Turun paloon kuin nykyaikaiseen rakennusteollisuuteen nykykaupungissa. Onkohan meillä muitakin tällaisia rajoituksia ajatuskuluissamme? Varmasti on, ainakin minulla. Siksi onkin hyvä toisinaan käydä muualla katsomassa maailmanmenoa, ja ymmärtää että aika muuttuu – ja talot myös.

Mitä Keski-Eurooppa edellä, sitä Suomi perässä. Kävin 2000-luvun alussa Sveitsissä ja Saksassa katsomassa suuria, komeita ja puisia taloja, monikerroksisia kouluja ja kerrostaloja. Miksi meillä vasta nyt tehdään ensimmäisiä oikeasti urbaaneita kerrostaloja?

Viikin Latokartanon alueelle on noussut taloja, jotaka ovat tehty puusta rungoltaan ja ulkoseiniltään. Tummia ja jämäköitä puoliurbaaneita rakennuksia, ympäristöönsä hyvin sopivia. Varsinkin katujulkisivun takana on hyvinkin onnistunut, mukavasti puinen kortteli. Väritys on ruskean eri sävyjä, jollain tavalla yllättävä ja jopa miellyttävä pienen alkutotuttelun jälkeen. Arkkitehtina paljon asuntoja suunnitellut arkkitehtitoimisto HMV.

Nämä Latokartanon talot on tehty täysin kilpailukykyiseen hintaan, eli puuta ei valittu näiden rakennusten materiaaliksi ideologisista syistä. Latokartanon puukerrostalot ovat MetsäWoodin järjestelmällä tehtyjä kerrostaloja. Metsäwoodin järjestelmä on ns. pilari-laatta -järjestelmä, jossa ei ole kantavia seiniä vaan kantavia pilareita. Tämä on vanha funktionalistinen ihanne, koska silloin voidaan seiniä laittaa sinne minne halutaan, vaikka eri kohtiin eri kerroksissa, variaatiomahdollisuuksia on paljon, plaanisuunnittelu (pohjapiirustusten suunnittelu) on varsin vapaata.

Suomessa puurakentamisen systeemejä on nykyisin markkinoilla kolme. Muutama vuosi sitten niitä ei ollut yhtään. Valmiit järjestelmät vasta takaavat puurakentamisen yleistymisen, sillä ei rakennuttaja halua keksiä uusia systeemejä vaan valita hyvän ja käyttökelpoisen valmiin systeemin, aivan kuten betonirakentamisessakin.

Näissä kaikissa kolmessa on eri periaate järjestelmän takana.

Pukinmäkeeen, Eskolantielle on noussut neljä uutta puukerrostaloa. Mustat pistetalot ovat tehty puisista tilaelementeistä. Elementit on koottu Suomessa Stora Enson Itävallassa tehdyistä CLT-puulevyistä (kolmekerroksista ristiinliimatuista puulevyistä). Iloinen uutinen on, että Suomeenkin on perustettu kaksi tehdasta jotka tekevät jotakuinkin samaa kamaa, eli enää ei tarvitse tukeutua Keski-Euroopan puihin.

Arkkitehtitoimisto Matti Iiramo voitti SR-kilpailun yhdessä SRV:n kanssa. SR-kilpailussa arkkitehti tekee suunnitelmat ja urakoitsija sitoutuu tekemään ne tiettyyn hintaan. Kilpailussa arkkitehtuurin laatu ja urakoitsijan hinta, molemmat ratkaisevat, tai pelkästään arkkitehtuuri, jos hinta on annettu kiinteä hinta.

Tilaelementeistä tehtäessä voidaan välistä jättää paloja (legoja) pois, näin parvekkeiden ei tarvitse olla päällekkäin, sekä ulokkeet ja sisennykset ovat mahdollisia perinteisestä rakentamisesta poikkeavalla tavalla. Tällaisella arkkitehtuurilla on vielä paljon kokeiltavana.

Ulkoseinissä näkyvät elementtisaumojen peitelistat. Tässä kohteessa niiden sijoittelu on tehty huolella, varjoviivat tuovat suurelle seinälle tarpeellista graaffista keveyttä.

Mikä on puurakentamisessa erilaista kuin betonirakentamisessa? Ainakin puu on kevyempää, joten se sopii erityisen hyvin huonolle maaperälle.
Puun ei tarvitse kuivua, joten rakentamisaika on lyhyempi, eli noin 8-10 kuukautta kerrostalokohteissa.
Puukohteet tarvitsee ”huputtaa” eli suojata teltalla rakentamisen aikana. Huputtamista tosin jotkut rakennuttajat vaativat nykyisin kaikilta kohteilta, koska tämän päivän energiamääräykset tarkoittavat että rakentamisenaikainen kosteus ei enää kuivu käytössä rakenteista pois eristeiden estäessä sen. Karrikoiden, kerran märkä talo, aina märkä talo.
Kerroskorkeus (mitta lattiasta seuraavan kerroksen lattiaan) on parikymmentä senttiä korkeampi kuin betonitalossa, koska välipohjat ovat paksumpia.
Toistaiseksi puukerrostalot täytyy sprinklata, jota itse en ihan ymmärrä, mutta olenkin maallikko näissä asioissa. Ja sitten on tietenkin se puutalojen arkkitehtuuri, eli miltä nuo puukerrostalot näyttävät.
Toiveenani olisi puukerrostalo, jonka sisäosatkin olisivat puuta. Nykyisin meillä on (lähinnä palomääräysten vuoksi) puukerrostaloja, jotka ovat sisältä kipsilevyä.

Tulevat, kiintoisat Helsingin puukerrostalokohteet ovat lähiaikoina: WoodCity-korttelin puutalot Jätkäsaareen, arkkitehtitoimisto Anttinen-Oivan suunnitellemana, luvassa hyvää arkkitehtuuria koko kortteliin.
Honkasuon rakentaminen alkaa hyvissä merkeissä. Sinne tulee puinen aloituskortteli, joka on rakennusliike Reposen sekä arkkitehtitoimisto Vuorelman yhteistyön tulos. Reponen ja VersoWood on kehitellyt mainitun kolmannen valmiin puurakentamisjärjestelmän, jonka kolmas kerrostalokohde Honkasuo on.
Myös toiseen uuteen kaupunginosaan, Kuninkaantammeen on tulossa puutalo. Arkkitehtitoimisto Ark-House on suunnittellut identtiset talot vieretysten, joista toinen on puutalo ja toinen betonitalo. Kiinnostavaa. Tässä parissa tutkitaan lähinnä hintavaikutusta. Ehkä kannattaa muistaa, että betonitaloilla on muutaman vuosikymmenen etulyöntiasema.

Saisikohan betoniteollisuuskin tästä herätysruiskeen? Tuo 1970-luvun verraton keksintö ontelolaatta, jota on viljelty jokaiseen betonikerrostaloon viimeiset neljäkymmentävuotta, voitaisiin korvata vihdoin jollain kehittyneemmällä versiolla. Saisiko materiaalikilpailu aikaiseksi tuotekehittelyä aidan molemmin puolin? Toivottavasti, olisi aika.

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.

Viikinmäen rotkon uusin asuintalo – sveitsiläistyyppinen luhtitalo

Auringon paistaessa tutustuin Viikinmäen rotkon uusimpaan asuinrakennukseen. Aikoinani kun näin tämän talon ensimmäiset suunnitelmat (olin silloin vielä rakennuttamispuolella), ajattelin että hienolta näyttää nyt, mutta voi tästä tulla myös talohirviö. Alkutaipale olikin talolle varsin takkuinen, eikä taivasta kirkastanut sekään, että ensimmäinen urakoitsija meni konkurssiin.

Talo ja piha ovat suunniteltu huolella, ja samalla ajatuksella, mikä ei ole itsestäänselvyys.

Luhtitalo on aika vaikea laji. Usein luhtitaloista tulee melkeinpä ankeita asuintaloja. Ulospäin suljetut luhtikäytävät toimivat monasti melumuureina valtaväylien varsilla ja luhtien asunnoista tulee pitkänomaisia junavaunuja, joissa on yhdessä päässä ikkunoita ja toisessa päässä ovi luhtikäytävään.

Avoimia luhtikäytäviä pelätään lähinnä meidän lumisten talvien takia. Kauhukuvissa on liukkaat, lumiset ja tuuliset käytävät sekä liukkaat, lumiset ja tuuliset portaat. Ehkä tämän talon myötä ajatukset muuttuvat?

Viikinmäen luhtitalossa luhtiin liittyy sisäänkäyntitilana veranta/kuisti, lukollinen varasto sekä lasitettu ja avoin ”parveke”. Verannalle voi jättää kengät tai ainakin siihen voi laittaa kuramaton. Varastoon mahtuu pyörät, rattaat ja ulkokalusteet. Asuntokohtaiset ulkotilat ovat siis runsaat ja monipuoliset, ja kaikki suuntautuvat yhteiselle pihalle. Kiinnostavaa nähdä, miten asukkaat valtaavat luhdit tuoleineen, kasveineen ja lastenleluineen. Täytyypä tehdä alkusyksystä uusi retki.

Myös asunnon sisätiloissa sisäänkäyntiä hyödynnetty niin, että varsinainen eteinen onkin keskellä, hieman hallimaisena. Eteisessä on tilaa pukea ja siihen liittyy kylpyhuone sekä toisinaan myös vaatehuone. Muutoinkin asunnoissa oli mukavaa yksinkertaista ilmavuutta ja muunneltavaa käytännöllisyyttä, jota oltiin saatu vaikkapa sillä, että vaatehuone oli läpikuljettava kahden makuuhuoneen välissä. Avoluhti mahdollistaa myös ikkunoiden sijoittamisen luhdin puolelle toisin kuin suljetussa versiossa. Kaikki asunnot saavat siis valoa kahdelta puolelta.

Ja ne kerrostenväliset portaatkin ovat tässä talossa ihan tavallisissa porrashuoneissa, hissin vieressä.

Ehkä eniten tämän talon kohdalla mietitytti alunperin betonielementit talon ulkokehällä. Talon olleessa rotkossa ei julkisivuja pääse kukaan kovin läheltä katsomaan ja kaukonäkymässä ulkoseinien betoniset ikkunakehykset tekevät ulkoseinille valoja ja varjoja, joten huoli oli turha tässä kohteessa. Ainoastaan pienenä kauneusvirheenä voi pitää kadulle päin olevia kahta elementtipäätyä. Ehkä ne odottavat vielä köynösritilöitä ja vihreitä lehtiä.

Luhtitalo ympäristöineen näytti valmiilta, puutkin olivat ehtineet kasvaa suuriksi… Eli piha ei ole autokansipiha pienine puineen tai parturoitu minipiha vaan paikalla olleita mäntyjä oltiin saatu säilymään hengissä rakentamisenkin ajan. Mänty on paalujuurineen ehkä helpoin säilytettävä puu. Sen varoalue ei ole valtaisa, joten mäntyjen säästäminen on usein enemmän tahto- kuin kykykysymys.

Harvoin tekee mieli sanoa urakoitsijan nimeä, mutta tässä tapauksessa työmaasta vastannut Uudenmaan mestarirakentajat tällä tiimillä on tehnyt niin hyvää ja huolellista työtä, että taidanpa mainita. Asuntojen sisätilojen listat, ikkunoiden väliosat, pihanreunuskiveykset, eli kaikki ”aina” vinksallaan olevat pienet yksityiskohdat ovat paikallaan siinä missä isommatkin asiat.

Tämän monipuolisen ja oivaltavan luhtitalon suunnitteli arkkitehti Ulpu Tiuri Arkkitehtitoimisto Tiuri&Lommilta.

Kummalinen pyörävarasto, kummallisesta karheasta kertopuusta tehtynä. Mutta ei siis huono vaan kummallinen. Ja ihka outo materiaalilöytö. Kukakohan tämän on keksinyt? Hyvin näytti taipuvan, ihan kuin vaneri, mutta vaneria massiivisemman oloinen.

Muita Viikinmäki -postauksia kategoriassa ”Viikinmäki” mm. tämä omatekoinen asuntomessu -juttu:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/08/04/omatekoiset-asuntomessut-viikinmaessa/

Mustaa asuinarkkitehtuuria – mustia kattoja, seiniä, viivoja

Mustia taloja ja mustaa arkkitehtuuria. Helsinkiä on totuttu pitämään Pohjolan valkeana kaupunkina, mutta tännekin on rakennettu viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana muutamia täysmustia talorykelmiä, musta toimistotalo ja mustia kerrostaloja.

1960-luvulla graafinen mustavalkoisuus (kuvassa hienon graafinen talo pihoineen Myllypurosta) oli suosittua sekä talojen ulkoarkkitehtuurissa että niiden sisätiloissa. Kaipuuta tähän viiltävän linjakkuuden vuosikymmeneen on taas nähtävissä. Erityisesti sitä on havaittavissa sisutuspuolella: hetki sitten kaikki asunnot olivat valkoisia, nyt mustavalkoisia. Koskakohan asunnoista tulee mustia, saunojen löylyhuoneethan on jo.

Mustan asuinarkkitehtuurin vauhti näyttää kiihtyvän. Täysmustien talojen ulkoseinät ovat olleet mustassa arkkitehtuurissa mustaa lautaa, mutta viimeaikoina se on saanut kilpailijan mustasta tiilestä. Mustaa betoniakin on yritetty kehitellä ensin toimistorakentamispuolella ja vähitellen myös asuinrakennusten ulkoseinämaterialina. Musta betoni on mustentunut, mutta se jää edelleen hieman haalistuneen mustan puolelle.

Entisaikojen talojen peltikatot maalattiin paksulla tököttimaalilla, kimröökillä. Tämä täysmatta, samettisen mustan maalin väriaine eli pigmentti saatiin hiilestä tervanpolton sivutuotteena. Kimröökimaali näytti hienolta katoilla, ja se suojasi peltiä hyvin. Toivoisinpa tämän muodin paluuta. Joskus sanotaan, että katot ovat kaupungin viides julkisivu (neljä seinää ja katto siis). Jokaisen sukupolven talot näyttävät kasvavan kokoa, joten kattojen merkitys kaupungin näkymissä kasvaa, ylhäältä katsojia on yhä enemmän.

Kuvassa puoliksi maalattu peltikatto. Peltikaton vasen puoli on kulunutta kimröökimaalia, oikea puoli uutta puolikiiltävää maalia.

Rastilan metroaseman pohjoispuolella, metrokuilun reunalle rakennetaan uusia taloja. Näiden talojen taakse sijoittuu todellinen suurakortteli, melkeinpä pieni kaupunginosa. Tämän oman vehreän, pikku maailman keskelle sijoittuvat päiväkoti sekä useita rivitalorykelmiä. Ihmettelin kerrostalojen suunnittelun korkeaa laatua, mutta vielä enemmän hämmästyin mustaa rivitaloa, jonka löysin korttelin eräästä rauhallisesta nurkasta. Kauniita yksityiskohtia, hyvä tausta syville väreille ja vehreydelle, eikä tuskin lainkaan ajan tuomaa nuhraantumista, vaikka talo oli 1990-luvulta. Aikaa kestävää mustaa arkkitehtuuria.

 

Siilitien metroasema ja Herttoniemen teollisuusalueen toinen puoli – taide

Herttoniemen teollisuusalue on vireä teollisuusalue Helsingin esikaupunkialueella. Nykyisin puhutaan paljon sekoittuneesta kaupungista, joissa toiminnot ovat toistensa lomissa. Teollisuusalueet vaativat rekkaliikenteensä, joten asumista on vaikea tähän sekoittaa, mutta muussa mielessä Herttoniemi on varsin monipuolinen alue. Ja kyllähän se on kaupungin ja niiden tuhansien työntekjiöiden etu, että osa Helsingin työpaikoistakin on mukavasti Helsingissä.

Aloitin sunnuntairetkeni Siilitien metroasemalta. Tukholmassa nuorena olessani ihmettelin kovin maanpäällä kulkevaa metroa. Eihän se niin ainutlaatuista taida ollakaan. Helsingissäkin on muutamia maanpäällisiä metroasemia kuten Kalasatama, Kulosaari ja Siilitie.

Siilitien metroasema uudistettiin runsas vuosi sitten, onneksi. Nykyinen on yksinkertainen ja komea, on maltettu pysyä oleellisissa asioissa ja tehty ne hyvin. Rakenne, reijitetyt teräkset, poimutettuna silkkipainetun lasin kanssa, luovat valonkajoa laiturialueelle pilvisenäkin päivänä. Arkkitehteina asemalla oli Cederqvist & Jäntti.

Hauskana yksityiskohtana on Antti Nurmesniemen puiset, jo 1980-luvulla suunnitellut, aika ajattomat penkit.

Herttoniemen teollisuusalue on kaupunkimainen, 1960-lukua henkivä alue. Jämäkkä ruutukaava, napakat matalat talot lähellä kadun reunaa tekevät alueesta aika omalaatuisen teollisuusalueeksi, näin varsinkin Roihupellon puolella. Kummallinen on myös alueen yrityssekoitus. Teollisten yritysten seassa on taiteilijoiden työhuoneita, ja yrityskirjo on valtava autokaupoista villasukkatehtaisiin ja hammasteknologiamamutteihin.

Kadunkulmissa voi nähdä pikku-ukkoja. Peruskatukylttien päällä ukot tekevät töitä, yötä päivää.

Mitä yhteistä on klassisella nykymusiikilla ja väestönsuojilla? Yksi alueen teollisuusyrityksistä on Temet eli teräs-metalli. Nykyisin yritys on keskittynyt lähinnä väestönsuojiin ja muuhun turvallisuustekniikkaan. Yrityksen perustaja ja pitkäaikainen kehittäjä, luova teollisuuspatruuna oli myös innostunut taiteesta. Itse Temetin toimitalo on varsin tyypillisen systemaattista 70-lukua oleva elementtitalo, mutta sen huoltopihalta voi edelleen bongata hyvän kirjon suomalaisten modernististen kuvanveistäjien töitä. Temetin toinen omistaja on perustajan tytär, Suomen kuuluisin nykysäveltäjä Kaija Saariaho.

Luovuutta ei pidä katsoa liian kapea-alaisesti. Taloudellis-tekninen tuotannon virittely ei välttämättä esitä oikeita kysymyksiä. Ehkä 50- ja 60-luvulla osattiinkin paremmin hyödyntää taidetta, muotoilua ja keksintöjäkin osana yritystoimintaa, vai onko tämä nyt sitä turhanpäivästä nostalgiaa?

Herttoniemen yritysalueella voi kädyä myös katsastamassa Marimekon tehtaan. Siellä on myös yleisölle avoin kahvio.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/25/marimekon-tehdas-herttoniemessa-voiko-iv-roori-olla-kaunista/

SIltamäki – betonilähiö parasta A-luokkaa

Siltamäki tuli tunnetuksi ”Naapurilähiönä” Mainostelevision seitsenvuotisessa tv-sarjassa. Tämä tapahtui nin kauan sitten, että edes minä en muista kyseistä tv-sarajaa. Eli 1970-luvulla kun Siltamäki oli uuden karhea, se sai edustaa koko kansalle sitä hienoa lähiö-aatetta, taloja luonnossa, suomalaista kaupungistumisen ensimmäistä massamuuton vaihetta. Tästä voi päätellä että Siltamäki on 1970-luvun lähiöaatelia.

Siltamäen 1970-lukulainen betonlähiö on rakennettu tasaiselle maalle, pohjois-Helsinkiin, Keravajokilaaksoon. Alueen reunoilla lääjoissa puistoissa on kaksi keinotekoista mäkikumpareetta. Arkkitehti Pentti Ahola sekä suunnitteli alueen talojen sijoittelun että talot alueelle. Ahola on suunnitellut myös Pohjois-Tapiolan asemakaavan että Tapiolan hienot atrium-talot, eli varsin pätevä arkkitehti, ja sen kyllä huomaa.

Täytyy sanoa, että oli hauska mennä bussilla retkelle Siltamäkeen talvisena sunnuntaipäivänä. Kävellä ensin lähiössä ja sitten virkistäytyä uimahallissa. Talvi ei varmasti ole paras ajankohta, sillä harmaa on Siltamäen hallitseva väri. Mutta kasvaneen puuston ja harkittujen muutamien tehostevärien kanssa vaikutelma on melkeinpä miellyttävä. Keväästä syksyyn väritys on varmasti huomattavasti omaa kokemusta hienompi, niin paljon vihreää näytti Siltamäessä olevan. Talvella valkoiset ja harmaat talot eivät oikein ole edukseen suomalaisessa lumimaisemassa. Missään.

Itsekin 1970-luvun Puolimatkan lähiössä kasvaneena, näin paljon eroja ja yhtäläisyyksiä. Siltamäki on matala ja hallitun oloinen kokonaisuus, kaikki talot ovat kaksi tai kolme kerroksisia. Porrashuoneet ja niihin liittyvät lasiseinät, portaat ja kaiteet ovat kaikki yksinkertaista ja laadukasta. Päämateriaalit ovat betoni, teräs ja puu. Taloissa on suuret puuikkunat, joihin lähes kaikkiin on laitettu lisälasi. Betonielementit ovat hyväkuntoisen näköisiä, hyvin tasalaatuisen oloisia. Eli kaikin puolin hyvin suunnitelutu, hyvin tehty ja hyvin pidetty.

Joka aikakaudella on huonoja ja keskinkertaisia, hyviä ja erinomaisia esimerkkejä. Toki 1970-luvulta on tehty parempia yksittäisiä rakennuksia, mutta en muista nähneeni hyvää kokonaisuutta ennen. Yleisesti ottaen 1970-luku ei ollut arkkitehtuurin kulta-aikaa, sen tietenkin myönnän, eikä Siltamäessä koe talvella hurmosta varmasti kukaan. Mutta mutta.

Kävin myös yhdessä asuntonäytössä. Asunto oli avara, valoisa, myös kylpyhuoneessa oli ikkuna. Katossa ei ollut ontelolaatan saumoja. Näkymät olivat puistoon. Hinta oli hyvin alhainen. Tietenkin suuret peruskorjaukset oli tekemättä, mutta yhtiö oli iso ja lähtökohta perushyvä. Ihmettelin itsekseni mikä salassa pidetty aarre tämä alue onkaan perheille.

Niin ja ne betonielementit. Sandwich-elementit ovat valmiita ulkoseinäelementtejä joissa on sisäpuolen teräsbetonilevy ja ulkopuolen teräsbetoniley ja niiden välissä mineraalivillaa. Tällainen valmis kerrosvoileipä tuli valmiina työmaalle.

Niissä oli ”perinteisesti” kaksi eri reijitystapaa ikkunoille. Toinen oli ikkuna keskellä elementtiä ns. reikäbetonielementti ja toinen oli ei ikkunaa eli umpibetonielementti.

Silti SIltamäessä elementit ovat myös osa talojen arkkitehtuuria, eiävt vain pakollinen paha.

Itsekin kun aloitin arkkitehtuurin opintoni 1990-luvun alussa, oli toinen rakennustekniikan harjoitustyöni täyselementtikerrostalon pääpiirustusten tekeminen. Silloin pitkien ulkoseinien paksuus oli 180 mm ja päätyseinien 360 mm. Nykyisin ulkoseinät ovat noin 500-600 mm paksuja. Aika iso muutos. Toivottavasti sillä on satsaukseen nähden haluttu merkitys. Tässä asiassakin meitä 1990-luvun opiskelijoita opetettiin toisin. Silloin sanottiin ettei tietyn lämpöeristemäärän jälkeen takaisinmaksuaika koskaan ylitä panostusta ennen seuraavaa uusimiskierrosta.

Siltamäen ostoskeskus ei ole parhaimmillaan, mutta siistihkö se on. Siellä oleva Siltamäen uimahalli on kunnon lähiöuimahalli, ehkä kylläkin pienin näkemäni. Halli on Kekkosen ajalta kun lähiöihin tehtiin uimahalli, pururata ja urheilukenttä, kansalaisten kuntourheilua tukemaan.

Siltamäen uimahallia voi vuokrata yksityiskäyttöön! Pelkkä ajatus omasta uimahalliajasta on huima. Eikä hinta ole mitenkään ylimitoitettu vaan aika kohtuullinen 200 €.

 

Loppuun laitan pari kesäisempää kuvaa, jotka on ottanut Marina Fogdell.

Marimekon tehdas Herttoniemessä – voiko iv-rööri olla kaunista?

Voivatko palotikkaat ja ilmanvaihtoputket olla arkkitehtuuria?

Herttoniemen Marimekon tehdas pitää sisällään komeat kankaanpainantakoneet. Niiden painamien kankaiden värinkestävyys on poikkeuksellista, edelleen vuosikymmeniä vanhoissa puuvillakankaissa ovat värit kohdallaan. Tähän värien hehkuun perustuukin tärkeä osa Marimekon maineesta laatukankaiden tekijänä.

Rakennus painokoneiden ympärillä on myös merkittävä. Runoutta harvemmin yhdistetään teolliseen arkkitehtuuriin, mutta arkkitehti Erkki Kairamon arkkitehtuurissa nämä kaksi kohtaavat toisensa.

Rakennukset ovat yksinkertaiset, mutta seinien ilmanvaihtoputket ja palotikkaat palvelevat kauneutta. Teräsosat ovat siroja, keveitä ja yhdessä ne ovat dynaamisia ja jännitteisiä. Lakisääteisen rekvisiitta on käännetty runoudeksi.

Värit ovat haalistuneet ulkopuolella, osa ohuista teräsikkunoista korvattu myöhemmin alumiinisilla ja rakennukseen on tehty laajennusosa, mutta vieläkin voi nähdä miksi Armi Ratia valitsi Erkki Kairamon tehtaansa piirtäjäksi.

Arkkitehti Erkki Kairamo piirsi rakennuksen yhdessä Reijo Lahtisen kanssa vuonna 1974 ja 1978.

Suomalaista konstruktivismia, jossa koristeina on tehtaalle välttämättömiä lisähärpäkkeitä.

Katso myös Erkki Kairamon Itäkeskuksen maamerkki

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/19/helsingin-toiseksi-korkein-rakennus-ja-1980-luku/

Jätkäsaaren Verkkokaupan hävittäjä ja naapuri-Bunkkeri

Jätkäsaaren vanha betoninen kolossi, Bunkkeri, oli aiemmin matalan satama-alueen yksinvaltias. Mutta kaikki muuttuu. Jätkäsaaren matalien varastojen ja konttikasojen paikalle nousee viereistä 1990-luvun Ruoholahtea huomattavasti korkeampi uusi kaupunginosa. Ruoholahden viidestä kerroksesta on tullut Jätkäsaaressa kahdeksan. Bunkkerikin käy päivä päivältä pienemmäksi.

Bunkkeri oikealla. Betoniset nauhaikkunalliset ulkoseinät. Bunkkerin vieressä vasemmalla, asuintalojen takana on korkeampi rakennus, harmaa Verkkokauppa.

Entisen varastorakennus Bunkkerin valta-asema kutistui entisestään, kun se sai vierelleen uuden, varastorakennukseksi naamioituneen myymälän, Verkkokaupan. Talo on vielä Helsingin nykyisessä mittakaavassa lähes pilvenpiirtäjä tasoa. Uuden talon tontti on aika ahdas. Vaikka talo ei anna naapuristolleen kovinkaan vaihtelevia seinänäkymiä niin kattoterassilla on eri meininki. Hienoa, että kattoterassi on kaikille avoin ja ilmainen paikka. Ylhäältä voi ihmetellä Helsingin näkymiä uudesta kulmasta. Terassilla on myös pieni mutta tiukan näköinen hävittäjälentokone, joka vielä hetki sitten näytti vain historialiselta reliikiltä menneeltä ajalta. Nyt ajatukset lentävät muualle. Tuulinen paikka.