Viime kesän parhaimpiin hetkiin kuului spontaani yöretki Kruunuvuorenrannan öljysäiliölle. Laitoin tähän kuvan myös nykyhetkestä, kun taloja on alkanut jo nousta Kruunuvuorenrannan Laajasalon puoleiseen päähän.
Kymmennen maissa illalla lähdimme Kalliosta metrolla, jatkoimme sitten Herttoniemestä busilla kohti valkoista pönttöä rannassa.
Bussi jätti meidät tulevan kaupunginosan alkupäähän, josta Koirasaarentie johti meidät ensin metsäisten, jylhien kalliorinteiden välistä kartanopuistomaiseen laaksoon vanhoine lehtipuineen, muutamine puutaloineen ja lopuksi rantakallioille ihailemaan Helsingin siluettia ”väärinpäin”. Olikin melkoista aivojumppaa ymmärtää miten kirkontornien ja muiden korkeiden rakennusten sijainti toisiinsa nähden voi olla se silmien todistama näkymä.
Oli huimaa kävellä pitkin valmiita, huolella viimeisteltyjä, mutta autioita katuja ilman yhtään rakennusta, vielä kun kadun näkymän päättenä oli Helsingin tuomiokirkko! Matkalla saatoi seistä myös valmiilla ratikkapysäkillä. Ratikan tuloon oli tosin vielä tovi.
Me tietenkin eksyimme ensin väärälle rannalle, ja saimme seikkailla pitkin kallioita oikeaan notkelmaan. Kesäyössä ja kaupungissa lähes kaikki väärät reitit ovat kiinnostavia ja avartavia. Tosin joskus myös ruumiinkuntoa vaativia.
Kruunuvuorenkalliot ovat Katajanokkaa vastapäätä. Katajanokalta löytyykin enteellisesti Kruunuvuorenkatu.
Öljysäiliö on hehkunut valoa jo pari vuotta Helsingin entisellä suljetulla rannalla, Laajasalon entisen öljysataman alueella. Kierrätyskäyttöä parhaimmillaan.
Säiliön nimi on Öljysäiliö 468. Sen on suunnitellut valotaiteilija Tapio Rosenius. Tämä taitaa olla parasta, mitä jäi pysyvästi Helsinkiin World Design Capital 2012 -vuodesta.
Valo liikkuu öljysäiliön reijitettyjä seinämiä pyyhkien, onkohan reikiä 468, taitaa olla paljon ennemmän, löysin jostain myös luvun 1280. Valo vaihtuu pimeyden myötä punaiseksi. Se hetki oli maaginen. Muistaakseni valon vaihtuminen tapahtui puolilta öin.
Me emme pääseet sisään, mutta oven läpikin laulu kaikui säiliön ruosteenpunaisessa kaikukopassa komeasti. Tilaa vuokraa Helsingin kaupungin rakennusvirasto, hintaa en onnistunut nyt löytämään.
Kruunuvuorenranta taitaa olla ensimmäinen kaupunginosa – ehkä koko maailmassa?- jossa pyritään johdonmukaisesti suosimaan (eli vaaditaan tontinluovutuksen yhteydessä talonrakennuttajilta) valoa eri muodoissa ihmisten lähiympäristöä parantamaan. Talven pimeinä tunteina tämä merenrannan uusi kaupunginosa voi tulevaisuudessa hehkua taloihin ja aukioihin liittyvien valotaideteosten avulla. Arabianrannassa oli talokohtainen prosenttitaide, joka on todella tehnyt alueesta mielenkiintoisemman paikan. Siksikin odotukset ovat Kruunuvuorenrannan suhteen valoisassa horisontissa.
Koska itse analysoin päivittäin tiloja, taloja ja paikkoja työni puolesta ja vapaa-ajalla silkasta innosta visuaalisuuteen ja arkkitehtuuriin, niin harvoin enää tulee kohdatuksi jotain niin yllättävää ja ennen kokematonta, mikä saa minut irrottautumaan puhtaan tunteen vietäväksi ja humahtaa kauneuden voiman syövereihin. Täällä sain sen kokea. Toivon, että monet muutkin saisivat.
Valolla on valtaisa voima onnistuessaan.
Seuraavassa postauksessa lisää Kruunuvuorenrannasta asuinrakennuksista ja niistä toisista Kruunuvuorenrannan ”pöntöistä”, meinaan noista autopöntöistä…
Helsingin vanhimmat korttelit Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olivat vuosikymmeniä virkamiesten työpaikka-aluetta. Seurahuoneen ja Stockmannin lähdettyä on huvielämä ollut kortteleissa aika vieras käsite, virkamiesten työnteon kannalta tietenkin onneksi. Pikku hiljaa taloja on vallattu takaisin monipuolisempaan käyttöön ja sisäpihojen kautta kulkee nyt mukava reitistö. Taloja on korjattu ja pieniä lisäosia rakennettu useampaankin paikkaan 1800-luvun talojen lomaan.
Suuren suosion pari vuotta sitten sai Lasten kaupunki -museo Helsingin vanhimmassa kivitalossa, Sederholmin talossa (talo on vuodelta 1757). Yksityisen ihmisen lahjoitukseen perustunut uudentyyppinen museo, jossa lapset, ja me lapsenmieliset aikuiset, saimme tehdä ja leikkiä, koskea ja kokeilla. Aivan huippu! Ja sen huomasi museossa käydessä sen suosiostakin, kävijämäärä ylitti kaikki odotukset. Tällaiselle on kaupungissa ilmiselvä tilaus. Nyt museo on ollut suljettuna runsaan vuoden, mutta kohta koittaa taas aika päästä käymään 1970-luvun mummolassa, pukeutumaan roolivaatteisiin ja leikkimään valtaisilla nukkekodeilla. Ja tämä kaikki taas aivan ilmaiseksi.
Kuvassa korttelin uusi portti.
Missä on Helsingin vanha kaupunki? Vanhan kaupungin koskella, Toukolassa, on Helsingin syntysija siltä ajalta, kun kukaan ei halunnut tänne muuttaa. Siellä on nykyisin lähinnä hiekkakenttä tästä ajasta muistuttamassa. Ei kelpaa.
Näissä kortteleissa piti majaa myös 1800-luvulla Helsingin huvielämä. Hotelli Seurahuoneessa, joka oli arkkitehti Engelin piirtämä, pidettiin mm. Helsingin yliopiston 200 (!)-vuotisjuhlat 1840-luvulla. Vaatimattomasti juhlat kestivät viisi päivää, mahtoivat olla juhlat, ehkä sellaisia kaipaisi, ihan vaan koulutuksen kunniaksi ja yleiseksi iloksi.
Ennen arkkitehdit saivat piirtää kaikki lasiset paloseinätkin, myöhemmin palokatkoprofiileista, mutta kuitenkin. Nykyisin kaikki täytyy olla ns. euro-koodattua rautakauppakamaa. Ikävää. Mikäköhän todellinen vaikutus on mihinkään muuhun kuin esteettiseen ympäristöön? Veikkaan että aika olematon.
Ristiriita on selvä. Vanhan talon sisääntulo on outo sekoitus vanhaa ja uutta, ja muutenkin turhan vaatimaton ja matala. Alakatot, ne entiset asbestikatot, ovat kosketusetäisyydellä. Mutta tämän alkushokin jälkeen, ja kun hyväksyy tosiasiat, alkavat tilatkin näyttämään ainoastaan ja vain hienoilta. Veistokselliset portaat vievät yläkertaan, jossa on toinen outous. Keskellä tiukkaa 60-luvun arkkitehtuuria on yhtäkkiä vanha koristeellinen juhlasali, joka roikkuu ”ilmassa”. Miten se on voitu säilyttää, kun kaikki ympäriltä on tuhottu?
Ensin on kaunistautumistila, kliinistä terästä persikanvärisellä seinällä tehostettuna.
Itselleni tulee mieleen jopa teurastamo teräksen ja peilautuvien pintojen kliinisyydestä, tehokkuudesta ja hygienisyydestä yhdistettynä mataliin toimenpidetasoihin.
WC-tilassa on Ruusuvuorelle ominaiset tuhkakupit. Savuttoman Helsingin kunniaksi. Tämä savuttomuus-aihe tuntui olevan Helsingin kaupungin tärkein asia monta vuotta, jokaisessa rekryilmoituksessakin oli asiasta erikseen maininta.
Kuka rakentaa uudet talot keskustaan? Mitkä alat ovat meidän aikamme rahasampoja? Aivan kuten siluetti kertoo oman aikansa vallanrakenteista, kertoo myös keskustan muutos niistä taloudellisistavoimista, jotka nyt haluavat näkyä katukuvassa, olla kaiken ytimessä, Cityssä.
Kuva on Arkkitehtitoimisto Sarcin havainnekuva.
Kuva on JKMM arkkitehtien havainnekuva. Huomaa vanhan korttelin rauhallinen jalusta, sama periaate jatkuu tämän uuden talon myötä myös tässä korttelissa. Blogin ylin kuva edustaa nykyisyyttä, tilannetta ennen ulkoseinien purkua.
JKMM arkkitehtien suunnitelmassa on harmaaseen betoniin (rapatuilla ulkoseinillä) kaiverrettu suuria puisia koloja ja onkaloita. Hauskinta on, että aukkojen sijannit ja korkeudet ottavat kiinni ympäristöönsä: Yliopiston päärakennuksen jalusta jatkuu hallintorakennuksessa, ja tämä tekee koko rakennuksen jämäkämmän näköisemmäksi. Myös pääkolon sijoittaminen Porthanian aukion päätteeksi on hyvä oivallus. Kaupunkia vähän kuin neulotaan yhteen rakennus rakennukselta. Kunnes taas joku osa poistetaan.
Arkkitehtitoimisto Anttinen-Oivan oivallinen rasterijulkisivu. Tämä on rakennus josta taitavat pitää nekin, jotka eivät uudesta arkkitehtuurista yleensä niin välitä. Materiaalien vahvalla ja osaavalla käytöllä voi herättää tunteita. Aika ala-arvostettu piirre nykyrakentamisessa. Tunteet ja massiivisesti käytetyt tiilet, kivilohkareet, hirret ja paikallavalettu betoni.
Pääsalissa on katon kulmissa Suomelle tärkeitä lintuja, kuten kukko. Onkohan tämä aapiskukon esi-isä? Toivottavasti nyt ei olla leikkaamassa kukolta siipiä.
Lukusali on aina yhtä vaikuttava. Aiemmin lattioita peitti harmaat muovilaatat, nyt ne on poistettu. Mutta alunperin lattioita peitti sen aikanen luksusmateriaali, asfaltti (!) Harmikseni kuulin, että asfaltista ei oltu jätetty muruakaan jälkipolville ihailtavaksi. Sääli, sillä vaikka nykysukupolvi arvostaa ehkä tilalle laitettua tammilankkulattiaa, seuraavat olisivat voineet mielellään ihmetellä parinsadan vuoden ikäistä asfalttia. Nykyasfalttihan on uutena varsin bitumipitoista ja siksi mustaa, mutta kuluessaan bitumi haihtuu pois ja jäljelle jää harmaa kiviaines, eli aika vaaleankin harmaa lattia. Outoa ja kiinnostavaa, en ollut kuullutkaan, että asfalttia on joskus käytetty ihmisten kuljettavissa sisätiloissa.
Kupolisalissa on ns. Lapinmarmorista tehtyjä lattialaattoja. Lapin marmori vilahti tekstissä myös hotelli Palacen ulkoseinäbetonin kohdalla. 
Kellarissa on tehty taas hienoa jälkeä ja puhallettu hieman uutta pintaa maanalaisiin tiloihin. Olen aiemminkin hehkuttanut hyvää suomalaista, kokemuksellista toiletti-suunnittelua, ja taas on aihetta nostaa tämäkin puoli esiin! Peruskalliosta tehtyjä pilareiden jalustoja (varsin taitavaa tarkkuuslouhintaa!) lokerikkoaulassa ja luolamaisiin tiloihin tehdyt teräksiset vessat. Siis nykyarkkitehtuuria parhaimmillaan.
Suomessa on pitkään rakennettu betonista. Tunnustaudun itsekin materiaalin ihailijaksi, kun sitä taiten käytetään. Mutta Suomessa on vielä pidempään rakennettu puusta, ja siitä materiaalista puhuttaessa olemme välistä kuin juuri puhumaan opettelevia. Sen sijaan että kinaisimme kummasta materiaalista kannattaa rakentaa, voisimme ehkä pikku hiljaa opetella käyttämään molempia monipuolisesti ja kauniisti. Betonin kulta-aika taisi olla 1960-luvulla, puun kulta-aika on varmaan vasta sarastuksena horisontissa.
Omenamäen mustat rivitalot ansaitsevat ehdottomasti oman tarinansa, eli tähän palataan, koska Arkkitehdit Korhonen Penttisen townhouset veivät suomalaisen rivitaloajattelun uudelle vuosituhannelle, ja myös uuteen värimaailmaan.
Päiväkodin ulkoseiniä ei ole käsitelty, joten ne harmaantuvat ajanmyötä, jolloin valkoisella maalilla tehty ”omenankuori”-kuvio seinässä tulee vuosi vuodelta paremmin näkyviin. Ensimmäisessä kuvassa näkyy päiväkodin sisäpihan kuvanveistäjä Pasi Karjulan puuteos ja kattoaukon ihana valo.
Näistä talojen vanhenemisilmiöistä joku voisi tehdä hienoja valokuvasarjoja, vuoden välein sama paikka. Näistä kuvakoosteista voisi paljastua muitakin ympäristöämme muuttavia asioita kuin materiaalin vanhenemisen, vaikkapa sen, miten tavaraa, kylttejä ja paperilappusia kertyy nurkkiin vääjäämättömällä lainalaisuudella.
Lasten leikkivälineet ja pihat ovat nykyisin kaikki aika lailla samasta puusta veistettyjä. Siksi on aina ilahduttava nähdä jotain edes hieman valtaväylän ulkopuolella olevaa.
Paikalla oli kerran lampi, josta Töölön väki kävi kalastamassa rautanoita. Olipa lammen vedestä apua palotilanteissakin aikana jolloin Töölön kumpuileva seutu oli kaupunkilaisten kesähuvila-aluetta. Mutta sitten lampi kuivattiin ja tuoretta kalaa piti lähteä kauempaa hakemaan. Paikalle kun rakennettiin Suomen ensimmäinen raitiovaunuhalli, Töölön raitiovaunuhalli. Ehkä matka taittui kuitenkin joutuisasti ratiovaunulla kauppatorille kaloja ostamaan, hienosti hevosten vetämillä.
Tällaista kaunista vaunua voi ihailla edelleen Töölön hallilla, eikä vain ihailla vaan astua sisään ja istua hetkeksi puupenkille mennyttä aikaa ihmettelemään. Tai siis aikaa, jolloin mummoni oli pieni tyttö, eihän siitä niin kovin kauaa voi olla?
Ratikkamuseo on minun ja lapsieni ehdottomia suosikkeja. Paikka, jossa lapset ja mukavasti myös me aikuisten näköiset lapset, saamme kokeilla ja koskea. Lattia on kiveä ja vaunut monet lääppimiset kokeneita. Lopussa vaatii vain aikamoista tahdonlujuutta jättää historialliset filmit pyörimään ja nousta ylös lokoisilta sijoilta.
Missä vaihessa lipun leimaamisesta ”vanhassa” lippuautomaatissa tuli eksoottista? Leimauksen ääni on palkitseva, mitä menetämmekään tässä äänettömässä tai korkeintaan piipaavassa digimaailmassa.
Puurakenteinen halli on korkea ja käytössä monipuolinen. Ratikat ovat sivuilla ja keskellä on verhoin eroteltu tila, jossa järjestetään myyjäisiä, teatterinäytöksiä, klubikeikkoja, bisnestilaisuuksia. Harmi, että kahvila on lopettanut. Oli mukava istuskella ratikoiden seassa ja nähdä kevätauringon valon lisääntyvän.
Ratikkahallit ovat matalia, joten sisäpiha on kesäisin valoisa ja ruaankäryinen.
Korjaamon puoli on aina ollut kiinnostavasti kehittyvä ja muuttuva tila, galleriat, baarit, toimistot, kaupat tulevat ja menevät, mutta vanerit, värit ja rento ote pysyvät. Parasta paikassa on kuitenkin se, että osa halleista on edelleen alkuperäisessä käytössä ja osa liikkuvasti muutoksessa.
Jos jossain Helsingissä on urbaania, jylhää rantarakentamista, niin Salmisaaressa. Helsinki on täynnä pehmeää ja vihreää rantareittiä, julkista puistoa meren rannassa. Hyvä niin, mutta kun Helsingissä on rantaviivaa yli 100 kilometriä, niin muutaman kymmenen kilometriä siitä voitaisiin tehdä urbaaniksi ja rakennetuksi. Vaihtelu virkistäisi. Ja samalla Helsinki voisi palauttaa monipuolisempaa otettaan rantoihin. Ennen rantoja muokattiin varsin reippaalla kädellä, esimerkkinä kauppatorin graniittinen reuna ja satamien viivasuorat laiturit. Sillä mikä muu eurooppalainen pääkaupunki avautuu suoraan avomerelle, melkeinpä röyhkeästi?
Uusi, hiilikasan paikalle tullut toimistotalojen kaupunginosa Salmisaaressa on vaikuttava. Paikalla on ollut tehtaita ja siellä on edelleen toimivia voimalaitoksia. Rakennukset ovat suuria, tiilisiä komplekseja. Muutamia taivaisiin kurottuvia piippuja, jotka alleviivaavat rakennusten suurta kokoa.
Kerrankin myös uudessa kaupunkirakentamisessa tuntuu olevan vahva näkemys ja ote. Minulla on varmaan sisäsyntyistä taipuvuutta pitää isoista asioista, kuten komeista rakennuksista, mutta en usko että paikka voi jättää montakaan kävijää välinpitämättömäksi.
Vaikka talot polveilevat ja ovat erilaisia, tiili on sama. Hyvin yksinkertaista.
Alueella on myös kävelijälle sopivia pieniä lasilyhtymäisiä portinvartijan rakennuksia (tämän kuvan lasilaatikon sisällä on kone tutkailtavaksi) , poimuilevia katuja, yllättäviä näkymiä Lauttasaareen, vinokuljettimia ja paljon hyvin muurattua tiilipintaa eri aikakausilta. Ison rinnalla on hallittuja pieniä asioita.
Ja mikä ihaninta, tämä kaikki paljaana ja puhtaana mainoksista, sinne tänne sojottavista liikennemerkeistä, epämääräisistä teknisistä viritelmistä, roskiksista ja muovisista hiekotuslaatikoista, joilla Helsingin katuja ja aukioita on nykyisin tapana täyttää.
Hiilikasa kaivettiin maan alle. Se on kuulemma maailman ensimäinen automatisoitu maanalainen hiilivarasto, eli jos meillä ei ole maailman korkeinta taloa on meillä sentään tämä hiilikasa. Helsingin maanalaisesta maailmasta täytyykin jonain päivänä kirjoittaa, se on valtaisa luolasto. Tämä maanalainen maailma määrää paljon myös maanpäällistä toimintaa. Salmisaaressakaan ei voitu, harmi kyllä, rakentaa asuntoja toimistojen lomaan, silloin paikasta olisi kyllä tullut maailmanluokan uusi kaupunginosa.
Yksi tontti odottaa vielä ottajaansa.
Hanasaaren voimalaitos on erillinen saari Hakaniemessä, mutta saman suunnittelijan, arkkitehti Timo Penttilän. Salmisaari on osa ympäristöään. (Penttilän Helsingin kohteet ovat varsinaisen myllytyksen kohteena, kolmantena Kaupunginteatteri. 
Kaupunki laajenee, ja reuna-alueista tulee kaupungin ydintä. Teollisuus väistyy kaupungin kasvaessa asutuksen ja toimistojen tieltä. Salmisaaressa voimalat ovat jääneet, mutta teollisuustalot ja tehtaat ovat muutettu kulttuuritehtaiksi, lähinnä luovan puolen toimistoiksi ja sokerina pohjalla on tietenkin Alkon entiseen tehtaaseen sijoittunut oikeusvirasto eli kärjäoikeus. Tämän kun olisivat viinatrokarit arvanneet kun Alko kieltolain jälkeen perustettiin 1932.
Arkkitehti Väinö Vähäkallio piirsi Alkon tehtaan loppujen lopuksi 1940, portinvartijan kaakelipytinki on pullojen värinen.
Erityisen hienosti on onnistunut muutos oikeustalon toimistokäyttöön uusien ikkunoiden sijoittelun ja tyylin osalta. Tämä se on taitavaa muutosarkkitehtuuria! Arkkitehtina Tuomo Siitonen. Eli vanhat ikkunat ovat vanhoja puisia, ja uudet saman levyisiä viiltoja ohuilla teräskarmeilla. Eräs parhaimmin onnistuneista sanoisin.
Kuvassa vielä Lauttasaaren betoninen vesitorni. Historian havinaa.
Etu-Töölössä on rahan keskittymä. Kulmittain ovat pankkirakennus, Hanken ja Kauppakorkeakoulu, ja on siinä toki yksi asuinrakennuskin. Risteyksessä on myös keltainen, puinen lippakioski, jossa pyörii kesäisin varsin mukavaa kahvilatoimintaa.
Kauppakorkeakoulu on keltatiilinen kompleksi, joka on hengeltään hieman romanttinen ja runollinenkin. Yksityiskohdat, tilat, seinä-, lattia- ja kattopinnat, kalusteet ja valaisimet ovat kaikki laadukaita, kekseliäitä ja hyvin viimeisteltyä. Talo on 1950-luvun helmi. Arkkitehteina ovat olleet Woldemar Baeckman ja Hugo Harmia.
Harvoin näkee puista ikkunalautaa, tai oikeammin lautoja.
Juhlasalissa on Suomenliput ja musta flyygeli. Alkaa lähennellä täydellisyyttä.
Valaisimet ovat Paavo Tynellin suunnittelemat. Täällä niitä voi ihailla aidossa ympäristössä.
Tällaista havuvaneria ei tahdo enää löytää Suomesta, vaikka on ollut taas varsin suosittu sisutusmateriaali jo pidemmän aikaa, siis ulkomaisissa lehdissä. Hienosti vaneri taipuu epäsymmetriseksi suojaksi ja penkiksi. Katossa, lattiassa ja mm. porraskaiteissa on 1950-luvulle tyypillistä vinoa viivoitusta.
Laitan tähän talven keskelle mukavasti lämmittävän näkymän yläkerroksista. Ylhäältä voi ihmetellä 1930-luvun punatiilistä Töölöä ja annettujen julkisivukaavioiden rauhoittavaa vaikutusta. Viereiset talot on tehty samalla sapluunalla, hyvin pienillä variaatioilla. Se mikä toimii tiilestä ja hyvällä arkkitehtuurilla sekä kaupunkisuunnittelulla, ei sitten ihan toiminutkaan betonielementti-toistotaloissa 1970-luvulla.
Kierroksen voi päättää edulliseen puuroateriaan viihtyisässä interiöörissä, jossa kattokin on keramisista lanteista tehty ”penninkatto”. Ensimmäisen kerroksen kahvila-ravintolassa on hyvä hinta-laatusuhde ja kaupanpääliseksi saa istua Tapiovaaran tuoleilla ja katsella ikkunasta kaunista Helsinkiä.
Majakkahuoneesta 