Keskon pääkonttorin muodonmuutos – toimistoista asunnoiksi!

Katajanokalla puhaltaa suuret muutoksen tuulet. Monipuolisesta kaupunginosasta on tulossa yhä enemmän asuinalue. Paljon puhuttu toimistojen muuttaminen asunnoiksi toteutuu Katajanokalla, halutulla alueella, varsin ripeästi. Toisaalta ymmärrettävää ja varmasti myös vääjämätöntä, toisaalta hieman harmillisen yksipuolistavaa.

Olen asunut Katajanokalla, vanhalla puolella eli jugend-puolella, Kauppiaankadulla, legendaarisen (kerrankin tämä sana on oikeasti paikallaan) Wellamo-ravintolan perustajan alivuokralaisena 1990-luvun lopulla. Asunto oli kuin pietarilaisen, eläkelle jääneen balettitanssijan menneisyyden kulttuurikoti, ja asunnon valtiatar pieni, siro, mutta vahvan persoonallisuuden omaava tumma nainen, joka jazzin soidessa kertoi Sam Vannista, Marimekon ajastaan ja Pentti Saaritsasta. Huima kulttuurivyöry kaksikymppiselle opiskelijalle.

Silloin kaupunginosa oli yhtä tuulinen kuin nyt, mutta paljon monipuolisempi. Parin korttelin päässä oli vankila (toiminnassa 2002 asti, jolloin sinne rakennettiin hotelli), jonne harvalla taisi olla asiaa, mutta kukkakauppoja oli useita, Keskossa paljon toimistotyöläisiä, kirkkohallituksella suuri kortteli ja naapuritalon jo puretussa toimistorakennuksessa pitivät työhuoneitaan muotoilijat ja kulttuuripuolen opiskelijat.

Tähän monttuun nousee lähiaikoina Katajanokan ”uusjugend”-asuintalo (Huttunen Lipasti Pakkanen Arkkitehdit), johon tulee mm. autohissi. Odotan mielenkiinnolla tätä ei-tasakattoista täydennysrakennuspalikkaa entisen Euro-Hostelin kohdalle.
http://www.h-l-p.fi/linnankatu-housing/

Muutoksia Katajanokalla on toki ollut myös aiemmin. Ja monipuolisuuden kirjo on ollut vielä laajempi. Katajanokalla on ollut jopa oma lentoasema vuosina 1924-1936. Lentokenttänä toimi merenlahti ja sitä kutsuttiinkin lentosatamaksi. https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19551228_1214

Keskon entinen pääkonttori ja keskusvarasto on komea ja massiivinen, korttelin kokoinen rakennus, joka pysäyttää jokaisen Katajanokalle tulijan. Arkkitehti Toivo Paatelan 1940 suunnittelemaa taloa katsellessa ei ole vaikea miettiä aikaa, jolloin laivat toivat tavaraa makasiineihin ja junaradalla suoraan pääkonttorin Kanavakadun lastauslaiturille. Tiilen tumma sävy valittiin viisaasti kestämään junien, laivojen ja tehtaiden nokeentumisen mahdollisimman vähän häiritsevästi. Voisi sanoa, nykytrendisanaa mukaellen, että mahdollisimman ”huoltovapaasti”.

Kanavakadun lastauslaitureille laajentuu tulevaisuudessa Keskon varasto-osan hotelli ja hotellin ravintolan terassit sekä pääsisäänkäynti. Ehkä koko katu vallataan pikku hiljaa katukulttuurille, olisi jo aika.

Keskon suunnitellut asunnot ovat pitkästä aikaa plaanisuunnittelultaan mielikuvituksettomista tehokopeista poikkeavia (arkkitehtina L-arkkitehdit). Joka toisessa kerroksessa menee keskikäytävä, jonka varrella oleva asunto kurottuu seuraavassa kerroksessa käytävän yli toisellekin ulkoseinälle asti.

Kun lähtökohtana on vanha, puitteiltaan jännittävä rakennus, on mukava kun sen havannoi sinne rakennettuissa asunnoissakin. Tuntuu kummalliselta, että vanhoista yritetään joskus tehdä mahdollisimman paljon nykyisiä uusia kipsilevyasuntoja matkivia, eikä vanhasta rakennuksesta jää mitään ihmeteltävää uusille asukkaille. Vanhahan on koko ajan vähenevä luonnonvara, se ei lisäänny, päinvastoin sen suhteellinen määrä vain pienenee. Uutta voidaan aina tehdä lisää.

Keskon Satamakadun pääfasaadissa on runsaasti hienoja puuikkunoita, joita asukkaatkin osaavat jo arvostaa. Ainakin Unioninkadun 1960-luvun kuulalaakeritoimistotalon puuikkunoiden korjaus sekä sen hinta (ei tullut uusimista kalliimaksi, eli oli myös taloudellisesti kannattavaa) että sen positiivinen vaikutus asunnon tunnelmaan yllättivät -melkein- kaikki. (Arkkitehtitoimisto Avarc).

Hauska yksityiskohta on myös sisäpihalle tulevat ruostutetusta teräksestä tehdyt paloportaat, ehtaan New Yorkin loft-henkeen. Jos pihasuunnitelma ja havainnekuvat pitävät kutinsa loppuun asti, eikä asuntojakaan kuorruteta viimeiseen asti, voi Helsinki saada vihdoin aitoja loft-asuntoja keskeisellä sijainnilla.

Myös naapurikorttelista on kirkkohallitus muuttanut Etelärantaan, ja tarkoituksena on rakentaa näihin Pauligin vanhoihin tehdas- ja toimistotiloihin asuntoja sekä palauttaa asuintalo asuntokäyttöön.

Mennessäni perjantai-iltana kyläilemään Katajanokalle, luotin vanhasta muistista kukkakauppaan, jota ei tietenkään enää ollut. Yleisestikin palvelut ovat kaikonneet Katajanokalta. Kuinkahan paljon lisää ihmisiä tarvitaan ne palauttamaan? Toimistoväki ylläpitää monia palveluita käyttämällä niitä arkipäivisin ja päiväsaikaan. Se että korvataan toimistoja asumisella, tuskin parantaa alueen ostovoimaa kauppojen ja muiden palveluntarjoajien kannalta. Keskon K-kaupassa oli muutama kimppu ruusuja, mutta minun kukkani jäivät tällä kertaa ostamatta.

Aiemmin Katajanokalta Tiiliraunioiden hyötykäyttöä ja kellluva toimisto:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/05/02/tiiliraunioita-toolonlahden-makasiinit-ja-katajanokan-koulunpiha/
https://hennahelander.wordpress.com/2015/02/15/katajanokan-jaanmurtajien-varit-ja-helsingin-ensimmainen-kelluva-toimisto/

Loppuun pari toisistaan erilistä pientä ykstyiskohtaa. Arkkitehti Toivo Paatela työskenteli myös oman työnsä ohessa rakennustarkastajana Haagassa 1920-luvulla.
Siitä on muutamia vuosia, kun Keskon pääkonttori muutti remontin edestä Helsingin Haagaan, Ruskeasuolle.

Teurastamo – paikka jota ei ole uudistettu verenmaku suussa

Hermannin rinteen alapuolella on Teurastamo, josta on tullut pikku hiljaa ruokakulttuurin ja rennon oleskelun keidas. Teurastamon rakennukset ovat minusta absoluuttisen kauniita, tasapainoisesti kokojensa puolesta toisiinsa sopivia, ”teollisuusrakentamista” parhaimillaan. Niiden yksinkertaiset, sirot metallidetaljit korostavat talojen linjakkuutta ja yhtenäinen tumma, matala tiili tukee kokonaisuutta.

Linjakkuuden alkuperäinen tarkoitus oli saada siat ja naudat mahdollisimman ”liukuhihnamaisesti” elävänä sisään ja lihoina ulos. Junan pistoraide toi karjan pihalle, siat ja naudat eri kohtiin ja siitä alkoi työt. Kellohalli-ravintola on osa teurastamon päätilaa, päätila jatkui läpi talon aina ulkoseinälle asti. Kellohallin viereiset kylmähuoneet ovat myös käymisen arvoisia.

Myös ns. sika-rampin, jota pitkin siat on viety sisään, muisto (luiskan kohta kivisessä sokkeliosassa, ulkoseinän alareunassa) näkyy nykyisen jädebaarin sisääntulon kohdalla.

Teurastamon talot ovat rakennettu 1930-luvulla, funkkiksen ja klasissimin rajakohdassa, arkkitehtina Bertel Liljequist. Teurastamon portin lihakauppa/ravintolalla on pitkät perinteet lihakaupan saralla. Hienoa että alueen porttirakennuksella säilyy vahva yhteys teurastamon alkuperäiseen tarkoitukseen.

Täällä mainosten ja härpäkkeiden kirjo on villiä ja vapaata, mutta tällä kertaa onnistuneen vapaata. Mainokset ovat Teurastamolle tehtyjä, ja paikan henki on hyvin ymmärretty toimijoiden taholta, missään ei ole tympeitä muovimainoksia tai jokapaikan plakaatteja, vaan kekseliäitä värikkäitä viritelmiä. Helsingin uusissa yrittäjissä on jo mainiota kaupunkikulttuurin tajua. Minuun tämä paikka vetoaa.

Mukavaa on myös, että kävijöiden ikäkirjo on laaja, ja pihalla on tarpeeksi paljon myös ”ei kenenkään maata”. Pihan keskellä on vapaasti käytettävissä oleva grillipaikka.

Pihalla on jo ruokaa kasvamassa, tätä nykyä ei tosin karjaa, vaan vihreää kasvustoa. Teurastamon tarkoituksena on, että kaikki kasvit vaihdettaisiin pikkuhiljaa syötäviksi. Vihdoin tällaistakin! Biologisiskoni onkin jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi joka paikkaan istutetaan koristekukkia ja marjattomia pensaita, miksei koko Helsinkiä voisi täyttää hyötykasveilla?

Paikalla on myös vuokrattava sauna. Se on aikoinaan palvellut teurastajia, eli se on tehty varmasti aitoon puhdistustarpeeseen.

Aluella on myös tunneleita, joihin en ole vielä päässyt kurkistamaan, mutta ehkä myöhemmin. Ja kulmarakennuksessa on pieni viskitislaamo kuparilaitteistoineen, jonka viski vasta tekeytyy (vai mikä onkaan oikea termi viskille), joten sekin paikka on ehkä myöhemmin listalla.

Olen ylpeä Helsingistä, ja tässä tapauksessa myös Helsingin kaupungista, sillä taitaa olla alunperin kaupunkisuunnittelupuolen keksintö, että paikasta on tullut tällainen, ruokakulttuurin monipuolinen hengailumesta. Harva uskoi muutamaa vuosi sitten, että ruoka voisi vetää tarpeeksi ihmisiä paikkaan, jossa ei ole ”mitään muuta”. No se muu tulee ruoan myötä, eikä se alkukaan ollut niin auvoinen, mutta vuosi vuodelta paranee. Koko Tukkutorilla on mahdollisuus samaan, muuntautua vaikka miksi, pala kerrallaan ja entistä kokonaan hylkäämättä.
Aiemmin Teurastamo oli syrjässä tukkutorin laidalla, kohta se on Hermannin ja Kalasataman ansiosta keskellä uusinta urbaania Helsinkiä. Hyvillä ideoilla voidaan saada komeat vanhat ”ongelmarakennukset” osaksi uutta helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Tässä tapauksessa Teurastamon talot ovat kaupungin omaisuutta, ja periaate on korjata niitä ”kevyesti” ja tehdä se pala palalta. Harmi vaan ettei tämä kevyt korjauskaan ole ilmaista ja se vasta pitääkin suunnitella.
Arkkitehdin täytyy tällaisessa tapauksessa osata tehdä mahdollisimman vähäeleisesti korjaukset eli ymmärtää lähtökohta ja vanha rakennustekniikka sekä paikanhenki, että sovittaa uudet tekniikkaputkistot yms. sekä muut toimintojen tarpeet freesisti ja mutkattomasti ja osata vielä jättää kaikki tarpeeton pois. Pahinta on, jos talojen sisukset alkavat muistuttaa nykyajan kipsilevymestoja, silloin ollaan menetetty jotain oleellista.

Teurastamo on Helsingin kaupungin viimeinen teurastamo, se lopetettiin vuonna 1992. Mutta missä oli Helsingin ensimmäinen teurastamo? Presidentinlinnan kohdalla. Tätä voimme muistella sitten 6.12., kun katsomme vastakorjatun presidentinlinnan puhdistunutta loistoa.

Kiintoisia kuvia Teurastamosta, siltä ajalta kun se vielä oli teurastamo:

Vanhassa kuvassa ramppi näkyy valkoisena Kellohallin oikeanpuoleisella seinällä.

Odotan, mitä syksy ja talvi tuovat Teurastamolle.

OP Pohjolan uusi pääkonttori – pitääkö sisustuksen olla osa kokonaisuutta?

Vallilan Teollisuuskadun uusi pääkonttori alkaa valmistua. Karkeasti ottaen puolet korttelista muodostuu vanhoista toimistorakennuksista ja puolet on uuden uutta tilaa. Tämän tapaista toimistorakennusten purkamista ja kokonaisuuden kekseliästä uudelleen muokkausta on harvemmin Suomessa nähty. Useimmiten pitäydytään varsin maltillisessa sisutuksen muokkauksessa tai rakennetaan kokonaan uusi ulkoiselta olemukseltaan mahdollisimman neutraali pytinki kaupungin laidalle, toimisto-alueelle.

OP Pohjola on tehnyt toisin. Päämaja säilyi kaupungin keskusta-alueella (siksi kai voi jo Vallillaa kutsua?), eikä uutta arkkitehtuuria ole pelätty vaan on yllättävänkin rohkeasti tehty tämänpäivän talo, ei eilisen.

Pääsin käymään OP Pohjolan aulassa, joka tulee avautumaan kaikkien ihmeteltäväksi – onneksi – sekä uuden pääkonttorin keskusaulassa ja siihen liittyvissä auditorioissa.

Näin kirkkaan viiltävän ehdotonta arkkitehtuuria pääsee harvoin kokemaan Suomessa. OP Pohjolassa vanhan konttorin rumat seinät ottavat kävijän yläaulassa vastaan, jollain kummallisella tavalla pidin myös tästä uuden ja vanhan ristiriidasta. Tällainen epätäydellisyys ja keskeneräisyys kertoo minusta paljon ajastamme, se on eräänlaista väliaikaisuuden ja muutoksen sietoa. Vanhan konttorin seiniä ei oltu päivitetty tähän päivään, eivätkä ne olleet runnollisen vanhoja punatiiliseiniä, vaan kohtuullisen tympeätä toimistotalon seinää. Monia tämä riitasointu varmasti harmittaa, mutta itselleni se oli sopivan kokoinen rujoke, joka vain korosti uuden osan selkeyttä ja kauneutta.

Uusia hyviä taloja vaivaa myös harmillisen usein sisustusmania. Arkkitehti suunnittelee talon, jonka jälkeen sisutustiimi verhoilee paikat vaihelevien teemojen mukaan ilman sen kummempaa tajua sisustuksen vaikutuksista ympäristöönsä ja pidempiinkin näkymiin. Kaukana on ajatus talosta ”kokonaistaideteoksena”. Kuitenkin samaan aikaan me ja turistit juoksemme katselemassa Hvitreskiä, Temppeliaukion kirkkoa ja muita arkkitehtuurimme helmiä, juuri niitä ”kokonaistaideteoksia”, joiden arkkitehdit ovat olleet mukana sisustamisen loppuun asti.

Kuinka moni talo onkaan menetetty tällaisella ajatuksen katkomisella ja suunnittelijoiden vaihtamisella juuri kriittisellä hetkellä? Kun talo on kerran saanut hyvän, talon ideoita huomioivan ja kokonaisuutta korostavan sisutuksen, voi seuraava vaihe toki hoitaa myös hyvän ”toisen käden työnä”, kun uusikin sunnittelija on vain ymmärtänyt talon ominaispiirteet ja vahvuudet.

OP Pohjolassa on sekä arkkitehtuurin että sisustuksen tehnyt arkkitehtitoimisto JKMM, ja sen huomaa. Toimistolla on ollut yhteinen kokonaisajatus ja se ei ole matkalla katkennut. Alakatot eli kattojen alaslasketut alapinnat, jotka peittävät lähinnä teknisiä putkia ja kaapeleita, ovat osa sekä sisustusta että arkkitehtuuria. Keskuspömpelin alapinta läpättää ohuita vaneri”sipsejä” (DoctorDesignin tuote) ja tuoden samalla lämpöä ympärilleen. Pienellä eleellä on valtaisa vaikutus.

Uudet viillot talokappaleiden välissä, eli lasiosat aukaisevat näkymiä talon hyvin vaihtelevaan ympäristöön. Viilot saavat lisäsäpinää taiteesta. Pulliaisen veistos Vallilan puutaloja vasten, Aaltosen naisen pää (kenenköhän pää se on niin iso ja vakava) Konepaja-aluetta kohden sekä aulassa muovinen, suuri ja oranssi OP:n logo. Mainoksella alkaa olla vaikuttavuudessaan tehoa. Parempi yksi oikealla kohdalla, kun kymmenen syödessä toistensa voimaa.

Enemmän silmiltä suojassa on pikkuaditorion metsä, vaneriin leikattuna. Se on pysähdyttävän kaunis, funkitionaalinen Ilona Ristan taideteos. Tällaista toivoisi näkevänsä usemmin.

Lasikattojakin on monenmoisia. Parhaat niistä ovat muuta kuin teknisten teräsputkijärjestelmien kokoamisen lopputuloksena tehtyjä ristikoita. OP Pohjolan lasikaton teräslevypalkkejen sisään on piilotettu rähmäkkeet ja romppeet eli nykyajan tekniset ilmaisimet, hälyttimet, putket ja muut. Lisäksi on pystytty luomaan optinen harha ohuista levyistä. Tällaiseen lopputulokseen ei päästä ilman näkemystä, tällaista ympäristöä ei synny listaamalla teknisiä ja muita reunaehtoja. Tämä näkemys yhdessä tinkimättömän toteutustyön kanssa suunnittelun myöhemmissä vaiheissa, erottaa parhaimmat hyvistä.

Samoin keskuspömpelin metallisten, reitettyjen seinävekkien sisään on piilotettu loput härpäkkeet. Tekniikka on hyvä palvelija mutta huono isäntä.

OP Pohjolan julkisivuista ja Amerin pääkonttorista lisää:

https://hennahelander.wordpress.com/2014/12/08/uudentyyppisia-paakonttoreita-vallilan-laaksossa-op-pohjolan-ja-amer/

Malminkartanon terassit – 1980-luvun porraspyramidi

Usein ihmetellään, etteivät ulkomaiset arkkitehdit suunnittele taloja Helsinkiin. Onneksi Engel suunnitteli Helsingin keskustaan vallan monta taloa, ja onneksi muutama muukin on näin tehnyt, kuten englantilais-ruotsalaistunut Ralph Erskine 1980-luvulla Malminkartanoon.

Olin monesti kuullut Erskinestä ja muutaman kerran myös Malminkartanosta, mutta en ollut yhdistänyt näitä asioita mielessäni. Kun siskontyttöni sai HOAS:in opiskelijakämpän Malminkartanosta tuli käytyä myös siellä päin. HOASin talo oli hyvää 1980-luvun suunnittelua, edullisista materiaaleista tehtyä (betonielementit, puulaudoitus, teräs), mutta kestävästi ja maanläheisesti ja niin, että muotokieli oli ajalle tyypillisen leikkisä.

Ikkunat olivat säntillisesti, mutta katto kääntyi seinäksi, ja U-betoniparvekkeet sijoittuivat vaihtelevasti. (2000-luvulla vaihtelevuus on ollut ennemminkin heiluvaa, kuten zätzätys-muodissa, jossa kaikkien ikkunoiden ja parvekkeiden paikat hieman poikkeavat toisistaan, mutta vain hieman.)

Malminkartanon asemalla pysähtyy nykyisin kehäradan junat. (Kun käy kokemassa uuden kehäradan ihmeen, niin tällä asemalla voi poiketa aikamatkalle 30 vuoden päähän.) Asema on kotoisalla tavalla komea ja ulkoa vehreä. Asemassa on hyvä perusmuoto, sisä- ja ulkotilan välillä ei ole turhia ovia ja seiniä. Toimii edelleen.

Asemalla tultaessani näin kummallisen näköisen, hieman tylyn, mutta jollain tavoin erilaisen ja kiinnostavan talon radan toisella puolella. En oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella, joten menin katsomaan. Talon luona tuli heti selväksi, että se on suunniteltu varsin määrätietoisesti, vaikka päädyissä oli aika tyypillisen näköisiä betonielementtejä ja ikkunat olivat 80-luvun tapaan pienenoloiset.

Radan puolella oli oudon mallisessa peltikatossa raitoja, ja sisääntulokerroksen seinät oli peitetty halkaistuilla reikätiilillä. Tiilet olivat kestäneet hyvin aikaa. Täytyy sanoa, että yllätyin kun sisäpihalle saapuessani näin pihan ja talon vehreyden, vaihtelevuuden ja monimuotoisuuden, porraspyramidin asuintaloversion. Pihanpuolella oli aivan omanlaisensa maailma, luonto oli ottanut vallan terassoituvilla parvekkeilla, terassikaiteiden värikirjo tuki kasvien valtaamaa pihaa. Sen nähdessäni aloin mielessäni liittämään Erskineä tähän maalliseen paratiisiin.

Rivitalot pihalla eivät näyttäneet kärsivän yksityisyyden puutteesta. Olen aina ihmettelly halua sijoittaa matalia rakennuksia kerrostaloasukkaiden pällisteltäväksi, mutta tällä maanvaraisella pihalla sekin oltiin onnistuttu ratkaisemaan hyvin varmasti kaikkien asukkaiden kannalta. Rivitalojen pihoilla ja terasseilla (!) oli pieniä punaisia lautatöllejä.

1980-luvun arkkitehtuuri näyttäytyy uusien asuinalueiden tiiviyteen tottuneen silmään, hyvin matalana ja väljänä. Korttelit ovat usein linnoitusmaisen suljettuja ulospäin, niin että vallihaudan kohdalla on autopaikoituskentät, mutta sisäpihoilta löytyy pientä ja polveilevaa asuinympäristöä. Suomessa tämä pienimuotoinen, ”inhimillinen arkkitehtuuri” sai toteutuksensa betonielementtitekniikalla, joka ei aivan vastaa talojen henkeä. Arkkitehtuuri viittaa monimuotoisuudellaan keskiaikaisen kaupungin ihannoimiseen. Mutta 1970-luvun jälkikaiuissa laattaelementtiseinätkin vaikuttivat teholaatikoiden pesubetoniseiniä paremmilta. Vastaisku toimii (melkein) aina.

Sairaan kaunis sairaala – Lapinlahti

Helsingin kaupungin omistama toinen tyhjillään oleva entinen mielisairaala on Lapinlahti. Toinen on Röykkä. Komeita rakennuksia kauniilla paikoilla veden äärellä, molemmat.

Lapinlahden mielisairaala, Suomen vanhin psykiatrinen sairaala, rakennettiin rauhaisaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle, ei ehkä ihan Lappiin, mutta kauas kaupungin kuhinasta kuitenkin, hautausmaan taakse. Eli jos halusi (?) Lapinlahden sairaalaan, piti kulkea hautausmaan lävitse. Nykyisinkin hautausmaan kautta kulkeva tie on pääreitti Lapinlahteen, mutta ei enää se ainoa.

Arkkitehti Engel suunnitteli H-kirjaimen mallisen, pääosin kaksikerroksisen sairaalan klasissistiseen tyyliin, mutta hän kuoli jo vuonna 1840 (eli vuotta ennen), joten hän ei ehtinyt nähdä sairaalan valmistumista. Helsinki tarvitsi suuren mielisairaalan, vaikka asukkaita Helsingissä oli vajaat 20 000.

1800-luvulla ja ilmeisesti ainakin 1990-luvun hujakoille asti, oli ikkunanäkymillä ja kävely”promenaadeilla” sekä puutarhanhoidolla eli ”työterapialla” oma tärkeä merkityksensä sairaalan hoitoideologiassa. Lapinlahdella on edelleen, Länsiväylän viiltämänäkin, oma levollinen tunnelmansa. Se on paikka, jossa on menneen maailman lumoa.

Sairaalan puutarha on loistopaikka piknikeille. Puistossa voi istua katsellen merenlahtea, ihailla Salmisaaren voimaloiden jylhää siluettia tai tarkastella Espoon pilvenpiirtäjiä eli Keilalahtea.

Mutta missä on Lapinlahden lähde? Jossain piilossa ilmeisesti. Lähdevedellä hoidettiin 1800-luvulla kylpylävieraita ja mielisairaita, vesi-terveysoppi oli vallalla. Helsingissä Kaivopuiston lähteellä kävivät venäläiset kylpemässä, mutta keitä olivat Aleksis Kiven lisäksi Lapinlahden asukkaat?

Kaivopuiston kylpyläelämästä ja sohvasurffauksesta 1800-luvulla https://hennahelander.wordpress.com/2014/06/05/helsinki-kylpylakaupunki/

Entisissä sairaalakäytävissä parveilee nykyisin päiväkotilapsia. Oma lapsenikin oli puolivuotta Lapinlahdessa ns. päiväkodin väistötiloissa. Hyvin taipuivat tilat pätevien päiväkoti-ihmisten toimesta siihenkin käyttötarkoitukseen. Tilat olivat ainakin vanhemman näkövinkkelistä hyvin ”epälaitosmaiset”.
Mutta päiväkodin lisäksi talossa ei ole oikeastaan muuta toimintaa, Lapinlahden sairaala on nykyisin lähes tyhjillään.

Tosin pientä nurkanvaltausta on ilmassa. Pääporttien vieressä on kahvilakyltti ”Lapinlahden lähde”.

Etupihan sisänurkassa on rento kesäkahvila. Kahvilasta käsin on nyt mahdollisuus käydä miettimässä kenen mielen virkistykseksi tämä paratiisi olisi kehitettävissä.

Lapinlahden kauneuden takana kun on odottamassa raskaat peruskorjaukset, joille pitäisi löytyä myös iloinen maksaja. Väliaikaiskäyttökin on parempaa kuin käyttämättömyys, ainakin talon kunnon kannalta, ja varmaan myös kaupunkilaisten kannalta. Toisen siiven leveät käytävät huoneineen eivät ole niitä helpoiten muokattavia, kun taloutta määritellään nykyisin neliöperustaisilla tehokkuuslukuvuokrilla. Kuka haluaa maksaa käytävistä? Ainakaan jos niille ei ole muuta käyttöä kuin siirtyminen, niin aika harva.

Toisaalta peruskorjauksiakin on talo ehtinyt nähdä useita, ja myös tilojen käyttötarkoituksenmuutoksia. Kirkosta tehtiin poliklinikka, hevostalleista luentosali, jo 1920-luvulla. Ehkä nykypäivänäkin voidaan keksiä uutta hyvää ja hyödyllistä käyttöä vanhoille hyville tiloille. Vai palataanko hevostalli ja mielisairaala -aikaan? Joskus sitä olen miettinyt, että onko oikeasti jotain rahaa säästetty, kun luonteva käyttö on siirretty pois ja tilat jätetty tyhjilleen vuosikymmeniksi.

Lapinlahdessa on muitakin rakennuksia, kuten 1950-luvun kerrostalo, muutama puutalo ja punainen tiilitalo merenrannalla, Venetsia. Sinne on nyt lyhyt matka. Mahdollisuus käydä muissa maailmoissa.

Kiinnostava vertailu Lapinlahden ja luostarilaitoksen välillä löytyi oheisen linkin takaa. Voisiko Lapinlahdessa kokea kaupunkiluostarinhenkeä:
http://www.helsinki.fi/lapinlahti/akseli_kajanto.html

Ja Röykän tyhjästä mielisairaalasta:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/07/15/roykka-jugendlinna-pala-helsinkia-nurmijarvella/

Röykkä – jugendlinna- pala Helsinkiä Nurmijärvellä

Viimeaikoina on ollut puhetta Helsingin ja Nurmijärven rakennetusta ympäristöstä. Ajattelin minäkin ottaa osaa tähän pöyhintään tekemällä kokemuksellista tutkimusta. Välistä kun on terveellistä hieman miettiä omia asenteita ja ajatuskuvioita, ja tehdä silmiäavaavaa lähiseutumatkailua.

Nähtyä tuli Hyvinkää, jossa koin wau-ihmetystä, ilman ironian hiventäkään. Parasta oli viime syksynä avattu Suomen Rautatiemuseon uusin osa suurine junineen, isoja koneita ja camp-henkistä sisustusta, ja hyvänä kakkosena Arno Ruusuvuoren pyramidi-mallinen Hyvinkään kirkko 1960-luvulta, jossa ei  ole edes ristiä, ja joka näyttää nousevan pirunpeltoa muistututtavasta kiviröykkiöstä.

Nähtyä tuli myös Karkkila, jossa oli toimiva konepajatehdas hauskan Högforsin pikkumuseon vieressä sekä miellyttävää pikkukaupunki-kylänraittia. Harmillisesti Kaurismäkien Hotelli Oiva on lopettanut toimintansa jo kymmennen vuotta sitten, eikä Annikki Tähti enää laula lavalla, mutta onneksi Fazer on ymmärtänyt laittaa pienen tehtaanmyymälän Karkkilaan. Pelasti monta hetkeä. Nähtyä tuli myös Nummela, mutta ei siitä sen enempää.

Seuraava kokemus on kuitenkin hieman nurkkakuntalainen, koska kyseessä on pala Helsinkiä Nurmijärvellä.

Röykkä on suuri ellei peräti valtaisa jugendlinna Nurmijärvellä. Komea rakennus nousee harjanteen laella, rehevässä lehtometsässä, Suomen suurimman lähteen eli Sääksjärven rannalla. Rappauksen harmaaseen taitettu sävy, antaa mahtavasta talosta hieman tunkkaisen vaikutelman, värisilaus herättäisi linnan eloon. Ja ihmiset.

Röykän sairaala rakennettiin yksityiseksi keuhkotautiparantolaksi, Nummelan parantolaksi, 1900-luvun alussa. Kauniin paikan valitsivat. 
Hienot maisemat ja puhdas järvi on houkutellut rannoilleen myös muita suuria instituutionaalisia rakennuskomplekseja eli valkoisen funkkisparantolan, Alvar Aallon -aikalaisen arkkitehti Paatelan hyvin Paimion parantola -henkisen Kiljavan sairaalan sekä SAK:n opiston.

Röykästä tuli mielisairaala 1930-luvulla, kun naapuriparantola rakennettiin. Kuinka ennen osattiinkaan käyttää hyödyksi myös ympäristön levollista kauneutta mielen virkistykseksi. Vanhat mielisairaalalat ovat poikkeuksetta keskellä vehreää luontoa niin että myös sisälle suljetut sairaaloiden asukkaat ovat voineet seurata ikkunoistaan vuodenaikojen vaihtelua puiden lehvästöissä ja vuorokauden valon heijastuksia oksistojen välistä. Hyötypuutarhan hoitaminen on varmasti lisännyt myös monien asukkaiden elämän mielekkyyttä.

Kotoinen Engelin piirtämä Lapinlahti, entinen mielisairaala sekin, Ruoholahden ja Töölön taitekohdassa, on luontovoimailtaan yhtä kaunis – ja tiloiltaan myös tyhjillään. Onko mielen hoito kehittynyt niin, että ympäristön parantavalla voimalla ei ole enää merkitystä ja ihmiset voivat paremmin tekemättä mitään, lääkkeiden voimalla? Enpä tästä aiheesta paljoa tiedä, joten parempi jättää ajattelu tälle kyökkipsykologia tasolle.

Röykän rapatun tiillirakennuksen ympärillä on pieni kylällinen pienempiä puurakennuksia. Joskus tämä paikka oli täynnä elämää ympärivuotisesti, nyt käytössä ovat enää osa puisista sivurakennuksista lähinnä lasten kesäleiri -käytössä.

Röykän suuri jugendlinna on ollut enemmän tai vähemmän tyhjillään vuosikymmenet, 45 minuutin matkan päässä Helsingistä.

Puretaan ja rakennetaan uutta suurempaa – Teostosta kysymysmerkiksi ?

Joskus ei puretun talon perään jää montakaan itkijää. Lauttasaaren Teoston toimistotalo oli varmasti tällainen. Ehkä jollain oli mukavia muistoja hyvin pärjänneistä hittibiiseistä, ja olihan alakerrassa joskus mainio lounasravintolakin, mutta rakennus itsessään oli aika mitäänsanomaton betonielementtimöhkäle.
http://www.hel.fi/hel2/kaumuseo/rakennusinventoinnit/laru/jakelu/rakennukset/09103100110001001.htm

Jylhä näkymä tontilta Salmisaaren suuntaan.

Sijainti oli kyllä hieno, komeiden Ruoholahden Alkon ja Kaapelitehtaan puristuksesta lähtevän sillan toisessa päässä, Lauttasaaressa; saaressa, jonne ei enää mene lauttaa, vaan silta… mutta eihän Siltasaarikaan ole saari, kun taas sen vieressä toisaalta on nykyisin (ravintola) lautta…

Purettu Teoston talo oli rakennettu vuonna 1973, eli ikää oli hieman yli 40 vuotta. Aika vähän. Erityisen vähän se on ilmastonmuuksen kannalta: hurja määrä jätettä. Kyllä taloja pitäisi suunnittella pitkäikäisemmiksi. Jos talo olisi ollut ”kaunis”, niin tuskin sitä purettaisi vaan se peruskorjattaisiin (ja muutettaisiin varmaan asunnoiksi), tai ehkä sitä oltaisiin pidetty kunnossa koko olemassaolonsa ajan niin ettei vielä pariin vuosikymmeneen olisi tarvetta suuremmalle mullistukselle. Tulevathan jotkut 1950-luvun talotkin vasta nyt ensimmäiseen korjausmyllerrykseensä, rinnan 1970-luvun talojen kanssa.

Tässä lomapäiväinä on tullut taas luettua Helsingin puretut talot -kirjaa. Se näyttää karulla tavalla, että 1950- ja 1960-luvulla purettiin aika määrä nykypäivän kauneusihanteet täyttäviä jugend- ja kertaustyylien taloja liiallisia korjauksia vaativina.
Lisänä keskustan hyvillä paikoilla on aina kova paine saada tontti ”tehokkaampaan” käyttöön. Eli rakennusoikeutta mielellään nostetaan, mikä tarkoittaa, että taloja täytyy suurennetaa, joten vanhat täytyy purkaa ja rakentaa suurempaa tilalle. Toivottavasti tämä ajatuskulku ei  enää mene näin yksioikoisesti.

Teoston paikalle lähes valmis asuintalo on ympäristöään selvästi suurempi. Ei huonolla tavalla, mutta on. Tässä suurennus on tosin onnistunut.

Postimerkkikaavoja eli yhden rakennuksen pikkukaavoja, tekevät usein tontinomistajan arkkitehdit yhdessä kaupunkisuunnitteluviraston (KSV) kanssa. Niin tässäkin tapauksessa. Erityinen paikka vaati erityisen talon. Talosta tuli veistoksellinen kallionselänteeltä nouseva vaalea asuintalo. Ylhäältä päin katsottuna talo muistutti kysymysmerkkiä. Piste oli rantaan sijoittuva asukassauna. Mikä oli kysymys?

Kaava tehtiin tarkasti ALA arkkitehtien havainnepiirustusten mukaan. Sen jälkeen tontti vaihtoi omistajaa, taisi olla muutamankin kerran, ja siinä sivussa vaihtuivat suunnittelijatkin. Tarkasti hankesuunnitelmaan perustuva kaava ei ole lainkaan ongelmallinen, jos suunnittelijat pysyvät samoina. Niin oli varmaan tässäkin tapauksessa alunperin tarkoituksena. Harmaita hiuksia tulee vasta siinä vaiheessa kun arkkitehti vaihtuu. Miten pitää suhtautua tekijänoikeuksiin, kun omalaatuinen talo on piiretty kaavaan? Käsittääkseni ei mitenkään. Hankala juttu.

Vastaavia tietylle talolle räätälöityjä kaavoja on tehty ahtaille täydennysrakennuspaikoille, kuten tässä Baanan ja Marian sairaalan luona olevalle kapealle tontille. Kaavan veistoksellisen suunnitelman hankalalle tontille teki Huttunen-Lipasti-Pakkanen ja rakennussuunnittelun Siven-Takala.

Näissä kohdin rakennussuunnittelu ja kaavoitus eivät ole enää vanhanmallisesti helposti erottettavissa toisistaan, vaan suunnittelu pitäisikin tehdä rinnatusten, yhtä rakennusta suunnitellen, ainakin jos tavoitteena on paras mahdollinen lopputulos. Koskakohan Suomeen saadaan nuo hankekaavat?

Lauttasaaressa kävi onni, että kakkossuunnitelmankin teki hyvä arkkitehtitoimisto, Hannunkari-Mäkipaja. Uudet arkkitehdit osasivat muokata suunnitelmaa riittävän erilaiseksi, kuitenkin kadottamatta julkisivujen veistoksellista selkeää rytmiä. Vaikka lopputulos on Lauttasaaren kannalta onnistunut, olisi alkuperäinen ollut vielä parempi, uudentyyppinen asuintalo, havainnekuvien perusteella, ja myös tekijänoikeusmielessäkin yksiselitteisempi.

Tämä on hieman ehkä kitkeränmakuista erityisesti Teoston tontilla. Teosto, joka pitää huolta mm. tekijänoikeuksista. Arkkitehdit ovat näissä asioissa aika tuuliajoilla, ikävä kyllä.

Lopputuloksena Teoston tontille on rakennettu hyvä uusi asuinrakennus. Se on aina ilo Helsingille.
Alkuperäinen kaavaan liittyvä ALA arkkitehtien suunnitelmaan voi tutustua:
http://tarjanurmi-arkkivahti.blogspot.fi/2012/03/u-u-t-t-t-e-h-d-a-n-sarja-1-lauttasaari.html

Ryhmärakentamista, lainaa ja valeräystäitä – toimistosta loftiksi n:o 5

Pankki löytyi Hakaniemestä. Konttorissa oli ymmärtävä ja asiantunteva palveluneuvoja sekä avarakatseinen pankinjohtaja, jotka pelastivat ryhmärakentamisprojektimme rahoituksen syvistä vesistä. Nämä kaksi ihmistä auttoivat meitä valtaisasti, ja niin saimme kollektiivisesti lupauksen lainasta Tanskan pääpankista, ilman asunto-osakkeita, mutta ehdollisella kauppasopimuksella.

Nyt meidän piti saada sopimuksen päivämääriin mennessä rakennuslupa. Piti siis saada tehtyä suunnitelmat, jokainen oman asuntonsa osalta ja yhdessä muiden tilojen mm. käytävien osalta.

Suuri kysymys oli saammeko purkaa osan katon lappeesta pihanpuolella, jotta saisimme ikkunat molemmin puolin syvää rakennuksen runkoa. Talonyhtiö näytti vihreää valo pyrkimyksillemme, joten kyse oli ”enää” rakennusluvasta. Teimme suunnitelmat, joissa katon lappeeseen tehtiin harjansuuntainen viilto. Viiltoon ehdotimme avoterassia ja kantavan betoniseinän korvaamista teräs-lasiseinällä. Ehdotus kelpasi sekä kaupunginmuseolle että rakennusvalvonnalle. Silloin tiesimme, että tämä projekti saattaa jopa toteutua, viimeinenkin kriittinen asia näytti ratkenneelta!

Kadunpuoleiset ikkunat olivat tosi matalat. Talvella lumi kinostui ikkunoiden eteen niin että tuskin näki ulos. Itse ajattelin, että ikkunat ovat rumat puu-alumiini-ikkunat, mutta jotta budjetti pysyisi hallinnassa, täytyy vain hyväksyä tosiasiat. Joskus on kuitenkin hyvä, ettei ”tosiasioita” hyväksy vaan ne kysenalaistaa. Meidän porukassa yksi oli keksinyt, että myös kadunpuolelle voisi saada terassin. Töölössä on tehty valeräystäitä vanhoihin, erityisesti 1910-1920-luvun taloihin. Olen kuullut kerrottavan, että valeräystäiden tehtävänä oli täyttää asemakaavan määräys räystään ja vesikaton leikkauskohdasta, jonka taakse on sitten juonikkaasti rakennettu vielä yksi kerros ennen oikeaa kattoa. Tätä tarinaa en ole tarkistanut, mutta jos joku tietää jotain asiasta, olisi hauska kuulla ollaanko jutussa lainkaan oikeilla jäljillä.

Meidän projektitalossa oli tällainen valeräystäs juuri ylimmän kerroksen alapuolella – siis sen meidän havitteleman kerroksen. Usein valeräystäät ovat vain pieniä ulokkeita, mutta meidän talossa räystäs oli puolitoista metriä syvä, eli ylin kerros oli sisään vedetty, ulkoseinä teki siis pykällyksen seinälinjaan ylimmän kerroksen kohdalla. Niinpä asiaa alettiin tutkia sekä kaupunkikuvallisesti että teknisesti, josko valeräystäästä voisi muokata terassin. Myöntää täytyy, että olin kovin epäileväinen tämän suhteen, enkä lainkaan kirkassilmäinen. Löysin kuitenkin lähistöltä useita vanhoja kattoterasseja, erityisesti hieman nuoremmissa funkkistyyppisissä taloissa, mutta myös 1920-luvun talossa, eli kattoterassi-aihe ei ollut vieras. Teknisestikin asia alkoi vaikuttaa mahdolliselta.

Välistä tuntuu, ettei tämä tarina etene rakentamiseen asti sitten millään. Siltä se tosin tuntui silloinkin, keväällä 2010. Asuimme kaksiossa, olin uudessa työpaikaissa ja opettelin uutta työtä. Illat ja viikonloput kuluivat suunnittelessa ja sopiessa asioita muiden ryhmässämme olevien kanssa. Ehkä jotain hankkeen totaalisuudesta kertoo se, että katsoin tämän puolentoista vuoden aikana kolme televisio-ohjelmaa kotona ollessani, enkä ostanut yhtään naistenlehteä. Siihen asti olin ollut naistenlehtien suurkuluttaja. En ole koskaan tilannut yhtäkään kotiini niin irtonumeroita olin ostanut joskus jopa päivittäin ja lukenut tuntitolkulla. Naistenlehdet ovat olleet itselleni tapa olla ajattelematta mitään muistettavaa, aivojen nollaamista tehokkammillaan. Projektiin lähtiessäni laitoin ajankäyttöni prioirisoinnin uusiksi. Työ päivisin, lapset aamuisin ja iltapäivisin – ja projekti aina muulloin, ei naistenlehtiä, ei tv-sarjoja tai dokkareita areenasta, ei edes uutisia. Projektin paras puoli alkuinnostuksen jälkeen oli tietoisuus siitä, että se myös joskus loppuu.

Kahden työn tekemistä varmasti helpotti myös se, ettei ollut kovinkaan selkeää kuvaa mitä projekti tuo tullessaan. Suunnittelijana olin toki rakennusprojekteja työmailla seurannut, vuoden melkeinpä työmaalla työskennellen, mutta silti paljon, siis todella paljon, työstä oli jäänyt minultakin huomaamatta. Itselläni oli kohtuullisen realistinen käsitys projektin pituudesta, vaikka alussa se tuntuikin pahasti liioitellulta, mutta jokunen aina kuvittelee projekteissa niiden olevan enemmän sisustamista ja vähemmän rakentamista. Arviot työn kestosta meidän projektissa vaihtelivat puolen ja puolentoista vuoden välillä. Jälkimmäinen osoittautui oikeaksi. Käsitykseni kuinka paljon kaikki maksaa oli sen sijaan pahasti alimitoitettu. Ja se oli aika harmi.

Edelliset erät ovat luettavissa blogin kategoriassa ”Ryhmärakentaminen”.

Ryhmärakentamista, esisopimus ja pankin etsintää – toimistosta loftiksi n:ro 3

Olimme ostamassa ylintä kerrosta toimistotalosta, jonka toisen pää tiloihin ei ollut luontevaa pääsyä. Mutta isosta talosta voi löytyä yllättäviä ratkaisuja, tai oikeammin isosta yhtiöstä. Toimistotalon viereinen talo kun kuului samaan taloyhtiöön. Pohjapiirustuksista paljastui, että viereisen talon porrashuone on toimistotalon porrashuoneen vieressä. (Rakennuslupapiirustuksia saa muuten ostaa rakennusvalvonnasta, Arska-palvelusta.) Leikkauspiirustuksesta paljastui, että porrashuoneiden ylätasojen korkeustasot eli korot (!) olivat hyvin lähellä toisiaan. (Piirustuksessa oikeassa alakulmassa) Jos siis saisimme tehtyä reijän seinään ja sitä kautta käynnin porrashuoneesta toiseen, voisimme ratkaista tämän viheliäisen ongelman!

Talonyhtiö oli siis suuri. Siihen kuului Weilin+Göösin painotalon lisäksi kaksi muuta rakennusta, jotka olivat yläkerroksiltaan puhtaita asuinkerrostaloja. Yhtiö oli siis keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö, mutta koska asunto-osakkeita oli niin merkittävä määrä, mutta kuitenkin vähemmän kuin puolet, asunto-osakkeiden osalta sovellettiin pääosin asunto-osakeyhtiölakia. Tämä oli meidän kannaltamme hyvä asia.

 

Kerroksen myyjä oli hyvin joustava meitä kohtaan. Tila oli ollut myynnissä kolme vuotta, joista kaksi vuotta tyhjinä. Saimme tehtyä ehdollisen esisopimuksen. Ehtoina, että sopimus tehdään, jos sekä talonyhtiö että rakennusvalvonta antaa meidän suunnitelmillemme luvan kolmen kuukauden kuluessa. Esisopimus allekirjoitettiin vuoden viimeisenä päivänä. Juoksin käsirahan kanssa pankista toiseen ja ehdin. Uusi vuosi alkoi täynnä toivoa.

Tammikuussa alkoi suunnitelmien teko. Ensin piti jakaa raakatila osiin porukan kesken. Löytäjä sai parhaan palan, hyvät näkymät, suuret ikkunat eli päätyasunnon. Jako sujui aika kivuttomasti. Kaikki olivat niin innoissaan tästä mahdollisuudesta, ettei kukaan jäänyt harmittelemaan osaansa. Meidän palaksi tuli keskiosa. Osa sijaitsi vanhalla ns. toimistopuolella ja osa uudella ns. varastopuolella. Vanhan ja uuden osan välillä oli vanha palomuuri, joka oli myös hormiseinä. Palomuurissa oli yksi ainoa kohta, josta pääsi kulkemaan osien välillä.

Kuvassa näkyy 1928 ja 1938 rakennettujen osien ero julkisivun osalta. Palomuurin kohdalla ylimmän kerroksen ulkoseinämateriaali vaihtuu tiilirappauksesta pellitykseen.

Tammikuussa alkoi myös pankkineuvottelut uudella volyymilla. Olin ollut pitkään erään pankin asiakkaana, hoitanut aina asuntolainani asiallisesti, kuten Suomessa on tapana, joten sinnepä siis lainaa hakemaan. Sovin lainaneuvotteluista lähikonttorissa. Yllätys oli aikamoinen, kun hyvin sujuneen neuvottelun jälkeen pankkivirkailija kävi tarkistamassa asian pankinjohtajalta. Koska olimme ostamassa toimisto- ja varastotilaa emme voineet saada lainaa. Emme, vaikka meillä oli ehdollinen esisopimus, eli täysin riskitön tässä mielessä. Sopimushan raukeaisi, jos emme saisi lupaa muuttaa osakkeita asunto-osakkeiksi. Pyysin, että voisin keskustella kasvotusten pankinjohtajan kanssa muutaman sanan, mutta siihen en saanut mahdollisuutta. Myös pankin  kanta ryhmärakentamishankkeille oli ehdoton ei.
Otin yhteyttä pankin toiseen konttoriin, jonka pankinjohtajasta tiesin, että sieltä oli löytynyt myötämielisyyttä aiemminkin arkkitehtien omituisille projekteille. Pahaksi onneksi pankinjohtaja oli konttorissa vaihtunut, ja uusi oli eri maata. Vesiperä siis. Kuten seuraavassa pankissa, ja seuraavassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa.

Tiiliraunioita – Töölönlahden Makasiinit ja Katajanokan koulunpiha

Mitä voidaan tehdä vanhoilla tiiliseinillä, kun taloa ei enää ole? Katajanokan vankilan takana pääsee kokemaan ulkomaan tuulahduksia, sen verran helsinkiläisittäin eksoottista ympäristöä on päässyt syntymään Katajanokan keskelle.

Helsinki ei ole varsinaisesti punatiilinen kaupunki vaan Helsinki on syntynyt rapatuksi hallintokaupungiksi, ei punatiilitehtaiden teollisuuskaupungiksi. Makasiinit satamissa ja rautateiden yhteyksissä ja vankilat muureineen ovat kuitenkin rakennettu puhtaaksimuuraamalla punatiilestä, eli jätetty tiilipinnalle ilman rappausta.

Katajanokan kujanteessa ja muuriseinissä on myöhemmin tehtyjä paikkauksia. Hauskimmat niistä on tehty ilmeisesti purkutiilistä, joiden pintaan on jäänyt grafiittimaalit. Lopputuloksena on sateenkaaren väreissä välkkyvää kirjavaa punatiiliseinää, jota aluksi katselee vain ja ihmettelee, että mikä tässä nyt ei täsmää.

Katajanokka oli aiemmin sotilassaarena, aivan kuten mm. Suomenlinna, Santahamina, Vartiosaari. Saaren keskellä on venäläisten vanhoja punatiilisiä matalia rakennuksia. 1980-luvulla samoihin aikoihin kun saarelle rakennettiin uutta punatiilistä Katajanokkaa muutettiin vanhat ammus- ja purjevarastot uuden Katajanokan ala-asteen luokiksi. Pihaa reunustamaan jäi vanhan rakennuksen seinää, jota vasten rakennettiin yksinkertainen sadekatos. Seinästä tuli sermi.

Arkkitehteina koulurakennuksen muodonmuutoksessa olivat uuden Katajanokan kaavoittajat Helander, Sundman, Pakkala.

Töölönlahden makasiinit ovat tulevan kirjastotalon edessä ja tulevan kansalaistorin keskellä, valkoiseen muoviverkkoon puettuina.

Väliaikainen vaatetus voisi olla ylevämpikin, ja ainakin ilman mainoksia. Mutta mitä tästä eteenpäin? 1990-luvulla makasiineissa oli juhlia, näyttelyitä, kirppiksiä ja muuta toimintaa. Nyt tiilet on luokiteltu niin myrkyllisiksi, ettei niitä saa enää käyttää.

Makasiinit on suojeltu, eikä tiiliseiniä voida purkaa. Voisiko niitä käyttää yhtä luovasti hyödyksi kuin mitä on tehty Katajanokalla? Seinistä voidaan tehdä lavasteita, muureja ja näkösermejä. Niiden katveeseen voidaan rakentaa yleisövessoja, huoltoroskiksia, sähkökaappeja, hiekkasäiliöitä tai niiden lähettyville voidaan pykätä kahviloita ja katoksia.

Olisiko tässä kevyen ideakilpailun paikka? Helsingin sydämessä.