Puusta pitkälle – leikkimielisyyttä etsimässä

WP_20150823_17_16_31_Pro.jpgSuomessa on pitkään rakennettu betonista. Tunnustaudun itsekin materiaalin ihailijaksi, kun sitä taiten käytetään. Mutta Suomessa on vielä pidempään rakennettu puusta, ja siitä materiaalista puhuttaessa olemme välistä kuin juuri puhumaan opettelevia. Sen sijaan että kinaisimme kummasta materiaalista kannattaa rakentaa, voisimme ehkä pikku hiljaa opetella käyttämään molempia monipuolisesti ja kauniisti. Betonin kulta-aika taisi olla 1960-luvulla, puun kulta-aika on varmaan vasta sarastuksena horisontissa.

Vuosaaren Omenamäki on pieni kokeilu matkalla kohti puisempaa Suomea. Kaava on ajalta, kun keskusteltiin, saako puuta mainita kaavassa runkomateriaalin vaateena. Helsingin toisen puukohteen, Honkasuon kaavavalitukseen, jonka muistaakseni Betoniteollisuus teki, hallinto-oikeus totesi, että puun edellyttäminen asemakaavassa runkorakenteeltakin on aivan sallittua.

Aika kaukana olemme tällä puumatkalla vaikkapa keski-Eurooppaa ja heidän kokeilevia rakenteita ja tuotteitaan. Viitisen vuotta sitten, kun kävin Zurichissä. Siellä oli tehty monikerroksinen puukerrostalo keskelle kaupunkia, jossa seinät oli tehty lähimetsistä kaadetuista puista, pystyhirsirakenteena. Erityisenä perusteluna oli koko valmistusketjun ekologinen jalanjälki (vai puhuuko kukaan enää tällaisella termillä? Taitaa olla jo poissa muodista).

WP_20150823_17_04_38_Pro.jpgOmenamäen mustat rivitalot ansaitsevat ehdottomasti oman tarinansa, eli tähän palataan, koska Arkkitehdit Korhonen Penttisen townhouset veivät suomalaisen rivitaloajattelun uudelle vuosituhannelle, ja myös uuteen värimaailmaan.

Vuosaaren puisista kerrostaloista kirjoitinkin jo aiemmin.  https://hennahelander.wordpress.com/2015/09/08/helsingin-puukerrostalot-osa-12-ikuista-koerakentamista/

Alueen uusin tulokas on pieni päiväkoti Omenapuisto, arkkitehtina Seppo Häkli. Päiväkodin seinät on tehty paksusta 42 mm liimapuupanelista ns. Kuningaspaneelista. Talo vaikuttaa varsin vankalta. Aiemmin valiteltiin päreisiä seinälautoja, kun lautojen paksuus oli jopa alta 20 mm. Päreen mitoilla taitaa saada myös pärettä? Tätä ongelmaa ei tässä paneelissa ole, mutta liimasta on alkanut uusi keskustelu, tosin se koskee lähinnä talon sisäosia.

WP_20150823_17_18_26_Pro.jpgPäiväkodin ulkoseiniä ei ole käsitelty, joten ne harmaantuvat ajanmyötä, jolloin valkoisella maalilla tehty ”omenankuori”-kuvio  seinässä tulee vuosi vuodelta paremmin näkyviin. Ensimmäisessä kuvassa näkyy päiväkodin sisäpihan kuvanveistäjä Pasi Karjulan puuteos ja kattoaukon ihana valo.

WP_20150823_17_14_41_Pro.jpgNäistä talojen vanhenemisilmiöistä joku voisi tehdä hienoja valokuvasarjoja, vuoden välein sama paikka. Näistä kuvakoosteista voisi paljastua muitakin ympäristöämme muuttavia asioita kuin materiaalin vanhenemisen, vaikkapa sen, miten tavaraa, kylttejä ja paperilappusia kertyy nurkkiin vääjäämättömällä lainalaisuudella.

WP_20150823_17_17_54_Pro.jpgLasten leikkivälineet ja pihat ovat nykyisin kaikki aika lailla samasta puusta veistettyjä. Siksi on aina ilahduttava nähdä jotain edes hieman valtaväylän ulkopuolella olevaa.

Tähän loppuun on pakko laittaa kuva, jonka otin yhden seminaarin aikana Kruununhaassa. Kuva on otettu ikkunasta, joten sen laatu on heikko, mutta tapahtuma oli niin riemastuttava. Kokonainen päiväkotiryhmä juoksi pyörätelineiden väleissä ”temppuradalla”. Mitä monikäyttöisyyttä!

WP_20150327_11_11_39_Pro.jpg

 

Pikaratikkaa etsimässä – Ratikkamuseon istuimilla

WP_20160213_14_00_02_Pro.jpgPaikalla oli kerran lampi, josta Töölön väki kävi kalastamassa rautanoita. Olipa lammen vedestä apua palotilanteissakin aikana jolloin Töölön kumpuileva seutu oli kaupunkilaisten kesähuvila-aluetta. Mutta sitten lampi kuivattiin ja tuoretta kalaa piti lähteä kauempaa hakemaan. Paikalle kun rakennettiin Suomen ensimmäinen raitiovaunuhalli, Töölön raitiovaunuhalli. Ehkä matka taittui kuitenkin joutuisasti ratiovaunulla kauppatorille kaloja ostamaan, hienosti hevosten vetämillä.

WP_20160213_14_02_30_Pro.jpgTällaista kaunista vaunua voi ihailla edelleen Töölön hallilla, eikä vain ihailla vaan astua sisään ja istua hetkeksi puupenkille mennyttä aikaa ihmettelemään. Tai siis aikaa, jolloin mummoni oli pieni tyttö, eihän siitä niin kovin kauaa voi olla?

WP_20160213_14_01_46_Pro.jpgRatikkamuseo on minun ja lapsieni ehdottomia suosikkeja. Paikka, jossa lapset ja mukavasti myös me aikuisten näköiset lapset, saamme kokeilla ja koskea. Lattia on kiveä ja vaunut monet lääppimiset kokeneita. Lopussa vaatii vain aikamoista tahdonlujuutta jättää historialliset filmit pyörimään ja nousta ylös lokoisilta sijoilta.

1960-luvulla raitioliikennettä oltiin poistamassa ”täysin aikansa eläneenä”. Tänä päivänä puhutaan pikaratikasta suurena tulevaisuuden kuvana. Huvittavaa tämä ajatuksien aaltoliike. Olemme me ihmiset niin perin inhimillisiä ja oman aikamme vankeja.

WP_20160213_14_00_28_Pro.jpgMissä vaihessa lipun leimaamisesta ”vanhassa” lippuautomaatissa tuli eksoottista? Leimauksen ääni on palkitseva, mitä menetämmekään tässä äänettömässä tai korkeintaan piipaavassa digimaailmassa.

Raitiovaunujen väri on ollut kelta-vihreä, paitsi kymmenisen vuotta iloisella 1970-luvulla, kun väreiksi vaihdettiin harmaa-oranssi. Onneksi vihreä väri palautui ja oranssi löysi kotinsa metroissa. Miksiköhän nämä uudet koekäyttövaunut ovat sisältä taasen niin ankeat, kylmän valko-harmaa-punaiset?

Näitä vanhoja hienoja vaunuja fiilistellessä toivoo uusilta vaunuilta yhtä hyvää suunnittelua ja toteutusta, eikä vain insinöörimielessä, vaan onkohan tämä on nykyajan Suomessa liikaa vaadittu?

WP_20160213_14_03_02_Pro.jpgPuurakenteinen halli on korkea ja käytössä monipuolinen. Ratikat ovat sivuilla ja keskellä on verhoin eroteltu tila, jossa järjestetään myyjäisiä, teatterinäytöksiä, klubikeikkoja, bisnestilaisuuksia. Harmi, että kahvila on lopettanut. Oli mukava istuskella ratikoiden seassa ja nähdä kevätauringon valon lisääntyvän.

WP_20160213_14_08_48_Pro.jpgRatikkahallit ovat matalia, joten sisäpiha on kesäisin valoisa ja ruaankäryinen.

WP_20160213_14_10_57_Pro.jpgKorjaamon puoli on aina ollut kiinnostavasti kehittyvä ja muuttuva tila, galleriat, baarit, toimistot, kaupat tulevat ja menevät, mutta vanerit, värit ja rento ote pysyvät. Parasta paikassa on kuitenkin se, että osa halleista on edelleen alkuperäisessä käytössä ja osa liikkuvasti muutoksessa.

WP_20160213_14_09_54_Pro.jpg

Niin ja se ratikkamuseo: se on ilmainen.

Asuintalon seinässä muumimukit -Arabia muuttaa pois

WP_20140928_15_04_09_Pro.jpgArbia muuttaa kaukoitään, puoliloogista, olenkin aina ihmetellyt miten Arabia liittyy Helsingin syntysijoille, Vanhan kaupungin kosken partaalle. Tosin tämäntapaiset oudot mielenyhtymät ovat niitä parhaita ja mieleenpainuvimipia. Iittala siirtää tehdastoimintonsa pois Suomesta ja Arabian-tehdasta odottavat uudet kuviot. Suomalaisesta Arabiasta tulee kiinalainen juttu.

Monasti turhaksi löpinäksi mielletty ”talot ovat kansakunnan muisti”, tulee tässä ehkä ymmärretyksi. Tehdas muistuttaa meitä siitä ajasta, kun Suomessa tehtiin lautasia ja muumimukeja. Vielä sadankin vuoden päästä, kun lautaset ovat jo hajonneet. Talot kestävät pidempään kuin ne rakentaneet ihmiset – aika huima ajatus.

Arabianranta ehti rakentua Arabian tehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun hengessä omalaatuiseksi kaupunginosaksi. Ensimmäiseksi Suomessa, jossa taide oli osana kaikissa taloissa ja kaikilla pihoilla. Prosenttitaide, eli jokaisesta rakennushankkeesta varattiin yksi prosentti taideteosta varten, sen suunnittelua ja toteutusta.

Arabian tehdas on kohta vain muisto, aivan kuten Aallon taideteollinenkin, viralliselta nimeltään Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu (kuinka lyhyesti ja nasevati ilmaistu! Eikö näistä nimihirviöistä koskaan päästä?). Itse olen kyllä vahvahenkisten, historiallisten, hieman kämäisten opiskelijapaikkojen kannattaja. Niissä kun on helppo tehdä, kokeilla ja roiskia. Samoin ajattelen että opiskelijat kuuluvat ihmisten joukkoon, eikävätkä keskenänsä eristyksiin. Olen luullut, että se eristämisajattelu on muidenkin ”erityisryhmien” kohdalla jo taakse jäänyttä elämää, mutta opiskelijakampukset näyttävät vielä vievän kehitystä toiseen suuntaan.

WP_20140928_14_50_51_Pro.jpgPihoilla keramiikka kukkii, ja lentävät matot vievät ajatukset itään.

WP_20150314_14_26_18_Pro.jpgVakavan asiallisen punatiiliseinien sisäpihalta, As Oy Flooranaukiolta löytyy kaarevia seiniä värillisessä kukkaloistossa, Arkkitehtitoimisto Heikkinen-Komosen erilainen talo. Tässä talossa kiteytyy myös Arabianrannan (ja monien muiden Helsingin kaupunginosien) toinen elinvoimainen piirre, kaupungin vuokratalon asukkaat, asumisoikeus- ja omistusasujat samassa pihapiirissä. Helsinkiläinen innovaatio! Miksi eri asumismuotoja pitäsikään erottaa? Aivan kuten opiskelijatkin kuuluvat kaupungin kahviloita ja puistoja värittämään.

Tästä kuviosta kun kysyttiin, mitä tapahtuu jos lautasten palaset putoilevat pois kuviosta, sanoi arkkitehti, että sitten siitä tulee mustavalkoinen. Vähän samanhenkisesti kun Arabian kuulusta Paratiisi-astiasarjasta on värikäs ja mustavalkoinen versio. Tätä pelkoa ei ainakaan päälle päin näyttäisi olevan.

WP_20140928_14_17_38_Pro.jpgArabian tehtaiden poisheitetty keramiikka värittää kuviota. Japanilaiset turistit etsivät muumikuppeja seinästä. Niitä löytyy mm. porttikongin luota, hyvältä kuvaustasolta.

WP_20140928_16_11_47_Pro.jpgOmiin suosikkeihini kuuluvat myös liikenneympyrän laiskat leijonat. Niitä katsellessa Arabian lämpö valtaa mielen.

 

 

Vihdoin jylhää rantarakentamista – Salmisaaren toimistot

WP_20151226_14_37_30_Pro.jpgJos jossain Helsingissä on urbaania, jylhää rantarakentamista, niin Salmisaaressa. Helsinki on täynnä pehmeää ja vihreää rantareittiä, julkista puistoa meren rannassa. Hyvä niin, mutta kun Helsingissä on rantaviivaa yli 100 kilometriä, niin muutaman kymmenen kilometriä siitä voitaisiin tehdä urbaaniksi ja rakennetuksi. Vaihtelu virkistäisi. Ja samalla Helsinki voisi palauttaa monipuolisempaa otettaan rantoihin. Ennen rantoja muokattiin varsin reippaalla kädellä, esimerkkinä kauppatorin graniittinen reuna ja satamien viivasuorat laiturit. Sillä mikä muu eurooppalainen pääkaupunki avautuu suoraan avomerelle, melkeinpä röyhkeästi?

Varjopuolena on tietenkin tämä merellinen ilmasto. Ei se mikään ihme ole, etteivät ne ensimmäiset Helsinkiin määrätyt ihmiset olleet niin innokkaina tänne tulossa. Sisämaassa oli heistäkin mukavampaa. Asuessani Katajanokalla ja käydessäni töissä Kasarmikadulla, totesin monesti seudun syys- ja talvimyrskyissä yliarvostetuksi. Etenemisnopeuteni sivutuulessa oli varsin alhainen.

WP_20150715_15_24_48_Pro.jpgUusi, hiilikasan paikalle tullut toimistotalojen kaupunginosa Salmisaaressa on vaikuttava. Paikalla on ollut tehtaita ja siellä on edelleen toimivia voimalaitoksia. Rakennukset ovat suuria, tiilisiä komplekseja. Muutamia taivaisiin kurottuvia piippuja, jotka alleviivaavat rakennusten suurta kokoa.

WP_20150715_15_24_08_Pro.jpgKerrankin myös uudessa kaupunkirakentamisessa tuntuu olevan vahva näkemys ja ote. Minulla on varmaan sisäsyntyistä taipuvuutta pitää isoista asioista, kuten komeista rakennuksista, mutta en usko että paikka voi jättää montakaan kävijää välinpitämättömäksi.

WP_20150715_15_25_03_Pro.jpgVaikka talot polveilevat ja ovat erilaisia, tiili on sama. Hyvin yksinkertaista.

WP_20150715_15_27_18_Pro.jpg

Paikka on vapaa pyöreäkulmaisista betonikivistä!

WP_20150715_15_18_52_Pro.jpgAlueella on myös kävelijälle sopivia pieniä lasilyhtymäisiä portinvartijan rakennuksia (tämän kuvan lasilaatikon sisällä on kone tutkailtavaksi) , poimuilevia katuja, yllättäviä näkymiä Lauttasaareen, vinokuljettimia ja paljon hyvin muurattua tiilipintaa eri aikakausilta. Ison rinnalla on hallittuja pieniä asioita.

WP_20150715_15_15_54_Pro.jpgJa mikä ihaninta, tämä kaikki paljaana ja puhtaana mainoksista, sinne tänne sojottavista liikennemerkeistä, epämääräisistä teknisistä viritelmistä, roskiksista ja muovisista hiekotuslaatikoista, joilla Helsingin katuja ja aukioita on nykyisin tapana täyttää.

WP_20150715_15_21_23_Pro.jpgHiilikasa kaivettiin maan alle. Se on kuulemma maailman ensimäinen automatisoitu maanalainen hiilivarasto, eli jos meillä ei ole maailman korkeinta taloa on meillä sentään tämä hiilikasa. Helsingin maanalaisesta maailmasta täytyykin jonain päivänä kirjoittaa, se on valtaisa luolasto. Tämä maanalainen maailma määrää paljon myös maanpäällistä toimintaa. Salmisaaressakaan ei voitu, harmi kyllä, rakentaa asuntoja toimistojen lomaan, silloin paikasta olisi kyllä tullut maailmanluokan uusi kaupunginosa.

WP_20150715_15_30_00_Pro.jpgYksi tontti odottaa vielä ottajaansa.

WP_20150715_15_08_34_Pro.jpgHanasaaren voimalaitos on erillinen saari Hakaniemessä, mutta saman suunnittelijan, arkkitehti Timo Penttilän. Salmisaari on osa ympäristöään. (Penttilän Helsingin kohteet ovat varsinaisen myllytyksen kohteena, kolmantena Kaupunginteatteri. https://hennahelander.wordpress.com/2014/11/10/helsingin-kaupunginteatteri-kaakelitalo-viherkatolla/  Syynä lienee kriittinen noin 40-50-vuoden ikä, jolloin alkaa ensimmäiset peruskorjaukset / purkamiset toteutua talojen kohdalla. Meillä ihmisillä on tässä mielessä tässä kohdin helpompaa, tai enpä tiedä.)

WP_20150715_15_13_11_Pro.jpgKaupunki laajenee, ja reuna-alueista tulee kaupungin ydintä. Teollisuus väistyy kaupungin kasvaessa asutuksen ja toimistojen tieltä. Salmisaaressa voimalat ovat jääneet, mutta teollisuustalot ja tehtaat ovat muutettu kulttuuritehtaiksi, lähinnä luovan puolen toimistoiksi ja sokerina pohjalla on tietenkin Alkon entiseen tehtaaseen sijoittunut oikeusvirasto eli kärjäoikeus. Tämän kun olisivat viinatrokarit arvanneet kun Alko kieltolain jälkeen perustettiin 1932.

WP_20151226_14_48_17_Pro.jpgArkkitehti Väinö Vähäkallio piirsi Alkon tehtaan loppujen lopuksi 1940, portinvartijan kaakelipytinki on pullojen värinen.

WP_20150715_15_35_32_Pro.jpg

WP_20151226_14_44_17_Pro.jpgErityisen hienosti on onnistunut muutos oikeustalon toimistokäyttöön uusien ikkunoiden sijoittelun ja tyylin osalta. Tämä se on taitavaa muutosarkkitehtuuria! Arkkitehtina Tuomo Siitonen. Eli vanhat ikkunat ovat vanhoja puisia, ja uudet saman levyisiä viiltoja ohuilla teräskarmeilla. Eräs parhaimmin onnistuneista sanoisin.

Sieltä ne tuomarit nyt katselevat merelle ja Lauttasaareen, ja ihmettelevät miten näkymä on muuttunut.

WP_20150715_15_22_01_Pro.jpgKuvassa vielä Lauttasaaren betoninen vesitorni. Historian havinaa.

 

 

 

 

 

Rahan ja muodon kaunis liitto – Kauppakorkeakoulu

WP_20150605_09_15_51_Pro.jpgEtu-Töölössä on rahan keskittymä. Kulmittain ovat pankkirakennus, Hanken ja Kauppakorkeakoulu, ja on siinä toki yksi asuinrakennuskin. Risteyksessä on myös keltainen, puinen lippakioski, jossa pyörii kesäisin varsin mukavaa kahvilatoimintaa.

Ajan paikan ohi viikottain bussilla. Tämän paikan lähibussipysäkillä jää pois tavallisesti liuta nuoria, rennosti pukeutuvia opiskelijoita. Missä vaiheessa niistä tulee puku- ja kotelomekkokansaa?

Kauppakorkeakoulun tontti ei ole ollut aina yhtä haluttava ja keskeinen. 1890-luvulla paikalla oli parakkeja kulkutauteja sairastaville (koleraparakit)  ja helsinkiläisille asunnottomille.

Kovin tosissaan on vaikea ottaa rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolella olevia opetuksellisia taideteoksia. Aiheet ovat edelleen kyllä kovin ajankohtaisia: säästäminen ja kansainvälisyys. Keraamisten reliefi-hahmojen tekijä oli Arabian tehtailla työskennellyt keramikko Michael Schilkin. Kansainvälisyys oli venäläiselle Schilkinille tuttua, ja sattumanvaraisuus myös. Hän joutui Suomeen ollessaan jääpurjehtimassa Laatokalla. Tuuli tarttui purjeeseen, ja Schilkin tuli Suomeen.

WP_20150605_09_16_01_Pro.jpgKauppakorkeakoulu on keltatiilinen kompleksi, joka on hengeltään hieman romanttinen ja runollinenkin. Yksityiskohdat, tilat, seinä-, lattia- ja kattopinnat, kalusteet ja valaisimet ovat kaikki laadukaita, kekseliäitä ja hyvin viimeisteltyä. Talo on 1950-luvun helmi. Arkkitehteina ovat olleet Woldemar Baeckman ja Hugo Harmia.

WP_20150605_09_04_08_Pro.jpgHarvoin näkee puista ikkunalautaa, tai oikeammin lautoja.

WP_20150605_08_38_32_Pro.jpgJuhlasalissa on Suomenliput ja musta flyygeli. Alkaa lähennellä täydellisyyttä.

Sistusarkkitehteja on mainittu peräti kolme, Olli Borg (joka oli myös Palace:ssa), Ilmari Tapiovaara ja Maija Heikinheimo. Talossa kiertelyn jälkeen, en asiaa enää ihmettele. Toivottavasti tulevat ekonomit saavat tästä insipiraatiota muotoilusta nauttimiseen ja myöhemmin muotoilun tilaamiseen.

WP_20150605_08_36_51_Pro.jpgValaisimet ovat Paavo Tynellin suunnittelemat. Täällä niitä voi ihailla aidossa ympäristössä.

WP_20150605_09_05_54_Pro.jpgTällaista havuvaneria ei tahdo enää löytää Suomesta, vaikka on ollut taas varsin suosittu sisutusmateriaali jo pidemmän aikaa, siis ulkomaisissa lehdissä. Hienosti vaneri taipuu epäsymmetriseksi suojaksi ja penkiksi. Katossa, lattiassa ja mm. porraskaiteissa on 1950-luvulle tyypillistä vinoa viivoitusta.

Ihailen kauppakorkean hyvää hallintaa banderollien, mainosten ja puun häsellyksen osalta. Niitä ei tiloissa tarvitse väistellä, vaan paikka ottaa kaiken irti hyvästä sisutuksesta ihan sellaisenaan.

WP_20150605_09_09_19_Pro.jpgLaitan tähän talven keskelle mukavasti lämmittävän näkymän yläkerroksista. Ylhäältä voi ihmetellä 1930-luvun punatiilistä Töölöä ja annettujen julkisivukaavioiden rauhoittavaa vaikutusta. Viereiset talot on tehty samalla sapluunalla, hyvin pienillä variaatioilla. Se mikä toimii tiilestä ja hyvällä arkkitehtuurilla sekä kaupunkisuunnittelulla, ei sitten ihan toiminutkaan betonielementti-toistotaloissa 1970-luvulla.

Ylimmässä kerroksessa on vapaamuotoisempi paikka tämän päivän kalusteilla, sekin tuntuu olevan paikallaan, tässä levollisessa, mutta hereillä olevassa talossa. Paikka saa harkitsemaan lisäopintoja, tänne minäkin tulisin mielelläni. Vai meneekö kukaan enää ihan fyysiseti luentosaleihin vai tehdäänkö kaikki jo virtuaalisesti?

Kauppakorkeakoulu on peruskorjattu parikymmentä vuotta sitten. Työ on tehty hyvin.

WP_20150605_08_42_46_Pro.jpgKierroksen voi päättää edulliseen puuroateriaan viihtyisässä interiöörissä, jossa kattokin on  keramisista lanteista tehty ”penninkatto”. Ensimmäisen kerroksen kahvila-ravintolassa on hyvä hinta-laatusuhde ja kaupanpääliseksi saa istua Tapiovaaran tuoleilla ja katsella ikkunasta kaunista Helsinkiä.

WP_20150605_08_42_41_Pro.jpg

Paikka hallussa -kallio, pitsi ja kelluvat lautat

Paasitorni
Jugend-ajan arkkitehdin romanttinen ajatus oli käyttää paikallisia materiaaleja. Se oli varsinaista kansallisromantiikkaa. Kallio louhitaan säpäleiksi ja kadonneen kallion tilalle rakennetaan samasta graniitista talo torneineen. Ja näin tapahtui. Paasitorni Helsingin Hakaniemessä tehtiin paikallisesta kivestä paikan päällä. Tänä päivänäkin voi tapahtua melkein näin, graniitti vain on kiinalaista.

Paasitorni on yli satavuotias jyhkeä ilmestys, jonka majakkamainen torni valoineen näkyy yllättävän kauas. Ylhäällä tornissa pitäisi olla kokoustila, varmaan aika pienille kokouksille (?) mutta niin ylös en ole koskaan päässyt kiipeämään.

PaasitorniSäästöpankki

Talo oli valmistuttuaan hetken Säästöpankinrannan ainoa suuri rakennus. Vitsikäs nimi tuo kaupalliselta kuulostava Säästöpankki työväentalon paikkana. Vaikka eihän sekään nimi ole sitä miltä se kuulostaa. Paikalla sijainneessa puuhuvilassa oli ollut hyvä ravintola, jonne ylioppilaat laittoivat rahansa kuin ”pankkiin säästöön”. Helsinginkadun Roskapankki jatkanee tätä kunniakasta perinnettä?

PaasiHotelli
Graniittitalon kainolossa on nykyaikainen pitsiunelma. Vaaleasta tiilestä on sisäpihalle rakennettu kaarevaseinäinen hotelli, arkkitehtina K2S. Tämän hotellin kokoustilaan minäkin olen päässyt, ja silloin soi aamupäivän blues. Se oli aika jännää, mitä musiikki saa aikaiseksi ainakin minussa. Täydellisen syöksyn toiseen tunnelmaan. Vaikuttava hetki, ja ihan tavallisessa monitilatoimistoa liippaavassa seminaarissa.
PitsinTeräsportti

Kompleksin kolmas pala on Siltasaaren lahden kelluva Meripaviljonki. Siltasaaren rannan varjon puoli on ollut varsin käyttämätömänä.

JoutsenRantaSiltasaari
Vain niemenpäässä lähellä Emil Wikströmin (rautatieaseman kivimiesten tekijä) ateljee-asuntoa on pieni luonnontilainen ranta, jonka kuvanveistäjä pelasti rakastamilleen joutsenille ja jossa voi vieläkin laskeutua veden ääreen. Joutsenia en tosin ole sillä paikalla enää nähnyt, mutta menneinä vappuina on tullut muutaman kerran varpaita vedessä huiluteltua.

Meripaviljonki tekee hyvää paikalle. Liekö ympyrätalon pyöreä, tumma muoto, joka tekee Meripaviljonki näyttää luontevalta paikallaan.
MeripaviljonkiUlkoa
Ravintolan jokaisesta noin 200 istumapaikasta on tarkoitus nähdä ulos veteen, ja varsin hyvin se toteutuu. Näkymien periaatteen pitäisi olla jollain tavalla samanlainen kuin flyygelin kielien asemoinnin. Mutta koska en ymmärrä flyygelin toiminnasta mitään, en oikein muista tätä sinänsä kuultuna loogista ja rakennuksen muodon perustelevaa tarinaa. Harmi. Paviljongin arkkitehtina oli Simo Freese.

MeripaviljonkiSisä
Kelluva rakentaminen on jännää hommaa. Nyt kun puhutaan ilmaston lämpenemiesestä niin jotenkin nämä fleksiibelit jutut tuntuvat entistä ajankohtaisemmilta. Tälläkin kohtaa Helsinkiä vedenpinnan vaihtelu on lähes 2.5 metriä, siis tänä päivänä. Siksi Meripaviljonkikin rakennettiin teräsponttooneille eikä pilareille, ja urakoitsijana oli raisiolainen laiva-alihankkija Europlan.
MeripaviljonkiNäkymä

Myös se on helppo ymmärtää että putket ottavat kellunnan huomioon. Putkia pitkin paviljonkiin tulee ja meneekin kaikkea mahdollista, kaukolämpöä ja kun ravintolapuolella ollaan – niin jopa olutta.

Kelluvasaari

Vähän kauempana lahdessa kelluu toinen lautta. Siellä kasvaa ravintolan yrtit kesäisin. Vesiviljelyä.

Väliaikaista kaikki on vaan – paviljonkeja vai parakkeja?

WP_20150823_17_31_15_Pro.jpg

Kontti on pop. Väliaikaisuus tarkoittaa mahdollisuuksia johonkin uuteen ja kokeilevaan. Kontteja kasaan ja lapset sinne kokemaan uusia asioita. Mutta onko tämä automaattinen yhtälö? Ovatko väliaikaiset koulut ja päiväkodit kokeilevan opetuksen ja hoidon mallirakennuksia?

Itselleni ensimmäinen mielikuva kontista on kuva entisestä arkipäivästäni. Työmailla kontit olivat niitä ryppypeltisiä putkiloita, joiden päässä oli pienehkö ikkuna hyttysverkkolla ja tuuletusritilällä. Sisältä peltikonttien lattioissa oli kulahtaneet muovimatot, vessa haisi, ilma oli tunkkainen, pöydät ja tuolit olivat tahraisia ja kolhiintuneita. Keskellä kulki käytävä, jonka molemmin puolin olivat työmaan toimistohuoneet. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.

Työmaaparakeissa oltiinkin takit päällä mutta itse päähuomio oli nousevassa talossa, siinä kiinnostavassa työssä jota yhdessä teimme. Muistan aina kun eräs vastaava mestari totesi minulle, että kuinka mukava onkaan kuulla korkokenkien kopse. No ne ajat ovat takanapäin. Eikä työmaille mene enää arkkitehditkaan muissa kuin turvakengissä.

Helsingissä on noin 100 peruskoulua ja paljon paljon päiväkoteja. Monet peruskoulut ja päiväkodit ovat peruskorjausiässä. Väistötiloja tarvitaan. Monissa kaupunginosissa lapsia onkin enemmän kuin ennusteet antoivat olettaa. Ja uusissa kaupunginosissa on uuden alueen alun lapsibuumi kohta alkamassa.
Väliaikaisia ratkaisuja on tarvittu muun muassa Kaisaniemen puistoon, Lauttasaaren pysyvän päiväkodin vierelle, Vuosaareen ja uusille alueille.

Helsinki heräsi päiväkotipuolella vuonna 2008, ja antoi arkkitehti Seppo Häklille ja arkkitehdit Huttunen-Lipasti-Pakkaselle tehtäväksi löytää ratkaisu siirrettävälle päiväkodille. Nyt näitä paviljonkeja on kymmenkunta, muutama jo siirettynä toisessa paikassaan. Koko prosessiin suunnittelun alusta valmiiseen päiväkotiin meni hieman yli puoli vuotta. Näiden paviljonkien kohdalla ei ole kyse sanallisesta silmänkääntötempusta, vaan arkkitehtuuri parantaa kaikkien ympäristöä marginaalisella taloudellisella panoksella. Ja vanhempana voin kuvitella kuinka paljon helpompaa on viedä lapsensa tällaiseen paikkaan kun työmaakoppia etäisesti muistuttavaan parakkiin.

Paviljonki tarkoittaa tässä ajatuksella kokonaisuudeksi suunniteltua taloa. Kun taas parakki tarkoittaa tilaelementtikokoelmaa, jonka ulkoseinät ovat rimotuksella kuorrutettu.

WP_20150823_17_31_59_Pro.jpg

Väliaikaisuuden havaitsee lähinnä paviljongin perustuksista.
Uusia päiväkotipaviljonkeja on Helsingissä kymmenkunta. Näitä päiväkotipaviljonkeja voisikin bongata. Itse olen löytänyt vasta kaksi.

WP_20150715_12_06_22_Pro.jpg
Paviljonkipäiväkodit ovat pihan puolelta iloisen värisiä, muutamaa komposiittilevyä vaihtamalla värityksen voi sopeuttaa aina uuteen ympäristöön sopivaksi. Väliaikaisuus antaa vapautta värikokeiluille, nämä ovat tosin niin onnistuneita, että voisivat olla toki pysyviäkin.

Tilaelementit ovat 9 metriä pitkiä ja puurakenteisia. On katosta ja terassia.

WP_20150715_12_04_09_Pro.jpg

Lasten koulutus ja päivähoito on tärkeää, siitä kaikki ovat hellyyttävän yksimielisiä. Vaikka kaikkein tärkeintä – aina – ovat ihmiset, on paikoillakin oma merkityksensä. Kyllä sitä itsekin toimin aika eri tavalla, jos olen paikassa, jossa ihmiset on pakattu junavaunumaisesti käytävien varrella tai jos olen paikassa, jossa on tilat ovat avaria ja monipuolisia sekä pinnat kestäviä. Junavaunuelämä tekee minusta ainakin varovaisen, toisen yksityisyyttä ehkä liikaakin kunnioittavan, soljuvat tilat taas aktivoivat mieltä, eikä passiivinen seuranta olekaan niin luontevaa.

WP_20150724_12_01_53_Pro.jpg
Mutta missä on paviljonkikoulut? Väliaikaiset koulut ovat nykyisin lähinnä maastoutettuja parakkeja. Hyvä että edes näin, mutta kaksi kolme vuotta on pitkä aika lapsen kouluelämässä.

Pop up -kulttuurissa väliaikaisuus on mahdollisuus, miksei myös kouluelämässä?

Lypsyjakkara, Tom of Finland ja Palacen miehet

PalaceKatu
Palace -hotelli on käsite, arkkitehtuurin ja muotoilun helmi. Eteläranta 10 on käsite, jo lapsuuden tv-uutisista tuttu, miehiä tummissa puvuissa antamassa hätäisiä haastatteluita. Mutta aikansa meni, ennen kuin ymmärsin että kyseessä oli yksi ja sama talo, ja oikeastaan virallinen nimikin on vielä jotain muuta eli hieman kylmältä kalskahtava Teollisuuskeskus.

PalaceLaivanpiiput

Palace on jännä talo, siitä ei voi sanoa että se ottaisi ympäristöään huomioon oikeastaan millään tavalla, mutta silti se sopii paikkaansa. Se on koko korttelin kokoinen vaalea laiva piippujaan myöten, vanhojen pienten talojen keskellä. Korkeus on ainoa asia, jolla Palace ei poikkea naapureistaan.

Kuinka paljon hyviä asioita tapahtuikaan  Olympiavuonna 1952! Suomessa taisi olla vakaa usko siihen että meillä osataan ja tekemisen meininki. Ja oikeassahan siinä oltiinkin. Oli halu kokeilla uutta, tekniikoita testattiin ja asioiden muotoilunkin piti olla ajassa kiinni. Palacessakin on Suomen ensimmäinen koneellinen ilmanvaihto. 60-vuotta siinä meni ja nyt kaikissa suomalaisissa uusissa taloissa on koneellinen ilmanvaihto. Joskus kehitys on nopeaa, ja joskus sen suuntaa voi miettiä.

Helsingissä vamistui vuonna 1952 kaksi hotellia, Palace ja  hotelli Vaakuna (Sokos tavaratalo). Molemmissa on arkkitehtuurissa laivateema, mutta tapa käsitellä tätä ”arkkitehtoonista teemaa” oli aivan eri. Palace-talon julkisivu oli huippumoderni, 1960-lukulainen, teollinen ja sarjatuotantoon tukeutuva valkoinen valtamerilaiva. Seinissä on käytetty valkobetonin kiviaineena ns. Lapin marmoria.

PalacePortaat

Sisääntulon ”lehmännahka”liuskekivet sentään muistuttavat talon oikeasta vuosikymmenestä, ja alunperin ne ulottuivat jalkakäytävälle asti.

Palace-talo oli ensisijaisesti toimistotalo, johon suunniteltiin pieni 50-huoneinen hotelli ja edustustilat. Ja millaiset edustustilat! Edustustiloista tärkein oli tietenkin 1950-luvulla Suomessa sauna. Saunassahan aiemmin kaikki sovittiin ja päätettiin. Siis miehet päättivät. Tämä teki edustussaunomisenkin helpoksi. Mitäköhän vajaakäyttöisille edustussaunoille tapahtuu tulevaisuudessa? Tulee ihan surku hienojen, huolella suunniteltujen interiöörejen takia saunoja poistattavaa nykytrendiä. Ehkä pitäisi keksiä vastaliike, miten saunoja voisi hyödyntää.

PalaceNäkymä

Pääsin saunomaan 2000-luvun alussa ystäväni polttareissa Palacen kattokerrokseen ja katselemaan kauppatorin kuhinaa. En tiedä kuka meistä oli niin ajattelevainen, että päädyimme sinne, minä se en ollut, mutta onneksi teimme sen silloin kun se oli vielä mahdollista. Muistan tuon illan hyvin, en vain hyvän asian ja hyvän seuran takia, vaan myös siksi, että en ollut koskaan nähnyt Helsingin empirekeskustaa ylhäältä. Missä muussa pääkaupungissa meri ui keskelle kaupunkia?

nurmesniemiSaunajakkara

Siihen aikaan saunoissa oli useita alkuperäisiä Nurmesniemen saunajakkaroita, ”lypsyjakkaroita”. Kokeilin minäkin sellaista ja totesin, että hyvä on istua, mutta ergonomisesti jakkarat olivat mitä ilmeisemmin miehille suunniteltu. (Tästä postauksestahan alkoi salakavalasti tulla miesaiheinen. Ehkä Palacen historia on miehinen?) Nykyisissäkin uudelleen sijoitetuissa saunatiloissa on jäljellä kolme alkuperäistä saunajakkaraa. Samalla ne taitavat olla ainoa asia mitä on jäljellä alkuperäisestä sisutuksesta kattokerroksessa.

Voin kuvitella että paikka on ollut hieno kokemus myös ulkomaalaisille, ja olisi varmasti vieläkin. Ensi kerran tajusin myös, miten myös modernin muotoilun teollisesti valmistettavia ikonituotteita on usein alunperin tehty johonkin tiettyyn taloon. Ilmeisesti pitkälle 1960-luvulle asti ajateltiin, että talo ja sisustus ja jopa astiat olivat osa sitä niin kutsuttua kokonaistaideteosta.

PalaceToinenKerros

Toisenlaista miesmaailmaa edusti, alakerran baarissa pianoa 1958 vuoteen asti soittanut, Touko Laaksonen eli Tom of Finland. Tiukasti yksityisyyttään vartioinut 30-kymppinen pianisti ei tietenkään tuohon maailman aikaan tunnustanut tai edustanut julkisesti yhtään mitään, ja kuvasta päätellen hän keskittyi muutenkin ilmeisen hyvin paikkaan sopivan musiikin tuottamiseen ja siinä se. Mutta Palacen mieshistoriaan hän kuuluu.
http://www.hybrislehti.net/tom-finland-–-salaisuuksin-sinetöity

Toisesta kerroksesta on tehty nyt neuvottelukeskus, joten siellä ei soi enää piano eikä baarissa virtaa enää viini. Tarjolla on neuvotteluita merinäköalalla. Palace on siis uinut vastavirtaan Helsingin hotellibuumia, ja sulkenut hotellinsa muutamia vuosia sitten.

PalaceArkaadinPilarit

Arkadin pilarit ovat muotoiltu valkobetonista luumaisiksi, valaisimet integroitu, alkuperäinen mahonkikatto tasaisilla ruuveilla ylhäällä ja uusittu katto kuvassa alhaalla.

Palace-talo oli arkkitehtuurikilpailun tulos. Arkkitehti Viljo Revell oli kilpailun aikana 38-vuotias. Sisustuksesta vastasi 31-vuotias Olli Borg ja 25-vuotias Antti Nurmesniemi, (tähän aikaan miehet vastasivat lähes aina sekä arkkitehtuurista että sisustussuunnittelusta). Näiden onnistuneiden lopputulosten takia pidän niin kilpailuista: mikä muu tapa ravistelee luutuneita muotoja yhtä tehokkaasti ja auttaa löytämään uusia kykyjä? Tosin Revell oli Palacen aikoihin jo vanha tekijä, Lasipalatsin kilpailun 26-vuotiaana voittanut nestori.
Ehkä tällaisia anonyymejä kilpailuja kannattaisi harjottaa muissakin asioissa kuin vain arkkitehtuurissa. Voisimme yllättyä.

PalaceValkobetonia

Stockmann – toiveet tornista valuivat maan alle

StockaKulma
Stockmannin tavaratalosta saa kaikkea, tai ainakin sai. Tämä edelleen pohjoismaiden suurin tavaratalo on murroksessa, mutta muutoksen tilassa se on ollut aiemminkin. Samalla Stockmannin kautta voi saada hyvän kuvan, millaisia erilaisia kaupunkitrendejä on Helsingissä ollut. Rakennuksena Stocka on muuttumattoman luja ja tyylikäs, mahtava. Tummat tiiliset ulkoseinät pystyurineen ovat kuin hyvin räätälöity takki. Itse en ainakaan voi olla pitämättä tästä varmaotteisesta ja isosta hahmosta.

Kiseleffin basaarissa, Senaatintorin laidalla ns. Torikortteleissa, on nykyisin mukava kahvila ja pikku liikkeitä paikalla, jossa Stockmann laajeni tavarataloksi. Näin pienenä Stockmann oli siis vielä sata vuotta sitten.

Helsingin liikekeskusta siirtyi poispäin kirkosta ja hallinnosta Mannerheimintien suuntaan, ja Stockmannin tavaratalo siirtyi mukana nykyiselle paikalleen.

Järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka toisen palkinnon voittanut arkkitehti Sigurd Frosterus sai lopullisen tavaratalon suunniteltavakseen. Sata vuotta sitten tehtiin vielä Helsingin keskustassa uusia katulinjauksia, jolloin Keskuskatu asetettiin nykyiselle paikalleen. Tieltä piti purkaa vain parikerroksinen talo, jossa sijaitsi silloinkin suosittu kahvila Ekberg. Tästä katulinjauksesta johtuen Stockmannilla on omalaatuinen oikeus rakennella tilojaan Keskuskadun alapuolella. Tavallisesti kadun alinenpuoli kuuluu kaupungin infralle, eli vesi-, viemäri- ja kaukolämpö yms. putkille. Tätä oikeutta laajentua maanalaiselle katualueelle Stockmann on myös käyttänyt.

Stockmann osti kaikki korttelin tontit vähitellen kilpailun jälkeen, joten Frosteruskin pääsi suunnittelemaan suurempaa kompleksia paikalle. Punatiilisen Argos-talon kohdalle hän oli piirsi yli 70 metrisen torniosan tavarataloon.

Frosterus1922Stocka
Tornit ovat vallan symboleja ja kertovat samalla mitä asioita kulloinenkin aika arvottaa. Ennen Stockmannin tornisuunnitelmaa oli siihen mennessä torneja kirkoilla, palo- ja rautatieasemalla sekä kansallismuseolla, ja siinä ne tornit olivatkin. Yksityisille tai kaupallisille ei oltu annettu lupaa kohottautua muiden yläpuolelle.

1920-luvulla oli ensimmäinen suuri pilvenpiirtäjä -keskustelu. Helsinkiä verrattiin suloisesti New Yorkiin, olimmehan saaneet ensimmäiset neonvalomainoksetkin. Tällöin torneja haviteltiin lähinnä suurien katulinjojen risteytymiin eli visuaalisiin painopisteisiin.

StockanKellonAlla

”Arkkitehtuuri luo paikkoja”. Helsingin kuuluisin kello ja kohtaamispaikka.

StockaArgos

Suunnitelmat olivat suuret, mutta ajat epävarmat, joten turvauduttiin vaiheittain rakentamiseen. Ensimmäinenkin osa oli liian suuri Stockmannin omaan käyttöön joten tiloja vuokrattiin ulos. Historia toistaa itseään, Stockmann on taas viimeisen laajennuksensa jälkeen vuokraamassa tiloja myös muille.

StockaValotorni
Tornia ei tullut, mutta savupiippu sai lasisen valomainoskuoren. Varsin modäärniä.

1930-luvun laajennettu tavaratalo on se minkä me tunnemme. Uutuutena henkilökunnan paternosterhissi, liukuportaat, jotka asensi Kone Oy (vaikka tekikin saksalainen yritys) ja sprinkelerit.

Missä oli Helsingin ensimmäiset väestönsuojat? Stockmannilla tietenkin.

Stockman-purkaa

Kuva on Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin ”kenen Helsinki” -kirjasta. Argos-talo tai Wulffinkulma oli myös purettavien talojen listalla. Piparkakkumaisesta 1897 rakennetusta talosta pudotettiin jo parvekkeet ja kalkkikivikoristeet pois (näkyy kuvassa), ihmisille vaarallisina. Talolle oli jopa purkamislupa.

Yleinen mielipide ja keskustelu saivat kuitenkin Stockmannin perääntymään ja järjestämään kilpailun 1980-luvulla, jossa talon kohtalo oltiin jätetty auki. Kilpailu tuotti tällä kertaa voittajaksi Arkkitehdit Gullichsen Kairamo Vormalan ehdotuksen, jossa vanhan lasikeskeishallin rinnalle tehtiin uusi Argoksen keskeishalli.

Argos-talo jäi kulissiksi kulmaan. Kulissi toimii erittäin hyvin näin joulun aikaan, kun talo näyttää suurelta joulukalenterilta.

Talo uniformussa – Santahaminan uusi monitoimirakennus

SantaJS
”Arkkitehtuurin tulee heijastaa sisältöä.” ”Talon ulkokuoren tulisi kertoa, mitä talon sisällä tapahtuu.” Nämä ovat usein arkkitehtuurin tavoitteita, mutta mitä sillä oikein tarkoitetaan? Mitä se sellainen arkkitehtuuri on? Miten talon ”idea” voi näkyä seinissä, ikkunoissa ja ovissa?

SantahaminaKyltti
Helsingin edustalla on useita vanhoja ja uusia sotilassaaria, mm. Suomenlinna, Vallisaari ja Santahamina. Aktiivisessa sotilaskäytössä on enää vain Santahamina, saari itä-Helsingissä.

Heti kun tulin saarelle vastassa oli kunnon turvatarkastus ja uniformuinen sotilas vastaanottamassa. Mutta kun olin selvinnyt alkuvelvoitteista avautui eteeni luonnonkauniin saaren lisäksi alueen uusin tulokas, alokas Santahaminatalo. Monitoimitalo on sisällöllisesti siivili- ja armeijakäytön risteymä, näyteikkuna nykyiaikaisen armeijan maailmaan, näin ainakin kuvittelen.

SantaMaisema

Suomalaisen peruskallion ja mäntyjen viereen on raivattu sotilasaukio. Karunkaunis merellinen paikka on kuin suoraan oppikirjasta, miten ilmentää ”suomalaista luonnetta”. Hauskasti suomalainen sotilasaukio ei ole viivoittimella vedetty, suorakaiteen muotoinen kenttä, vaan aukio rajautuu kalliota vasten sitä luontevasti mukaillen, tyyliin: ”yhdessähän sitä tässä luonnon kanssa elellään”. Kymmenet lipputangot muistuttavat, ettei kyse ole mistään perusaukiosta vaan tarvittaessa paraatipukuun sonnustautuvasta sotilasaukiosta.

SantaKallio

Aukion halkaisee tiukkarajainen, määrätietoinen ja selkeä betonipuikko. Talo joka ei uhittele tai isottele, mutta ei yritä sopeutuakaan keltaiseksi rapattujen 1950-luvun naapuritalojen joukkoon. Betonielementeistä tehty, ilman että sitä huomaa. Sanoisin hyvä saavutus arkkitehdeilta, eli Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen & Komonen ja siellä erityisesti arkkitehti Janne Kentala.

SantaPuikko

Santahaminatalo on pukeutunut uniformuun. Väritys on harmaa, tummanharmaa tehostettuina kullanvärisillä natsoilla. Köyhänmiehen kullasta eli kullanväriseksi anodisoidusta alumiinista on tullut varsinainen muoti-ilmiö helsinkiläisessä nykyarkkitehtuurissa, mutta tässä armeijan hierarkisessa ympäristössä kultapuikot ovat symbolisestikin paikallaan.

Alakerrassa on sotilaselämän ydin, ainakin sellaisen vaikutelman saa armeijan käymättömän siviili helposti armeijajuttuja kuunnellessa, eli munkkikahvila, sotilaskoti ”Sotku”. Tämän Santahaminan monitoimitalon sotilaskoti on valoisa ja rauhallinen, mutta varmaan aika harvalle tulee tästä kahviosta koti mieleen, mikä ei ilmeisesti ole ollut myöskään suunnittelijoiden tai talon rakennuttaneen tarkoitus.

SantaSotku

Yläkerrassa on taasen nykyaikaisia munkinkammioita eli armeijan koulutuskeskuksen majoitustilat.
SantaKammio

SantaAuditorio

Alakerrassa on 300-paikkainen kultakeltaistuiminen auditorio. Puolustusvoimien kansainvälinen keskus, Maanpuolustuskorkeakoulun sotatekniikan laitos ja sotatieteellinen kirjasto ovat talon käyttäjiä. Kirjastosta löytyi jotain tutun kuuloista: Ruotuväki-lehti.

En pidä aseista, enkä macho-meiningistä, ne loistavat onneksi poissaolollaan tästä rakennuksessa. Myös tapaamani ihmiset olivat erittäinen sivistyneitä ja miellyttävän asiallisia, olisinkin ollut ihmeissäni jos näin ei olisi ollut. Silti itselleni jäi hieman ristiriitainen tunne tätä sotilasasiaa kohden. Ymmärrän toki, että armeijoita tulee aina olemaan, mutta silti armeijan pohjimmainen tarkoitus jaksaa yllättää. Ja yllättäähän myös se että pääkaupungissamme, tässä ihan kotini lähellä on tällainen saari, tässä käytössä. Hienoa olisi, jos tämä saari voi tervehtiä siviilejä vaikkapa kauniina kesäpäivänä komeasti taivaisiin nousevalla vaskipuhallinmusiikilla. Se voisi lievittää tuskaa.

Talo on täynnä hyvin suunniteltuja yksityiskohtia ja varmaa graafisuutta.SantaPorras
Yksinkertaisia materiaaleja, tässä esimerkiksi lautamuottiin valettua betoniseinää ja laattalattiaa ilman listoja, ja niin että nämä materiaalit sopivat toistensa viereen, mikä on sekin aika saavutus. Joskus vaikuttaa siltä, että kun asiaa ei huomaa, se on hallussa.
SantaVarjot