Mitä voimme oppia Tukholmalta? – toiko miljoona asuntoa onnen vai segregaation?

IMG_0607.JPG1990-luvun vaihteessa, lukiolaisena, asuin kaksi kesää Tukholmassa, missä olin vanhusten ja vammaisten kotiavustajana. Mummoni asuivat muodikkaassa Södrassa ja itse asuin muiden maahanmuuttajien kanssa 1960-luvun lähiössä.

Talossani oli pitkät keskikäytävät ja porrashuoneita enemmän kuin kädessä sormia. Jotenkin mykkä paikka. Huoneesseeni kuului jääkaappi ja oma kylpyhuone, yhteiskeittiö oli keskikäytävän varrella.

Kotilähiössäni hätkähdin joka kerta kun kuulin kieltä, jonka olisin tunnistanut, tai kun näin vaalean tukan. Ei tarvinnut paljon hätkähdellä. Lähiö oli erillinen saareke, jolla ei ollut mitään tekemistä ympäröivän kaupungin kanssa.

Tosin enpä noita asioita tuolloin 17-vuotiaana kauheasti analysoinut enkä miettinyt. Paikka tarjosi minulle pelkän yösijan, muutaman kerran taisin huvikseni kävellä alueella, jolloin tunsin itseni jotenkin epätervetulleeksi. En tiedä tunsiko kukaan itsensä kotoisaksi tuolla.

Äsken kun katsoin aluetta virtuaalisesti, ei se näyttänytkään pahalta vaan vain paikalta jolta puuttuu identiteetti. Lisäksi kaikki talot olivat myös jonkun tapaisia kunnallisia vuokrataloja.

IMG_0608.JPGMiksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa vain halvalla halvoille paikoille?

Ruotsissa perustettiin 1960-luvulla miljoonaohjelma, jonka tarkoituksena oli ratkaista asuntopula. Miljoona asuntoa kymmenessä vuodessa. Betonilähiöitä ilman työpaikkoja ja ilman arkkitehtuuria. Todellista asuntotuotantoa siis. Miljoona asuntoa toteutui.

Toiko se onnen? No eihän se tuonut.

Se toi lukuisia toistensa kaltaisia nukkumalähiöitä.

Tukholmassa, kuten Ruotsissa muuallakin, asuinalueiden eriytyminen on ollut nähtävissä vuosikymmeniä. Ongelmat eivät ole vain kantaväestön pako alueelta, ja siihen liittyvät maineriskit mm. koulujen osalta, vaan tilanne on äitynyt jollain paikoin omaksi maailmakseen, että poliisikin on jättänyt näitä kortteleita villiksi länneksi.

Tukholmassa ei ole myöskään Helsingin vuokravalintasysteemiä kaupungin vuokratalojen asukkaile. Helsingissä asunto-osasto ja asuntolautakunta tekivät kovasti töitä, jotta asukasvalinnat pitäisivät alueet tasapainossa. On tutkittua tietoa, että vieraskielisten osuus kannattaa pitää alle 20%, jotta myös kantaväestö säilyy talossa. On myös tärkeää, että huomattava osa asukkaista lähtee joka päivä töihin tai opiskelemaan, se vaikuttaa koko alueen henkiseen kulttuuriin. Hyvän tasapainon löytäminen erilaisten ihmisten välillä on ensi sijaisen tärkeää. Se hyödyttää meitä kaikkia.

Eli segregaatio oli puraissut Tukholmaa, ja aika pahasti.

Mutta lähiöiden kuningas Tapiola, on säilyttänyt vetovoimansa.

Mitä Tapiolassa tehtiin toisin kuin Tukholman Rinkebyssä?

Tapiolassa tehtiin taloja, joissa oli luonnetta. Ne olivat hyvin suunniteltuja sekä sisältä että ulkoa. Taloarkkitehtuurin lisäksi Tapiolassa suunniteltiin myös maisema taloryhmien välissä. Ja taloryhmät istutettiin maisemaan. Lähiölle luotiin tietoisesti identiteetti. Tapiola nousi vielä lähiöstä kaupunginosaksi, kun asuntojen lisäksi sinne saatiin uimahalli, toimistoja ja kauppoja.

Varmin tapa säilyttää asunnon arvo on hyvä arkkitehtuuri. Niitä taloja on mielekästä peruskorjatakin.

Rakentaminen maksaa aina paljon, ns.halvastikin rakentaminen. Pelkästään energiatehokkuusnormit tekevät mahdottomaksi teknisesti halvan rakentamisen, rumuutta se ei kuitenkaan estä. ”Estetiikkalisä” on rahallisessa mielessä marginaalinen asia.

Espoon Tapiolassakin ensimmäiset asukkaat valittiin eri yhteiskuntaluokista. Tarkoituksena oli sosiaalisesti kestävä, monipuolinen asukasrakenne. Eli ei Tapiola aina ole ollut ylemmän keskiluokan asuinsija, mitä se eittämättä nykyisin on.

Helpoin ja paras tapa ehkäistä eriytymistä on mahdollisimman laaja asukkaiden kirjo kaikkialla.

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia kaupunkilaisia: työelämässä olevia, opiskelijoita, eläkeläisiä, työttömiä, elämäntapaihmisiä, uraohjuksia, vanhempainlomalaisia, free-lancereita, iloisia ja tavallisia keskivertohelsinkiläisiä siis.

IMG_0600.JPGKaikki haluavat lisää kaupungin edullisia vuokra-asuntoja, mutta minne niitä voi rakentaa? Vanhoissa hiipuvissa lähiöissä olisi halpoja tontteja, mutta alueet eivät kestä enää lisää vuokra-asuntoja. Vanhoihin lähiöihin ei voi siis enää rakentaa.

Vuokrataloja täytyy siis rakentaa myös uusille alueille, kuten Jätkäsaareen. Ja ehkäpä täydennysrakennustonteille niille alueille, joissa ARA-vuokra-asuntoja ei juurikaan ole.

Ennen meillä oli Suomessa ns. yleishyödyllisiä toimijoita kuten VVO ja SATO kaupunkien lisäksi rakentamassa ja vuokraamassa edullisia vuokra-asuntoja. Nyt näistä yhtiöistä on tullut asuntosijoitusyhtiöitä, joten kaikki säädellyt vuokra-asunnot ovat tulevaisuudessa lähinnä Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja.

VVO ja SATO ovat saaneet kaupungilta vuokratalotontteja, joille on saatu ARA-lainoitusta. Vuokrat olivat pitkään säädeltyjä ja siten asukkailleen kohtuullisia. Talot vanhenevat, ja lainat loppuvat, peruskorjauksiakin pitää tehdä. ARA-vuokra-asunnot vapautuvat säätelystä.

Mitä tapahtuu Helsingin eri alueilla hallintamuotojakaumalle?

Katajanokalla kaikista (muiden kuin kaupungin) ARA-taloista tulee mitä ilmeisemmin markkinavuokrataloja. ARA-asuntoja on koko ajan vähemmän.

Valtion uuden tulorajan takia ARA-asuntoihin pitää asuttaa vaikeimmin muilla asuntomarkkinoilla pärjäävät, eli  pelkona on, että kaupungin vuokra-asunnoista tulee hiljaa hiipien vuokrakasarmeja ja alueiden positiivisesta kehityksestä on vaikea pitää kiinni. Ei kai kukaan oikeasti tätä halua?

IMG_0578.JPG

Kuvissa on Meri-Rastilaa, joka kokee tulevaisuudessa suuren muutoksen lähiöstä meren ja puistojen kaupunginosaksi. Keskusta metron luona uudistuu. Puistoista tulee alueen ydin, jalankulun ja pyöräilyn reitistöistä sekä toimivampia että elämyksellisempiä. Ja puistot vievät metrolta merelle, vain 800 metriä!

Alueelle tulee paljon uutta rakentamista ja peruskorjausiässä olevia matalia kerrostaloja korvataan osittain uusilla, joissa ei ole betonielementtijulkisivuja. Hallintamuotojen kirjo kasvaa samalla. Osa nykyisistä taloista on mukavasti istutettu kumpuilevaan maastoon, pihat ovat välistä varsin viihtyisiä.

IMG_0590.JPGMeren luona on liikuntapuistojen lisäksi Kallvikin pysäyttävän hieno mäntymetsä kannas uimarantoineen. Itse olin niin häkeltynyt tästä kohdasta. Yksinkertaisesti kaunis. Lähellä on myös mukava, pieni vanha punainen kahvila Villa Ullas.

IMG_0598.JPGMerenrantaan on rakennettu jo uutta Helsinkiä.

Ensimmäisessä kuvassa on alueen asukkaiden ja Lähiöprojektin lähiviljelypuutarha Nuorisotalon edessä. Myös meren luota löytyy asukkaiden laatikkoviljelmiä. Aukiolla on aika kreikkalainen tunnelma.

 

Helsinki sekoittaa pakkaa : vuokra-, omistus-, hitas- tai aso-asunto. Onko väliä?

Kodin tarvitsevat kaikki. Suomen ilmastossa se on ihmisen elinehto, asunto täytyy olla. Mutta onko sillä väliä kuka sen omistaa?

Kun muutin Helsinkiin, asuin ensin hetken Myllypurossa alivuokralaisena, sitten Roihuvuoressa ja Hietalahdessa vuokralaisena, Katajanokalla jälleen alivuokralaisena, vielä hengailua Arabian puutalokommuunissa,  ja sitten vihdoin vähän vajaa kolmikymmentä vuotiaana muutin ensimmäiseen omistusasuntoon Harjutorin (sehän on puisto!) ja Helsinginkadun kulmaan, 1990-luvun Kallioon. (Tämän ajan kuvani ovat kaikki paperisia, joten kuva on Hesarin toisesta päästä)

2014-07-10-654.jpgKuvassa asuintaloksi muutettu Käsityöopettajakoulu Helsinginkadulla. Vanhalla metalli julkisivulla ja uusilla (lasittamattomilla!) parvekkeilla. (Talo: arkkitehti Airi Seikkala-Vierikangas, muutos: arkkitehti Timo Hirvonen)

Mitkä näkymät kodistamme olikaan! Erkkeri kohti itää, urbaanin ja vilkkaan Helsingin ytimessä, missä laulu soi kesäiltaisin ja kerran näin jopa Zeppelinin Kurvin yläpuolella, matkalla Venäjälle. Ihania naapureita, alakerran autoileva pappa ja yläkerran nokia-insinööri sekä outo klausuuli 1940-vuoden yhtiöjärjestyksessä, että omistajien piti itse asua asunnossaaan. Asuntoa ei saanut vuokrata. Siinä asunnossa asuimme viisi vuotta.

Asuntoja voi omistaa, osaomistaa, vuokrata, alivuokrata. Mutta mitä ovat asuntojen hallintamuodot ja miksi niillä on väliä? Miksi Helsinki ylpeilee sekoitetuilla hallintamuodoilla ja haluaa kaupungin vuokrataloja Helsingin kalleimille uusillekin alueille Jätkäsaareen ja Kalasatamaan? Joku voisi kysyä, eikö niitä kannattaisi rakentaa halvalla halvoille paikoille?

Segregaatio, tuo muodikas sana, pukkaa esiin joka paikaista. Segregaatio tarkoittaa eriytymistä, ja sen esto sitä, ettei haluta että asuinalueet eriytyvät hyviksi ja huonoiksi alueiksi. Siksi Helsingissä asuntojen hallintamuotoja on päätetty sekoittaa ja kaupungin vuokra-asunnoissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, vaikkapa työelämässä olevia ihan keskivertohelsinkiläisiä.

Silloin nuorena Helsinkiin vasta muuttaneena, hain minäkin Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa (nykyisin Heka) Kampin toimipisteestä, paikan päällä jonottaen. Laitoin toivelistaani Katajanokan ja Ruoholahden vuokra-asunnot, enkä kuullut asiasta sen koommin. Minulle oli aivan sama oliko asunto kaupungin vai yksityisen, kunhan sen saisi.

WP_20150926_14_56_37_Pro.jpg

Kuvassa Kampin uusin tulokas, Marian sairaalan vieressä, minitontilla (Kaavan viitesuunnittelu: Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit, talo: Kirsti Siven&Asko Takala arkkitehdit)

Kaupungin vuokratalo ei kuulostanut korvissani lainkaan pahalta, itse asiassa en hahmottanut vuokramarkkinoiden jakaantumista yksityisiin ja yleishyödyllisiin sekä kaupungin omaan. Silloin parinkymmentä vuotta sitten ei vuokrissakaan ollut suuria eroja, markkina- ja ARA-vuokrat olivat aika lähellä toisiaan. Nykyisin markkinavuokrat voivat helposti olla kaksinkertaiset, tai enemmänkin verrattuna kaupungin vuokriin.

Asuntojen hallintamuotoja ovat omistus, vuokra ja niiden välimuodot eli asumisoikeus, säädelty omistus eli Helsingissä HITAS, osaomistus. Näitä erilaisia asumisen hallintamuotoja on kaikilla Helsingin alueilla. Uusilla alueilla suhteessa 20-40-40 (ARA-vuokra – välimuoto – vapaarahoitteinen omistus/vuokra).

Koska puolet suomalaisista asuu omistusasunnossaan ja puolet vuokralla, on tärkeää että molempia vaihtoehtoja on saatavissa kaikkialla. Monilla ihmisillä on myös halu vuokra-asumisen jälkeen siirtyä joko asumisoikeusasuntoon tai omistusasuntoon. Monasti se on taloudellisti myös kannattavaa, ainakin vielä kun verotuksessa on oman kodin lainakorkojen vähennysoikeus.

WP_20150816_15_27_22_Pro.jpg

Kuvassa Helsingin kaupungin vuokratalo, Vallilassa. (Kaavan viitesuunnittelu: arkkitehdit Sarlin+Sopanen, talo: Arkkitehtiryhmä A6). Täydennysrakentamista liki värikästä Kone- ja Silta -klasikkokorttelia.

En siis saanut ARA-vuokra-asuntoa (eli entistä ARAVA-vuokra-asuntoa). Asuntojen rakentaminen on kallista ja vaatii paljon pääomia. Sitä varten valtio on luonut oman rahoituskanavan ja sen kanavan kautta valtio myös suuntaa asumisen trendejä haluamaan suuntaan. Tämä on yksi valtion asuntopolitiikan muoto, näin rajusti yksinkertaistaen tietenkin. ARA- etuliitehän tarkoittaa, että valtio antaa rahaa (tai nykyisin lähinnä takaa lainoja ja antaa rahallista tukea lainojen korkojen maksuun jos korot sattuvat nousemaan) hyviksi katsomilleen asuinrakennusprojekteille, ohjaa samalla sitä millaisia asuntoja rakennetaan, ja kenelle.

Olin onnekas, kun sain asuntoja yksityisiltä vuokranantajilta, koska kaupungilta tuli vesiperä tässä asiassa. Yksityisille vuokranantajille tärkeintä oli sisäsiisti ja ajallaan maksava vuokralainen, vuokran suuruus oli TOP 5:ssa, mutta ei ensisijainen asia. Tuloni olivat tuntipalkkalaisena hyvinkin vaihtelevat, ja rakennusalan aaltoliikkeet tarkoittivat arkkitehtitoimistoissa, että kun projekti meni jäihin,  joskus viikon tai vain päivän varotusajalla, niin ei ollut enää töitä eikä palkkaa, tai toisin päin, yhtäkkiä töitä tulvi ovista ja ikkunoista, jolloin 60 tunnin viikkotahdilla palkka humahti toisille luvuille.

WP_20150324_15_57_48_Pro.jpg

Kuvassa Länsi-Pasilaa. Alue jossa on monipuolisesti eri asumismuotoja. Keskuspuiston laidalla, ja kohta on uutta tulossa. Punatiilistä ja mukavasti polveilevaa.

Mitenköhän minun olisi käynyt ARA:n tuloluokkasyynissä? ARA vaatii, ettei ARA-vuokrakohteissa saisi asua kuin tietyn tulotason alittavat. Saako freelancer pitää kaupungin vuokra-asuntonsa Jakomäessä nousukaudella, vai pitääkö hänen lähteä liian hyvätuloisena pois? Eikö ole kaikkien etu, että kaupungin vuokrataloissa asuu kaikenlaisia ihmisiä, ilman huono-osaisuuden leimaa?

Ja miksi rakennetaan kalliita ARA-kaupunginvuokrataloja kalliille alueille? Tällä hetkellä korkotaso on niin alhaalla, että Jätkäsaaren ja Kalasataman uusien vuokratalojen vuokrat kattavat talon rakennuskustannukset muutamassa vuosikymmenessä. ARA ei käytännössä tue asuntoja, koska korkotakuu ei toteudu (tietenkään tulevaisuudesta ei tiedä, ja korkojen noustessa ARA:llekin voi tulla rooli). Välillä ARA antaa myös ns. käynnistysavustuksia, 10000 €/ asunto (tämä järjestelmä siis suosii pienasuntoja), kuten nyt Helsinkiin.

Ainoa vähäinen hyvitys kaupungilta taas on hieman edullisempi vuokratontti. Muut kaupungin vuokralaiset eivät siis joudu maksamaan kalliiden alueiden uusia taloja. Tasaus kaupunginvuokratalojen suhteen tapahtuu lähinnä peruskorjausvaiheessa. Silloin vuokrien nousua taitetaan jakamalla niiden kustannuksia laajemmin. Silti tällä omakustannusperiaattellakin kaupunginvuokra-asunnot ovat keskimäärin 11 € / m2.

Ja sen ”arkkitehtuurin hinta” on marginaalinen. Nykyisten määräysten mukaiset puolimetriset ulkoseinät maksavat, oli ulkopinta mitä vain. Mutta tästä aiheesta enempi joku toinen kerta.

WP_20140928_14_15_32_Pro.jpg

Kuvassa vasemmalla omistusasuntoja ja oikealla Haso-omistusasuntoja Flooranaukiolla, Arabianrannassa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen). U:n mallisessa talossa on myös sakara kaupunginvuokra-asunnoille, tehty ulkoisesti samalla periaatteella.

Haso on Helsingin kaupungin asumisoikeusasuntoyhtiö. Asumisoikeusasunto (ASO-asunto) on omistusasumisen ja vuokra-asumisen välimuoto. Asukas maksaa 15% asunnon hinnasta ja sen jälkeen joka kuukausi käyttömaksun, joka on vähän niin kuin vuokra, tähän voi saada asumistukeakin. Lainan korko on taas vähennyskelpoinen verotuksessa, aivan kuten omistusasumisessa.

WP_20140904_13_32_39_Smart.jpg

Kuvassa Hekan Pitsitalo (Huttunen LipastiPakkanen arkkitehdit) ja Hitaksen värikäs talo (Arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen) Jätkäsaaressa, Saukonpaaden alueella.

Toinen Helsingin ”välimalleista” on ihan aito helsinkiläinen keksintö, HITAS. Hitas-asunnot ovat säädelytyä omistusasumista. Kaupungin tuki on hitas-hintainen vuokratontti. Itse asiassa tontin vuokraaminen on kaupungille nykyhinnoilla ihan kannattavaa, eli tässä asiassa ei varsinaista tukea asukkaille anneta. Miksi hitas-asunnot ovat sitten edullisempia kuin viereisen tontin vapaa-rahoitteiset? Hitaksen säätely on rakennuttamisessa. Rakennuttaja tai grynderi saa noin 10% rakennuttamispalkkion hakintahinnan (urakkahinta+muut kulut) päälle, eli hitas-asuntojen hinnan määrää oikeat kustannukset eikä kysynnän ja tarjonnan laki. Myös asunnon jälleenmyyntihinta on säädelty seuraavaksi 30 vuodeksi. Nykyisin ei voi omistaa kuin yhden hitas-asunnon kerralla.

WP_20150812_12_20_01_Pro.jpg

Kuvassa ryhmärakennettu kerrostalo Jätkäsaaressa (AOA). Korttelin pihasuunnittelu on harvinaisen urbaania.

Olen ostanut ja myynyt elämäni aikana kolme asuntoa, asun nyt neljännessä ryhmärakentamishankkeena tehdyssä asunnossa. Välissä asuin runsaan vuoden vuokralla. Eri elämäntilanteissa erilaiset asumismuodot ovat luontevia ja eri tavalla saavutettavissa.

Helsingin sekoittunut asuntomuotosysteemi on hyvä ja joustava. Parhaimmillaan voi pysyä samalla alueella vaikka asumistarpeet muuttuvat, jos vaikkapa lapsien päiväkotien tai koulujen takia muutto kauemmaksi ei houkuta. Tai voi muuttaa uuteen kaupunginosaan asumisoikeusasuntoon pelkästä uteliaisuudesta ja asumisen riemusta, ja tavata uusia mukavia paikallisia ihmisiä lenkkipolulla tai yhtiökokouksissa.

On hyvä että Kallion lähistöllekin saadaan hellahuonetta isompia asuntoja lisää. Elämä kun jatkuu opiskeluelämän jälkeenkin ja lapsuuden sekä nuoruuden kiehtovat kaupunginosat ovat asukkailleen usein juuri se oikea Helsinki.