Väliaikaista kaikki on vaan – paviljonkeja vai parakkeja?

WP_20150823_17_31_15_Pro.jpg

Kontti on pop. Väliaikaisuus tarkoittaa mahdollisuuksia johonkin uuteen ja kokeilevaan. Kontteja kasaan ja lapset sinne kokemaan uusia asioita. Mutta onko tämä automaattinen yhtälö? Ovatko väliaikaiset koulut ja päiväkodit kokeilevan opetuksen ja hoidon mallirakennuksia?

Itselleni ensimmäinen mielikuva kontista on kuva entisestä arkipäivästäni. Työmailla kontit olivat niitä ryppypeltisiä putkiloita, joiden päässä oli pienehkö ikkuna hyttysverkkolla ja tuuletusritilällä. Sisältä peltikonttien lattioissa oli kulahtaneet muovimatot, vessa haisi, ilma oli tunkkainen, pöydät ja tuolit olivat tahraisia ja kolhiintuneita. Keskellä kulki käytävä, jonka molemmin puolin olivat työmaan toimistohuoneet. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.

Työmaaparakeissa oltiinkin takit päällä mutta itse päähuomio oli nousevassa talossa, siinä kiinnostavassa työssä jota yhdessä teimme. Muistan aina kun eräs vastaava mestari totesi minulle, että kuinka mukava onkaan kuulla korkokenkien kopse. No ne ajat ovat takanapäin. Eikä työmaille mene enää arkkitehditkaan muissa kuin turvakengissä.

Helsingissä on noin 100 peruskoulua ja paljon paljon päiväkoteja. Monet peruskoulut ja päiväkodit ovat peruskorjausiässä. Väistötiloja tarvitaan. Monissa kaupunginosissa lapsia onkin enemmän kuin ennusteet antoivat olettaa. Ja uusissa kaupunginosissa on uuden alueen alun lapsibuumi kohta alkamassa.
Väliaikaisia ratkaisuja on tarvittu muun muassa Kaisaniemen puistoon, Lauttasaaren pysyvän päiväkodin vierelle, Vuosaareen ja uusille alueille.

Helsinki heräsi päiväkotipuolella vuonna 2008, ja antoi arkkitehti Seppo Häklille ja arkkitehdit Huttunen-Lipasti-Pakkaselle tehtäväksi löytää ratkaisu siirrettävälle päiväkodille. Nyt näitä paviljonkeja on kymmenkunta, muutama jo siirettynä toisessa paikassaan. Koko prosessiin suunnittelun alusta valmiiseen päiväkotiin meni hieman yli puoli vuotta. Näiden paviljonkien kohdalla ei ole kyse sanallisesta silmänkääntötempusta, vaan arkkitehtuuri parantaa kaikkien ympäristöä marginaalisella taloudellisella panoksella. Ja vanhempana voin kuvitella kuinka paljon helpompaa on viedä lapsensa tällaiseen paikkaan kun työmaakoppia etäisesti muistuttavaan parakkiin.

Paviljonki tarkoittaa tässä ajatuksella kokonaisuudeksi suunniteltua taloa. Kun taas parakki tarkoittaa tilaelementtikokoelmaa, jonka ulkoseinät ovat rimotuksella kuorrutettu.

WP_20150823_17_31_59_Pro.jpg

Väliaikaisuuden havaitsee lähinnä paviljongin perustuksista.
Uusia päiväkotipaviljonkeja on Helsingissä kymmenkunta. Näitä päiväkotipaviljonkeja voisikin bongata. Itse olen löytänyt vasta kaksi.

WP_20150715_12_06_22_Pro.jpg
Paviljonkipäiväkodit ovat pihan puolelta iloisen värisiä, muutamaa komposiittilevyä vaihtamalla värityksen voi sopeuttaa aina uuteen ympäristöön sopivaksi. Väliaikaisuus antaa vapautta värikokeiluille, nämä ovat tosin niin onnistuneita, että voisivat olla toki pysyviäkin.

Tilaelementit ovat 9 metriä pitkiä ja puurakenteisia. On katosta ja terassia.

WP_20150715_12_04_09_Pro.jpg

Lasten koulutus ja päivähoito on tärkeää, siitä kaikki ovat hellyyttävän yksimielisiä. Vaikka kaikkein tärkeintä – aina – ovat ihmiset, on paikoillakin oma merkityksensä. Kyllä sitä itsekin toimin aika eri tavalla, jos olen paikassa, jossa ihmiset on pakattu junavaunumaisesti käytävien varrella tai jos olen paikassa, jossa on tilat ovat avaria ja monipuolisia sekä pinnat kestäviä. Junavaunuelämä tekee minusta ainakin varovaisen, toisen yksityisyyttä ehkä liikaakin kunnioittavan, soljuvat tilat taas aktivoivat mieltä, eikä passiivinen seuranta olekaan niin luontevaa.

WP_20150724_12_01_53_Pro.jpg
Mutta missä on paviljonkikoulut? Väliaikaiset koulut ovat nykyisin lähinnä maastoutettuja parakkeja. Hyvä että edes näin, mutta kaksi kolme vuotta on pitkä aika lapsen kouluelämässä.

Pop up -kulttuurissa väliaikaisuus on mahdollisuus, miksei myös kouluelämässä?

Vaalimökkiraati n:o2- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Mitä vaalimökit kertovat puolueista ja niiden arvoista? Toimiiko viestintä arkkitehtuurin keinoin? Edellisessä osiossa olivat vaalikampanjoimassa Helsingin keskustassa Perussuomalaiset, Kristilliset, Piraattipuolue, Itsenäisyydenpuolue ja Kokoomus. Nyt urbaania vaalikampanjoinnin majapaikkoja katsastetaan Ruotsalaisen kansanpuolueen, Vihreiden, Keskustapuolueen, SDP:n ja Vasemmistoliiton osalta.

Matkani jatkuu samalla satunnaisperiaatteella kuin edellisessäkin bloggauksessani.

Kokoomuksen viereisen paikan Narinkkatorilla oli ottanut haltuunsa Ruotsalainen kansanpuolue.

WP_20150405_12_36_10_Pro

RKP:n vaalimökki oli kuin Strömsöstä. Pieni valkoinen ja hieman romanttinen lautamökki toimii Ruotsalaisen kansanpuolueen vaalikojuna. Vanhanmalliset ruutuikkunat ja vuorilaudat muistuttivat perinteen tärkeydestä ja samalla vähän myös siitä, että vastaukset olisivat löydettävissä enemmän menneisyydestä kuin tulevaisuudesta. Arkkitehdin silmään kävi erityisesti seinien nurkkalaudoitus. 1800-luvun ja sitä ennen rakennetuissa hirsirakennuksissa oli tavallisesti pitkät nurkkasalvokset. Tässä vaalimökissä oli rakenteellista ratkaisua sovellettu teollisesti sahattuun lautaverhoukseen, sata vuotta myöhemmin. Tämäntapainen vanhojen ajatusten virittely lähtökohdat sivuuttaen (tässä tapauksessa rakenteelliset ja historialliset) näyttäytyi minulle hieman kulissimaisena. Tätä piirrettä voisi toki joskus väliaikaisissa rakennelmissa hyödyntääkin ja leikkiä näillä ”väärillä”  mielikuvilla.

Ruotsinkieliset kunnat sijoittuvat pääosin rannikkolle. Tämäkin mökki sopisi oivasti merenrannalle, vaikkapa lasten leikkimökiksi. Samalla se muistuttaa puolueen äänestäjiä rannikon kotikunnista, tai ainakin monien loma-ajan kesäpaikoista. Modernien rakennusten edessä, lämpimän voimakkaan puukappelin ja tumman metallisen hotellin ja Kampin kauppakeskuksen edessä valkoinen, ruutuikkunainen mökki näytti hieman väärään paikkaan eksyneeltä ja lomatunnelmiin jääneeltä. Ehkä se on kuitenkin hyvä, että meitä muistutetaan lomasta ja kesästä, tänä kovien uutisten aikana.

 

Vihreät

Vihreiden vastaus mökkeilyyn oli viritetty kontti. Musta kontti oltiin sisältä sistustettu värikkäästi. Aurinkopaneelit katolla tuottivat sähkön ja pyörässä oli papereita tarjolla. Puukatos ja terassi toivat paikan tuntua eli tekivät kontista ”erityisen”. Arkkitehtuurin rento ote, maalamaton puu, muovikate (materiaalivalinta kummeksutti, vaikka esteettisesti ja ajatuksellisesti sopikin väliaikaiseen rakennelmaan hyvin), eripariset tuolit ja raikkaat värit toimivat hyvin vilkkaalla kivetyllä torilla.

Pidin erityisesti tämän kohteen aurinkopaneelista, ja sen avulla keitetystä kahvista, sekä polkupyörästä mainostelineenä. Positiivisesti ajateltuna tässä oli tuotu ideologiaa käytäntöön, negatiivisesti ajateltuna tämä kertoo vihreiden pienimittakaavaisesta puuhastelusta. Mitään sinänsä yllättävää ja rohkeata ei kojussa ollut, mutta hengeltään se oli urbaani ja sisältä trendikäs sekä ilmeeltään hyväntuulinen. Nuoret, sisustusblogeja lukevat, ympäristötietoiset vihreät kaupunkilaiset tunnistavat puolueen varmasti omakseen kirkkaan vihreällä ”nurmella” seisoessaan. Muut voivat ohittaa mökin hieman keinotekoisena, omavaraisena saarekkeena kivierämaassa. Tässä oli vilpitöntä yritystä tehdä suositusta kontista oikeasti omannäköinen vaalipiste.

Keskusta

Keskustan vaalimökkeily kiinnosti minua erityisesti. Mikä on maaseudun suurpuolueen arkkitehtuurinen veto Helsingin keskustassa? Pääsiäismaanantaina en mökkiä löytänyt, eikä keskustapuolueen vaalisivutkaan auttaneet, mutta viikolla vaalikoju oli ilmestynyt Lasipalatsin Forumin-puoleiselle seinustalle.

Ei näkynyt latoa eikä maaseutuaiheista rekvisiittaa, oli vain vaaleanvihreä, keväinen telttakatos ja näiden vaalien ehdoton trendi lärpäkemäiset, lehdenmalliset vaalimainostolpat. Keskustan tila oli ahdas jalkakäytävänpätkä, jonka reunalla kasvoivat komeat kaupunkipuut. Tämä valittu paikka pelasti keskustan toriviritelmän. Laakealla torilla hajanaiset kevyet rakennelmat ja lärpäkkeet olisivat olleet epävarman ja hajanaisen oloiset. Tässä tiiviissä ympäristössä tunnelma oli ennemminkin spontaanin oloinen ja liikkuva.

Keskustapuolue ei halua muistuttaa lähtökohdistaan maaseudun puolueena vaalikojunsa arkkitehtuurilla, mutta sillä ei ole vielä esittää mitään uuttakaan vaihtoehtoa. Onko niin, ettei ole uskallettu panostaa, ettei vain tehtäisi mitään väärin? Ote on kevyt, avoin ja valpas. Tämä voi kääntyä mihin suuntaan tahansa, aivan kuten vaaliviiritkin. Jään odottamaan ensi vaaleja ja tulevan vaalimökin luonnetta sekä oikeaa yritystä lähestyä urbaania Suomea.

Vasemmisto

Eniten hämmennystä vaalikojukierroksellani herätti vasemmistoliiton vaalimökki. Tähän Lasipalatsin ja Sokoksen välille harhautuneeseen punaiseen tupaan on vaikea kuvitella vasemmistoliiton Helsingin nuoria ääniharavia Paavoa ja Silviaa. Ainoa peruste, jonka voin ymmärtää, miksi vasemmistoliitto oli valinnut tällaisen pimeän, epäsuhtaisen lautamökin, on halpa hinta. Toisaalta se on samalla erittäin huono peruste.

Olisin odottanut, että vasemmiston radikaalisuus pyrkisi löytämään yllättäviä ratkaisuja eteen tuleviin pulmiin, vaikkapa talkootyötä käyttäen. Vaalimökin olisi voinut päällystää korkeilla vanerilevyillä, jotka oltaisiin maalattu tietenkin Paavon kavereiden graffiteilla. Vai olisiko siitä tullut liian trendikäs? Oliko trendikkyyden pelko ajanut vasemmistoliiton esittämään vaalimökkeilyssä ”en välitä turhanpäiväisistä asioista kuten siitä miltä asiat näyttävät, sisältö on tärkein” -roolia? Eli oliko ilmassa kevyttä kapinaa tämän hetken pinnallista ulkonäkökulttuuria vastaan? Kaupunkikuvan vaalijana näen ympäristön tärkeänä kulttuuriasiana, en vain toissijaisena välttämättömänä pahana tai kaupallisuuden hyvänä kaverina.

Vasemmistoliiton punainen lautamökki kertoi myös ajasta, jolloin kaikki osasivat kaikkea, tai ainakin kuka tahansa osasi suunnitella talon ja rakentaa sen. Ehkä tämä olikin statementti. Aika ilmeistä oli, ettei tässä oltu yritettykään löytää vastausta urbaanille vasemmistoliiton vaalimökille.

Vaalimökin seinään isketyissä julisteissa ja mainoksissa oli myös jotain muistumaa nuorisotalon ilmoitustaulusta. Tämä oli varmasti tahallista, sillä eihän Vasemmistoliitto holhoa, ja eihän kukaan ole parempi toistaan kertomaan, miten tässä ympäristössä tulisi asiat esittää.

SDP

SDP:n vaalimökki oli musta kontti. Kontti toimi varastona, aivan kuten konttien kuuluukin. Kontithan ovat satamien tavarankuljetuslaatikoita (siksi monasti ihmettelenkin, miksi kaikki Helsingin historialliset kadut ja torit täytyy kesäisin merkitä niillä).

Demareiden duunaritaustaan peilaten, kontti oli sisällöllisesti kuitenkin oikean puolueen käytössä. Jämäkkä kontti muistutti sataman ahtaajista ja yhteydestä suureen maailmaan. Mutta mihin olivat jääneet työmiehen haalarit? Yhteys puolueen taustaan työväenpuolueena oli jäänyt hyvin viitteelliseksi, ehkä tahallisesti.

Tässä Lasipalatsin ja Forumin kulmassa, Metron sisäänkäynnin lasikuution ja ilmanvaihtopömpelin vieressä, kolmas säntillinen neutraali laatikko sujahti hyvin ympäristöönsä, ehkä liiankin hyvin. Halua erottautua ei ollut, ei hyvässä eikä pahassa. Kontti edusti urbaania neutraalisuutta.

Ulkopuoli oli kontin aktiivipuoli, sisäosa oli yleisöltä suljettu varasto. Harmi, että toisella kävelyretkelläni en onnistunut saamaan kelpoisia valokuvia. Siksi oheinen kuva on pääsiäissunnuntailta, jolloin kontin edessä ei ollut punaisella kankaalla peitettyä pientä pöytää eikä A-standiä ja esitetelineitä. Hieman suurpiirteisempi ote näissä lisähärpäkkeissä olisi varmasti toiminut tässäkin paremmin, jykevän taustan edessä.

Huomio haluttiin ilmeisesti kiinnittää ihmisiin, ei muuttumattomaan, mykkään konttiin. SDP:n kontti oli samaa tyyppiä kuin kolmen muunkin puolueen kontit. Demareiden kontti ei kuitenkaan pyrkinyt tilana aktiiviseen kontaktiin ohikulkijoiden kanssa, vaan se toimi lähinnä suurena mainostelineenä ja taustana toiminnalle. Ihmiset esittäytyvät isossa koossa tarroina lasissa, kaikki keskenään tasa-arvoisesti. Sinänsä demareiden vaalikontin kertoma ajatus näyttäytyi yksinkertaisena ja loogisena, ihmiset ovat pääosassa, ei ympäristö eikä mikään mukaan.

 

Olipa mukava katsastaa näitä väliaikaisia katujemme kaunistuksia tällaisesta näkövinkkelistä. Olisi hauska kuulla, jos jollekin on herännyt halua vasta-argumentointiin tai jos joku on havainnut muita piirteitä tms.

Vaaleja odotellessa tämä on yksi tapa tutustua tarjontaan. Ei ehkä kaikkein kattavin, mutta aika piristävä, varsinkin jos nauttii välistä vaalikahvit, vaikka niistä kertakäyttöisistä pahvimukeista.

https://hennahelander.wordpress.com/2015/04/05/vaalimokkiraati-no1-mokki-sauna-kontti-vai-teltta/

https://hennahelander.wordpress.com/2014/05/26/erottajan-kolme-laatikkoa/

Vaalimökkiraati n:o1- mökki, sauna, kontti vai teltta?

Puolueiden pömpelit ovat vallanneet Helsingin Narinkkatorin ja Lasipalatsin kulman. Politiikkojen eräs olemassaolon ehto on hyvä kommunikointi kansalaisten kanssa.  Puolueet kertovat arvoistaan näin vaalien lähestyessä ei ainostaan sanoilla ja kuvilla vaan myös  tilallisella viestinnällä eli vaalikojujensa arkkitehtuurilla.

Mitä eri puolueiden vaalikojut kertovat niiden suhtautumisesta kaupunkiin, urbanismiin? Kuinka kekseliäitä ja innovatiivisia pömpelit ovat, vai onko niillä haluttu kertoa aivan muita tarinoita?

Kirjoitan pömpeleistä rettini järjestyksessä. Tässä blogissa ei oteta kantaa politiikkaan eikä sen tosiasialliseen sisältöön vaan ainoastaan siihen mitä nämä pömpelit viestivät kaupunkitilaa tarkkailevan silmään pääsiäissunnuntaina 2015. Päivä ei ollut varmastikaan paras mahdollinen analyysin tekemiseen, joten pitänee muuttaa sitä tarvittaessa.

Perussuomalaiset

Ensimmäisenä kävin Perussuomalaisten nuorten telttakylällä.

Yksinkertainen, kolmen pömpelin kokonaisuus oli suorassa kulmassa vanhan Turun kasarmin talousrakennuksen (sittemin linja-autoaseman, nykyisin Laituri-näyttelytilan) katveessa, muista puolueista erillään, nurkan takana. Telttakylän osat olivat eri käytöissä ja mitä ilmeisemmin myös eri aikoina hankittuja. Katos oli musta ja suorareunainen (tästä ylimääräinen plussa), jossa on selkeästi kirjoitettuna puolueen nimi ja Suomen liput ainoana ”mainoksena”. Sininen huoltoteltta oli hieman lysähtäneen ja epämääräisen oloinen, mutta sen intensiivinen sininen väri pelasti tilannetta. Puinen, kärryillä oleva sauna oli musta ja kohtuullisen moderninoloinen lukuunottamatta tiilikattoa matkivaa palahuopakattoa.

Telttakylästä saattoi nähdä, että perussuomalaisten juuret ovat ennemmin suomalaisissa, selkeän rakentamisen lähiöissä kuin maaseudun harjakattoisissa pihapiireissä. Silmääni miellytti hallittu ja keskitetty mainostaminen sekä puolueen tärkeiden asioiden hillitty esillepano (sauna suomalaisen perinteen edustajana ja Suomen lippu). Jonkiasteista kekseliäisyyttä oli ehkä tuoda keskelle vaalihumua teekkarimainen ”sauno edustajan kanssa” -äijämeininki. Saunasta tuli nenään hyvä saunantuoksu. Mutta minkä roolin perussuomalaiset antavat naisille? Tämän kojun pömpeliviestintä ei vastannut tähän kysymykseen, vai kertooko sekin puolueesta?

Parasta ensimmäisessä kohteessa oli, että puolue ja kojut olivat keskenään linjassa.

Kristilliset

Toisena oli Kristillisdemokraattien vaalikoju. Valitettavasti se oli kiinni pääsiäissunnuntaina (tietenkin!), joten arvio jäi kirjaimellisesti pintapuoliseksi.

Lähtökohtana näytti olevan perinteisen harjakattoisen vaalimökin kevyt, ulkonäöllinen freesaaminen. Erityisesti arkkitehtia ilahdutti siro ja huolellinen viimeistely räystäs- ja nurkkaliitoksissa. Värikin oli samassa hengessä mökin arkkitehtuurin kanssa eli taitettu valkoinen.

Kristillisdemokraattien urbaniteetti näytti jääneen esikaupunkialueelle. Yksinäinen, vaatimaton pömpeli keskellä Narinkkatoria oli paikassaan hieman eksyneen oloinen, aivan kuin se olisi ollut vieraisilla suurkaupungissa. Mökki oli pääosin tummassa ympäristössään haljun vaalea ulospäin, mutta sisältä se oli varmaan mukavan puhtoinen ja turvallisen kotoinen. Tämän arvauksen paikkansapitävyys täytyy käydä katsomassa myöhemmin. Vaalimökki pyrki sopeutumaan ympäristöönsä, ympäristö oli vain väärä. Sinänsä tyyli oli nykyaikaisen raikas ja ajankohtainen eli tuoretta konservatiivisyyttä tämän päivän mausteilla, kevyesti ekologisessa puumökissä.

Vaalimökki näytti viestivän, että Kristillisdemokraatit kunnioittavat menneisyyttä, eikä puolueella ole tarvetta suurempaan muutokseen.

Piraattipuolue

Piraattipuolue oli tukeutunut muodikkaaseen satamahenkiseen konttiin. Kontit ovat monissa Helsingin historiallisissa paikoissa materiaalinsa ja kokonsa puolesta huonosti sopivia, mutta Kampin tumman suorakaiteisessa nykyaikaisessa ympäristössä aivan mahdollisia. Merenkulkuun liittyvät kontit sopivat Piraattipuolueelle nimensäkin puolesta. Kontin väri oli loogisesti musta. Liila mainoslärpäke jäi iralliseksi. Logon piraattilipusta olisi saanut hyvän ja komean aiheen liehumaan vaalikonttiin.  Sitä olisi kannattanut käyttää kekseliäämmin hyväksi.

Piraattipuolueen kontissa oli yksi koko seinän ikkuna. Toiminta näyttäytyi avoimena ohikulkijoille ja kaikki toiminta oli katseltavissa, mutta silti kontaktit kansalaisiin tapahtuivat vain puolueen omilla ehdoilla, sisätiloista käsin.

Piraattipuolueen avoimen suljettu kontti toimii pienelle puolueelle, joka ei halua kasvaa perinteisissä medioissa.

Itsenäisyyspuolue

Itsenäisyyspuolue oli tuonut oman konttinsa Piraattipuolueen viereen Narinkkatorille. Itsenäisyyspuolueelle kontti oli mitä ilmeisemmin ollut edullisin valmiina saatava vaihtoehto muutaman viikon vaalityöhön. Kontin ulkoväri oli valju, mutta onneksi puolueen oma tunnusvärinä näkyi reippaan oranssi. Puolueen jäsenkunta lienee vanhempaa kuin naapurissa, sillä sen tapaisia viitteitä oli nähtävissä myös vaalikontin koristelussa. Nurkissa oli kasvit muoviruukuissa ja päädyssä A-standi.

Itsenäisyydenpuolueen vaali-ilme edustai suomalaisittain tyypillistä puhtaan teknis-taloudellista ajattelua. Ulkoisilla asioilla ei ole hankintavaiheessa merkitystä, mutta kun lopputulos on nähtävillä, se ei tyydytäkään, vaan pitääkin ruveta paikkailemaan kolhoutta, vaikkapa kukkasin. Parasta tässä kontissa oli puolueen vanhempi rouvashenkilö. Hän oli iloinen, ystävällinen ja ainoa, joka lähestyi minua vaalireitin varrella. Ilahduin, vaikka en papereita ottanutkaan vastaan.

Oli mukava tavata asiastaan innostuneita ihmisiä.

Kokoomus

Kokoomuksen vaalisettinki oli suureellinen, sekä konkreettisen korkeutensa että näkyvyytensä puolesta. Puolue hyödynsi kuvallista mediaa omassa asetelmassaan, jossa sisäpuoli oli käännetty ulkopuoleksi. Tässä oli halua kokeilla uutta. Suuri näyttö telineineen ja tiloineen oli totutusta poikkeava. Tällaista rakennelmaa ei varmasti saa kaupan hyllyltä, eikä myöskään vähällä rahalla, siksi ihmetyttikin puolueväelle tarkoitettu toriteltta, joka näytti stagen viereen unohtuneelta mummonmyssyltä. Tämä kaksijakoisuus ei muodostanut hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, vaan näytti enemmän vahingolta. Oltiinkohan alkuinnostuksessa unohdettu, että muutama toimintokin pitäisi sisällyttää vaalikojun suunnitteluun ja tilaukseen? Vai oliko uusi rakennelma jalustalle nostettuna, yksinkertaisesti liian saavuttamattomissa?

Kokoomuksen lähtöasetelma kielii urbaanista puolueesta, joka haluaa näkyä ja vaikuttaa. Pömpelissä oli rohkeaa yritystä totutusta poikkeavaan ja valittu nykyaikainen muotokieli sopi Narinkkatorille hyvin. Settingin neutraali, kova teknohenkisyys hävisi kuitenkin tekstien kaupallisuudelle. Mainokset veivät huomiota mediaseinältä ja tekivät lopputuloksesta hieman hajanaisen. Painopiste ei näyttänyt olevan ainakaan tänä pääsiäissunnuntaina ohikulkevien kohtaaminen ja vastavuoroisuus vaan media ja sen näkyvyys.

Kokoomus hallitsi Narinkkatorin suurieleisesti ja nykyaikaisesti.

 

Toisessa osassa ovat RKP, Vihreät, Vasemistoliitto ja SDP.

Uusjugendia 80-luvun malliin Uudenmaankadulla

Aina välillä joku kysyy, miksi ei enää tehdä kauniita taloja esimerkiksi jugend-taloja? Hyvä kysymys mietittäväksi. Mitä se tyyli jugend tai Suomessa myös kansallisromantiikka oikein tarkoittaa vaikkapa asuinrakennusen tyylinä?

TonttutaloBulevardi

Jugendissa (lyhyempi ja käyttökelpoisempi sana) oli tärkeää että jokainen asuinhuoneisto oli omanlaisensa. Päällekkäiset ja vierekkäiset asunnot tehtiin toisistaan poikkeaviksi pohjapiirroksiltaan, julkisivuissa ei ollut parvekkeita päällekkäin ja muutamia erkkereitä vapaasti sommiteltuna. Ikkunat, parvekkeet, tornit ja erkkerit olivat mieluiten kaikki erilaisia.

Kuva-aiheet ja tyylin henki saatiin lähinnä keskiaikaisten kivikirkkojen hengestä tai luontoaiheista. (Kuvassa keskellä on jonkinsortin tonttu kyykyssä istumassa Bulevardin kulmatalossa.) Tavoitteena oli kokonaistaideteos, jossa kaikki tehtiin rakennuksen ehdoilla: julkisivut, porrashuoneet, kiintokomerot, puukasettikatot ja kaakeliuunit olivat samaa tyyliä.

Materiaalit olivat korostetun suomalaisia: graniittilohkaresokkeleita ja puusta veistettyjä käpyaiheita. Seinät ja ulokkeet rakennettiin käsin tiilestä ja rapattiin, ikkunapuitteet ja ovet tehtiin käsin puusta sekä muut yksityiskohdat lähinnä kuparista.

IstuvaukkoTöölönkatu

Jugendkin muuttui 1900-luvulla kevyemmäksi ja symmetrisemmäksi, aiheet ei niin esittäviksi (kuvassa kuitenkin ukko istumassa koristelistalla Töölönkatu 1:ssä), mutta rakentamisen käsityön määrä säilyi.

Käsityön määrä oli valtaisa. Ja asumisenhinta oli valtaisa myös. Ei näissä jugendlinnoissa1890-luvullakaan asuneet tavalliset työtätekevät helsinkiläiset. Vallitseva asumismuoto oli hellahuonetyyppinen asunto puutalossa kaupunginlaitamilla. Kiviset jugendtalot olivat harvojen onni.

Nykyisin rakennukset kootaan lähinnä elementeistä. Ulkoseinien uloin osa ehkä muurataan. Päällekkäiset asunnot tehdään mieluiten samanlaisiksi. Se on kätevää ja mahdollistaa suurempia, edullisempia tuotantomääriä, asuntoja useammille.

Uudenmaankatu 19-21

Mitä rakennettiin Uudenmaankatu 19-21:een, niiden siirrettyjen puutalojen tilalle, jotka ovat nyt Kaisaniemenrannassa?

Betonielementeistä tehtyjä vanhantyylisiä kerrostaloja. Tämän tyyppisiä elementtitaloja, valmistustekniikaltaan heikompia, tehtiin paljon myös Itä-Saksassa erityisesti 1980-luvulla.

Nämä Uudenmaankadun kerrostalot jäävät omalla paikallaan sivurooliin kapealla kadulla.

Uudenmaankatu 19-21KOKO

Simo Ristan valokuvia Uudenmaankatu 19-21 vuodelta 1973 voi katsoa: http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/uudenmaankatu/ser323038#contentwrapper

Kiinnostavat sivustot yleisemminkin tuo ”asfalttia ja auringonkukkia”.

Meilahden huvila-alueen siirtolaiset

MeilahtiTuntematonHuvila

Meilahden alkuperäistä huvilayhdyskuntaa on täydennetty siirretyillä rakennuksilla kaupungin sisältä tai kauempaakin Suomesta. Lopputuloksena on vaihteleva, mutta samalla tasapainoinen puistomainen ympäristö. Meilahden alueelle on tarkoitus jatkossakin osoittaa uusia paikkoja siirrettäville huviloille.

2014-06-17-280_1

Eräs siirretty rakennus Meilahdessa on Villa Kaurila Heikinniementiellä. Rakennus oli alun perin Kaurilan kylän asemarakennus 1800-luvun lopusta, ensimmäiseltä nimeltään Haisevan asema. Kyläläiset ymmärsivät jo tuolloin, ennen brändäysten aikakautta, nimien voiman ja muuttivat Haisevan aseman nimen pikaisesti Kaurilan asemaksi. Meilahdessa rakennusta on laajenneltu ensin verannoin ja myöhemmin vielä lisäosalla. Lisäosa oli täysin toinen rakennus. Kaksi rakennusta sulautui yhdeksi. Romanttista.

Itse asemarakennus ei ollut kovin huvilamainen, joten lisärakentaminen oli tässä tapauksessa enemmän kuin perusteltua. Syntynyt kokonaisuus on mukavalla tavalla hieman outo, mutta onneksi myös huolella tehty detaljeja myöten, muutoin lopputulos olisi ympäristön kannalta ikävä ja aitojen huviloiden piiriin soveltumaton.

Meidän kaupunkilaisten katse kun tarttuu yksityiskohtiin. Ikkunoitahan me katsomme emmekä yksitotista seinäpintaa. Siksi erityisesti ovien ja ikkunoiden sekä muiden ”saumakohtien ja nurkkien” tulee olla vanhoja tai vähintään vanhan mallin mukaisesti tehtyjä. Teollisesti tuotetut ja teollisilla maaleilla pintakäsitellyt ikkunat ja ovet teolliseen tuotantoon soveltuvin liitoksin tehtyinä vievät uskottavuuden vanhanhenkiseltä rakennukselta.

Pihapiirissä on myös vanha Tuusulasta tuotu kansallisromanttishenkinen hirsisauna, joka on oikein miellyttävä yleinen puulämmitteinen sauna sekä interiööriltään että löylyiltään.

Kaurilan Saunan sivuilta löytyy hyviä kuvia päärakennuksen siirtämisen vaiheista, joista saa hyvän käsityksen itse siirtämisen tapahtumista.

http://www.punsseli.fi/historiiiiii

Pakilan oma ”seurasaari”

Kuva

Pakilassa voi kokea sekä varsin pysyvää puutaloympäristöä että siirrettyä historiaa vieretysten. Oli yllätys löytää omakotialueen katveesta pala maalaismenneisyyttä.

Pakilassa on yksi kaupungin vanhimmista juuri sille paikalle rakennetuista taloista eli Pakin talo. Tämä paritupa on peräti 1700-luvulta. Pakin talon pihapiiriin kuuluu myös aitta. Myöhemmin tätäkin pihaa on täydennetty peräti neljällä lähistöltä tuodulla aitalla sekä savusaunalla. Tämä seurasaarihenkinen paikka on nykyisin Pakilan kotiseutuyhdistyksen käytössä ja vuokrattavissa.

Kuva

Pakin talon vieressä on kortteli johon on siirretty kaksi taloa. Toinen talo siirrettiin Pukkilasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kortteli on varattu ”ympäristön suojeltavaan rakennuskantaan soveltuvia muualta siirrettäviä rakennuksia” varten. Rakennuksessa on käytetty muun muassa vanhasta talosta hirsien lisäksi, julkisivun puupaneeleita ja hormitiiliä.

Rakennusten siirtäminen vaatii paljon käsityötä ja soveltamista. Kyse on rahallisesti ja ajallisesti sekä taidollisesti vaativasta rakentamisesta. Tarkoitus on käyttää hyödyksi vanhoja käsityönä tehtyjä rakennusosia ja löytää tarvittavia uusia ratkaisuja niistä rajoista lähtien. Varsinkin ikkunoiden ja muiden yksityiskohtien tekeminen vanhaan rakennukseen on vaativaa. Toivottavasti näille vanhoille rakennuksille löytyvät oikeat henkilöt ajoissa. Tämän kaltainen vanhojen hirsirakennusten uusiokäyttöbuumi ei varmaankaan ole saavuttanut vielä lakipistettään Helsingissä.

Aitoa vai epäaitoa – talojen siirtoa Helsingissä

Kantakaupungista haluttiin purkaa 1990-luvun alussa kaksi Uudenmaankadulla sijaitsevaa 1820-luvun kaupunkipuutaloa. Nämä rakennukset olivat viimeisimpiä asuinkäytössä olleita empirerakennuksia pääkaupungissamme.

Kuva

Purkamista ei voitu välttää, mutta kompromissiratkaisu löytyi. Rakennukset siirrettiin Kaisaniemenlahden rantaan, puiston laitaan. Kaisaniemen puistossa oltiin jo alun perin siirretty rakennuksia paikasta toiseen. Engelin vuonna 1831 piirtämä vanha matala päärakennus siirrettiin 1900-luvun vaihteessa sivummalle puistoon, uuden päärakennuksen tieltä. Kaisaniemen puiston alue sopi siis tässäkin mielessä hyvin vanhojen rakennusten uudelleen sijoituspaikaksi.

Nykyisin rakennukset eivät ole enää asuinkäytössä vaan tiloissa toimii kahvila-ravintola Viola. Empire-tyyliin kunnostetuissa sisätiloissa voi siis pistäytyä kokemaan siirretyntalon henkeä. 

 

Siirtämisessä tietenkin menetetään paljon aitoa ja alkuperäistä rakennusmateriaalia sekä oleellinen kaupunkirakenteellinen sijainti. Voidaan kuitenkin ajatella, että samalla toistetaan rakennuksen alkuperäistä uudelleenrakennettavuuden periaatetta ja parhaimmillaan luodaan jotain uuttakin.

 

Reservaatti siirretyille rakennuksille

Kaupunki muuttuu. Uusia rakennuksia rakennetaan paitsi tyhjille tonteille niin vanhojen rakennuksien paikoille. Vanhoja rakennuksia puretaan uusien, suurempien ja nykyaikaisempien rakennusten tieltä. Puukaupungit muuttuvat kivikaupungeiksi.

Helsinki on tosin ollut aina luonteeltaan kivikaupunki. Silti Helsingissäkin on rakennettu paljon myös puusta, lähinnä hirsirunkoisia lautaverhoiltuja yksikerroksisia kaupunkitaloja kaupungin laitamille ja kaksikerroksisia vapaa-ajan huviloita kaupungin ulkopuolelle. Näitä rakennuksia on edelleen muutamia jäljellä. 

Hirret ovat kuin legopalikoita. Niitä voi koota yhä uudelleen. Hirsirakennusten uudelleenpystytys on perinteen mukaista. Arvokasta työstettyä rakennusmateriaalia ei ole haluttu hukata vaan hirsiä on käytetty muokattuina joko alkuperäisen rakennuksen toisinnoissa toiseen paikkaan tai täysin erityyppisissä rakennuksissa. 

Helsingissä on kolme aluetta, joihin on tarkoituksella siirretty vanhoja puuverhoiltuja hirsirakennuksia viime vuosikymmeninä.    Kuva

Helsingissä on kolme aluetta, joihin on johdonmukaisesti siirretty vanhoja puuverhoiltuja hirsirakennuksia viime vuosikymmeninä.