Voittajan koti – mitkä normit estävät rakentamasta uutta Olympiakylää?

IMG_2349.JPG

Olen itse aina pitänyt varauksettomasti Olympiakylästä. Vaaleana hehkuvat harjakattoiset, nelikerroksiset talot välillään vihreät kentät ja männyt ovat olleet mutkattomia, helppoja ymmärtää ja hyvin tehtyjä. Miksi nämä ennen toista maailmansotaa rakennetut talot vetoavat vielä 2010-luvulla, ja vaikuttavat vielä tuoreilta? Miksi enää ei voida rakentaa samoilla rakenteilla uusia?

Olympiakylä rakennettiin 1938 vuoden 1940 Olympialaisia varten, joita ei koskaan pidetty.  Yli 400 asuntoa rakennettiin kahdessa vuodessa kisavieraita varten. Samalla ehdittiin tehdä jopa innovaatiokin. Ensimmäinen alueellinen lämpökeskus rakennettiin kylän keskelle. Rakentamista jatkettiin vielä sotien jälkeen, kun luovutettujen alueiden asukkaita asutettiin ympäri Suomea.

Olympiakylä levittäytyy Käpylän viereen yllättävän isona jos on tottunut vain ajamaan autolla Koskelankatua pitkin ja nähnyt muutamat talojen päädyt. Kokonaisuudessa on kaiken kaikkiaan 35 asuinrakennusta.

IMG_2358.JPG

Olympiakylä on ensimmäisiä ”lähiöitä” Suomessa, arkkitehteina Hilding Ekelund ja Martti Välikangas. Tästä alkoi avokorttelien aika. Pääperiaatteina valo, näkymät ja maaston muodot huomioiva rakentaminen.

IMG_2347.JPGMutta suuri kysymys on, miksi tällaisia ei voida enää rakentaa? Miten nämä poikkeavat nykyrakentamisesta? Tuhoammeko enemmän vai vähemmän luontoa nyt vai ennen?

IMG_2355.JPG

Aloitetaan kuitenkin kysymällä, miten nämä asunnot joustavat muuttuneessa maailmassa? Runkosyvyys, eli päädyn pituus, on noin 10 metriä, joka on nykymittapuulla hoikka rakennus. Tämä ’runkosyvyys’ vaikuttaa oleellisesti asuntojen valoisuuteen ja huoneiden muotoihin. Siihen, ovatko huoneet pitkulaisia, joiden päässä on ikkuna (tällaisia huoneita tuottaa syvä runko esim. 16 metriä) vai ovatko huoneet enemmän neliön mallisia, jolloin kalustamiseenkin on tavallisesti useita eri vaihtoehtoja (tällaisia huoneita on saatavilla parhaiten kapea runkoisissa taloissa, 6-10 metriä). Jos me rakennamme pieniä asuntoja on tämä oleellinen asia: minkä mittainen on rakennuksen runkosyvyys. Onneksi kapeita runkoja ei ole kielletty, joten näitä voi edelleen rakentaa. Mutta paksumpi runkoiset ovat rahallisesti tuottoisampia, koska ulkoseinät ovat rakennuksen kallein osa. Toisinaan myös kaavan antaman rakennusoikeuden täysimääräinen käyttö on mahdollista vain paksuilla runkosyvyyksillä. Paksut rungot ovat vähemmän ongelmallisia tai ei lainkaan ongelmallisia, jos asunnot ovat suuria. Pienissä asunnoissa se johtaa lähes poikkeuksetta huonoihin asuntoihin (pimeisiin, huonosti kalustettaviin, käytävämäisiin tms.).

IMG_2343.JPG

IMG_2345.JPG

Samaan joustavuuteen vaikuttaa myös rakennusten rakenne eli runkoratkaisu. Olympiakylä on tehty paikalla betonirunkoisena. Keskellä rakennuksia kulkee kantava seinä ja palkkirakenne. Asuntojen väliset tiiliseinät ovat 300 mm paksuja. Niitä on mahdollista reijitää, eli asuntojen yhdistäminen käy helposti. Tämä on tärkeää. Nykyisin asuntojen väliset seinät ovat tavallisesti 200 mm paksuja, kantavia teräsbetoniseiniä. Ne ovat joustamattomia tässä mielessä. Olympiakylässä välipohjat eli asuntojen väliset betonilevyt ovat alle 200 mm paksuja. Eivät täytä siis ääneneristysvaateita. Kantavuus ja palopuoli kyllä hoituu.

Rakennusten seinät, katot, lattiat eli ammattikielellä ulkovaippa, ovat suuressa roolissa sekä rakennusten että ihmisten terveydessä. Olympiakylässä ulkoseinät ovat 450 mm paksuja täystiiliseiniä eli ns. puolentoistakivenseiniä, kaikki yhtä ja samaa materiaalia. Yksiaineisessa massiivirakenteessa on vähemmän epäonnistumisen paikkoja, kriittisiä detaljeja, ongelmia kosteuspisteiden tai tiiviyden kanssa. Toisaalta ihan kaikkea lämmitettyä ilmaa ei voida käyttää sisätilan lämmittämiseen, kun rakenne ei ole tiivis eli laskennallinen energiatehokkuus ei ole näillä rakenteilla tapissaan. Toisaalta juuri se ’hukkalämpö’ lämmittää ja ennen kaikkea kuivaa ulkoseinää, ja tekee rakenteesta turvallisemman, vähemmän vikaherkän.

IMG_2379.JPG

IMG_2381.JPG

Nykykerrostaloissa on taas tavallista kerrosrakenne (sisäpuolella betoniseinä, välissä höyrynsulkumuovi ja eristeet ja ulkopuolella taas ns. ulkoverhoilu, tiili, eristeen päälle tehty rappaus tai betonielementti). Tällaiset rakenteet toimivat paperilla hyvin, mutta ovat armottomia virheille ja epätäydellisyyksille. Ja sisältävät muovia.

Monia toiminnallisia vaateita on myös tullut tämän jälkeen, osa varmasti perustuu juuri hyville arvoille ja ajatuksille. Olisiko kuitenkin aiheellista kysyä saavutammeko nykymääräyksillä sitä mitä tavoittelemme? Riittäisikö jostain vähempikin? Voisimmeko rakentaa yksinkertaisemmin, hyvistä materiaaleista? Onko koneellinen ilmanvaihto välttämättömyys asuntorakentamisessa, vai voisimmeko toimia kuten muualla Euroopassa, ja avata ikkunoita? Varsinkin kun Suomessa on maailman puhtain ilma. Onko koneellinen ilmanvaihto todellakin välttämättömyys kun mietimme ekologista asuinrakentamista?

Olympiakylä ei koskaan majoittanut urheilijoita, ei ainakaan Suomen Olympialaisten urheilijoita, mutta voittajan asuinpaikka se varmasti on.

Pieni päivitys juttuun, kun se paras pala meinasi unohtua. Funkkista parjataan usein syyttä suotta valkoiseksi ja ’värittömäksi’. Olympiakylän ja sen viereisen Kisakylässä on väriä, muun muassa päädyissä. Näissä taloissa on värityksissä luettavissa olympiarenkaiden värit. Mustaa tosin en ole itse vielä bongannut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lypsyjakkara, Tom of Finland ja Palacen miehet

PalaceKatu
Palace -hotelli on käsite, arkkitehtuurin ja muotoilun helmi. Eteläranta 10 on käsite, jo lapsuuden tv-uutisista tuttu, miehiä tummissa puvuissa antamassa hätäisiä haastatteluita. Mutta aikansa meni, ennen kuin ymmärsin että kyseessä oli yksi ja sama talo, ja oikeastaan virallinen nimikin on vielä jotain muuta eli hieman kylmältä kalskahtava Teollisuuskeskus.

PalaceLaivanpiiput

Palace on jännä talo, siitä ei voi sanoa että se ottaisi ympäristöään huomioon oikeastaan millään tavalla, mutta silti se sopii paikkaansa. Se on koko korttelin kokoinen vaalea laiva piippujaan myöten, vanhojen pienten talojen keskellä. Korkeus on ainoa asia, jolla Palace ei poikkea naapureistaan.

Kuinka paljon hyviä asioita tapahtuikaan  Olympiavuonna 1952! Suomessa taisi olla vakaa usko siihen että meillä osataan ja tekemisen meininki. Ja oikeassahan siinä oltiinkin. Oli halu kokeilla uutta, tekniikoita testattiin ja asioiden muotoilunkin piti olla ajassa kiinni. Palacessakin on Suomen ensimmäinen koneellinen ilmanvaihto. 60-vuotta siinä meni ja nyt kaikissa suomalaisissa uusissa taloissa on koneellinen ilmanvaihto. Joskus kehitys on nopeaa, ja joskus sen suuntaa voi miettiä.

Helsingissä vamistui vuonna 1952 kaksi hotellia, Palace ja  hotelli Vaakuna (Sokos tavaratalo). Molemmissa on arkkitehtuurissa laivateema, mutta tapa käsitellä tätä ”arkkitehtoonista teemaa” oli aivan eri. Palace-talon julkisivu oli huippumoderni, 1960-lukulainen, teollinen ja sarjatuotantoon tukeutuva valkoinen valtamerilaiva. Seinissä on käytetty valkobetonin kiviaineena ns. Lapin marmoria.

PalacePortaat

Sisääntulon ”lehmännahka”liuskekivet sentään muistuttavat talon oikeasta vuosikymmenestä, ja alunperin ne ulottuivat jalkakäytävälle asti.

Palace-talo oli ensisijaisesti toimistotalo, johon suunniteltiin pieni 50-huoneinen hotelli ja edustustilat. Ja millaiset edustustilat! Edustustiloista tärkein oli tietenkin 1950-luvulla Suomessa sauna. Saunassahan aiemmin kaikki sovittiin ja päätettiin. Siis miehet päättivät. Tämä teki edustussaunomisenkin helpoksi. Mitäköhän vajaakäyttöisille edustussaunoille tapahtuu tulevaisuudessa? Tulee ihan surku hienojen, huolella suunniteltujen interiöörejen takia saunoja poistattavaa nykytrendiä. Ehkä pitäisi keksiä vastaliike, miten saunoja voisi hyödyntää.

PalaceNäkymä

Pääsin saunomaan 2000-luvun alussa ystäväni polttareissa Palacen kattokerrokseen ja katselemaan kauppatorin kuhinaa. En tiedä kuka meistä oli niin ajattelevainen, että päädyimme sinne, minä se en ollut, mutta onneksi teimme sen silloin kun se oli vielä mahdollista. Muistan tuon illan hyvin, en vain hyvän asian ja hyvän seuran takia, vaan myös siksi, että en ollut koskaan nähnyt Helsingin empirekeskustaa ylhäältä. Missä muussa pääkaupungissa meri ui keskelle kaupunkia?

nurmesniemiSaunajakkara

Siihen aikaan saunoissa oli useita alkuperäisiä Nurmesniemen saunajakkaroita, ”lypsyjakkaroita”. Kokeilin minäkin sellaista ja totesin, että hyvä on istua, mutta ergonomisesti jakkarat olivat mitä ilmeisemmin miehille suunniteltu. (Tästä postauksestahan alkoi salakavalasti tulla miesaiheinen. Ehkä Palacen historia on miehinen?) Nykyisissäkin uudelleen sijoitetuissa saunatiloissa on jäljellä kolme alkuperäistä saunajakkaraa. Samalla ne taitavat olla ainoa asia mitä on jäljellä alkuperäisestä sisutuksesta kattokerroksessa.

Voin kuvitella että paikka on ollut hieno kokemus myös ulkomaalaisille, ja olisi varmasti vieläkin. Ensi kerran tajusin myös, miten myös modernin muotoilun teollisesti valmistettavia ikonituotteita on usein alunperin tehty johonkin tiettyyn taloon. Ilmeisesti pitkälle 1960-luvulle asti ajateltiin, että talo ja sisustus ja jopa astiat olivat osa sitä niin kutsuttua kokonaistaideteosta.

PalaceToinenKerros

Toisenlaista miesmaailmaa edusti, alakerran baarissa pianoa 1958 vuoteen asti soittanut, Touko Laaksonen eli Tom of Finland. Tiukasti yksityisyyttään vartioinut 30-kymppinen pianisti ei tietenkään tuohon maailman aikaan tunnustanut tai edustanut julkisesti yhtään mitään, ja kuvasta päätellen hän keskittyi muutenkin ilmeisen hyvin paikkaan sopivan musiikin tuottamiseen ja siinä se. Mutta Palacen mieshistoriaan hän kuuluu.
http://www.hybrislehti.net/tom-finland-–-salaisuuksin-sinetöity

Toisesta kerroksesta on tehty nyt neuvottelukeskus, joten siellä ei soi enää piano eikä baarissa virtaa enää viini. Tarjolla on neuvotteluita merinäköalalla. Palace on siis uinut vastavirtaan Helsingin hotellibuumia, ja sulkenut hotellinsa muutamia vuosia sitten.

PalaceArkaadinPilarit

Arkadin pilarit ovat muotoiltu valkobetonista luumaisiksi, valaisimet integroitu, alkuperäinen mahonkikatto tasaisilla ruuveilla ylhäällä ja uusittu katto kuvassa alhaalla.

Palace-talo oli arkkitehtuurikilpailun tulos. Arkkitehti Viljo Revell oli kilpailun aikana 38-vuotias. Sisustuksesta vastasi 31-vuotias Olli Borg ja 25-vuotias Antti Nurmesniemi, (tähän aikaan miehet vastasivat lähes aina sekä arkkitehtuurista että sisustussuunnittelusta). Näiden onnistuneiden lopputulosten takia pidän niin kilpailuista: mikä muu tapa ravistelee luutuneita muotoja yhtä tehokkaasti ja auttaa löytämään uusia kykyjä? Tosin Revell oli Palacen aikoihin jo vanha tekijä, Lasipalatsin kilpailun 26-vuotiaana voittanut nestori.
Ehkä tällaisia anonyymejä kilpailuja kannattaisi harjottaa muissakin asioissa kuin vain arkkitehtuurissa. Voisimme yllättyä.

PalaceValkobetonia

Postitalon keltaiset klinkkerit leimoilla, helikopterikenttä ja Salakauppa kulmilla

SONY DSC

Helsingissä ei ole paljon kellertäviä rakennuksia. Rapattuja empiretaloja tietenkin, mutta ei muilla materiaaleilla toteutettuina. Postitalo näyttää keltatiileltä, mutta pinta on klinkkeriä, joka on poltettu Turussa Kupittaan saven tehtailla. Klinkkerin pinnassa on postileimoja, eli osattiin hauska konseptiointi jo vuonna 1938, kun haluttiin modernille talolle uudentyyppistä ulkoseinämateriaalia.

Postitalon postileimat

Postitalo kuuluu sarjaan ”nuoret vastavalmistuneet voittavat arkkitehtuurikilpailun” ja tuloksena on merkittävä rakennus. Näkemys voi auttaa korvaamaan kokemuksen puutteen. Toimistoon voi myös palkata kokemusta kuten Postitalon tapauksessa tehtiin. Kilpailun voittivat Jorma Järvi ja Erik Lindroos, ja Kaarlo Berg tuli suunnittelutiimiin vahvistukseksi kilpailun jälkeen.

Ennen Olympialaisia taloa korotettiin, ja sen katolle rakennettiin Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä. Tätä kenttää jopa käytettiin (Olympialaisten aikana), toisin kuin Hotelli Tornin Zeppeliini -pysäkkiä, jonka käyttö jäi vain haaveeksi.

Postitalo rakennettiin paitsi postin pääkonttoriksi, myös uuden ajan postiksi. Nykyisin Postitalon posti on kutistunut aika pieneksi ja tunnelmaltaan markettipostiksi, mutta parempi sekin kun Postitalo ilman postia. Luulisi että tänä verkkokaupan aikana pakettiliikenne olisi niin suurta, että postikin voisi hyvin ja pulleasti, mutta ilmeisesti asiat ovat monimutkaisempia…

Peruskorjaus on toteutettu hyvin ja talossa on sisälläkin tiloja ja paikkoja, joita ei uusissa rakennuksissa voi kokea.

PostitaloKahvila

Avarassa ja ilmavan jyhkeässa päätilassa on nykyisin kamerakauppa. Tilan toisessa päässä on rauhallinen ja mukava kahvio, Foto-kahvila, jonka ikkunat avautuvat Elielinaukiolle. Kerrankin kahvio, jonka ikkunoista voi katsoa kaupungin vilskettä.

Postitalossa on myös kirjaston ajanmukaisin ja aikuisin versio, Kirjasto10. Siellä käydessä voi hieman virittäytyä odottamaan uutta Keskuskirjastoa, joka varmasti muuttaa tapamme ajatella kaupunkilaisten yhteisiä sisätiloja ja niissä toimimista aktiivisina kaupunkilaisina.

SONY DSC

Postitalon kulmilla on entinen lasikuutio, kaunis kuin mikä. Aiemmin siinä oli kukkakauppa. Nyt siinä on Salakauppa. Aamu Songin ja Johan Olinin pääosin käyttökelpoiset hyvin tehdyt, hieman nurjahtaneet tavarat saavat ainakin minut päivittäin hyvälle tuulelle. BibimBag Big on musta nahkalaukku, jossa on ulospäin lerppuvat taskut. Tällainen laukku on kulkenut mukanani päivittäin jo vuosia. Tosin eipä ne tavarat edelleenkään paikoillaan pysy, vaan ”naisen käsilaukku runsaine aarteineen” voittaa parhaankin järjestykseen liittyvän suunnitteluidean.

Olympiastadionin torni 72 metriä – Helsingin rakennusten mittatikkuna

OlympiastadionTöölönlahti

Miksi Olympiastadion on niin erityinen, miksi sitä pitää suojella? Vaikka meidät suomalaiset on kyllästetty modernilla arkkitehtuurilla, muualla Euroopassa asia on aivan toisin. Keskieurooppalaisille funktionalismi edustaa monasti eksotiikkaa, totutusta poikkeavaa.

Olympiastadionintorni

Tällaiset meillä historialliset, funktionalistiset talot, tavallisesti 1930-luvulta lähtien rakennettuja vaaleita, koristamattomia rakennuksia, joiden ulkoseinillä ei ole pilareita eikä koristeita ja jotka eivät ole symmetrisiä, eli keskeltä sisälle ja talon puoliskot toistensa peilikuvia vaan ennemminkin tasakattoisia ja veistoksellisia, ovat osa itsenäisen Suomen tunnistettavaa tarinaa.

LehdistöaitioLehdistökopista

Selostamo tornin juuressa, ja kuuluttamot roikkuvat katoksesta. Myös pilareiden yläosat ovat muotoiltuja ”funktionalisessa hengessä”.

Kesä-olympialaisia ei ole pidetty jokaisessa pääkaupungissa, mutta Helsingissä on. On sanottu että se oli viimeinen mahdollisuus moiseen näin pieneltä valtiolta kuin Suomelta. Ensimmäiseen yritykseen vuodelle 1940 rakennettiin monta rakennusta, mm. ensimmäinen verisio Olympiastadionista. Arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti voittivat stadionin suunnittelun kilpailuehdotuksellaan ”valkoinen sinfonia”. Ruumiillinen ja henkinen kulttuuri kun ovat niin lähellä toisiaan! Huomaa puhdas valkoinen rinkula.

stadion hel.fi-sivustolta

http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/olympia/hki/paikat/stadion5.html. Valitettavasti en tiedä kuvanottajan nimeä.

Toiseen, eli varsinaiseen urheilunjuhlaan vuonna 1952, olympiastadionia ehdittiin jo muokata puisilla, myöhemmin puretuilla lisäkatsomoilla. Nykyisen muotonsa stadionin ulkouori sai vuonna 1955.

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3368

Torni, tuo stadionin käytön kannalta täysin hyödytön rakennelma rakennettiin heti aluksi, oli itse asiassa pyydettynä kilpailuohjelmassa. Funktionalismi ei aina ollutkaan niin tarkoituksenhakuista. Onneksi torni rakennettiin! Hoikasta (ulkomitoiltaan kerros on vajaa 35 m2) valkoisesta tornista on tullut Helsingin symboli, joka näkyy Töölönlahdelle, aina rautatieasemalle

Torni stadionin yhteydessä on harvinaisuus. Itse en tiedä ainuttakaan, mutta varmaan niitäkin löytyy?

Funkition torni sai sota-aikana tähystystornina ja rauhanaikanakin hetkeksi, kun torniin asennettiin mikroaalto(!)linkki Suomen ensimmäisiä TV-lähetyksiä varten, 1957.

Puupenkkikatsomot

Tornin korkeus on 72 metriä. Se on hyvä mittatikku. Siihen on hyvä verrata kaikkea uutta rakentamista, mitä Helsinkiin suunnitellaan. 72 metriä on noin 20 kerroksisen asuinrakennuksen korkuinen. Asuintalon kerros on 3 metriä, korkeiden asuintalojen noin 3,2-3,5 metriä kuten myös toimistorakennusten. Ensimmäiset ja ylimmät kerrokset vievät lisäkorkeutta. Näillä numeroilla voi aika hyvin karkeasti mietiskellä rakennusten korkeuksia.

Näkötornina torni toimii yhä ympäri vuoden, arki-iltaisin 21.00 asti. Talvikäynti kannattaa.

Sisäkäytävää

Toimistosiiven sisäkäytävissä on vanhoja puu-lasiseiniä. Aika modernia!

Yleisön ylätasoLonkero

Edelleen maistuva, purkitettu long-drink, ilmeisesti ensimmäisiä sellaisia maailmanlaajuisesti, tehty Helsingin Olympialaisiin, eli suomalainen Lonkero, lonkku.

Pitkät näkymät ja selkeys on tietenkin peruslähtökohta kun suunnitellaan suurien massojen rakennuksia, jotka tyhjentyvät ja täyttyvät lyhyessä ajassa. Komeata.

Olympiastadion kokee kohta peruskorjauksen ja muodonmuutostakin mm. puupenkit vaihdetaan ja katsomot katetaan kauttaaltaan. Juoksuradan alle tehdään uusi ”juoksurata”, joka toimii huoltokäytävänä, hauska idea. Pohjoisen puolen sisäänkäynti (aika kummallinen paikka nyt, kannattaa käydä katsomassa, lievä umpikuja) kokenee uuden tulemisen.

Vieressä Kisahalli, eli entinen Messuhalli, jossa on ovelat näyteikkunat ja joka on liikuntapaikkana erittäin omaperäinen.

https://hennahelander.wordpress.com/2014/10/21/kisahalli-konsepti-jota-ei-enaa-keksittaisi/

Punainen mökki ja teräsmonumentti

Regatta

Helposti hurmaannumme muiden maiden hienoista rantabulevardeista tai modernista komeasta rantarakentamisesta. Ihan on välistä aiheellistakin kysyä, miksei meillä ole tällaista? Joskus on kuitenkin hyvä huomata ympäristömme piileviä mahdollisuuksia ja jo löydettyjä omalaatuisia paikkoja. Tällaista ei voi olla muissa maissa!

Kahvila Regatta hyödyntää paikan ja pienuutensa vastustamattomalla tavalla. Harva paikka on yhtäaikaa sekä paikallisten että turistien suosiossa. Ulkoilmakahvila meren vieressä, nuotiolla varustettuna. Talvipakkasilla on toisinaan hieman liiankin jännää katsoa kun ihmiset vaeltelevat jäätä pitkin kahvilalle. Vieressä on myös talviuintipaikat, merimelojien jäsenille ja toinen myös kertamaksulla toimiva, saunallinen, soutustadionin vieressä. Soutustadioniin liittyy myös kaksikerroksinen puinen Soutupaviljonki, jota ei ole remontoitu pilalle. Paikka on edelleen mukavan vaatimaton lautatalo.

Kahvila Regatan rakennus on aito vanha 1800-luvun lopun Pauligin suvun kalastajilleen rakennuttama verkkovaja. Kaiken sen selkokielisen huumorin ryydittämää rakenelmaa on kasvanut vähitellen ympäristöön. Kooltaan sopivan kokoisia ja pääosin puusta kyhäiltyjä systeemejä on hauska katsella ainakin minusta, vaikka tämäntapainen huumori ei muutoin niin iskekään.

Ilouutinen oli myös, että kahvilan nykypitäjä oli ostanut mökkinsä Helsingin kaupungilta, kun se kerran oli myynnissä. Toivottavasti tämä takaa punaiset posket myös tulevina talvina, ja kesinä.

Merimelojat

Viereinen soutustadion sitä vastoin on vajaakäytöllä. 1940-vuoden olympialaisiin tehty betoninen funkkiskatsomo viettää hiljaiseloa päällisin puolin. Sisällä kuulemma soudetaan kesät talvet, mutta jotain voisi päälläkin tapahtua.

Meilahdelle

Sibeliusmonu

Lähellä kiiltelee myös Sibelius-monumentti. Jotkut asiat kestävät aikaa ja vaikuttavat tuoreilta vuosikymmentenkin päästä. Itseäni viehättää äänen lisäksi myös se, ettei teoksella ole mitään erillistä jalustaa, vaan se nousee luonnontilaisen kallionpinnalta samaisilla pilleillä.

Sibelius-monumentti muistuttaa meitä siitä rohkeuden puutteesta, että oltaisiin uskottu moderniin ratkaisuun itsessään, ajan henkeen. Yli 600 teräspilliä ei vakuuttanut tarpeeksi. Pakotettiinhan kuvanveistäjä Eila Hiltunen tekemään pillimonumentin lisäksi Sibeliuksesta myös ’oikea’ näköisveistos, eli vieressä oleva säveltäjän kasvoreliefi. Toisaalta Sibelius-monumentti lienee ensimmäinen ei-esittävä yksittäiselle ihmiselle tehty muistomerkki Suomessa, eli hyppäys pönöttävistä pukumiehistä ja alastomista juoksijoista abstraktiin teokseen oli suuri. Vuosi oli 1967. Mutta jälkiviisashan on aina helppo olla.

Kisahalli – konsepti jota ei enää keksittäisi

Helsingin Olympialaisia varten rakennettiin 1935 Messuhalli eli nykyinen Töölön Kisahalli.

Kisahalli Wikipedia Jonik

Iso hallitila keskelle ja pieniä avoimia poteroita sivuilla. Tila on tehty messuihin, mutta urheilukäytössä sama yhteisöllinen tilakonsepti on suorastaan nerokas! Kun lähemmäs kolmikymppisenä kävin Kisahallissa ensimmäistä kertaa tykästyin paikan mutkattomaan tekemisenmeininkiin. Kolmella eurolla voi urheilla oma-aloitteisesti ja kiirettömästi. Tällaisessa ympäristössä olisin halunnut teininä viettää aikaa. Paikka jossa voi itse tehdä, mutta myös katsella toisten hyvinkin erityyppistä tekemistä, ja vaikka liittyä seuraan. Viereisissä poteroissa on katutanssia, nyrkkeilyä, balettia, pöytätennistä, judoa. Vieressä on juoksusuora ja päässä miekkailijoita. Salissa pelataan kori- ja lentopalloa, voimistellaan sekä harrastetaan cheerleadingin akrobaattisia kuvioita. Huimaa!

Tällaista yhteisöllisyyttä ja aktiivisuutta ei kukaan konsultti keksisi. Eikä sen toteuttaminen enää nykypäivänä varmaan onnistuisikaan. Ensin kun kysytään käyttäjiltä, mitä he haluavat. Ei kukaan suostuisi menemään yhdeltä sivulta auki olevaan huoneeseen, paikkaan joka on täynnä häiriötekijöitä. Mataluus, ääni, yksityisyys, niistä kaikista tulisi iso ongelma. Kyllä vanhat talot ovat hyviä, sillä ne pakottavat luoviin ratkaisuihin. Meidät kaikki. On pakko ajatella uusiksi kun seinät eivät taivu totuttuun. Epätiloista voi syntyä parhaat mestat.

KisahalliPoterot

Taloa laajennettiin 1950 toisella salilla. Kun Olympialaiset vihdoin sotien jälkeen saatiin Suomeen, järjestettiin Messuhallissa rakennuksessa paini-, miekkailu- ja painonosto-ottelut sekä koripallo- ja voimistelukilpailut. Käytöt siis lomittuivat vuosikymmenet toisiinsa.

PoteroKisis

Toivoisinpa, että tällainen vastaava avoin, monipuolinen tekemisen tila olisi myös henkisen kulttuurin puolella. Kolmella eurolla!

KisahalliMansku

Kisahallin ulkokuoressakin on jotain tähänpäivään sopivaa. Tänä nettikaupan aikana, kiinnostava vaihtoehto umpinaisille katujulkisivuille olisi Kisahallin tapaiset ”näyteikkunahuoneet”. Nämä firmat eivät omista kauppojansa Kisahallissa vaan mainostavat ikkunahuoneessaan omia tuotteitaan toiminnan ollessa toisaalla. Tilan syvyys tuo meininkiä, eikä ikkunat ole yksiulotteisen teippauksen peitossa.

Tälläista ideaa voisi kokeilla muuallakin, missä kivijalkakaupat itsessään eivät kannata, tai uudella alueella jossa odotetaan vielä kaupunginosaan muuttavia asukkaita.

KisahalliNäyteikkunat

”Yksilö, aika rientää, yritä!” Viesti 1935-vuodelta, kirjoitettuna Kisahallin seinään. Siis yrittäkäämme!

 

Ylin kuva Wikipediasta/ Jonik. Valokuva on otettu Olympiastadionin tornista.