Kruunuvuorenranta herää loistoonsa 1/2

WP_20160503_13_13_43_Pro.jpgViime kesän parhaimpiin hetkiin kuului spontaani yöretki Kruunuvuorenrannan öljysäiliölle. Laitoin tähän kuvan myös nykyhetkestä, kun taloja on alkanut jo nousta Kruunuvuorenrannan Laajasalon puoleiseen päähän.

Kymmennen maissa illalla lähdimme Kalliosta metrolla, jatkoimme sitten Herttoniemestä busilla kohti valkoista pönttöä rannassa.

WP_20160503_14_08_57_Pro.jpgBussi jätti meidät tulevan kaupunginosan alkupäähän, josta Koirasaarentie johti meidät ensin metsäisten, jylhien kalliorinteiden välistä kartanopuistomaiseen laaksoon vanhoine lehtipuineen, muutamine puutaloineen ja lopuksi rantakallioille ihailemaan Helsingin siluettia ”väärinpäin”. Olikin melkoista aivojumppaa ymmärtää miten kirkontornien ja muiden korkeiden rakennusten sijainti toisiinsa nähden voi olla se silmien todistama näkymä.

WP_20160503_15_18_55_Pro.jpgOli huimaa kävellä pitkin valmiita, huolella viimeisteltyjä, mutta autioita katuja ilman yhtään rakennusta, vielä kun kadun näkymän päättenä oli Helsingin tuomiokirkko! Matkalla saatoi seistä myös valmiilla ratikkapysäkillä. Ratikan tuloon oli tosin vielä tovi.

WP_20150630_23_14_50_Pro.jpgMe tietenkin eksyimme ensin väärälle rannalle, ja saimme seikkailla pitkin kallioita oikeaan notkelmaan. Kesäyössä ja kaupungissa lähes kaikki väärät reitit ovat kiinnostavia ja avartavia. Tosin joskus myös ruumiinkuntoa vaativia.

Kruunuvuorenkalliot ovat Katajanokkaa vastapäätä. Katajanokalta löytyykin enteellisesti Kruunuvuorenkatu.

WP_20150630_23_26_04_Pro.jpgÖljysäiliö on hehkunut valoa jo pari vuotta Helsingin entisellä suljetulla rannalla, Laajasalon entisen öljysataman alueella. Kierrätyskäyttöä parhaimmillaan.

Säiliön nimi on Öljysäiliö 468. Sen on suunnitellut valotaiteilija Tapio Rosenius. Tämä taitaa olla parasta, mitä jäi pysyvästi Helsinkiin World Design Capital 2012 -vuodesta.

Valo liikkuu öljysäiliön reijitettyjä seinämiä pyyhkien, onkohan reikiä 468, taitaa olla paljon ennemmän, löysin jostain myös luvun 1280. Valo vaihtuu pimeyden myötä punaiseksi. Se hetki oli maaginen. Muistaakseni valon vaihtuminen tapahtui puolilta öin.

Me emme pääseet sisään, mutta oven läpikin laulu kaikui säiliön ruosteenpunaisessa kaikukopassa komeasti. Tilaa vuokraa Helsingin kaupungin rakennusvirasto, hintaa en onnistunut nyt löytämään.

WP_20150630_23_27_10_Pro.jpgKruunuvuorenranta taitaa olla ensimmäinen kaupunginosa – ehkä koko maailmassa?- jossa pyritään johdonmukaisesti suosimaan (eli vaaditaan tontinluovutuksen yhteydessä talonrakennuttajilta) valoa eri muodoissa ihmisten lähiympäristöä parantamaan. Talven pimeinä tunteina tämä merenrannan uusi kaupunginosa voi tulevaisuudessa hehkua taloihin ja aukioihin liittyvien valotaideteosten avulla. Arabianrannassa oli talokohtainen prosenttitaide, joka on todella tehnyt alueesta mielenkiintoisemman paikan. Siksikin odotukset ovat Kruunuvuorenrannan suhteen valoisassa horisontissa.

Koska itse analysoin päivittäin tiloja, taloja ja paikkoja työni puolesta ja vapaa-ajalla silkasta innosta visuaalisuuteen ja arkkitehtuuriin, niin harvoin enää tulee kohdatuksi jotain niin yllättävää ja ennen kokematonta, mikä saa minut irrottautumaan puhtaan tunteen vietäväksi ja humahtaa kauneuden voiman syövereihin. Täällä sain sen kokea. Toivon, että monet muutkin saisivat.

Valolla on valtaisa voima onnistuessaan.

Seuraavassa postauksessa lisää Kruunuvuorenrannasta asuinrakennuksista ja niistä toisista Kruunuvuorenrannan ”pöntöistä”, meinaan noista autopöntöistä…

 

 

Uusi taloviipale historiallisissa Torikortteleissa

WP_20160421_11_20_30_Pro.jpgHelsingin vanhimmat korttelit Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olivat vuosikymmeniä virkamiesten työpaikka-aluetta. Seurahuoneen ja Stockmannin lähdettyä on huvielämä ollut kortteleissa aika vieras käsite, virkamiesten työnteon kannalta tietenkin onneksi. Pikku hiljaa taloja on vallattu takaisin monipuolisempaan käyttöön ja sisäpihojen kautta kulkee nyt mukava reitistö. Taloja on korjattu ja pieniä lisäosia rakennettu useampaankin paikkaan 1800-luvun talojen lomaan.

Pitkään ollaan odotettu että korttelit muuttavat muotoaan, ja pihat täyttyisivät kuhinasta, kaupoista, kahviloista ja ravintoloista. Missä ovat turistit – ja missä kaupunkilaiset? Ehkä tänä kesänä Torikorttelit vihdoin alkavat lunastaa lupaustaan, kun remonttityömaasta tulee pikkuhiljaa valmista hengailutilaa. Toivottavasti. Torikorttelit kun ovat liian kiinnostava mahdollisuus menetettäväksi.

WP_20160421_11_23_41_Pro.jpgSuuren suosion pari vuotta sitten sai Lasten kaupunki -museo Helsingin vanhimmassa kivitalossa, Sederholmin talossa (talo on vuodelta 1757). Yksityisen ihmisen lahjoitukseen perustunut uudentyyppinen museo, jossa lapset, ja me lapsenmieliset aikuiset, saimme tehdä ja leikkiä, koskea ja kokeilla. Aivan huippu! Ja sen huomasi museossa käydessä sen suosiostakin, kävijämäärä ylitti kaikki odotukset. Tällaiselle on kaupungissa ilmiselvä tilaus. Nyt museo on ollut suljettuna runsaan vuoden, mutta kohta koittaa taas aika päästä käymään 1970-luvun mummolassa, pukeutumaan roolivaatteisiin ja leikkimään valtaisilla nukkekodeilla. Ja tämä kaikki taas aivan ilmaiseksi.

Museon korttelin sisäpihalle on rakennettu betoninen uudisosa, joka on peitetty metalliritilöin (Arkkitehdit Davidsson ja Tarkela). Ritilät ovat kuin camouflage -kuvioituja, näin se maastoutuu näissä heleiden värien talojen seassa kuin suomalaiseksi havumetsäksi. Vanhojen talojen lomassa  uudisosat ovat kuin mauste. Vahvat talot kestävät sisäpihojen vaihtelevat uudetkin palaset. Makea tulee vieläkin makeammaksi.

Museon korttelin seinille on tarkoitus heijastetaa valolla ihmishahmoja, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Valoteos on taiteilija Jaakko Niemelän. Tätä on tultava katsomaan pimenevissä syysilloissa. Pikku hiljaa Suomessakin päästään nauttimaan kiinnostavista valoefekteistä, meillä kun tuota tehokasta pimeyttä löytyy jota hyödyntää. Mutta nyt on luonnonvalon aika.

WP_20160421_11_21_05_Pro.jpgKuvassa korttelin uusi portti.

Kaupunginmuseon muutkin näyttelytilat Torikortteleissa siirtyvät samaan kortteliin. WP_20160504_12_56_10_Pro.jpg

Valkoisen salin -talon toisella puolella pihat jatkuvat.

WP_20160504_12_55_30_Pro.jpgWP_20150317_10_39_28_Pro.jpgWP_20160504_15_11_11_Pro.jpg

Pihoilta löytyy myös eksoottisempia kasveja, kuten viiniköynöstä olutpanimoravintolan kyljestä. Vai onko kyseessä humala?

 

Samoista torikortteleista:

Katariinankadun Salakapakka

https://hennahelander.wordpress.com/2014/10/28/salakapakka-katariinankadulla-vastaisku-a-standeille/

Stockmannin ensimäisestä sijainnista Kieselefin korttelissa

https://hennahelander.wordpress.com/2015/11/23/stockmann-toiveet-tornista-valuivat-maanalle/

1960-luvun ehdottomuutta ja hitunen romanttisuutta Ruusuvuoren malliin

https://hennahelander.wordpress.com/2016/04/25/kulissien-takana-purkamista-ruusua-ja-tupakkapaikka/

 

Kulissien takana – purkamista, Ruusua ja tupakkapaikka

WP_20160218_10_42_31_Pro.jpgMissä on Helsingin vanha kaupunki? Vanhan kaupungin koskella, Toukolassa, on Helsingin syntysija siltä ajalta, kun kukaan ei halunnut tänne muuttaa. Siellä on nykyisin lähinnä hiekkakenttä tästä ajasta muistuttamassa. Ei kelpaa.

Suomenlinna. Siellä on Helsingin vanhimmat muurit ja ensimmäinen kerrostalo. Mutta saari on saari, ja meri on välissä kaupungista erottamassa.

Kaupungin vanhimmat korttelit saavat kelvata Helsingin vanhaksi kaupungiksi, aika loogista? Korttelit, joilla on pieniä kujanteita ja sisäpihoja, torien välissä. Helsingin vanhat korttelit, torikorttelit.

WP_20150411_13_44_36_Pro.jpgNäissä kortteleissa piti majaa myös 1800-luvulla Helsingin huvielämä. Hotelli Seurahuoneessa, joka oli arkkitehti Engelin piirtämä, pidettiin mm. Helsingin yliopiston 200 (!)-vuotisjuhlat 1840-luvulla. Vaatimattomasti juhlat kestivät viisi päivää, mahtoivat olla juhlat, ehkä sellaisia kaipaisi, ihan vaan koulutuksen kunniaksi ja yleiseksi iloksi.

Seurahuoneella järjestettiin myös varietee-näytöksiä, Suomen ensimmäiset elokuva- ja ooppera-näytökset ja populäärimusiikin konsertteja, niin ikään 1800-luvulla. Tätä juhlintaa kaipaisi edelleen Helsingin vanhimpiin kortteleihin, historia velvoittaa.

Kyllä sitä osattiin 1960-luvullakin purkaa. Oikein urakalla. Monta sataa rakennusta purettiin, myös kaupungin vanhimmista kortteleista. Purkukohteina eivät siis olleet mitkään sivussa olleet kaupungin pienet ja vaatimattomat rakennukset, vaan ennen kaikkea keskustan komeat kivitalot. Välistä harrastettiin sitten tätä uutta keksintöä, kulissiarkkitehtuuria, koska jotkut kaupunkilaiset kovin alkoivat arvostella yksisilmäistä purkamista. Jätettiin ulkoseinät pystyyn kuopan reunalle, vähän lohduttamaan.

Tehtiinkö parempaa tilalle? Harvemmin. Arkkitehtuuri ei juuri ollut agendalla ykkösenä, vaan nopean rahan ansaitseminen. Myös Helsingin vanhimpien kortteleiden keskeinen rakennus, nykyinen Kaupungintalo koki suuren mullistukset. Onneksi tässä kohdin uudet sisäosat tehtiin suurella taidolla ja ajatuksella.

WP_20160218_10_19_03_Pro.jpg

Kaupungintalon aulassa on Kimmo Kaivannon peilaava sormiharjoitus.

Tässä kohdin täytyy myöntää, että tunnen suurta lukkarinrakkautta Arno Ruusuvuorta kohtaan. Hän oli arkkitehti joka osasi tehdä suurta betoniarkkitehtuuria, ohuita ja teräviä teräskarmeja, käyttää taiteilijoita luomaan värikkäitä sisätiloja. Huumaavan puhdaslinjaisesti ja kuitenkin vaihtelevasti. Olen fani.

Kun tein suunnitelmia (kymmenisen vuotta, kiitos koko porukalle!) Airas Arkkitehdeissa Ruusuvuoren piirtämää Weilin&Göösin painotaloa Espoon WeeGee-taloksi, eli EMMAksi ja  muiksi, opin rakastamaan ”Ruusun” arkkitehtuuria. Näennäistä yksinkertaisuutta, jossa kuitenkin oltiin otettu huomioon monet tekniset ja toiminnalliset asiat. Meille sanottiin että detaljeja on yksi, ehkä niin, mutta siinä tapauksessa sen variaatioita oli yli sata. Ja kaikki ne yksityiskohdat palvelivat arkkitehtoonisia ajatuksia.

Joskus tosin mietin, että miksi emme pura kaikkea, niin kai Ruusuvuorikin olisi tehnyt. Lopussa melkein purimmekin sisätilat, sillä nykyiaikaisia museoita ei oikein saa runnomatta istutettua teollisuuskiinteistöön. Ehkä tämä oli sitten sitä Ruusun henkeä.

WP_20151016_12_51_44_Pro.jpgEnnen arkkitehdit saivat piirtää kaikki lasiset paloseinätkin, myöhemmin palokatkoprofiileista, mutta kuitenkin. Nykyisin kaikki täytyy olla ns. euro-koodattua rautakauppakamaa. Ikävää. Mikäköhän todellinen vaikutus on mihinkään muuhun kuin esteettiseen ympäristöön? Veikkaan että aika olematon.

WP_20160218_10_38_02_Pro.jpg

Ruusuvuori käytti taiteilijoita värisuunnittelussa, Kaupungintalossa oli taiteilijana Anitra Lucander. Ei mitään päälle liimattua viimehetken prosenttitaidetta, vaan aitoa yhteistyötä.

Kaupunki osti talon alunperin jo 1903, tarkoituksenaan purkaa se ja rakentaa paikalle uusi kaupungintalo. Ei purettu silloin, mutta 1965 purettiin sisäosat julkisivun jäädessä paikalleen. Talo poliitikoille ja virkamiehille.

WP_20160421_12_12_34_Pro.jpgRistiriita on selvä. Vanhan talon sisääntulo on outo sekoitus vanhaa ja uutta, ja muutenkin turhan vaatimaton ja matala. Alakatot, ne entiset asbestikatot, ovat kosketusetäisyydellä. Mutta tämän alkushokin jälkeen, ja kun hyväksyy tosiasiat, alkavat tilatkin näyttämään ainoastaan ja vain hienoilta. Veistokselliset portaat vievät yläkertaan, jossa on toinen outous. Keskellä tiukkaa 60-luvun arkkitehtuuria on yhtäkkiä vanha koristeellinen juhlasali, joka roikkuu ”ilmassa”. Miten se on voitu säilyttää, kun kaikki ympäriltä on tuhottu?

WP_20160421_12_08_48_Pro.jpg

Virasto käytävät ovat täynnä upeita värejä, ylälasien kautta tulevaa valoa ja rauhallista tunnelmaa.

WP_20151016_12_49_37_Pro.jpg

Ja mikä on herkkuna pohjalla? Yleisövessat tietenkin. Miesten vessassa en ole käynyt, mutta naisten vessa on kokemus. WP_20141021_11_55_20_Pro.jpgEnsin on kaunistautumistila, kliinistä terästä persikanvärisellä seinällä tehostettuna.

Itse eriöt ovat teollisuusmaisten käsienpesualtaiden reunoilla.

WP_20141021_11_55_30_Pro.jpgItselleni tulee mieleen jopa teurastamo teräksen ja peilautuvien pintojen kliinisyydestä, tehokkuudesta ja hygienisyydestä yhdistettynä mataliin toimenpidetasoihin.

WP_20141030_15_44_14_Pro.jpgWC-tilassa on Ruusuvuorelle ominaiset tuhkakupit. Savuttoman Helsingin kunniaksi. Tämä savuttomuus-aihe tuntui olevan Helsingin kaupungin tärkein asia monta vuotta, jokaisessa rekryilmoituksessakin oli asiasta erikseen maininta.

Tuhkakupit on eleettömästi prässätty teräsreunaan, joka on kätkenyt paperitelineen alleen. Nyt kulhossa voi säilyttää vaikka omenaa.

 

 

 

Kansalliskirjasto – lattiasta kattoon

WP_20160212_10_22_19_Pro.jpg

Mikä on Suomen kaunein sisätila? Vaikea nimetä vain yhtä, mutta yksi kymmenen vaikuttavimman joukossa on varmasti Kansalliskirjastomme, eli vanhalta nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto. Tummia puisia kirjahyllyjä, kirjoja, tilaa hengittää ja auringon valoa. Kyllä Engel osasi.

Arkkitehti C. L. Engelin piirtämä rakennus Senaatintorin yläkulmassa kertoo sivistyksen arvostamisesta Helsingin uuden syntymisen aikoina 1800-luvun alkupuolella. Keskeiselle paikalle rakennettiin ei vain kirkko ja valtion hallintopytinki, vaan myös yliopisto ja sitä vahvistamaan kirjasto, tiedon temppeli.

WP_20160212_10_02_28_Pro.jpgPääsalissa on katon kulmissa Suomelle tärkeitä lintuja, kuten kukko. Onkohan tämä aapiskukon esi-isä? Toivottavasti nyt ei olla leikkaamassa kukolta siipiä.

WP_20160212_10_29_42_Pro.jpgLukusali on aina yhtä vaikuttava. Aiemmin lattioita peitti harmaat muovilaatat, nyt ne on poistettu. Mutta alunperin lattioita peitti sen aikanen luksusmateriaali, asfaltti (!) Harmikseni kuulin, että asfaltista ei oltu jätetty muruakaan jälkipolville ihailtavaksi. Sääli, sillä vaikka nykysukupolvi arvostaa ehkä tilalle laitettua tammilankkulattiaa, seuraavat olisivat voineet mielellään ihmetellä parinsadan vuoden ikäistä asfalttia. Nykyasfalttihan on uutena varsin bitumipitoista ja siksi mustaa, mutta kuluessaan bitumi haihtuu pois ja jäljelle jää harmaa kiviaines, eli aika vaaleankin harmaa lattia. Outoa ja kiinnostavaa, en ollut kuullutkaan, että asfalttia on joskus käytetty ihmisten kuljettavissa sisätiloissa.

Nämä lattia-asiat ovatkin askarruttaneet minua pidemmän aikaa. Perinteisesti suomalaiset lattiat ovat tehty havupuulankuista, joita on joko lipeällä valkaistu ja pesty tai hiekalla, taikka tavallisemmin kaupungeissa maalattu tummanruskeiksi. Kirkkaalla lakalla lakatut oksaiset lattialankut eivät ole kovin perinteiset kuten ei myöskään Suomessa taida nuo tammilankkulattia olla.

WP_20160212_10_02_17_Pro.jpgKupolisalissa on ns. Lapinmarmorista tehtyjä lattialaattoja. Lapin marmori vilahti tekstissä myös hotelli Palacen ulkoseinäbetonin kohdalla. https://hennahelander.wordpress.com/2015/11/29/lypsyjakkara-tom-of-finland-ja-palacen-miehet/

”Lapinmarmoria” eli Louen kalkkikiveä tuottava kaivos Tervolassa on valitettavasti suljettu. En tiedä koska kaivostoiminta on tosiasiallisesti loppunut, mutta ainakin 1980-luvulla Louen marmoria on vielä käytetty eri kohteissa. Kivi näyttää edelleen komealta ja hienolta, joten näin kaunista suomalaista kiveä olisi mielekästä kyllä hyödyntää edelleen rakentamisessa.

WP_20160212_10_56_49_Pro.jpg

Kirjavarastoksi alunperin rakennettu Rotundakin on varsin nätti varasto. Arkkitehtina Gustav Nyström, ja ikää tälläkin laajennusosalla jo yli sata vuotta.

WP_20160212_09_51_14_Pro.jpg

Kuvassa Historian pää pilasterin päässä.

Suomikin on jo lähes sata vuotisen historiansa aikana alkanut arvostaa myös omaa rakennettua historiaansa. Vanhojen arvorakennusten restaurointi, säilyttävä korjaaminen, sujuu koko ajan paremmin sekä suunnittelijoiden että ennen kaikkea tilaajien puolelta. Oli ilo huomata, että myös pääkaupunkimme suomenkielinen sanomalehti arvosti korjausrakentamista niin korkealle, että teki aiheesta kunnon artikkelin lehteen. Hyvä Hesari!

WP_20160212_11_05_55_Pro.jpgKellarissa on tehty taas hienoa jälkeä ja puhallettu hieman uutta pintaa maanalaisiin tiloihin. Olen aiemminkin hehkuttanut hyvää suomalaista, kokemuksellista toiletti-suunnittelua, ja taas on aihetta nostaa tämäkin puoli esiin! Peruskalliosta tehtyjä pilareiden jalustoja (varsin taitavaa tarkkuuslouhintaa!) lokerikkoaulassa ja luolamaisiin tiloihin tehdyt teräksiset vessat. Siis nykyarkkitehtuuria parhaimmillaan.

WP_20160212_11_06_44_Pro.jpg

Nyt vain toivomaan ja toimimaan sen puolesta, että komeat puitteet saavat pitää sen tärkeimmän, eli elinvoimaisen ja kasvavan Kansalliskirjastomme!

 

Asuintalon seinässä muumimukit -Arabia muuttaa pois

WP_20140928_15_04_09_Pro.jpgArbia muuttaa kaukoitään, puoliloogista, olenkin aina ihmetellyt miten Arabia liittyy Helsingin syntysijoille, Vanhan kaupungin kosken partaalle. Tosin tämäntapaiset oudot mielenyhtymät ovat niitä parhaita ja mieleenpainuvimipia. Iittala siirtää tehdastoimintonsa pois Suomesta ja Arabian-tehdasta odottavat uudet kuviot. Suomalaisesta Arabiasta tulee kiinalainen juttu.

Monasti turhaksi löpinäksi mielletty ”talot ovat kansakunnan muisti”, tulee tässä ehkä ymmärretyksi. Tehdas muistuttaa meitä siitä ajasta, kun Suomessa tehtiin lautasia ja muumimukeja. Vielä sadankin vuoden päästä, kun lautaset ovat jo hajonneet. Talot kestävät pidempään kuin ne rakentaneet ihmiset – aika huima ajatus.

Arabianranta ehti rakentua Arabian tehtaan ja Taideteollisen korkeakoulun hengessä omalaatuiseksi kaupunginosaksi. Ensimmäiseksi Suomessa, jossa taide oli osana kaikissa taloissa ja kaikilla pihoilla. Prosenttitaide, eli jokaisesta rakennushankkeesta varattiin yksi prosentti taideteosta varten, sen suunnittelua ja toteutusta.

Arabian tehdas on kohta vain muisto, aivan kuten Aallon taideteollinenkin, viralliselta nimeltään Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu (kuinka lyhyesti ja nasevati ilmaistu! Eikö näistä nimihirviöistä koskaan päästä?). Itse olen kyllä vahvahenkisten, historiallisten, hieman kämäisten opiskelijapaikkojen kannattaja. Niissä kun on helppo tehdä, kokeilla ja roiskia. Samoin ajattelen että opiskelijat kuuluvat ihmisten joukkoon, eikävätkä keskenänsä eristyksiin. Olen luullut, että se eristämisajattelu on muidenkin ”erityisryhmien” kohdalla jo taakse jäänyttä elämää, mutta opiskelijakampukset näyttävät vielä vievän kehitystä toiseen suuntaan.

WP_20140928_14_50_51_Pro.jpgPihoilla keramiikka kukkii, ja lentävät matot vievät ajatukset itään.

WP_20150314_14_26_18_Pro.jpgVakavan asiallisen punatiiliseinien sisäpihalta, As Oy Flooranaukiolta löytyy kaarevia seiniä värillisessä kukkaloistossa, Arkkitehtitoimisto Heikkinen-Komosen erilainen talo. Tässä talossa kiteytyy myös Arabianrannan (ja monien muiden Helsingin kaupunginosien) toinen elinvoimainen piirre, kaupungin vuokratalon asukkaat, asumisoikeus- ja omistusasujat samassa pihapiirissä. Helsinkiläinen innovaatio! Miksi eri asumismuotoja pitäsikään erottaa? Aivan kuten opiskelijatkin kuuluvat kaupungin kahviloita ja puistoja värittämään.

Tästä kuviosta kun kysyttiin, mitä tapahtuu jos lautasten palaset putoilevat pois kuviosta, sanoi arkkitehti, että sitten siitä tulee mustavalkoinen. Vähän samanhenkisesti kun Arabian kuulusta Paratiisi-astiasarjasta on värikäs ja mustavalkoinen versio. Tätä pelkoa ei ainakaan päälle päin näyttäisi olevan.

WP_20140928_14_17_38_Pro.jpgArabian tehtaiden poisheitetty keramiikka värittää kuviota. Japanilaiset turistit etsivät muumikuppeja seinästä. Niitä löytyy mm. porttikongin luota, hyvältä kuvaustasolta.

WP_20140928_16_11_47_Pro.jpgOmiin suosikkeihini kuuluvat myös liikenneympyrän laiskat leijonat. Niitä katsellessa Arabian lämpö valtaa mielen.

 

 

Lehmien jälkeen tuli värikäs Hermanni – kävelijöiden kaupunginosa?

Hermanni

Eläinlääketieteellinen lähti vehreämille niityille Viikiin, ja niin Sörnäisten vankilan ja Tukkutorin sekä Teurastomon kupeessa olevalle Hermannin alueelle koitti uudet ajat. Rinteeltä purettiin tallit, navetat ja opetusrakennukset, jätettiin muutama vanhempi talo jäljelle vankilan muurien lähelle ja tehtiin uusien talojen tiiveysennätys. Lopputuloksena on pitkiä näkymiä, jännitteisiä kapeikkoja, ja hyviä taloja.

HermanninPiippu

Pääosin parvekkeet on muokattu talojen ”seinien sisäpuolelle”, jolloin ollaan vältetty lähiöilmettä, joka sopii aika huonosti tällaiseen kivikaupunkimaiseen kaupunginosaan.

Hermanni Tiivistä

HermanniSerpenttiini

Hermannissa on onnistuneet talojen värit, erityisesti keskitalojen vaihtelevat maanläheiset värirappaukset sointuvat hyvin yhteen sekä naapureiden tiilirakennuksiin. Usein sementtirappausten värit ruiskurappauksessa ovat ikävän sammuneita ja tunkkaisia, toisin kuin valkopohjaisen kalkkirappauksen, jolla on sisäistä hehkua. Täällä ohutrappaus (yhdistelmä kalkki-sementti?) tiilenpäälle on sekä väritykseltään että pinnan elävyyden suhteen miellyttävä ja varmaan myös kauniisti vanhentuva.

Hermannivaaleat

Siellä täällä olevat täyskasvuiset lehtipuut tekevät alueesta valmiin ja vakiintuneen näköisen, vaikka viimeiset rakennukset ovat juuri valmistuneet.

HermanniMuuri

Rinnettä pitkin kulkevat serpentiinitiet, mutta autoja ei näy. Niille louhittiin maanalainen suuri ja avara pysäköintiluola kallioisen rinteen sisään (voisikohan luolaan myöhemmin rakentaa toisenkin pysäköintikerroksen?). Niinpä rinnettä hallitsee monenkerroksen korkuinen kivilohkaremuuri, joka halkoo alueen keskeltä kahtia ja törmää viimeiseen talon seinään.

MuuriPäinTaloa

Törmäyksiä alueella on muitakin: vanhan tiilitalon päälle on rakennettu kerrostalo. Tai tämä oli alkuperäinen ajatus, lopputulemana on replikaatio vanhasta, jonka päälle rakennettiin talo. Vähän hassu, mutta ihan kohtuullisesti suunnitteltu hassu.

TiilireplikaattiAsuintalossa

Suurella yläpihalla on puolestaan tapahtunut turvallisuustörmäys. Eläinlääketieteellisen entisen päärakennuksen pihalla ollut koristeallas säästettiin asuintalojen yhteispihan kaunistukseksi. Mutta nyt allas on eristetty ympäristöstään ja se on saanut aidat ympärilleen. Sillä kenen on vastuu, jos jotain tapahtuu? 

HermanniAllas

Tämä on näitä asioita, joita sekä ymmärrän, että en. Kotipihan turvallisuus pitää toki olla hyvä, jottei onnettomuuksia satu, koska kotipihalla lapset saattavat olla yksin. Mutta mutta muutaman kymmenen sentin altaan vaaraluokitus ei ehkä kuitenkaan olisi niin korkea. Eihän kukaan päästä kerrostalon pihalle kolmevuotiasta muutenkaan ilman valvontaa. Tässäkin suhteessa ajat ovat muuttuneet. Itsekin olen viettänyt lähiöpihalla kolmevuotiaana aikaani hiekkakakkuja tehden, kun äitini on käynyt kaupassa, mutta eipä tulisi mieleenkään jättää omaa kolmivuotiastani ulos yksin.

Kruunumakasiini

Törmäyskurssilla on myös tämä Hermannin kaupunginosan naapuri Sörnäisissä eli Kruunumakasiini. Tämä 1800-luvun lopun tiilitalo on Hämeentien siltarampin puraisema. Talossa on vanha Koneen hissi 1950-luvulta. Sisäosien rakenteet ovat pystyhirrestä tehdyt, eli suomalaisittain aika harvinaista hirsirakentamista.
Helposti käy niin, että puiset komeat sisätilat täytyy kipsilevyttää, jos tilojen tyhjäkäynti halutaan lopettaa, vai onko se sittenkään ainoa tapa saada oiva juhlapaikka käyttöön paloturvallisuus huomioiden?

Kuva sisätilasta, tässä vanhassa vuokrailmoituksessa: http://www.hs.fi/kaupunki/a1341374198931

Sairaan kaunis sairaala – Lapinlahti

LapinlahtiEtelä

Helsingin kaupungin omistama toinen tyhjillään oleva entinen mielisairaala on Lapinlahti. Toinen on Röykkä. Komeita rakennuksia kauniilla paikoilla veden äärellä, molemmat.

Lapinlahden mielisairaala, Suomen vanhin psykiatrinen sairaala, rakennettiin rauhaisaan paikkaan kaupungin ulkopuolelle, ei ehkä ihan Lappiin, mutta kauas kaupungin kuhinasta kuitenkin, hautausmaan taakse. Eli jos halusi (?) Lapinlahden sairaalaan, piti kulkea hautausmaan lävitse. Nykyisinkin hautausmaan kautta kulkeva tie on pääreitti Lapinlahteen, mutta ei enää se ainoa.

Arkkitehti Engel suunnitteli H-kirjaimen mallisen, pääosin kaksikerroksisen sairaalan klasissistiseen tyyliin, mutta hän kuoli jo vuonna 1840 (eli vuotta ennen), joten hän ei ehtinyt nähdä sairaalan valmistumista. Helsinki tarvitsi suuren mielisairaalan, vaikka asukkaita Helsingissä oli vajaat 20 000.

1800-luvulla ja ilmeisesti ainakin 1990-luvun hujakoille asti, oli ikkunanäkymillä ja kävely”promenaadeilla” sekä puutarhanhoidolla eli ”työterapialla” oma tärkeä merkityksensä sairaalan hoitoideologiassa. Lapinlahdella on edelleen, Länsiväylän viiltämänäkin, oma levollinen tunnelmansa. Se on paikka, jossa on menneen maailman lumoa.

Sairaalan puutarha on loistopaikka piknikeille. Puistossa voi istua katsellen merenlahtea, ihailla Salmisaaren voimaloiden jylhää siluettia tai tarkastella Espoon pilvenpiirtäjiä eli Keilalahtea.
LapinlahtiSalmisaari
Mutta missä on Lapinlahden lähde? Jossain piilossa ilmeisesti. Lähdevedellä hoidettiin 1800-luvulla kylpylävieraita ja mielisairaita, vesi-terveysoppi oli vallalla. Helsingissä Kaivopuiston lähteellä kävivät venäläiset kylpemässä, mutta keitä olivat Aleksis Kiven lisäksi Lapinlahden asukkaat?

Kaivopuiston kylpyläelämästä ja sohvasurffauksesta 1800-luvulla https://hennahelander.wordpress.com/2014/06/05/helsinki-kylpylakaupunki/

Entisissä sairaalakäytävissä parveilee nykyisin päiväkotilapsia. Oma lapsenikin oli puolivuotta Lapinlahdessa ns. päiväkodin väistötiloissa. Hyvin taipuivat tilat pätevien päiväkoti-ihmisten toimesta siihenkin käyttötarkoitukseen. Tilat olivat ainakin vanhemman näkövinkkelistä hyvin ”epälaitosmaiset”.
Mutta päiväkodin lisäksi talossa ei ole oikeastaan muuta toimintaa, Lapinlahden sairaala on nykyisin lähes tyhjillään.

LapinlahtiKäytävää
LapinlahtiSisätila

Tosin pientä nurkanvaltausta on ilmassa. Pääporttien vieressä on kahvilakyltti ”Lapinlahden lähde”.
LapinlahtiPortti
Etupihan sisänurkassa on rento kesäkahvila. Kahvilasta käsin on nyt mahdollisuus käydä miettimässä kenen mielen virkistykseksi tämä paratiisi olisi kehitettävissä.
LapinlahtiKahvila

Lapinlahden kauneuden takana kun on odottamassa raskaat peruskorjaukset, joille pitäisi löytyä myös iloinen maksaja. Väliaikaiskäyttökin on parempaa kuin käyttämättömyys, ainakin talon kunnon kannalta, ja varmaan myös kaupunkilaisten kannalta. Toisen siiven leveät käytävät huoneineen eivät ole niitä helpoiten muokattavia, kun taloutta määritellään nykyisin neliöperustaisilla tehokkuuslukuvuokrilla. Kuka haluaa maksaa käytävistä? Ainakaan jos niille ei ole muuta käyttöä kuin siirtyminen, niin aika harva.

Toisaalta peruskorjauksiakin on talo ehtinyt nähdä useita, ja myös tilojen käyttötarkoituksenmuutoksia. Kirkosta tehtiin poliklinikka, hevostalleista luentosali, jo 1920-luvulla. Ehkä nykypäivänäkin voidaan keksiä uutta hyvää ja hyödyllistä käyttöä vanhoille hyville tiloille. Vai palataanko hevostalli ja mielisairaala -aikaan? Joskus sitä olen miettinyt, että onko oikeasti jotain rahaa säästetty, kun luonteva käyttö on siirretty pois ja tilat jätetty tyhjilleen vuosikymmeniksi.

LapinlahtiMuutrakennukset

Lapinlahdessa on muitakin rakennuksia, kuten 1950-luvun kerrostalo, muutama puutalo ja punainen tiilitalo merenrannalla, Venetsia. Sinne on nyt lyhyt matka. Mahdollisuus käydä muissa maailmoissa.
LapinlahtiVenetsia

Kiinnostava vertailu Lapinlahden ja luostarilaitoksen välillä löytyi oheisen linkin takaa. Voisiko Lapinlahdessa kokea kaupunkiluostarinhenkeä:
http://www.helsinki.fi/lapinlahti/akseli_kajanto.html

Ja Röykän tyhjästä mielisairaalasta:
https://hennahelander.wordpress.com/2015/07/15/roykka-jugendlinna-pala-helsinkia-nurmijarvella/