Hakaniemen torin kupeessa on Opetushallituksen talo, jota kutsuttiin Helsingin rumimmaksi taloksi. Yksitotinen betonielementtitalo on sijainniltaan kuitenkin eräällä Helsingin mainioista rantapaikoista, näkymät Kruununhaan kaupunginosaan. Betonielementit olivat 1970-luvun tyylillä niin kutsuttuja reikäelementtejä, eli keskellä betonielementtiä oli ikkunareikä ja päätyseinissä umpielementtejä eli elementtejä ilman keskireikiä. Tämän tuotantoystävällisemmäksi tuskin voi talojen ulkoseinäsuunnittelu tulla. Vaihtelu oli täysi nolla, tai siis kaksi. Tästä linkistä pääsee katsomaan myös vanhaa ulkomuotoa, jos muistikuva on päässyt haalistumaan, vaikka aika lähtemättömän vaikutuksen rakennus kyllä varmasti meihin moniin teki. http://www.betoni.com/Download/22307/BET0902%20s10-19.pdf 
Tämä talo koki muodonmuutoksen viitisen vuotta sitten, vajaa neljäkymmentä vuotiaana. Betonirunko jätettiin jäljelle ja näin voitiin säästää 20 % rakennuskuluissa uuteen verrattuna. Rannanpuoleiseen seinään tehtiin laaja ja korkea sisääntulokoverrus, betonielementtien ulkopinta purettiin pois ja uusittiin eristeillä ja levyseinänä, jonka päälle asennettiin vielä silkkipainetut lasilevyt ja päätyihin mustaa verkkoa. Kuvio toistuu samana jokaisessa lasielementissä.
Tämä kuva ei ole toimistorakennuksesta vaan Arabianrannan eräästä asuinrakennuksesta.
Jos graafinen betoni on vallannut asuinrakennuksia ornamentiikallaan, koristellaan nykyisin yksitotiset toimistorakennukset kuvioiduilla laseilla. Silkkipainatus on täysilasijulkisivujen vaihe numero kaksi. Tässä koristelutyypissä on ne samat vaikeudet kuin graafisessa betonissakin. Ehkä pinnan kuviot ovat hieman vaimeammat johtuen värisävyistä, tai siis värisävyttömyydestä, kuviot ovat himmeähköjä, lähinnä valkoisen ja harmaan eri sävyjä.
Ennen oli toisin. Vanhojen kirkkojen värikkäät lasimaalaukset siivilöivät valoa toisesta todellisuudesta meidän kuolevaisten lohdutukseksi ja liikehuoneistoista avautuivat ikkunat tähän todellisuuteen ilman sumentavaa kalvoa.
Majakkahuoneesta 
Tiedän ja tunnustan rakennuksen kolossaaliset mittasuhteet ja kiistämättömän rumuuden alkuperäisessä asussaan, mutta jollakin tavalla kuitenkin pidin sen olemuksesta. Toisto oli viety sellaiseen pisteeseen, että se oli jo lähes hypnoottista. Eikä betonimöhkäle yrittänyt olla mitään muuta kuin betonimöhkäle. Se ei julistanut eikä pitänyt itsestään meteliä. Se vain oli. Kuin peruskallio. Rumuuden estetiikkaa, kukaties sitä se oli.
Uusi on uusi, siisti ja nätti. Aikansa lapsi sekin, kun kahdenkymmenen vuoden kuluttua katsellaan.
Hyvä kommentti! Ehdottomassa rumuudessa on jotain mykistävää. Ehkä tässä talossa suurin haitta rumana kolossina oli sen sijainti rannalla, myös liian lähellä Merihakaa ja liian lähellä ylisuurta betonisiltaa, jotta olisi tullut outoo kontrastisuutta ympäristöönsä nähden. Rannalle voitaisiin tehdä kyllä yksi kortteli lisää, hyvin tehtynä olisi parantanut ja parantaisi edelleen tilannetta. Hyvää rantarakentamista Helsingissä kyllä kaivattaisiin..